lauantai 28. helmikuuta 2015

Helmetön helmikuu

Arki iski. Sen saattoi jo tammikuussa arvata, joululoman tähteinä tuli silloin luettua niin paljon, eihän se mitenkään opiskelujen keskellä jatku, arjessa. Tämä kuu on ollut tahmeaa, seitsemän kirjaa tuntuu niin vähältä, kun tammikuussa en juuri muuta tehnytkään kuin lukenut ja blogannut.

Arki iski valitsemiini kirjoihinkin, ei vain tosielämään. Mikään tämän kuun kirjoista ei enää herätä suuria tunteita, huokailua, ihastelua. Harmittaa. Kyrön Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja oli tuttu, turvallinen ja taattu lukukokemus, ei oikein voi moittia, kun hymyilytti, mutta mielensäpahoittajat on jo useaan kertaan koettu, nähty. Niiltä ei voi oikein odottaa mitään uutta. Han Hanin Kolme porttia oli kiinnostava nuoruudenkuvaus, kampuskertomus, kulttuurikirja, mutta siitäkin puuttui jotain, ehkä tunnelma, tunteet. Kutsuin häntä Solmioksi ilahdutti tiiviydellään ja kielellään, mutta lukiessa sekosin, en ymmärtänyt, pysynyt tarinassa ja henkilöissä mukana. 

Helmikuun kirjoja vaivasi latteus. Coelho sortui surkeaksi, tarina oli tylsä, päähenkilöiden roolit odotetut. Lumen syli oli tavallinen suomalainen kirja, aikuisten iltalukemistoon sopiva, mielihyvää ja miellyttävää lukukokemusta kaipaaville; minun mielestäni kirjasta puuttui särmä. Kilven runoista taas nautin, arvostan kieltä ja runojen muotoja, mutta lukukokemusta vaivasi kiire, halu lukea jotakin loppuun. Runot eivät ole ahnehtimista varten, ja joudun syyttämään siitä itseäni liian usein. Kilvessä oli eniten potentiaalia, mutta helmeksi se ei noussut, kun en antanut nousta. Harmi. Harmi. Harmi.

Vielä kootusti helmikuun seitsemän kirjaa:

Milena Michiko Flasar: Kutsuin häntä Solmioksi
Satu Grönroos: Lumen syli
Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä
Paulo Coelho: Uskottomuus
Han Han: Kolme porttia

Seuraavaa postausta sopii odotella - ahnehdin itselleni taas mittavan lukuromaanin, Jaatisen Kaksi viatonta päivää, vaikka useimmiten kyllästyn viisisataasivuisiin, en osaa keskittyä enkä löydä tarpeeksi aikaa keskittymiseen. Toisaalta Jaatinen vaikuttaa tuovan lukukokemuksiini vähän jotain uutta, ei muistuta liikaa Kyröä tai Hotakaista, sellaista, mitä suomalaiset tekstit yleensä tuntuvat olevan. Puoleenväliin ehdittyäni olen silti ehtinyt jo kyllästyä, harmittaa sekin, pitääkö nyt taas kritisoida. Kaipaan niin kovasti huumaavaa lukukokemusta, sitä, etten malta laskea kirjaa käsistäni. 

Toivon mukaan harmillisen helmetön helmikuu muuttuu mahtavaksi maailmankirjallisuuden maratonmaaliskuuksi. Lomaviikolle suunniteltu lukumaraton jäi nimittäin pitämättä, kun loma vaihtui työksi. Tulevista viikonlopuista aion ottaa aikaa, haluan palata siihen kutkuttavaan fiilikseen, joka kropassani kihelmöi, kun aikanaan pidin ensimmäisen, omatoimisen lukumaratonini. Ensi kuuta ajatellen olen odotuksia täynnä!

tiistai 24. helmikuuta 2015

Han Han: Kolme porttia

Han Han: Kolmea porttia
Basam Books 2014 (2000)
512 s.
Pisteitä: 4/5
"Lin Yuxiang piteli kirjettä käsissään ja tuumi, että toivo oli kaunis asia. Toivoa ei kuitenkaan ollut. Hän tunsi, että hänen nuoruutensa kukoisti, eikä hän halunnut heittää kukoistustaan menemään kirjojen pänttäämisen vuoksi. Sitä hän ei tiennyt, että useimmissa tapauksissa kukoistuksen heittämistä menemään saattoi verrata siihen, kuinka stripteasetanssija heittää menemään vaatteitaan: molemmat tarjoavat ihmisen silmien eteen entistä kauniimmat näkymät."
Ajatteleva kiinalaispoika, nuoruus Kiinassa, keskellä koulua, opiskelua. Kulttuurisidonnaisuutta ja universaalia.

Naiskuva: Takaliepeessä kerrotaan, että Han Han on onnistunut suututtamaan monet ihmiset mielipiteillään. En lainkaan epäile: heti alusta asti huomioni kiinnitti naiskuvaus, joka tuntuu poikkeavan nykyaikaisesta (tai länsimaisesta) naiskuvasta, siitä, että edes jonkinlaista tasa-arvoistumista on vuosisatojen aikana tapahtunut. Sääli, etten pystynyt erottamaan kuvauksista ironiaa - vaikka sitä saattoi mukana ollakin - nämä kuvaukset olivat vastenmielisiä.Vaikkapa tämä:
"Kirja on kuin nainen: Kun mies tarttuu uuteen kirjaan, tuntuu hänestä sitä selaillessaan kuin hän pitelisi suojelevasti nuorta neitsyttä, onhan hän tuon kirjan sisältä löytyvän aineiston ensimmäinen lukija. Käytetty kirja sen sijaan tuntuu samalta kuin jo kerran naimisissa ollut nainen; tuoreus ja viehätys ovat jo haalistuneet, eikä selailu jaksa kiinnostaa, sillä tuon kirjan sisältöön ovat muut jo aikaisemmin useaan otteeseen tutustuneet."
En oikein päässyt jyvälle näistä: pitääkö nämä lukea kirjaimellisesti, oliko suhtautuminen naisiin (ja kirjoihin) todella noin julmaa.

