sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 parhaat lukukokemukset

Tänä vuonna olen lukenut paljon. Olen ahminut kirjoja aina, kun olen siihen pystynyt, ja aikaa on ollut: ensin opintojen ohessa, sitten työttömänä, sitten sivutoimisena työntekijänä. Kun aloin koota parhaiden listaa, huomasin kuitenkin, etten ollut kokenut kovinkaan monta järisyttävän hyvää lukukokemusta. Hyviä kirjoja on eittämättä ollut, mutta mieleenpainuvimmat oli suhteellisen helppo koostaa yhdeksi listaksi.

Vuoden 2017 parhaat lukukokemukset

1) Hanya Yanagihara: Pieni elämä
2) Väinö Linna: Tuntematon sotilas
3) Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky
4)  Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns
5) Rainbow Rowell: Fangirl
6) Katri Vala: Kootut runot
7) Koko Hubara: Ruskeat tytöt
8) Margaret Atwood: Orjattaresi
9) Laura Bates: Everyday sexism
10) Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

+ 1) Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Tänä vuonna olen tarvinnut kirjoja erityisesti vertaistueksi ja piristykseksi. Jälkimmäiseen olen hyödyntänyt vanhoja suosikkejani - olen lukent tänä vuonna paljon nuortenkirjallisuutta. Lempparilistalla olevan Fangirlin (joka tosin oli uusi tuttavuus) olen lukenut Seljoja, Anna-sarjaa, Uppo-Nallea, Hemppaa... moneen lapsuudenlemppariin oli kiva palata. 

Aikuistenromaaneista mieleen on jäänyt parhaiten Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Se on julma, jopa silmitön, kuvaus pahoinvoinnista, traumoista ja väkivallasta. Vaikka kaikki eivät ole pitäneet tarinaa uskottavana, minut Yanagihara vakuutti.

Feministisiä teoksia luin hurjalla vauhdilla varsinkin alkuvuodesta, jolloin oma feministinen lukuhaasteeni oli vielä käynnissä. Koko Hubaran Ruskeat tytöt on tärkeä merkkipaalu suomalaisessa kirjallisuudessa, Atwoodin paljon puhuttu Orjattaresi taas tuntuu yhä ajankohtaiselta, ja Niemisen ja Vehkoon Vihan ja inhon internet sanoittaa ja kuvittaa monien naisten ja naisoletettujen kokemuksia. Ehkä tärkeimmäksi feministiseksi teokseksi minulle muodostui Everyday sexism, josta saa vertaistukea: en ole yksin häiritsevien, ahdistavien kokemusteni kanssa. Batesin teos antaa äänen monelle naiselle ja esittelee varsin raa´asti sen, miten paljon naiset kohtaavat seksististä syrjintää tai kommentteja.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2017 on ollut täynnä kiinnostavia ja puhuttavia mutta myös riemastuttavia lukukokemuksia. Miten vuosi on teillä sujunut? Mitkä teokset ovat jääneet parhaiten mieleenne?

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia
Otava 2017
80 s.
Pisteitä: 4/5
Kun marraskuussa uutisoitiin, että lasten ja nuorten Finlandia-palkinto on myönnetty Sanna Manderille, olin ensin hitusen harmissani. Olin nimittäin ihastellut Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historiaa kirjakaupassa ja ihmetellyt, ettei Kunnas laajasta tuotannostaan ja merkittävästä roolistaan huolimatta ollut vielä saanut Finlandia-palkintoa. Sitten ymmärsin: Kunnas on tunnettu jo valmiiksi, ja Finlandia-palkinnolla tunnettuutta saadaan muillekin lastenkirjoille ja -kirjailijoille. 

Koiramäen Suomen historian myyntiluvut kertovat kuitenkin, miten valtavan suosittu Kunnaksen uutuudesta on tullut. Kirja sopii mitä mainioimmin Suomen 100-vuotisjuhlavuoteen, sillä siinä esitellään Suomen historiaa 1500-luvulta 1800-luvulle. Teoksessa käsitellään niin Ruotsi-Suomen hallitsijoita, nuijasotaa kuin noitavainojakin, ja historiaa kuljetetaan menneisyydestä aina Koiramäen perheen elämään saakka.

Kunnakselle tuttuun tapaan kuvitukset ovat värikkäitä, monipuolisia, yksityiskohtaisia ja humoristisia. Herra Hakkaraisen ja pölypallon löytäminen tuottaa iloa myös lapsekkaalle aikuiselle: hahmot pitää etsiä aina ensimmäiseksi. 

Kunnas on tehnyt hyviä valintoja selkokielistäessään Suomen historiaa. Historiallisissa tarinoissa ei vuosilukuja viljellä, vaan ne löytyvät kirjan alussa olevalta aikajanalta. Lyhyine kappaleineen ja virkkeineen Kunnaksen tekstit antavat kustakin tapahtumasta selkeän kuvan. Historialliset henkilöt esitellään faktatekstein, kun taas tapahtumia peilataan osin fiktiivisten tarinoiden kautta. Hassut selkkaukset - kuten se, että sinetöidyn kirjeen sijasta postimies toimittaa perille kaurapussin - naurattavat pienempiä ja isompia lukijoita. Huumori onkin Kunnaksen valttikortti. 

