maanantai 29. lokakuuta 2018

"Miksi mun ois pitänyt ottaa sun kaltaiset miehet huomioon" ja muita Saara Turusen teräviä kommentteja

Saara Turusesta on tullut hetkessä yksi lempikirjailijoistani, ja niinpä olen haukkana paikalla, kun Turunen esiintyy kirjamessuilla. Yllätykseni ei ole kovin suuri, kun huomaan tuohtuvani kaikissa kolmessa esiintymisessä, joita käyn katsomassa. Niin Sivuhenkilöä kuin sen saamia kritiikkejä käsittelevissä haastatteluissa käy ilmi se, että suuren yleisön ei oleteta olevan kiinnostunut Turusen feminismistä vaan ennemminkin autofiktiosta ja vähän siitä, miten väärin kirjailija on ymmärtänyt saamansa palautteen. Huh, feministiä suututtaa! 

Miksi kirjoittaa itsenäisistä naisista?

Perjantain ensimmäisessä esiintymisessään Saara Turunen on haastateltavana toisesta romaanistaan Sivuhenkilöstä. Haastattelun alussa puhutaan kirjan vastaanotosta ja sen ristiriitaisuudesta - Turunen ei tunnu itsekään tietävän, miten suhtautua kritiikkiin. Haastattelun tunnelma ei pääse rentoutumaan, sillä yhtäkkiä haastattelija kysyä töksäyttää, voisiko Turunen kirjamessujen kunniaksi lukea teoksestaan katkelman, jossa liikutaan kirjamessuilla. "Kai mä sitten voin", Turunen puuskahtaa ahdistuneena ja saa feministiyleisönsä sympatian. Eikö Turuselta ole kysytty etukäteen? Eikö Turusen ole itse annettu valita kohtaa, jonka hän haluaisi tuoda yleisön kuultavaksi? Miksi katkelmaksi on valittu niin surkea kohta, kun tilanteessa olisi voitu tuoda esiin Turusen feministinen tematiikka? Onneksi katkelman lopussa feministinen pohdinta välähtää esiin.

Haastattelija päättää myös kyseenalaistaa Turusen kirjan tematiikan ja kysyy, miksi nainen on kirjoittanut itsenäisistä naisista. Turunen pahastuu kysymystä, ja syystäkin: kuten Turunen selittää, kyse on enemmän yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, feminismistä. 

Haastattelu päättyy varsin outoon kysymykseen: haastattelija tuo esiin sen, millaista palautetta kustantamo on saanut kirjasta. Haastattelija nostaa esiin sen, että perheenäidit ovat pitäneet kirjan päähenkilöä vapaana - ja ilmeisesti samalla kritisoineet Turusen tapaa luoda päähenkilöstään niin negatiivinen. Turunen on kuitenkin osannut valmistautua ja puuskahtaa haastattelijalle, että kyse on varmaan siitä, ettei hänen teoksensa päähenkilöllä ole lapsia hoivattavana. Haastattelija ei lähde tähän mukaan, vaan Turunen joutuu kamppailemaan feministisen sanomansa itse esiin. Siinä hän kyllä onnistuu - ja ansaitsee jämäkkyydestään aplodinsa, jotka hän esiintymisensä päätteeksi saa.


Miesten kirjoittelemia spekulaatioita 

Toinen haastattelu pääsee käyntiin puoli kuudelta, jolloin Nuori Voima -lehden päätoimittaja, kriitikko Vesa Rantama haastattelee Turusta.

Alkuun hurraamme Mitä luimme kerran -blogin Lauran kanssa: nyt käsitellään kirjallisuuskysymyksiä eikä höpötetä itsestäänselvyyksistä. Pieni epäilys silti kutittaa mieltä: Rantama aloittaa haastattelun puhumalla ja puhumalla Sivuhenkilöstä - hän tuo esiin vain oman lukukokemuksensa eikä viittaa tarpeeksi yleiseen keskusteluun ja havaintoihin siitä, mistä teoksessa on kyse. 