Tässäkin yksi puistatus:

"MItä tulee rakkauteen, on kiinalaiseilla eräs vahva taipumus. Mies ajattelee ihannevaimostaan kuin lehmänmaidosta: mitä pehmeämpi, valkeampi ja puhtaampi, sitä parempi. Naisen ihannemies taas on kuin lypsylehmä: mitä rotevampi se on ja mitä pienemmälllä vaivannäöllä siitä saa lypsettyä mahdollisimman paljon irti, sitä parempi. Luonnollisesti lehmänmaito pysyy tuoreena vain lypsylehmän rinnalla."
Huh!

Nuoruus: Nuoruuden kuvaamisessa Han Han onnistuu hyvin. Pidin siitä, miten mietteliäiksi nuoret kuvattiin: nuorille elämä on vakavaa, vaikka vanhemmille se saattaa näyttäytyä huvittavana, naiivina, pinnallisena. Nuoruuden tekee vakavaksi sen julmuus: on haettava suosiota, menestystä ja hyväksyntää, on tuotava oma itse esille, peiteltävä tunteita ja silti tuntea niitä. Romaanissa erityisen kiehtovaa oli se, että kyse oli nimenomaan kiinalaisnuoren ja -nuoruuden kuvauksesta, se teki päähenkilön ja tarinan kiehtovaksi, erilaiseksi. Voikin miettiä, paljonko suomalaisnuori löytää samastumispintaa kiinalaisista nuorista, jotka opiskelevat pitkien koulupäivien jälkeen kolme tuntia kotiopetuksessa ja raatavat läksyjään pitkälle yöhön. Han Hanin romaanikatkelmat voisivat kyllä herättää mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä nuoruus eri puolilla maailmaa oikeastaan on.

Tuttuus: Toisaalta tarinassa oli paljon tuttua, ja lukemisesta pitävä, syrjään vetäytyvä mutta huomiota hakeva poika on jonkinlainen kirjallisuuden tyyppihahmo. Tällaisina kirjallisuuden pojat usein esitetään, syvällisinä mutta sosiaalisesti kömpelöinä.Olen kaivannut nuortenkirjoihin ja nuoruuskuvauksiin myös kertomuksia niistä suosituista, sosiaalisista, yhteisössään menestyneistä ihmisistä; en tosin sen takia, että heitä pitäisi ylistää, vaan koska ihmistyyppien suurista kontrasteista saisi luotua kiinnostavia tarinoita samankaltaisuudesta.

Kulttuurisidonnaisuus: Tämä romaani valotti sopivasti kiinalaista kulttuuria mutta ei ollut mikään esittelyteksti. Päinvastoin, moni asia jäi länsimaalaiselle lukijalle ehkä aukeamattakin, kun yhteiskuntatietämys ei ollut mitenkään vahvalla pohjalla. Takaliepeissä Han Hania kehutaan kantaaottavaksi, mielipiteitä kirvoittavaksi kuuluisuudeksi, ja yhteiskuntakritiikki hymyileekin lukijalle vinosti rivien välistä. Kritiikin kohteet eivät aina aukene, vaikka ivan kuuleekin - tässä teoksessa se ei kuitenkaan haitannut. Oli luontevaa lukea Kolmea porttia tarinana, ja kiinnostavaa oli huomata se, miten usein kasvojen menettämisen pelko mainittiin. Se oli minullekin tuttua aasialaisesta kulttuurista, ja periaatteen vaikutus näkyi romaanin hahmoissa selvästi.

Vaikeatulkintaisuus: Kaikessa kiinnostavuudessaan Kolmea Porttia luonnehtii myös vaikeaselkoisuus. Ehkä kyse on siitä, mistä Han Han romaanissaan kirjoittaa: kirjailija onnistuu, jos hän saa lukijan luulemaan, että on onnistunut ymmärtämään teosta, vaikka todellisuudessa ymmärrystä ei olisi. Toisaalta monitulkintaisuuteen ja etäisyyteen vaikuttaa juuri kulttuurisidonnaisuus, tietämyksen puute, vieraus. Pituuskin luo oman vaikeutensa, ja se, että lukuhetkeni hajaantuivat taas pitkälle aikavälille. Siitä johtuen tuntuikin, että kirjan keskivaiheilla romaani junnasi paikoillaan, viivytteli, sortui kliseisyyteen. Erikoinen ja erilainen tarina, mutta silti melkoinen projekti - ainakin tällä voi kuitata Kirjan vuoden haasteesta yli 500-sivuisen kirjan kohdan. Sainpas loppuun!