Toisaalla: Tuijata huomauttaa, varsin oikeutetusti, että Kunnas on valinnut teokseensa lähinnä suomalaisia miehiä ja sotatapahtumia - historiakirjoista tuttu maskuliininen kaanon jatkuu tässäkin teoksessa. Kirjahilla kehuu kuvitusta ja pohtii, miten paljon Kunnas onkaan tehnyt taustatyötä.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas
Otava 2017
31 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Aaw <3
Me hassuttelimme ja hölmöilimme ja leikimme kaikkea sellaista, mitä vain me kaksi osaamme yhdessä leikkiä.

Tämän joulun romanttisimman joululahjan sain poikaystävältäni, joka oli ostanut minulle Ninka Reitun lastenkirjan Sinä olet superrakas. Lahjojen jaon jälkeen makoilimme sängyllä ja luimme tämän rakkaudesta kertovan kirjan yhdessä. Olin myyty - miten ihanaa toiselta antaa lahjaksi kirja, jossa puhutaan rakkaudesta ja tunnustetaan rakastavansa.

Sinä olet superrakas on kuvitettu lastenkirja, joka käsittelee ison ja pienen olennon välistä rakkautta. Pieni olento haluaa tietää, mitä rakkaus on, ja isompi vastaa kysymyksiin. 

Reitun teos tarjoaa hyvän pohjan rakkauskeskusteluille. Paikoin teos lyhyine virkkeineen on jopa aforistinen: Rakkaus teki minulle turvallisen olon. Osa lausahduksista tuntuu kuitenkin aikuisesta vähän kliseisiltä, esimerkiksi se, ettei toista voi omistaa. Ajatus on tietysti totta, mutta ilmaisutapa jää jollakin tavalla tylsäksi. 

Kuvitukseltaan Sinä olet superrakas on täynnä värikkäitä, kiehtovia kuvia. Kuvat avaavat hyvin sen, miten paljon tunteita rakkaus aiheuttaa ja miten rakkaus parhaimmillaan saa toisen tuntemaan itsensä aurinkoiseksi, iloiseksi ja turvalliseksi. Ison olennon hahmoa pidin kuitenkin itse hieman luotaantyöntävänä, mutta lapset näkenevät hänessä sopivasti huumoria ja hauskuutta. 

Toisaalla: Kirjojen keskellä -blogissa pidetään siitä, ettei rakkaudesta puhu realistiset, stereotyyppiset ihmishahmot vaan supersankarit. Myös Kirjakko ruispellossa -blogin Mari arvostaa sitä, ettei kirja ole liian lälly, ja suosittelee teosta myös aikuisille.

Muuttoliikkeessä-haasteen koonti

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa alkoi vuoden alussa haaste, jossa on perehdytty maahanmuuttoa ja siirtolaisuutta koskevaan kirjallisuuteen. Feministinä aihepiiri kiinnostaa minua erityisesti siksi, että maahanmuuttajien ääni jää usein kuulumattomiin niin kirjallisuudessa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Varsinkin alkuvuodesta olin aktiivinen ja luin maahanmuuttajien tai rodullistettujen teoksia, jotka käsittelivät maahanmuuttoa ja kulttuurien kohtaamista. Tämän jälkeen osallistuin haasteeseen harvakseltaan. Vaikka toivoin lukevani tänä vuonna enemmän rodullistettujen kirjoittamaa ja heitä käsittelevää kirjallisuutta, en ole onnistunut tavoitteessani kovinkaan hyvin. Muutamat haasteet, kuten tämä Muuttoliikkeessä, on kuitenkin muistuttanut säännöllisesti siitä, miten tärkeää on nostaa esiin niitä ääniä, joita yhteiskunnassa ei usein kuulla. Tätä tahdon jatkaa ensi vuonnakin.

Muuttoliikkeessä-haasteeseen osallistun seuraavilla teoksilla:

Marjane Satrapi: Persepolis 2. Kotiinpaluu
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns
Hannele Richert (toim.): Mitä sä täällä teet?
Jean Kwok: Käännöksiä
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana
Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Kiitos Suketukselle kiinnostavasta haasteesta!

perjantai 29. joulukuuta 2017

Cathy Cassidy: Kirsikkasydän

Cathy Cassidy: Kirsikkasydän. Suklaamuruset 1
WSOY 2012 (2010)
Suom. Ulla Selkälä
Kannen kuvitus: Sara Flavell
243 s.
Pisteitä: 3/5
"Katson Kulkuria. Olin täsmälleen samanlainen kuin se vielä vähän aikaa sitten. Olin satimessa omassa pienessä kultakalamaljamaailmassani ja kiersin kehää ympäri, ympäri. Nyt koko elämäni on muuttunut. Maailma on avautunut, se on täytnnä haasteita ja vaikeuksia ja mahdollisuuksia. Se on pelottavaa, totta kai, mutta aion yrittää parhaani. En palaa enää siihen pieneen kultakalamailjaelämään, jos se vain on minusta kiinni."
Teini-ikäinen Cherryn elämässä tapahtuu, kun isä alkaa seurustella uuden naisen kanssa ja päätyy muuttamaan tämän luokse. Somersetissä, merenrantakaupungissa, odottavat mukava äitipuoli ja neljä uutta siskoa. Nuorempien kanssa Cherry tulee hyvin toimeen, mutta Honey osoittautuu vastahankaiseksi. Sen sijaan tämän poikaystävä Shay vaikuttaa mukavalta...