Haastattelun alussa Turunen tuo rehellisesti esiin ne vaikeudet, mitä Sivuhenkilön vastaanottoon on liittynyt. Turusen mukaan vastaanotto on ollut jokseenkin mukavaa mutta kuitenkin ristiriitaista: suurin osa arvioista on ollut miesten kirjoittelemia (hah, miten ovela tapa ottaa kantaa kirjoitusten ammattitaitoisuuteen!) juttuja, joissa on spekuloitu teoksen autofiktiivisyyttä. Monen viesti tuntuu olleen: ole iloinen, että kirjastasi puhutaan. Turunen myöntää ymmärtäneensä tämän itse vasta myöhemmin - tietty määrä kritiikkiä ja keskustelua auttaa pitämään kirjan julkisuudessa. 

Rantama ja Turunen käsittelevät haastattelussa myös kirjallisuuden vaiettuja aiheita. Turunen ihmettelee, miksi pitäisi olla olemassa tabuja, kiellettyjä aiheita, joihin kirjailija ei voisi ottaa kantaa. 

Konflikti ja lähes spontaanit aplodit

Haastattelun kiinnostavin kohta on konflikti, jossa Rantama ajaa itsensä pussiin. Rantama tuo esiin oman tulkintansa Sivuhenkilöstä ja toteaa, ettei nähnyt teoksen realismia. Pyöritän silmiäni bloggaajakollegoilleni: Sivuhenkilö, jos mikä, on realismia! Vaivaantuneeksi haastattelu muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Rantama toteaa, ettei hän löytänyt teoksesta miehen tai mieslukijan paikkaa. 

Turusen vastaus on napakka ja jämäkkä: "Miksi mun ois pitänyt ottaa sun kaltaiset miehet huomioon?" Turunen saa yleisöltä lähes spontaanit aplodit - hetkeä aiemmin olemme Bookishteapartyn Katrin kanssa miettineet, että Turusen hienoille vastauksille pitäisi taputtaa. Nyt saamme syyn. 

Haastattelija on juuri sortunut siihen, mitä koko Sivuhenkilö on käsitellyt: miestoimijat eivät kunnioita naisen ajatuksia, hiljentävät naisääniä ja kääntävät keskustelun itseensä silloinkin, kun kyse on naisten vuorosta olla äänessä. Rantama yskähtelee ja takeltelee sanoissaan - huomaa varmaan itsekin, että haastattelu kulkee epäonniseen suuntaan. 

Me kriitikot? 

Tilanne ei kuitenkaan korjaudu itsestään, eikä Rantama ymmärrä pyytää anteeksi. Sen sijaan hän kyseenalaistaa Turusen kokemuksen kirjallisuuskritiikistä ja kysyy, miksi Sivuhenkilössä kritiikki esitetään niin jähmeänä. Turunen on vastauksessaan jälleen ytimekäs ja jämäkkä: kritiikkihän on jähmeä tekstilaji! Rantama vaikuttaa pahastuvan ja puolustautuu: "Me kriitikot suojelemme autonomiaa - kirjailija on unohdettava teoksen tieltä". Sitä, mistä autonomiasta on kyse, ei kuulijakunnalle esitetä, eikä siitäkään puhuta, keitä ovat nämä sisäryhmän muodostavat kriitikot, jotka tuntuvat asettuvan yhteen, kirjailijoita vastapäätä asettuvaan luokkaan. 

Puolustautumisena toimii tietysti myös tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen: Rantama haastaa Turusen kysymällä, pitäisikö kriitikon siis olla empaattisempi kirjailijaa ja tämän teosta kohtaan. 