Käännös: Minun käsitykseni mukaan käännös on hyvä, onnistunut. En yleensä välitä esipuheista, mutta tämän kohdalla selailin sitä aina silloin tällöin: oli kiinnostavaa lukea kääntäjän ratkaisuista. Viitteet eivät nekään mielestäni kuulu kirjallisuuteen, mutta Kolmessa portissa niitä oli sopivasti, suomentaja Sainion selityksiä siis. Lukijana selitystä ja tukea kaipasi, vaikeatulkintaisuus syntyi varmasti kielellisistä eroistakin. Voisi kuvitella, että tämä suomennos on ollut melkoisen työn takana, sillä kirja tuntui kokonaisuudessaan hyvin kulttuurisidonnaiselta.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Paulo Coelho: Uskottomuus


Paulo Coelho: Uskottomuus
Bazar (2014)
320 s.
Pisteitä: 2/5
 - Huomasin silmissäsi jotain... jonkinlaista surumielisyyttä jota ei voi oikein selittää, kun ajattelee että olet noin kaunis nainen, onnellisesti naimisissa ja sinulla on hyvä työpaikka. Tuntui kuin olisin nähnyt heijastuksen omista silmistäni. Niinpä kysynkin uudestaan: oletko sinä onnellinen?
Olen syntynyt ja kasvanut ja kasvatan nyt omia lapsiani maassa, jossa kukaan ei esitä tuollaista kysymystä. Onni ei ole mikään arvo joka olisi tarkoin mitattavissa, kansanäänestysten ratkaistavissa ja asiantuntijoiden analysoitavissa. Me emme ksy toiselta edes hänen autonsa merkkiä, saati sitten jotain noin intiimiä jota on mahdotonta määritellä."

 Nykyajan pinnallisuus, kiireinen elämä, merkityksettömäksi käynyt. Toimittaja yksityisyyden ja julkisen, kodin ja vieraan, välillä.

Yhteiskunta: Coelho käsittelee romaanissaan tärkeitä teemoja. Nykyaikaa ja sen yhteiskuntia on syytäkin kritisoida, elämäntapamme eivät ole aina terveitä, ja - toisin kuin Coelho kirjoittaa - elämä on myös valintoja, ratkaisuja, päätöksiä. Yhä useampi on hyvinvoiva, menestyvä, omistaa kaiken sen materian, mitä ihminen tarvita voi, ja silti (siksi) elämä tuntuu tylsältä, turhalta, merkityksettömältä. Coelho sijoittaa tarinansa ovelasti hyvinvointivaltio Sveitsiin, jossa kaikki ovat lähtökohtaisesti menestyviä, hyvinvoivia, onnellisia. Coelho viestii Uskottomuudella, että elämästä puuttuu haasteita ja intohimoa. Coelhon mukaan vapautumiseen tarvitaan rajojen rikkomista, jonkin suuren kokemista, mutta minulle maailmankuva ei täysin auennut. Petyin erityisesti lopun tapahtumiin, niiden kliseisyyteen. On selvää, että omat pelkonsa on kohdattava, mutta eikö elämästä voi oppia muutenkin? Tarvitseeko aina käydä äärirajoilla, että itseään voi ymmärtää paremmin?

Masennus: Ongelmallista Coelhon kirjassa on se, miten se liittää nykyajan toimettomuuden masennukseen. Niin, en epäile, etteikö merkityksetön, pinnallisuuksiin perustuva elämä johtaisi alakuloon, sairastumiseen, masennukseen. Masennus on kuitenkin niin suuri teema, niin suuri asia, ettei sitä voi käsitellä vain syyttä suotta ilmestyvänä oireena: se on sairaus, eikä sairauskaan ala noin vaan itsestään, vaan jotakin tapahtuu, kehossa tai elämässäkin, jossakin kuitenkin. Coelho puhuu masennuksesta - tai ehkä ennemmin masentuneisuudesta - aika pinnallisin lausein, no nyt minä sitten masennun -tyyppisin ajatuksin. Minulle tärkeää olisi ollut koskettava kertomus, puhutteleva, vakavakin; Uskottomuus ei tutustuta lukijaansa masennukseen eikä luo siitä todentuntuista kuvaa. 
  
Pinnallisuus: Uskottomuuden päähenkilö jää minulle etäiseksi, pinnalliseksi. Linda muistuttaa kulahtanutta Himoshoppaajaa, väsähtänyttä roolihahmoa, joka toistelee masennukseen ja tyhjään elämään liitettyjä kliseitä. Coelhon asetelma on muutenkin tuttu ja useaan kertaan luettu: toimittaja vastaan poliitikko, yksityiselämä vastaan julkisuus, salailua, paljastumisen pelkoa, yksityiseen palaamista. Lindan parisuhde on sekin romaanien tyyppiparisuhde: hieno mies mutta jotakin puuttuu, lapset pitävät elämää kasassa (vaikka eivät saa mielestäni romaanissa lainkaan niin syvää merkitystä kuin muutamat pinnalliset lauseet väittävät), seikkailu ja jännitys ovat kadonneet.