Cathy Cassidyn nuortenkirja Kirsikkasydän on Miia Martikaisen kärsimysviikon tapaan marjan- ja samppanjantuoksuinen teos. Viisiosaisen sarjan aloittava romaani on hyväntuulinen ja kevyt: se tarjoaa lukijalleen kokemuksia, jotka ovat hyvin tavallisia teini-iässä: perhesuhteet, uudet sisarukset, uusi koulu ja pojat mietityttävät Cherryä. 

Kirsikkasydän etenee luontevasti ja sujuvasti, mutta chick lit -genrelle tyypilliseen tapaan se on hyvin ennalta-arvattava. Romaani koukuttaa enemmin siksi, että sen tietää tarjoavan hyvää mieltä ja vastaavan niihin päiväunelmiin, joita teini-ikäisellä (tai teini-ikään kaipaavalla) lukijalla on. Cherryn ja Shayn tarina on suorastaan kliseinen, mutta Honeyn kova ja kylmä hahmo tuo romaaniin mukavasti särmää. 

Kirsikkasydämestä ei selviä, miksi Cherry ihannoi romanikulttuuria ja erityisesti romanien vaunuja, joissa hän pääsee asumaankin. Feministilukijaa romanikulttuurin ihannointi ja kulttuurin omiminen - tytöt ennustavat suklaajuhlissa - ei miellytä, sillä en löytänyt romaniviittauksille mitään erityistä tarvetta tai merkitystä. Kirsikkasydän vaikuttaakin olevan tyypillinen länsimaalainen tyttöromaani: se on suunnattu valkoisille heterotytöille, jotka viettävät keskiluokkaista, stereotyyppistä teinitytön elämää. Lukukokemus on viihdyttävä niin kauan, kun lukija pystyy sulkemaan mielestään romaania rajoittavat yhteiskunnalliset normit. Kirsikkasydän sopii kesäisiin, aurinkoisiin hetkiin ja mielenpiristykseksi mutta kaipaa rinnalleen nuortenkirjoja, jotka käsittelevät teini-ikäisten elämää monipuolisemmin, syvemmin ja yhteiskunnallisemmin.

torstai 28. joulukuuta 2017

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Tammi 2017
387 s.
Pisteitä: 4/5
Hän pysytteli aivan miehen takana, osana ihmisvirtaa. Hän saattoi melkein kuulla siipien kalahduksen. Ennen kuin hän edes tiesi, mitä teki, hän kurotti kättään.
         Ja aivan kuin tiira sukeltaa kalan perään, Kiuru upposi muistoon.
Elina Rouhiaisen Muistojenlukija on kiinnostava uutuus nuorten maagisen realismin - tai, kustantajan sanoin, urbaanin fantasian - genressä. Lukioikäisellä Kiurulla on erityiskyky: hän pystyy poimimaan talteen toisten ihmisten muistoja. Myös lapsuudenystävällä, ihastuttavalla Samuelilla on kyky lukea ajatuksia, ja ystävät ovatkin tunteneet itsensä jollakin tavalla erityisiksi. Varsinainen seikkailu alkaa, kun Kiuru tutustuu Bollywoodiin, Daihin ja Neloon, jotka osoittautuvat kuuluvan Kiurun ja Samuelin kanssa samaan erityiskykyryhmään. 

Muistojenlukijan konflikti rakentuu nuorten halusta tietää, miksi heillä on erityisvoimia. Väki-sivustoon törmättyään he saavat kuitenkin oppia, että kaikki eivät ole hyvien puolilla. Fantasiaromaaneille tyypilliseen tapaan myös Muistojenlukijassa rakentuu hyvien ja pahojen vastakkainasettelu, jonka lopullista kohtaamista sarjan ensimmäinen osa pohjustaa.

Vaikka Muistojenlukija edustaa maagista realismia, se ammentaa tematiikkansa 2010-luvun Suomesta. Rouhiainen nostaa erityisesti esiin paperittomien aseman: Dai ja Nelu ovat kodittomia romaneita. Ystävystyttyään poikien kanssa Kiuru oppii huomaamaan, etteivät monetkaan arkiset taidot ole itsestäänselvyyksiä eivätkä monet ennakkoluulot pidä paikkaansa. 

Muistojenlukija on myös identiteettiromaani. Moninaisine päähenkilöineen se kannustaa lukijaansa olemaan sellainen kuin oikeasti on. Shangri-Lassa, paikassa, jossa Dai, Nelu ja Bollywood asuvat, kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat. Niinpä kenellekään ei ilkuta, ja kaikista käytetään sitä pronominia, jonka henkilöt itse kokevat miellyttäväksi. Bollywood, genderqueer nuori, auttaa Kiurua ymmärtämään sukupuolien moninaisuutta.