Turunen kieltää tämän, vaikka myöntääkin, että kriitikko voi toki huomioida sen, että teosten takana on ihminen, joka on käyttänyt kirjoittamiseen valtavan määrän aikaa. Olennaisempaa Turusen mielestä on kuitenkin se, että teoksia luettaisiin feministisesti - kriitikon tulisi tiedostaa oma valta-asemansa. Kontekstualisointi ja oman valta-aseman positiointi ovat tärkeitä, Turunen korostaa. 

Kun kirjailija kohtaa kriitikon - ja tämän kulmakarvat: Turusen haastattelussa Helsingin Sanomien Antti Majander

Lauantainakin on saavuttava messuille, sillä Imagen kritiikkitapahtumassa valta-asetelmat on käännetty päinvastoin: Turunen pääsee haastattelijana hiillostamaan Antti Majanderia, joka on kirjoittanut sekä kritiikin Rakkaudenhirviöstä että esseen Sivuhenkilön aiheuttamista loukkaantumisen tunteista. 

Jo alusta asti on selvää, miten Majander tilaisuuteen suhtautuu: hän ei ota Turusta tai tämän kysymyksiä vakavissaan. Mistä tämä selviää? Majanderin kehonkieli kertoo, ettei hän ole valmis pyytämään anteeksi eikä toisaalta ymmärtämään Turusen näkemyksiä: miehen kulmakarvat kohoilevat, silmät pyörivät ja koko keho asentoineen ja suuntineen tuntuu halveksivan Turusta. Ihmettelen tätä Anniinan kanssa ja twiittaan blogitililleni, että Majander kaipaa ryhdistäytymistä. 

Haastattelu ei koskaan ota syttyäkseen, koska Majander on puolustusasemissa ja tekee kehonkielellään Turusen olon selvästi epämukavaksi. Turusen kysymykset ovat tarkoin mietittyjä ja kiinnostavia, mutta Majanderin kielenkantoja ne eivät avaa. Kun Turunen kysyy, onko Majander kokenut väärinymmärretyksi tulemista tai millaisia tunteita hänessä on herännyt, Majander kieltää kyllä olevansa tunteeton ihminen mutta toteaa, ettei keskustelu ja kohu ole herättänyt hänessä juurikaan suuria tunteita. Sen sijaan Majander haluaa muuttaa keskustelun suuntaa ja alkaa esittää Turuselle vastakysymyksiä. Majander ei siis ilmiselvästi suostu asettumaan siihen rooliin, joka hänelle on haastattelussa pedattu. 

Manauksia ja ohipuhumista

Majander puuskahtaa herranjumalat, kun Turunen lukee katkelman vuonna 2007 julkaistusta arviosta, jossa Majander on arvottanut sota-aiheisen autofiktioteoksen onnistuneeksi. Turunen kysyy aiheellisesti, eikö kodinhoito tai naisten tekemä työ ole sopiva autofiktion aihe. Majander kieltää ajattelevansa näin, mutta miehen yleisilme on välttelevä.

Erityisen kiinnostava kysymys on se, miten Majander hahmottaa itsensä osaksi suomalaista kirjallisuuskenttää. Kysymys, joka tarjoaisi mahdollisuuden Turusen kaipaamaan positiointiin, kääntyy mitätöimiseksi, kun Majander puhkeaa selittelemään, miten hän kirjoittaa vain itselleen - hyvällä onnella joku lukee hänen tekstejään. Puuskutan Twitteriin vihaisen twiitin: Majander ei tosiaan kirjoita vain pöytälaatikkoon! Hän on maamme arvostetuimman päivälehden kirjallisuustoimittaja, joka tekee kritiikkejä työkseen ja jonka tekstit saavat reilusti julkisuutta. Ehkä Majander ei uskalla alkaa analysoida omaa positiotaan - sehän saattaisi kaatua, jos paljastaisi, miten paljon valtaa hänellä oikeasti on ja miten hän siitä hyötyy. 