Seksuaalisuus: Kritisointia vaatii myös seksuaalisuuden rooli (niin yhteiskunnassa kuin Coelhon kirjassakin). Uskottomuus on kuvaus intohimon puutteesta, päähenkilö kaipaa himoa ja halua elämäänsä. Hetkittäin ongelmat ja paha olo ratkotaan seksuaalisilla teoilla, sillä Coelho julistaa, että intohimo kuuluu elämään. Rohkenen silti epäillä, että spontaani suihinotto kesken työpäivän pelastaisi masentuneen ajatuksia; vaikka rajojen rikkominen helpottaa, tuo elämään uusia näkökulmia, tuntuu jotenkin kliseiseltä, että oman elämän merkityksettömyyttä rikotana seksuaalisilla kokeiluilla, suudelmilla, suihinotoilla, seksillä. Vaikka Lindakin huomaa, ettei tyhjyys näillä teoilla ratkea, teos on jo alkuasetelmiltaan sellainen, että se kehottaa seksiin ja seksuaalisuuteen: elämästä puuttuu liekki, intohimo, se on korjattavissa riittävällä määrällä seksiä riittävän hyvän henkilön kanssa (tai sitten sen oikean). Elämän merkityksellisyys tuntuu rakentuvan seksuaalisuuden ja romanttisten suhteiden varaan. Huolestua pitää, kun sellaiset asiat eivät enää kiinnosta, ole elämän ainoa sytytyslanka:
"Ennen toimitukseen menoa minun on haastateltava Jacobia, lukioaikaista poikaystävääni. En innostu siitäkään, olen toden totta menettämässä kiinnostukseni kaikkeen."
Tästä seksuaalisuusnäkökulmasta voi tietenkin kritisoida yhteiskuntaakin: näinkö me elämme? Seksi vaikuttaa ainoalta seikkailulta, johon ihminen voi lähteä, kun elämä tuntuu merkityksettömältä. Coelhon valinta kirjan punaiseksi langaksi tuntuukin siten kovin loppuunkulutetulta - tällainen juonenkulku ei ole ensimmäinen laatuaan. Voisiko ihminen tutustua itseensä muutenkin kuin seksuaalisuuden kautta? Voisiko jännitystä ja kokeilua hakea muilta elämän osa-alueilta? Seksin merkitystä ei pidä kieltää, mutta jäin epävarmaksi sen suhteen, pystyykö Coelhon teos kuitenkaan kritisoimaan seksuaalisuuden korostunutta roolia vai onko Uskottomuuden tavoitteena tosiaan herättää huomaamaan, että tarvitsemme intohimoa elämäämme.
Co(e)lhous: Olen aina pitänyt Coelhosta, yhteen aikaan niin paljon, että ihmettelin, miksei tuttavani pitänyt kuin muutamasta hänen teoksestaan. Nyt olen kallistumassa samaan suuntaan: ehkä 11 minuuttia oli poikkeus. Uskottomuus jää kolhoksi, kolkoksi, enkä löytänyt siitä tuttua coelhomaisuutta, taitavasti upotettua elämänviisautta. Kun tutut piirteet, me-muoto, aforismit, lopulta löytyivät, tuntui, etteivät ne mitenkään sopineet romaanin alkuun, kertojaratkaisuun, mihinkään. Oli jotenkin omituista, että kesken minäkerronnan Linda, pinnallinen hahmo, alkaa kertoa me-muodossa ihmiselämän lainalaisuuksia ja elämänohjeita. Mietin lukiessani sitäkin, miten usein Coelho julkaisee teoksia - vastahan luin Accran kirjoitukset - ehkä suositusta kirjailijasta on tullut elämäntapaopaskone, joka tikkaa uutta elämänviisautta ulos kysynnän mukaan? 

maanantai 16. helmikuuta 2015

Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä

Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä
WSOY (1996)
126 s.
Pisteitä: 4/5



Sinun kanssasi minun ei tarvitse

                          unelmoida.

Sinun kanssasi olen vahva.



Onko sinussa jokin tunne

joka kuuluu ehdottomasti minulle?

Suhteeni runouteen: Eeva Kilpi ja Helena Anhava ovat runouden kestosuosikkejani, myös Märta Tikkasen raastavista runoista pidän. Kilven ja Anhavan kohdalla arvostan rauhallisuutta, tyyntä tunnelmaa, kaunista ja tiivistä kieltä. Kilpi kirjoittaa kauniisti, kauniita sanoja käyttäen, jo runoteoksen ensimmäisillä sivuilla ihastuin surukuvaukseen Äiti pyrkii esiin sydämeni mullasta. Luen runoutta harvoin, liian harvoin, sen huomaa silloin, kun runoutta lukee: tuntuu, että hyvä runo tiivistää enemmän kuin moni kirja, hyvä runo antaa enemmän ajatuksia, enemmän tunteita.

Teemoittelu: Runokirjoissa on ihanaa teemoittelu, eri osastot, se, miten runot linkittyvät toisiinsa mutta tarjoavat silti eri näkökulmia. Siitä minä muutenkin runoudessa pidän, ainakaan Kilpi ei takerru yhteen vaan tarjoaa monta, Kilven runot eivät toista itseään. Kiitos eilisestä alkaa surulla, muistoilla, kuoleman kohtaamisella, kääntyy vanhuuden pohtimiseen, päättyy toivoon ja kiitollisuuteen. 

Vanhuus: Runoja lukiessa tuli mieleen Genovan Edelleen Alice, se, miten siinä pohdittiin vanhuutta, muistamattomuutta, toimintakyvyn katoamista. Ihmisen suhde vanhuuteen on kummallinen, kaksijakoinen, ja se käy ilmi Kilven runoistakin. Toisaalta ajattelemme, että he muistomerkkeinä/monumentteina vaiheistamme/kehystävät meitä ainiaan, kunnes yhtäkkiä olemme itse vanhoja, tarvitaan nuorta puolisoa, energiaa, toimintakykyä. Kilpi nostaa runoissan esille kuitenkin sen, että vanhetessaankin ihminen on ihminen, oma itsensä, fyysinen olento. Läheisyydenkaipuu ei lopu ikääntymiseen, se jatkuu

Ensimmäinen runopostaus: Vaikea tehtävä! Luin Kilven kokoelman yhdellä istumalla (mitä ei ikinä pitäisi tehdä runojen kanssa, ei koskaan, ne on tarkoitettu lukettaviksi ajatuksina, ei kertomuksena), hetket sytyttivät, hetkessä olin läsnä ja runoista kiinnostunut. Nyt tuntuu, että olen tyhjä, en löydä sanoja, tulkintaa - hienoja runoja nämä ovat, vaikka en osaa puhuakaan. Tunnelmia ja ajatuksia on vaikea kuvata jälkikäteen, en oikeastaan haluaisi analysoida runoja vaan muistaa lukukokemuksen. Hätäinen se oli mutta myös miellyttävä. Silti en osaa linkittää tätä postausta lukemiseeni, runo yllä ei kuvaa teoksen pääteemaa, mutta se kosketti kielellisesti, ajatuksellisesti. Omissa lukutottumuksissani runous jää liian usein syrjään, hyvä, että se huomioidaan Kirjan vuoden haastessa, josta kuittaan nyt kohdan 36 (runokirja).