Vaikka Rouhiainen onnistuu käsittelemään romaanissaan painavia teemoja, teoksen miljöölle en oikein lämmennyt. Fantasian ja nuorten voimien merkitys jää lopulta melko haaleaksi koko teoksen kannalta. Nuoret tuntuvat hallitsevan voimiaan vähän liiankin hyvin, vaikka teoksen alussa Kiuru nappaa muiston toiselta tuosta vain. Voimien merkitys jääkin vielä mysteeriksi, vaikka Rouhiainen viittaakin siihen, että Väki-ryhmittymä haluaa tuhota nuoret, joilla erityiskykyjä on. Romaanin koukkukin rakentuu tähän: ensimmäisen osan jälkeen lukija haluaa selvittää, miten Kiurulle jatkossa käy ja millaisiin toimiin Väki-ryhmä ryhtyy. Sujuvan kielen ja juonen ansiosta odotankin seuraavaa osaa, ja toivon, että Rouhiainen syventää siinä voimien merkitystä. 


Toisaalla: Kujerruksia, Kirjasähkökäyrä, Luetaanko tämä?

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Uudelleen luettua -haasteen koonti

Yöpöydän kirjat -blogissa on ollut tämän vuoden ajan haaste, jossa on luettu uudestaan vanhoja suosikkeja. Koska palaan säännöllisesti lapsuuden- ja nuoruudensuosikkeihini, haasteeseen oli helppo osallistua. 

Tässä lista teoksista, jotka luin haasteeseen: 

Alcott, Louisa M. Pikku naisia
Jansson, Tove: Taikatalvi
Karjalainen, Elina: Uppo-Nalle
Knutsson, Gösta: Pekka Töpöhäntä koulussa
Kunnas, Kirsi: Tiitiäisen satupuu
Kuronen, Kirsti: Paha puuska
Linna, Väinö: Tuntematon sotilas
Montgomery, L.M.: Anna omassa kodissaan
Mäkinen, Taru: Jade ja autiotalon jengi
Savisaari, Aira & Vainio, Pirkko: Hemppa
Vala, Katri: Kootut runot
Virtanen, Rauha S.: Tapaamme Seljalla

Lista painottuu vahvasti lasten- ja nuortenkirjallisuuteen ja antaa jokseenkin hyvän kuvan siitä, millaisia teoksia olen lapsena lukenut. Mukana on sekä klassisia tyttökirjoja että jännityskertomuksia mutta myös kuvakirjateoksia. Aikuisten romaaneista Tuntematon sotilas oli panostukseni Suomen satavuotisjuhlavuodeksi, ja Lintulan Huomenna rakastan vähemmän taas viimevuotinen suosikki, johon halusin palata uudestaan. Runoista luin paitsi Tiitiäisen satupuun ja Pahan puuskan myös Katri Valan Kootut runot, joita palvoin erityisesti teini-iässä (mutta myös yhä). 

Kiitokset hauskasta haasteesta, joka innosti tutustumaan jälleen kirjaston lasten- ja nuortenosastolle. Omia suosikkeja oli hauska muistella, ja lemppareiden lukeminen jatkuu yhä. Muun muassa Cornelia Funken Mustesydän on työn alla, ja Tuija Lehtisen Laura-sarjaankin voisin palata vielä jokin päivä.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Anne Leinonen: Kirjanoita

Anne Leinonen: Kirjanoita
WSOY 2017
228 s.
Pisteitä: 4/5

Aura tunsi taikuuden. Sanat nousivat ilmaan ja hyökkäsivät miehen luoman ilmiön kimppuun. Sanoissa, niiden rytmissä ja järjestyksessä, oli tenhoavaa voimaa. Harhainen, riitasointuinen todellisuus murtui ja alkoi kutistua kasaan. Mutta samalla kun taika puri, vastavoimat hyökkäsivät paperin kimppuun. Sen ympärille muodostuneet voimakentät romahtivat. Sanat leimahtivat ja katosivat kirjain kirjaimelta pois, kunnes koko liuskan täyttävässä runossa oli aukko juuri noiden kahden säkeen kohdalla. Paperikin alkoi reunoiltaan hapertua ja karista maahan, kuin se olisi ollut tuhkaa. Pian Pyryn kädessä oli repaleinen arkki, josta puuttui kulmat ja osa sisällöstä.
Anne Leinosen Kirjanoita avaa kirjaparin, jonka keskiössä ovat fantasia, taikuus ja kirjat. Aura, 17-vuotias nuori nainen, saa kesätyön Menetettyjen unelmien talosta, jossa hänelle avautuu toinen todellisuus: on olemassa noitia ja taikuutta. Myös hänen omat näkynsä, kummalliset vilahdukset toiseen maailmaan, selittyvät, sillä Aurallakin on omat kykynsä.