Haastattelun - ja Majanderin välttelevän käytöksen - huipentaa kysymys, jossa Turunen huomauttaa, miten vähän miehet lukevat naisten kirjoittamia kirjoja. Turunen uteleekin, miten paljon Majander lukee vapaa-ajallaan naisten kirjoittamia teoksia ja mitä hän suosittelisi yleisölle. Onnistunut kysymys jälleen kerran - mutta Majander alkaa puhua työstään. Turunen ei jää hymistelemään vaan keskeyttää: kyse oli vapaa-ajasta. Majander mutisee suosituksen Sara Hildénin elämäkerrasta, ja haastattelu päättyy köykäiseen vitsiin yhteisten snapsien nauttimisesta. 

Huhheijaa 

Kaikki esiintymiset tuovat esiin niitä ongelmia, joita Turunen on teoksissaan pureskellut. Naisen asema on olla sivuhenkilö, jota ei oteta vakavasti, jota yritetään hiljentää ja jonka päälle yritetään puhua. Turunen hoitaa tilanteet kuitenkin ammattimaisesti: hän ei suostu hiljennettäväksi vaan vastaa jämäkästi ja ohjaa haastatteijana keskustelua valta-asemastaan käsin. Hienoa! Hehkutamme kirjabloggaajakollegoideni kanssa pitkään sitä, miten upea esiintyjä ja kannanottaja Turunen on. Tuntuu äärimmäisen epäreilulta, miten kehnosti häneen on yleisessä keskustelussa suhtauduttu - ja siksi koen tärkeäksi mainostaa Turusen onnistuneita töitä ja kannanottoja. Erään bookstagrammaajan sainkin jo ostamaan Turusen esikoisteoksen ;) 

torstai 25. lokakuuta 2018

Kirjamessut ovat alkaneet - mitä Sivutiellä tekee messuilla?

Helsingin kirjamessut ovat taas täällä, ja kirjanystävien kansanjuhlaa vietetään 25.-28.10. Minä ja puolisoni suuntaamme pääkaupunkiseudulle huomenna ja hyppäämme messuhulinaan heti, kun olemme majoittuneet. Saatan piipahtaa messuilla vielä itsekseni sunnuntaina, joten päätin laatia monen muun bloggaajan tapaan listauksen siitä, mitkä ohjelmanumerot minua messuilla kiinnostavat.

Perjantai: 


Senaatintori, klo 16.00: Saara Turunen ja Sivuhenkilö.
Suomalainen kirjakauppa, klo 16.30: Pauliina Rauhala ja Synninkantajat
Kallio, klo 16.30: Kotimainen manga tutkii sukupuoli-identeettiä lämpimällä huumorilla, Mae Korvensivu
Hakaniemi, klo 17.30: Kirjoittava käsi yltää kauas – myös saameksi kirjoittavan?
6k40, klo 17.30 : Booktalk: Cecilia Samartin's Beauty for Ashes
Kallio. klo 17.30: Sukupuolena ihminen
Senaatintori, klo 18.00:  Lyriikkakeskustelu: D.R.E.A.M.G.I.R.L.S (Tänne on mentävä!)
Hakaniemi, klo 18.30: Saamelainen nykyrunous meillä ja muualla



Sunnuntai

Fiskehamn, klo 10.30: Kvinnans villkor genom decennierna
Esplanadi, klo 11.30: Leena Krohnin maailmat
Senaatintori, 12.30: #Metoo - mitä nyt?