lauantai 14. helmikuuta 2015

Satu Grönroos: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli:
Atena (2012)
311 s.
Pisteitä: 3/5
"Miten voi aloittaa alusta, kesken elämän. Pitäisikö meidänkin, minun ja poikien.
-Vaihtaisin säveltä, aloittaisin uuden laulun, äiti toisti samaa kuin Penan levysoitin silloin kun neula jumitti. - MIllaista olisi, kun ei tarvitsisi ajatella huomispäivää? Voisi rakastua jälleen, eikä silloin olisi yksinäinen hetki tää, kun hiljaista on, kun hämärtää, äiti haaveili."
Kahden ihmisen, lapsen ja aikuisen, menetykset, paha olo. Kaipuu rakkauteen, parempaan.

Tuttu: Grönroosin kirja on monella tapaa tuttu. Se on turvallinen, helposti lähestyttävä, istuu hyvin suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Lumen syli on tuttu aiheiltaan, kieleltään, kerronnaltaan, ja epäilemättä tuttuus toimii. Se sopii sellaisiin hetkiin, kun kaipaa hyvää luettavaa, kun ei jaksa etsiä uutta, erikoista mutta kiinnostavaa, se sopii lyhyisiin lukuhetkiin, iltaiseen rauhoittumiseen. Mutta on tuttuudella, turvallisuudella se toinenkin puoli: kokemus siitä, että tämän olen lukenut ennenkin. Mieleeni muistuu monta samankaltaista, lähimpänä Kinnusen Neljäntienristeys: kirjan tunnelma on kuulas, rauhallinen, suomalainen, mutta silti kaipaan persoonallisuutta, jotakin, joka koskettaa.  Perhetarinat ovat suomalaiselle lukijalle tuttuja, samoin ne kertomukset, joissa opettaja on yhtäkkiä raskaana, lapsikertoja tuntuu sekin vanhalta tuttavalta, kaksi kertojaa - no, ne, jotka ovat aiempia tekstejäni lukeneet, tietävät, että moniin kertojiin olen eritoten kyllästynyt. Lumen sylissä taistelee kaksi tuttuuden puolta, turvallinen ja helposti lähestyttävä sekä kulutettu, persoonaton. En suinkaan moiti Grönroosia huonoksi, mutta itse en osaa pysähtyä tuttuun, liiaksi kerrottuun. Kaipasin romaanilta jotakin, jotakin määrittelemätöntä.

Helppo: Niin, Lumen syli on helppo. Se on helppo ottaa mukaan, se viihdyttää rauhallista aikuislukijaa, kuvittelisin, koskettaa tarpeeksi muttei ahdista liikaa. Tuttua on helppo lähestyä, ja Grönroosin vahvuutena on kieli: tämä on helppolukuista, kieli ei kangertele vaan kulkee tasaisena, kirjan tahdissa, kirjan luonteeseen sopivana. Omaperäisyyttä kaipasin kieleenkin, kun tuntuu, että nämä tietyntyyppiset romaanit toistavat itseään ja toisiaan rakenteissa ja kielessä, juonessa ja kerrontaratkaisuissa.

Lapsen oireilu: Lumen syli muistuttaa, että aikuisten tehtävä on tarkkailla lapsia. Romaanissa Kaarina muistuttaa Helmin äidille, ettei aikuinen voi koskaan olla liian kiinnostunut lapsestaan. Työ- ja opiskeluhommien kautta olen kyllä huomannut, miten ahdistuneita ja huonosti voivia osa nuorista on. Miksi pahaa oloa ei huomata aiemmin? Miksei oireilua, kertomuksia, katseita, juttusille jäämistä oteta tosissaan?

Henkilöt: Grönroosin romaanissa ristiriitaista ovat henkilöt: toiset ovat kiinnostavia, toiset hieman kuluneita. Lapsikertoja ja opettaja ovat sinällään tavallisia, samankaltaista on tullut luettua ennenkin, vaikka Grönroos heistä kauniisti kirjoittaakin. Minä kiinnostuin enemmän sivuhenkilöistä, heidän sisäisistä ristiriidoistaan: äidistä, joka tiukan kuorensa alla on paitsi yksinhuoltaja myös seksuaalisesti ja uskonnollisesti vapautunut nainen. Äidin lailla Pena, laiska nuori mies, rikkoo aikalaista miesstereotypiaa, sukupuoliroolia, hellittelee kuitenkin sisartaan, vaikka kaupunkilaisena ei työntekoon ryhdy. Helmiä ja Kaarinaakin tekisi silti mieli lohduttaa, tarjota heille jotain hyvää, kun maailma ei sitä tunnu tarjoavan. Miksi meidän on niin vaikea nähdä, jos toisella on huono olo, ja tarjota sitten apua?

maanantai 9. helmikuuta 2015

Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi

Milena Michiko Flašar: Kutsuin häntä Solmioksi
LURRA Editions
173 s.
Pisteitä: 3/5
"Ensimmänen mitä minulle tulee mieleen, on se, että on vaikeaa kertoa jotakin. Jokainen ihminen on kokoelma tarinoita. Mutta minä taas. Epäröin mitä sanoisin. Minä pelkään tarinoiden keräämistä. Olisin mielelläni vain yksi tarina, jossa ei tapahdu mitään. Oletetaan, että te heittäydytte huomenna aamulla junan alle. Mitä merkitystä silloin olisi sillä, mitä minä tänään teille kerron? Ja onko sillä muutenkaan mitään merkitystä? Mutta kuten sanoin. Se on vaikeaa. Ensimmäinen, mitä mieleeni juolahtaa, on: me ajalehdimme sulavalla jäälautalla."
Kaksi yksinäistä, molemmat menettäneet. Eleetön romaani sanattomuudesta, ystävyydestä, vapautumisesta.