Romaanin konflikti rakentuu kirjojen ympärille. Kirjanoidan maailmassa paperi ei enää kestä tuhoutumatta, ja kirjat ovat kadonneet vuosikymmeniä sitten. Menetettyjen unelmien talossa on kuitenkin laaja kokoelma, jota noidat koettavat suojella. Koska Aura todetaan kirjasieluiseksi kirjojenrakastajaksi, hänet vihitään tähän salaisuuteen. Nuortenromaaneille tyypilliseen tapaan Kirjanoidassa käsitellään ihmissuhteita: Silke, Auran ainoa ystävä, on tärkeä tuki, ja Pyry, työkaveri Menetettyjen unelmien talosta, on varsin kiinnostava nuorukainen.

Leinonen on onnistunut luomaan romaanilleen kiinnostavan miljöön. Helby muistuttaa monin tavoin Helsinkiä, mutta mitä pidemmälle romaani etenee, sitä selvemmäksi käy, että moni asia on muuttunut: paperi murenee normaaleissa tiloissa, kansa ei matkustele nykyiseen tapaan, eikä Helbyn ulkopuolella, Joutomaalla, ole juurikaan elämää. Helsinki on olemassa rinnakkaistodellisuutena, joka vilahtelee ihmisten elämässä silloin tällöin, mutta tähän Leinonen ei kirjaparin avausosassa vielä juurikaan syvenny. Lukija jääkin pohtimaan, miten kaksi maailmaa sovitetaan yhteen.

Kirjanoita on sutjakkaasti etenevä, juonivetoinen nuortenkirja, jonka maaginen realismi on uskottavaa ja kiehtovaa: Leinonen yhdistää tuttua ja uutta tehokkaasti. Kirjanoita on kiinnostava nuortenkirja paitsi miljöönsä myös kirjarakkautensa takia: se jakaa lukijan kanssa kokemuksen siitä, miten tärkeitä kirjat, tarinat ja sanat oikeasti ovat. Jos joululahjakirjojen hankinta on jäänyt viime tippaan, tämä on oivallinen valinta nuorelle lukijalle.


lauantai 16. joulukuuta 2017

HelMet-haaste suoritettu!

Jokaisena blogivuonnani olen osallistunut HelMet-kirjastojen laatimaan lukuhaasteeseen. Vaikka luen vuosittain noin 100 kirjaa, on 50 kohdan haaste tuntunut aina haastavalta. Haasteessa on aina vaativampia kohtia, joiden täyttäminen tuntuu vaikealta. Tänä vuonna kuitenkin onnistuin, ja sain haasteen suoritettua. Tässä pieni katsaus tämänvuotisiin suosikki- ja inhokkikohtiini: 
Lempparikohdat

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Sanat ovat ihania! Tähän kohtaan valitsin Kirsti Kurosen Pahan puuskan, joka saa nimensä runoteoksen keskeisen käsitteen kautta. Muita valintoja olisivat voineet olla Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat, Khemirin Allt jag inte minns, Lintulan Huomenna rakastan vähemmän, Muhosen Ystäväni varjo ja Kytömäen Kivitasku.

4. Kirja lisää hyvinvointiasi

Tähän kohtaan markkeerasin Kaikettoman, reseptikirjan, jossa kaikki ohjeet ovat maidottomia, viljattomia, kananmunattomia, pähkinättömiä ja soijattomia. Allergikkona kakkujen leipominen ei ole helppoa, mutta Kaikettoman ansiosta olen saanut arkeeni muutamia herkullisia ohjeita. Haastekohta on mielestäni tärkeä, sillä kirjallisuudessa parhainta on se, miten paljon se voi lukijalleen antaa. Tähän kohtaan olisin voinut listata myös seuraavat teokset: 
  • Kris Keränen: Ahistunu pupu. Elämältä piilopaikan sain (vertaistukea ahdistukseen)
  • Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (vertaistukea ahdistukseen ja feminismiin)
  • Laura Bates: Everyday sexism (vertaistukea seksismin kohtaamiseen)
  • Emmi Valve: Armo (vertaistukea mielenterveysongelmiin)
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Kansikuvat ovat taidetta, jota pitäisi arvostaa enemmänkin. Yritin muistutella tätä itselleni kesäisessä kansikuvahaasteessani, joka kuitenkin jäi omalta osaltani varsin torsoksi. No, vuoden kauniimpiin kansiin kuuluivat ainakin Meg Elisonin The Book of an Unnamed Midwife, jonka valitsin haastekohdaksi, Kytömäen Kivitasku ja Haahtelan Mistä maailmat alkavat.

13. Kirja kertoo "sinusta"

Paitsi että kirjallisuus lisää hyvinvointia, se auttaa käsittelemään omaa elämäntarinaa. Samastuin tänä vuonna muun muassa Kris Keräsen Ahistuneeseen pupuun, Laura Bates Everyday sexismiin, Rainbow Rowellin Fangirliin ja Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjoihin.