Iltapäivästä on ehdittävä sukulaisiin, joten suuria suunnitelmia sunnuntaille ei ole. Mutta onhan aikaa jäätävä kirjaostoksillekin :D 

Osallistutteko kirjamessuille? Mitä odotatte messuilta eniten? 

lauantai 20. lokakuuta 2018

Mikä on naiskirjailijan asema suomalaisessa yhteiskunnassa? Saara Turusen Sivuhenkilö vastaa

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
236 s.
Pisteitä: 5/5
Kun Saara Turunen julkaisi esikoisromaaninsa Rakkaudenhirviö, kohu sekä syttyi että oli syttymättä. Ensialkuun teosta ei otettu vastaan suosiolla, mihin vaikutti Helsingin Sanomien kriittinen arvio, jossa Antti Majander moitti Rakkaudenhirviön tematiikkaa tavattoman tylsäksi. Loppuvuodesta Turusen esikoisteos palkittiin kuitenkin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, mikä nosti Rakkaudenhirviön uudelleen puheenaiheeksi. Sittemmin Turunen ja hänen teoksensa ovat löytäneet lukijakuntansa, mutta Rakkaudenhirviöstä käyty keskustelu osoitti, että toisinaan valtaapitävät vaikuttavat vahvastikin ympäristöönsä. 

Näistä kokemuksista on syntynyt Turusen toinen romaani, Sivuhenkilö. Siinä esikoiskirjailija elää elämää, joka muistuttaa vahvasti Turusen kokemuksia: minäkertoja on julkaissut esikoisteoksensa vastikään, se torpataan maan arvostetuimmassa sanomalehdessä, eikä kukaan tunnu ymmärtävän esikoisteoksen arvoa. Kirjailijaa ei oteta todesta eikä hänestä olla kiinnostuneita, ja teoksessa pohditaan, miten paljon sukupuoli vaikuttaa teoksen vastaanottoon ja tulkintaan. Ihmisten asenne muuttuu vasta kirjallisuuspalkinnon myötä. 

Turunen on yksi Suomen kiinnostavimmista feministisistä äänistä. Vaikka hänen teostensa feminismi on jokseenkin valkoista, avaa hän silti luokan ja sukupuolen vaikutusta siihen, miten taiteen ammattilaiseen suhtaudutaan kulttuurialalla. 

Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain alasta kertovaa? Olisiko äitisuhde vertautunut maiden välisiin valtasuhteisiin? Olisiko kieroutunut omakuva ja katkeruus selitetty onnettoman lapsuuden sijasta yhteiskunnan mädännäisyydellä? Olisiko kysymys, miten minusta tuli minä, ollut sittenkin, miksi maailma on sellainen kuin on?

Turunen kysyy romaanissaan aiheellisesti, tulkitaanko miesten teoksia syvällisemmin ja yleismaailmallisemmin kuin naisten romaaneja. Yllä oleva pohtiva katkelma paljastaa, millaisia epäkohtia kirjallisuuden vastaanottoon liittyy. Kun mies asettuu ihmisyyden normaaliksi, nähdään naishahmojen tarinat pelkästään naiseutta, ei ihmisyyttä ylipäänsä, kuvaavina. 

Turusen luomassa maailmassa, joka on helppo peilata täksi nykyiseksi yhteiskunnaksi, miehillä on valtaa. Miehet ovat näkyvillä, heidän teoksiaan arvostetaan. Kokenut kirjailijakonkari pystyy tokaisemaan esikoiskirjailijalle, miten hänen mielestään kirjoja julkaistaan liikaa - nuori nainen nähdään omaa asemaa uhkaavana. Miehet ovat äänessä jo nuorina, kuten Turunen kuvaa kohtausta, jossa teatterialan opiskelijat pitävät demoesitystään: 
Tilanne oli lämminhenkinen, mutta silti en voi olla miettimättä, onko sattumaa, että jälleen kerran pojat puhuvat, laulavat ja soittavat, samalla kun tytöt kuvittavat heidän ideoitaan. Teoriassa nämä iimset ovat samalla viivalla, mutta käytännössä niin ei ole. Tytöt ovat ikään kuin kaiken keskellä mutta kuitenkin näkymättömissä. 
Turunen muistuttaakin siitä, että vaikka naiset ovat olemassa, heidän olemassaoloaan ei nähdä eikä heidän asiantuntijuuttaan, lahjakkuuttaan tai työntekoaan arvosteta. Nainen jää oman elämänsä sivuhenkilöksi, jonka tehtävänä on tukea ja mahdollistaa miesten kehittyminen. 