Sanattomuus: Flasarin romaanissa kaikkiin tärkeisiin hetkiin liittyy sanattomuus. Päähenkilöt ovat hiljaa silloin, kun pitäisi sanoa jotakin, silloin, kun pitäisi vapautua, uskaltaa, rohjeta. Kyky asettaa ajatuksensa sanoiksi vaikuttaa olevan tekijä, joka johtaa yhteisöllisyyteen - vaikeneminen on eristäytymistä, eristäytyminen vaikenemista. Mutta hiljaisuuskin on kantaa ottamista, olemista, vaikuttamista, kieltä ennen kaikkea: Olin oppimani kielen kyllästämä, ja jopa minun vaikenemiseni oli puheen muotoista. Kun päähenkilöt vapautuvat, puhe tulvii esiin, se kuuluu ihmisluontoon, on jotakin olennaista. Sanat ovat merkityksellisiä mutta myös vaikeita: kertominen ei tapahdu itsestään, ei myöskään vapautuminen. Toisinaan kaikkein tärkeimmät asiat jäävät sanomatta, puhumatta.

Eleettömyys: Kutsuin häntä Solmioksi on tyylikäs, tyylitelty teos. Sen eleettömyys ja rauhallisuus sopivat suomalaislukijalle: turhasta ei jaaritella, kaikki tiivistyy pieneen. Flašar käyttää kauniita virkkeitä, kielikuvia, keskittyy olennaiseen. Romaanissa on hienotunteisuutta ja hiljaisuutta, ja minulle se näyttäytyi japanilaisena romaanina, kertomuksena japanilaisista ajattelutavoista, japanilaisesta kulttuurista. Japaniko juuri lie ollut syynä, mutta mieleeni muistui Maxence Ferminen pienoisromaani Lumi, joka sekin oli yksinkertainen mutta puhutteleva, kaunis. Pidän yksinkertaisuudesta, eleettömyydestä, hiljaisuudesta.

Sekavuus: Kauniista elementeistä huolimatta Kutsuin häntä Solmioksi ontuu. En osaa erottaa, missä määrin syy on omaa keskittymisen puutetta, missä määrin romaanista johtuvaa, mutta putosin liian usein kärryiltä, sekoitin päähenkilöt, sen, kuka puhuu. Näin lyhyessä romaanissa sellainen häiritsee erityisesti: kun kaikki on niin tiivistä, yksinkertaista, ei lukijalla ole varaa hapuilla, etsiä reittiä tulkinnoilleen. Romaani hajosi käsiin, kun en pystynyt pitämään hahmoja erillään; en saanut kokonaisuuskuvaa teoksesta, teemoista. Oman harmituksensa toi sekin, että luin kirjan lyhyissä pätkissä, usean päivän aikana, ja siksikin kadotin otteen.

Kiinnostuksen ristiriidat: Tämä on ensimmäinen kirja blogiaikanani, josta kiinnostuin (ja jonka luin) puhtaasti toisen bloggaajan postauksen perusteella. Kiitokset Ullalle. Kirjastosta tämä kirja ei nimittäin olisi noin vain lähtenyt matkaani - harvoin koen kansikuvia niin kuvottaviksi kuin tämän kirjan kohdalla! Ei ihan auennut. Lukukokemus oli kuitenkin miellyttävä, nautin tämän kirjan sulavuudesta, yksinkertaisuudesta, japanilaisuudesta, kulttuurisuudesta. Nimi ihastutti minua alkuun erityisesti, sai kiinnostukseni heräämään.

Lukurauha: Eilisen lukurauhasta ei ole paljon kerrottavaa: sitä ei juuri ollut. Olen viime päivät uppoutunut muihin asioihin, lukeminen jäi, olin ajatellut muiden bloggajien tapaan lukumaratonia, mutta äh, sekin jäi. Kunnollinen lukupäivä tosin täytyy pitää piakkoin - kaipaan sitä kutkuttavaa lukuintoa, joka innostaa heräämään tavallista aikaisemmin ihan vain siksi, että pääsisi kirjapinon kimppuun :)

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Marcia Grad: Prinsessa joka uskoi satuihin

Marcia Grad: Prinsessa joka uskoi satuihin
Bazar (2010/1995)
265 s.
Pisteitä: 3/5

"Hän kiskoi Vickyn vuoteesta, raahasi parkuvan tytön huoneen poikki, tyrkkäsi hänet komeroon ja läimäytti oven kiinni. Samalla äänensävyllä, jota oli kuullut kuningattaren käyttävän monta kertaa, hän sanoi: "Tämä on sinun omaksi parhaaksesi, Vicky." Päättäväisesti hän kiersi kultaista avainta lukossa."
Prinsessa, haavemaailma, haavemaailman toteutuminen ja romuttuminen. Itsensä etsimistä, elämäntaitoa perinteiseen opaskirjahenkeen.