18. Kirjan nimessä on vähintää neljä sanaa

Kielileikit ovat hauskoja. Tähän valitsin Hannele Richertin toimittaman Mitä sä täällä teet? -sarjakuvateoksen, joka käsittelee maahanmuuttajien kokemuksia. Myös Vihan ja inhon internet, Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä, Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä ja Lottovoittajien pöydässä. Tarinoita köyhyysrajan takaa olisivat sopineet tähän kohtaan.

Inhokkikohdat

12. Politiikasta tai politikosta kertova kirja

Inhokkikohdat olivat poikkeuksetta niitä, joihin kuuluvia kirjoja luen arjessani varsin vähän. Politiikkaosioon valitsin Margaret Atwoodin upean Orjattaresi, mutta sopiva teos oli vaikea löytää! Aloittelin muutamaa politiikka-aiheista teosta, mutta en koskaan saanut niitä loppuun. 

33. Kirja kertoo Intiasta

Tämäkin osoittautui yllättävän hankalaksi, vaikka aloitin Arundhati Royn uusinta, ja tiesin muutaman muun intialaisen kirjan. Valitsin lopulta helppolukuisen sarjakuvan Syliinvaellus Intiaan, vaikka feministinä häpeänkin sitä, etten valinnut (saanut luetuksi) intialaisen kirjailijan teosta. Toivottavasti tutustun intialaiseen kirjallisuuteen ensi vuonna. 

36. Elämäkerta tai muistelmateos

Luen tosi harvoin elämäkertoja; tänä vuonna olen lukenut yllättävän monta autofiktiivistä teosta. Tähän kohtaan valitsin Marjane Satrapin omaelämäkerrallisen sarjakuvan Persepolis. Myös Katri Valan elämäkerta olisi sopinut tähän kohtaan. 

38. Kirjassa mennään naimisiin

Tämä kohta osoittautui yllättävän vaikeaksi, vaikka olen varmaankin lukenut teoksia, joissa on menty naimisiin! Klassinen valinta tähän on Anna omassa kodissaan - viimeinkin Anna ja Gilbert saavat toisensa! Loppuvuodesta huomasin, etten ollut kiinnittänyt huomiota siihen, missä kirjoissa oli juhlittu häitä, mutta sainpahan hyvän boostin lukea kesken olleen Anna-kirjan loppuun.

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Tälle haastekohdalle kävi samoin kuin Intiallekin: en ollut tutustunut alueen kirjailijoihin juurikaan, ja sitten piti mennä helpoimman kautta. Luin juuri loppuun australialaisen Emily Roddan lastenkirjan Hiljaiset metsät, joka oli kyllä ihan vetävä. 

Vaikka haasteessa oli taas omat kommervenkkinsä, olen iloinen, että sain sen tänä vuonna suoritettua. Eniten olen kuitenkin ilahtunut siitä, että Helmet-haaste tarjoaa mahdollisuuden laajentaa lukumakuaan ja tutustua sellaisiinkin kirjoihin, joihin ei muuten törmäisi. En oikein malttaisi odottaa ensi vuoden haastetta, toivottavasti se on vireillä!

Emily Rodda: Hiljaiset metsät

Emily Rodda: Hiljaiset metsät. Deltoran vyö 1
Tammi 2007 (2000)
155 s.
Pisteitä: 4/5
Australialainen lasten- ja nuortenkirjailija Emily Rodda tuli vastaani, kun etsin oseanialaista luettavaa HelMet-haasteeseen. On tunnustettava, että valikoin Roddan teoksen lukemistooni lähinnä siksi, että Hiljaiset metsät vaikutti sopivan lyhyeltä luettavalta - mutta valinta ei osoittautunut hullummaksi. 

Hiljaiset metsät aloittaa lapsille (ehkä noin 10-12-vuotiaille) suunnatun fantasiasarjan, jossa Lief ystävineen koettaa pelastaa muuan kuningaskuntaa. Sarjan aloitusosa pohjustaa tarinaa ja kertoo, miten Liefin isä koetti jo auttaa kuningasta, ystäväänsä, mutta ei tehtävässä onnistunut. Liefin taakaksi jää etsiä jalokivet maagiseen vyöhön, joka suojelee kuningaskuntaa ja sen asukkaita. 

Hiljaisissa metsissä on paljon saduille tuttuja klassisia piirteitä. Monia asioita tehdään kolmesti, ja myös onnenluku 7 toistuu. On sankari, joka on kuningasta älykkäämpi mutta asemaltaan heikompi; on sankarin avustajia, jotka neuvovat tätä ja pelastavat tämän pulasta. Seikkailut alkavat matkaan lähtemisellä, ja äiti on maaginen hahmo, joka tekee kaikkensa suojellakseen poikaansa. Matkalla kohdataan vaaroja, ja lopuksi voitetaan lopputaistelu. Monesti mieleeni tulivat Spiderwickin kronikat ja Surkeiden sattumusten sarja.