Oma vaaransa on tietysti siinäkin, kun miespuolinen kriitikko arvostelee naisen kirjoittaman romaanin. Valtaa käytetään väärin, jos mieslukija ei nosta esiin sukupuolikysymystä ja tiedosta omaa asemaansa romaanin lukijana, sen tulkitsijana ja arvioijana. Minut pysäytti Goodreadsissa arvio, jonka oli kirjoittanut suomalainen miesrunoilija ja jossa tämä sympateerasi Turusta ja tunnisti romaanista itsensä ja omat kokemuksensa esikoisteoksen julkaisseena. Minä ihmettelin mielessäni, miksei runoilija antanut tunnustusta nimenomaan sille, mikä Turusen romaanissa on olennaista: se, miten sukupuoli osoittaa kirjailijalle tämän paikan. Miesrunoilija tuskin pystyy eläytymään täysin naiskirjailijan asemaan, vaikka esikoisteoksen vastaanotossa jotakin samaa olisikin. Tuntuu harmilliselta, että osa lukijoista on jatkanut arvosteluita edellisteoksen kaltaisesti: feminismi, sukupuolen ja luokan merkitys, irrallisuus ja yksinäisyys on unohdettu, vaikka niitä Turunen kuvaa taitavimmin.  

Sivuhenkilö on kipeä romaani, joka herättää lukijassaan epäreiluuden ja vihaisuuden kokemuksia. Vaikka niiden kanssa on hankala elää, ne ovat tärkeitä: ne toivottavasti herättävät ajattelemaan ja toimimaan. Rakkaudenhirviön tapaan myös Sivuhenkilö on analyyttinen, päälauseissaan rytmikäs, kannanottonsa rohkeasti toteava mutta myös kipeitä epävarmuuden tunteita arasteleva teos. Se kuvaa hienosti naisen epävarmaa asemaa ja toisaalta suomalaisen perhe- ja yhteiskunnan ahdasmielisyyttä. Minä olen löytänyt Saara Turusesta yhden suosikkikirjailijoistani, ja niin soisin muidenkin tekevän. 

Oletko lukenut Turusta? Mitä ajatuksia hänen teoksensa ovat sinussa herättäneet? 

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Lue itsellesi mielenterveyttä - lukuhaaste ja -projekti + kirjamessujen lippuarvonta

Tänään, lokakuun 10. päivä, on paitsi Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden merkkipäivä, myös eräs toinen tärkeä päivä: maailman mielenterveyspäivä.

Suomen mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan, että tämänvuotinen teema on nuorten mielenterveys muuttuvassa maailmassa. Suomessa teema tarkoittaa sitä, että panostetaan mielenterveyden vahvistamiseen: olisi tärkeää, että nuoret löytävät ja oppivat tunnistamaan omat vahvuutensa.

Kuten moni teistäkin on varmasti huomannut, mielenterveystematiikka on itselleni tärkeä ja haluan keskustella siitä täällä blogissani. Instagram-tililläni olen muistuttanut useimpina maanantaina Mental Health Mondaysta ja esitelyt sekä omia kokemuksiani yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä että lukusuosituksiani mt-aiheisista kirjoista. Blogin puolella olen taas julkaissut pidempiä mielenterveysaiheisia postauksia ja keskustellut esimerkiksi lohdullisista laululyriikoista, tehnyt mielenterveysaiheisen booktagin ja puhunut kirjallisuudesta vertaistukena.

Koska haluan jatkaa mt-aiheesta postailemista säännöllisesti ja herättää aiheesta keskustelua, olen laatinut itselleni ja teille lukuhaasteeseen, jossa luetaan itselle mielenterveyttä ja tietoa mielenterveydenhäiriöistä.