Intertekstuaalisuus: Tartun suhteellisen harvoin kirjoihin, jotka jo ensisilmäyksellä vaikuttavat olevan muunnelmia jostakin toisesta tunnetusta teoksesta. Olen jotenkin ujo sellaisten romaanien suhteen: entä jos en ymmärräkään kaikkia hienoja viittauksia ja symboleita, entä jos en edes tunne alkuperäistekstiä? Viime aikoina Prinsessa Ruusunen -muunnelmat (alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen kuittaan tällä teoksella lukuhaasteen kohdan 17 - kohta 5 kuittaantukoot myöhemmin) ovat suorastaan piinanneet minua: ensin matkaani tarttui Anne Ricen versio Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan, joka sittemmin paljastui niin eroottiseksi, etten kehdannut sitä julkisilla paikoilla lukea. Prinsessa joka uskoi satuihin puolestaan lähestyy alkuperäiskertomusta parisuhdekuvaelmana, kertoen, millaista prinssin ja prinsessan elämä onkaan. Intertekstuaalisuus tulee eniten esiin lauserakenteina, sanavalintoina: ne kaikki muistuttavat sadun prototyyppiä, noudattelevat genrekaavaa. Grad on tyylissään onnistunut, tunnelma on suorastaan lapsenomainen, kieli helposti lähestyttävää, tarinalliset palaset tuttuja. Intertekstuaalisuus on oiva keino haastaa lukija - ja siitähän minä pidän - lukija saa hakea tuttuudesta ja näennäisestä kepeydestä omat syvemmät merkityksensä.

Kulissit: Romaanin lähtökohta on hyvä, prinsessaelämä sopii hyvin kuvaamaan elämän kulisseja, ulospäin annettua kuvaa, sitä, miltä elämän kuuluisi näyttää. Prinsessa on haihattelija, unelmoija, elää satumaailmassaan, sopii siten täydelliseltä vaikuttavaan elämäänsä. Prinsessaelämän hienous rikkoontuu heti alkuunsa - eihän elämä kulje niin kuin sen kuvittelisi kulkevan - sinisilmäisen, haavemaailmassa elävän tyttösen taustalta löytyy hylkäämiskokemuksia, kurinalaisuutta, tunteiden kätkemistä. 
Järki ja tunteet: Gradin romaanin yksi kiinnostavimpia piirteitä on järjen ja tunteiden, Victorian ja Vickyn, välinen suhde. Vicky tuo kirjaan särmää, luonnetta, herkkyyttäkin. Victoria on prinsessan julkinen puoli, hyväkäytöksinen, kuuliainen, järkeilevä, ratkaisukeskeinen; Vicky on se todellinen minä, ne todelliset tunteet, jotka kurjuuksien keskellä usein työnnetään piiloon, kaappiin. Grad käyttää romaanissaan kauniita ja kiinnostavia elementtejä kuvaamaan sitä, miten todelliset tunteet ja ajatukset usein kielletään, syrjäytetään, potkitaan pois. On helpompaa uskoa haaveisiin kuin kohdata todellisuus, menettää ne asiat, joista on aina haaveillut. Kauniit elementit eivät kuitenkaan aina toimi, ne toistavat itseään, tuntuvat kuluneilta. Teos olisi kaivannut hieman tuoreutta, raikkautta. Satumuunnelma yksistään ei toimi, vaan lukija kaipaa yllätyksiä.

Dialogi: Dialogilla on vahva osuus Gradin teoksessa. Kuvauksiin pysähdytään vain hetkiksi: romaani rakentuu pitkälti keskustelujen varaan. Victorian ja Vickyn väliset keskustelut ovat niitä kiinnostavimpia, hieman outoina pidin kaikkia niitä opastajia (velhoja, delfiinejä) , joita prinsessan elämään ilmestyy. Oppaat neuvovat, asettavat Victorialle elämänohjeita, kehottavat etsimään totuutta. Victoria vastustelee, yrittää omaksua. Dialogien keskeinen sanoma lienee, että elämä on vuoropuhelua: ratkaisujen löytäminen vaatii kyseenalaistamista, kokeilemista, itsensä kuuntelmista. On käytävä keskusteluja itsensä kanssa, jotta voi toimia toisin kuin aiemmin: on vakuutettava oma sisäinen Vicky siitä, että on muutoksen aika. Ehkä vielä tärkeämpää on oppia rakastamaan omaa sisäistä Vickyään, hyväksymään se, hyväksymään se, mikä on, ja se, mitä on.

Paasaus: Jos kaipaan elämänviisauksia, runollista kieltä, palaan yleensä Paolo Coelhon pariin. Hänen kirjoistaan olen löytänyt viisautta ilman, että se kuulostaa väkisin kirjoitetulta, kliseitä toistavalta paasaukselta. Samaa olisin toivonut Gradilta, koska romaanin rakenne oli toimiva (ihastuin muuten erityisesti lukujen nimiin). Alun alkaen pidin tästä kirjasta paljon, ajattelin suuria pisteitä: sitten vähä vähältä kirja alkoi toistaa itseään, toistaa sitä, mitä elämäntaito-oppaissa aina sanotaan, tai ehkä pikemminkin naisten lehdissä: Vain sinä itse voit auttaa itseäsi; elämässä on kyse sen oivaltamisesta, mistä elämässä on kyse; se, mikä on oikea polku yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle; ne, joita kannat sydämessäsi, ovat aina lähellä. Varsinkin Pyhä Kirjakäärö sortuu latteuksiin, julistamiseen, paasaamiseen. Mitä pidemälle kirja etenee, sitä useammin lukija kyllästyy. *ei-niin-kovin-kainoja huokauksia* Ihanko todella jokainen päivä on täydellinen luumu, joka odottaa poimimista?

maanantai 2. helmikuuta 2015

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY (2014)
248 s.
Pisteitä: 4/5
"Hautaustoiminta on tulevaisuuden ala. Minun sukupolvelleni kelpaa vaatimaton, on aina kelvannut, mutta toista tulee olemaan vuonna kaksituhatta ja viisikymmentä. Pitää olla arkussakin mökämusiikkia, lämmitys, ilmastointi, pehmusteita ja jääkaappi. Sitä paitsi puutavaraa tarvitaan yhden ihmisen arkkuun puolitoistakertaisesti, koska väki koko ajan lihoaa ja samalla vähentää liikuntoa. Pahvitehtaatkin voivat hyvin, koska kukkopilliporukka tahtoo mennä vaatimattomasti ja ympäristöystävällisesti kuoppaan."
Mielensäpahoittaja, elämän lopun valmistelua. Elämänviisauksia, suomalaista katsantoa, elävät henkilöt.