Rodda on kirjoittanut vetävän lastenkirjan, jossa lukija kiinnostuu siitä, miten Lief kumppaneineen onnistuu pelastamaan jalokivet. Teksti on sujuvaa, ja luvut tarpeeksi lyhyitä. Cliffhangerit pitävät huolen siitä, että lukija tahtoo palata kirjaan - ja sen jatko-osiin - uudestaan. Kieltämättä on harkittava itsekin, että luen jatko-osat, kunhan kaipaan jotakin kevyttä, helppolukuista luettavaa. 

perjantai 15. joulukuuta 2017

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

Maahanmuutto, terrorismi, seksuaalirikokset ja feminismi - moni painava teema puhututtaa suomalaisia. Keskusteleminen, ajatusten vaihto ja mielipiteiden osoittaminen eivät kuitenkaan ole yksiselitteistä puuhaa. Kielitieteilijänä tiedän, miten paljon kieli vaikuttaa todellisuuteen ja todellisuus kieleen. Molemmat ovat kietoutuneet toisiinsa. Sillä, miten puhumme, on väliä. Se vaikuttaa siihen, miten kohtelemme toisiamme. Ja se, miten kohtelemme toisiamme, vaikuttaa siihen, miten puhumme toisillemme. Kieli ja todellisuus ovat toisissaan kiinni.

Sarjakuvamuotoon puettu journalistinen teos Vihan ja inhon internet ottaa kantaa siihen, miten verkossa puhutaan. Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon teos nostaa esiin verkkovihapuheen, joka suurilta osin kohdistuu naisiin ja naisoletettuihin. Journalistinen teos esittelee muutaman naisen elämäntarinan: sen, miten nämä ovat, mielipiteensä kerrottuaan, joutuneet vihapuheen ja uhkausten uhreiksi. 

Mitä luimme kerran -blogin Laura toteaa, että Vihan ja inhon internet on yksi vuoden tärkeimmistä teoksista. Olen samaa mieltä - Nieminen ja Vehkoo vastaavat moneen kysymykseen, jotka 

Ehkä tärkeintä Vihan ja inhon internetissä on se, että se pukee sanoiksi niitä naisten ja naisoletettujen kokemuksia, joista on muuten hankala puhua ääneen. Naisiin kohdistunut vihapuhe on todellinen ilmiö, josta kärsivät todelliset, olemassa olevat naiset. Ylen ihanat ja asiantuntevat toimittajat Mahaduran ja Özberkan saavat todellista likaa niskaansa: heitä kutsutaan apinoiksi ja heidän asiantuntemuksensa kyseenalaistetaan. Hanna Huumosen saamia uhkauksia ei oteta tosissaan, vaan esitutkinta lakkautetaan. Lastenleluista kirjoittanutta Emmi Nuorgamia huoritellaan. Useille naisille toivotaan seksuaalisen väkivallan värittämää kuolemaa. Miehet fantasioivat raiskauskuolemista ja väkivaltaisista kostoista.

Omalla kohdallani koin merkittävimmäksi havainnon siitä, että en ole ehkä sittenkään ollut väärässä oikeusjärjestelmämme suhteen. Kun aikanaan pitäydyin ilmoittamasta erästä ahdistelijaani poliisille, kertasin mielessäni sitä, miten vähäiset todisteeni olivat ja miten vähän poliisi voisi asialle tehdä.  Eivät ne kuitenkaan mitään tekisi, ajattelin. Kun äitini kerran soitti poliisille, nämä neuvoivat, ettei minun kannata avata stalkkaajalle ovea. Ikään kuin olisin aikeissa tehdä niin! 

Surullista kyllä, Vihan ja inhon internet muistuttaakin, ettei ongelmana ole ainoastaan vihaiset verkkovihaajat vaan myös oikeusjärjestelemä: useiden naisten saamista uhkauksista ei koskaan aloiteta tutkintaa. Perustelut vaihetelevat mutta polkevat lähes yksinomaan naisten ihmisoikeuksia: haitat ihmiselle ovat vähäisiä, julkisuuden henkilön tulee kestää solvauksia, tai esitutkinnan taloudelliset kulut osoittautuisivat kohtuuttomiksi (pah ja hah!). 

Vihan ja inhon internet ei vastaa vihapuheeseen vihalla. Niemisen ja Vehkoon teos on kylmähermoinen, asiantunteva ja rakentavaan keskusteluun pyrkivä teos. Sen loppupuolella kohdataan muutamia miehiä, jotka ovat vihanneet ja purkaneet vihansa syyttömiin naisiin. Näihin pyritään luomaan kunnollinen kontakti, mutta useimmat hirviöt pysyvät hirviöinä. Miesten tekemisiä ei selitellä mutta heillekin annetaan mahdollisuus puhua asiallisesti. On surullista, että kaikki eivät siihen kykene. 

Mielenkiintoista Vihan ja inhon internetissä on myös koko, joka kytkeytyy teoksen sanomaan. Vihan ja inhon internet ei pyytele mittojaan anteeksi vaan korostaa sitä, että naisilla ja naisoletetuilla on oikeus ottaa tila haltuunsa. Naisten ääni tulee kuuluville konkreettisena, fyysisenä painona, sillä teos vie väistämättä lukijalta tilaa. Vihan ja inhon internetiä ei ole tarkoitettu kevyeksi esineeksi, jota voi vähän selailla, vaan sen fyysiset ominaisuudet muistuttavat, miten tärkeästä asiasta vihapuheen torjumisessa on kyse.