Lue itsellesi mielenterveyttä -projekti ja -lukuhaaste käynnistyy tänään, 10.10.2018, ja jatkuu ensi kevääseen. Suomen mielenterveysseura on juhlinut toukokuussa Mental Health Art Weekiä, joten toukokuu tuntuu hyvältä ajankohdalta päättää kirjallisuusaiheinen mielenterveyskeskustelu. Vaan mistä haasteessa on kyse ja mihin siihen voi osallistua?

Lue itsellesi mielenterveyttä -haasteessa keskeistä on bingo, jota voi täyttää lukemalla mielenterveyttä käsitteleviä ja sitä parantavia kirjoja. Lue siis teoksia, jotka lisäävät hyvinvointiasi, ja teoksia, jotka opettavat jotakin toisten hyvinvoinnista - ja koeta saada neljä rastia peräkkäin (mihin suuntaan tahansa).



Lukemisen ohella aion itse jatkaa mielenterveysaiheisten postausten laatimista: mielenterveysongelmien aiheuttamaa stigmaa ja ennakkoluuloja on edelleen vähennettävä. Jos mielessäsi on aihe, josta haluaisit keskustella tai kuulla lisää, vinkkaa!


Mikä: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (#luemielenterveyttä, #readyourselfmentalhealth)
Milloin: 10.10.2018-26.5.2018
Missä: Blogeissa, Instassa, Twitterissä, muualla somessa, arkielämässä. Ilmoittaudu tämän postauksen kommenttiosiossa ja koosta ensi keväänä oma panoksesi blogiin, instaan tai muualle someen.
Kenelle: Kaikille!
Miksi: Mielenterveysongelmista puhutaan edelleen liian vähän.

No entä ne messuliput? 

No niitähän voi saada Instagramista! Liity tilini seuraajaksi ja kommentoi  messulippupostauksessa perjantaihin 12.10. mennessä, kenen kanssa (ja miksi) lähtisit kirjamessuille. Kaksi onnekasta voittaa kukin yhden lipun.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Miten feministi suhtautuu uskoon? Esittelyssä feministiteologinen artikkelikokoelma Näen Jumalan toisin

Pauliina Kainulainen & Aulikki Mäkinen (toim.): 
Näen Jumalan toisin - kristinuskon feministisiä
tulkintoja
Kirjapaja 2006
246 s.
Pisteitä: 3/5
Rippikouluaikaan Jumala oli minulle tärkeämpi kuin nykyään. Tuntui hienolta, että oli tarpeeksi vanha ehtoolliselle ja kummiksi ryhtymiseen; muutamat ensimmäiset vuodet kävin ehtoollisella aina, kun kävin kirkossa (lähinnä sukujuhlissa). Sittemmin olen lakannut ehtoolliskäynnit mutta iloinnut edelleen kummiudestani. Sitäkään tehtävää ei kuitenkaan määritä uskoon kasvattaminen vaan pikemminkin turvallisena aikuisena oleminen ja lapsen kanssa leikkiminen. Huonoina päivinä minäkin silti kaipaan jotakin ihmistä suurempaa voimaa, johon nojautua ja jolta pyytää apua. Siitä, onko kyse jumalasta, en tiedä. 

Nykyään minun on vaikeampi suhtautua Jumalaan ja uskoon. Oma liberaali arvomaailmani ei tunnu löytävän kirkosta väylää, jossa se saisi olla tuomitsematta. Vaikka jotkut kirkon toimijat ovatkin esiintyneet julkisuudessa varsin liberaaleina, tuntuu kirkko silti omasta elämästäni varsin etäiseltä. 