Välipala: Kyrö on taattua turvallista, Kyrö on suomalaista. Helppolukuista, viihdyttävää, ääneen naurattavaa. Mielensäpahoittaja-kirjoihin on helppo tarttua, ne ovat helposti lähestyttäviä ja ne tarjoavat lukijalle hyvän kirjallisuutta, hymyilyttäviä lukukokemuksia. Huumori unohtuu suomalaisuudesta usein, mutta Kyrö taitaa sen, tekee sen sillä tavalla, että hauska on totta ja tosi hauskaa.

Sukkeluudet: Ei voi kiistää, etteikö Kyrö olisi kielellisesti lahjakas. Kieli, kielikuvat, lauserakenteet, tyyli ovat Mielensäpahoittajien, niin aiempien kuin uusimmankin, suurin vahvuus. Heti alkusivuilta huomioni kiinnitti vaatteet melkein yhtä raskaat kuin elämä itse: suorastaan runollista! Vaikka Kyrö on tunnettu tyylistään ja kyllä ei -lauseistaan, muotoseikat eivät jää ainoaksi kehujen perustaksi. Kyrö käyttää tyyliään sanoakseen lyhyesti, hyvin suomalaisella tavalla asioita, elämänviisauksia, ohjeita, jotka todella pitävät paikkansa. Moniin lausahduksiin jää kiinni, niiden merkityksiä vatvoo väkisin, joskin Kyrö on siinäkin onnistunut, ettei symboliikka ole tavalliselle suomalaiselle lukijalle liian kiemurtelevaa, piilotettua. Vertauskuvat otetaan suomalaisuudesta, niin kuin nyt vaikka siihenkin, miten Mielensäpahoittaja valmistautuu kohtamaan elämänsä lopun: 
"Sanoin laittavani asiat valmiiksi niin kuin järkevä ihminen tekee kesämökilleen talvea varten. Puhdistaa rännit, paikkaa ruosteet, vaihtaa lahoavat laudat. Eristää vesiputket etteivät jäädy ensimmäisillä pakkasilla. Ei ole sen kummempaa."
Pinnan alla: Mielensäpahoittaja on juro suomalainen, pysyy kannassaan, on sukulaisten mielestä muutosvastarintainen, omapäinen vanhus. Kyrö muistuttaa romaanissaan, ettei kukaan ole pelkästään sitä, miltä pinnalta näyttää: vaikka vanhuksen onkin vaikea asettaa ajatuksiaan ja tunteitaan sanoiksi, kovan, tunteettoman miehen kuori murtuu aika ajoin. Mielensäpahoittajan suhtautuminen pieniin lapsiin on suorastaan eloisaa, heittäytyvää, lempeää ja lapsenomaista: vaikka hän monia asioita jyrkästi vastustaa, niin pikkuautoja voi ajeluttaa piimäpurkin ja perunakattilan vierestä. Pinnan alta löytyy toisia ajatteleva, terävämielinen mies, joka tietää elämästä yhtä ja toista mutta oppii silti sylittämään tablettia.

Elokuva: Harvoin katson elokuvia, jotka perustuvat kirjaan, tietäähän sen, miten siinä käy, lukutunnelma menee pilalle. Mielensäpahoittajan katsoin viime syksynä, kiittävistä kehuista kiinnostuneena. Hyvä elokuva, mutta toki se mielessäni kummitteli, kun luin tätä uusinta. Mielensäpahoittajan, Antti Litjan, osalta tehokkaana, toimivana: Litjan äänen kaiku teki Mielensäpahoittajasta vieläkin elävämmän. Miniän osalta elokuvakokemus häiritsi, häiritsi, häiritsi, niin roolihahmo kuin itse Mari Perankoski ärsyttivät minua suunnattomasti. Kirjaa lukiessa kuulin koko ajan miniän rasittuneen äänen, epäystävälliset piirteet, halveksivat katseet. On se kummallista, miten elokuvat muokkaavat lukukokemusta, ja se varsinkin, miten paljon omat kuvitelmat aina eroavat siitä, mitä valkokankaalle on saatu.

Runsauden paljous: Runsaista kielikuvista ja elämänviisauksista tulee väkisin mieleen, vaivaako Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajaa kuitenkin runsauden paljous. Elämänohjeita, totuuksia suomalaisuudesta ja suomalaisesta elämästä on niin runsaasti, vaikka yhdestäkin lausahduksesta saisi rakennettua teeman, joka kantaisi kokonaisen romaanin loppuun. Monia lausahduksia, sananparsia ja kannanottoja yhdistää toki romaanin pääteema, maailman muuttuminen ja siihen suhtautuminen, mutta Mielensäpahoittajan rönsyileviin ajatuksiin pysähtyisi mielellään pidemmäksi aikaa. Minulle huumori ei ole parhain keino käsitellä vaikeita asioita, sukupolvien välisiä suhteita, kuolemaa: vaikka kiemurteleva pohdiskelu ei Mielensäpahoittajalle kuulukaan, kaipasin välillä kuvailevampaa otetta. Kyrö haastaa lukijan perisuomalaiseen tyyliin, töksäyttää väitteen, liehakoi lukijaa suomalaiseen mielenmaisemana sopivalla kuvastolla ja onnistuu. Tyylinä ja teoksena Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja toimii, mutta minä kaipaan lukuelämyksiini myös toisenlaisia käsittelytapoja.