Yksi tapa tutkia omaa kirkko- ja jumalasuhdettani löytyi, kun törmäsin kirjastossa Näen Jumalan toisin -artikkelikokoelmaan, jossa uskontoa ja kristinuskoa käsitellään feministiteologisesta näkökulmasta.  Näen Jumalan toisin kysyy, voiko nainen toteuttaa uskontoa, joka pohjautuu patriarkaattiseen ja seksistiseen perinteeseen ja joka korostaa jumalten maskuliinisuutta. Näin se tulee samalla kysyneeksi, voinko minä, liberaaleihin arvoihin uskova, kuulua uskoon, joka ei anna tarpeeksi tilaa niille arvoille, joista itse välitän.

Näen Jumalan toisin -kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä käsitellään feministiteologiaa ja naisten roolia kirkossa. Toinen osa keskittyy esittelemään naisten tekemiä tulkintoja Raamatusta. Outi Lehtipuu kysyy artikkelissaan, miten uskova nainen voi elää Uuden testamentin ja sen partiarkaalisten tekstien kanssa. Minna Salmi puolestaan tutkii vanhan testamentin naiskuvia. Kolmas osio puolestaan syventyy ruumiilliseen hengellisyyteen ja pohtii muun muassa seksuaalisuuden ja feministisen liturgian teologiaa.

Näen Jumalan toisin saa minut kysymään, onko uskonnossa olennaista yhteisöllisyys ja yhteisön kokemus jumalasta, vai voiko seurakunta olla olemassa, vaikka jokaisen jumala näyttäisi erilaiselta. Feministikään ei välty elämässään vaikeuksilta eikä pysty selittämään kaikkea sitä tuskaa, mikä ihmisen harteille usein asetetaan. Mistä siis hakea turvaa? Jos en halua uskoa maskuliiniseen, patriarkaattiseen isä Jumalaan, voinko uskoa toisenlaiseen, feminiinisempään tai androgyyniseen jumalaan, joka tuntuu minulle läheisemmältä? 

Näen Jumalan toisin -kokoelmassa on kuitenkin omat ongelmansa. Eero Jokela pyrkii artikkelissaan luomaan kuvaa uudesta seksuaalisuuden teologiasta mutta kiertelee aihepiirin sanastoa posket punaisena. Seksuaalisuutta ei määritellä tarkemmin, eikä halusta ja seksistä puhuta kovinkaan suoraan. Artikkeli välittääkin lopulta varsin perinteisen kuvan kirkon seksuaalisuuskäsityksestä: kehosta ja sen haluista ei puhuta suoraan ääneen vaan pikemminkin abstraktien tunnesanojen kautta. Jokela ei myöskään pidä kirkon nuorisotyöntekijöiden välttämättömänä tehtävänä vastailla nuorten esittämiin kysymyksiin seksuaalisuudesta (siis varmaan myös seksistä?), mihin suhtaudun epäillen. Jos nuori kysyy, soisi aikuisen vastaavan suoraan. Seksi on tietenkin vain yksi osa seksuaalisuutta, mutta siitä on kyettävä puhumaan ääneen eikä verhoamaan sitä salaperäisen seksuaalisuuden käsitteeseen. 

Varovainen kielenkäyttö koskee muutakin kokoelmaa - teoksessa todetaan esimerkiksi varsin ylimalkaisesti, että naiset voivat tehdä Raamatusta haluamanlaisiaan tulkintoja ja käsitellä naisten roolia omalla tavallaan. Vaikka ymmärränkin kirjoittajien halun pitää kokoelmansa jokseenkin maltillisena, olisin toivonut teokselta toisinaan selkeämpiä ja voimakkaampia kannanottoja. 

Näen Jumalan toisin - kristinuskon feministisiä tulkintoja tarjoaa kristinuskoon näkökulman, jota uskonnontunneilla ei ole juuri käsitelty. Teos argumentoi, että usko ja kirkko voivat ottaa huomioon myös naisten kokemukset - ja että näin pitääkin tehdä. Jos oman jumala- ja kirkkokuvan kanssa kipuilee, voi olla, että feministinen teologia antaa joitakin vastauksia siihen, miten nainen tai vähemmistöön kuuluva voi toteuttaa uskooan.