Kiitos, Emmi Nieminen, Johanna Vehkoo ja tarinansa jakaneet naiset ja naisoletetut. 

Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet
Kosmos 2017
147 s.
Pisteitä: 5/5

tiistai 12. joulukuuta 2017

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan

Koljosen sarjakuva-albumi Syliinvaellus Intiaan on henkilökohtainen kertomus matkasta mielenrauhaan. Koljosen tarinassa päähenkilö matkustaa Intiaan, menee tapaamaan henkistä gurua ja ymmärtää, miten tärkeä on laitata toisten elämä oman elämänsä edelle. 

Syliinvaellus Intiaan on väririkas, punaisenkeltainen kertomus, jonka iloisesta visuaalisuudesta on helppo nauttia. Koljosen kuvissa toistuu paitsi ihmispaljous myös Intian monet luonto- ja kaupunkimaisemat. 

Intialaiseen kulttuuriin tai elämäntapaan teos ei perehdy kovinkaan monipuolisesti, vaan se lähinnä esittelee länsimaisen naisen mielenrauhamatkaa. Kaduilla nukkuvat ja liikenneympyrän keskellä asuvat ihmiset järisyttävät kertojaa hetken, mutta ongelmiin ei juututa - ihmisten iloinen asenne ja kertojan oma, henkilökohtainen tarina peittoaa yhteiskunnalliset ongelmat. 

Syliinvaellus Intiaan on henkilökohtaisena matkakertomuksena hieno ja erityisesti visuaalisuudeltaan kiehtova kokonaisuus. Intia puolestaan hahmottuu mielenrauhan majana, eikä paikallisten arkea juuri esitellä. Höllään Helmet-haasteeni kriteereitä ja lasken teoksen mukaan kirjana, joka kertoo Intiasta. 

Hanna Koljonen: Syliinvaellus Intiaan
Asema 2011
74 s.
Pisteitä: 3/5

Toisaalla: Oksan hyllyltä

tiistai 5. joulukuuta 2017

L.M.Montgomery: Anna omassa kodissaan


" - Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti. - Luulisin juuri tämän seikan olevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina toisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita Leslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään - mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä kumotuksi."
Palaan aika ajoin Motngomeryn Anna-sarjan pariin. Anna omissa kodissaan on ollut minulla kesken jo hyvän tovin, ja halusin lukea sen nyt loppuun. Tyttösarjan viidennessä osassa Anna menee viimein naimisiin Gilbertinsä kanssa, muuttaa omaan haavemajaan ja kohtaa aikuiselämän.

Kuten Annansa tuntevat tietävät, Montgomeryn rakastettu kirjasarja ei jatku viattoman hyveellisenä ja pohjattoman onnellisena. Anna omassa kodissaan eroaakin sävyltään sarjan aiemmista osista. Avioliiton myötä Annasta kasvaa aikuinen nainen, joka joutuu kohtaamaan aikuisen naisen surut, raskaimpana lapsen menetyksen ja lopulta myös haavemajasta luopumisen. 

Motgomeryn tarina on symboliikkaa täynnä. Leslie, ihastuttava nuorehko nainen, kiehtoo Annaa jo silloin, kun naiset ohimennen tapaavat ensimmäisen kerran. Kohtaaminen on täynnä odotusta: ystävyyttä lienee luvassa, mutta mikä Lesliessä on niin kiehtovaa? Annalle paljastuu, että Leslie on kokenut elämässään kovia - hän on nähnyt läheistensä kuolevan ja on sidottuna hoitamaan aviomiestään. Kuten yllä oleva katkelma osoittaa, Annan viaton onnellisuus heijastuu naisten ystävyyteen, joka ei saavuta huippukohtaansa ennen kuin Anna kohtaa elämänsä suurimman surun. 

Anna omassa kodissaan on kasvamisen ja aikuistumisen romaani. Se osoittaa lukijalleen, että lapsuuden lumo loppuu aikanaan - jopa riemastuttava Anna joutuu kohtaamaan elämän synkemmät sävyt. Siinä missä Anna-sarjan aiemmat osat ovat olleet romanttista eskapismia, on sarjan viides osa realistisempi ja karumpi. Lukijan sydän särkyy eittämättä, kun Joycen kuolema vie Annan hymystä pois jotakin Annalle ominaista ja kun Blythen perhe päätyy muuttamaan toisaalle. Haavemaja on ollut Annalle lapsuusunelmien symboli, ja päiväunelmien hajoaminen satuttaa. Aina niin ihastuttava Gilbertkään ei näytä huomaavan sitä surua, jota Anna joutuu kokemaan. Lukija aistii, että aikuistuminen tekee Annalle kipeää, mutta samalla joutuu toteamaan, että yhteiskunta ei anna naiselle armoa: tämän on viimein aika tehdä järkeviä päätöksiä. 

L.M.Montgomery: Anna omassa kodissaan
WSOY 1944 (1917)
317 s.
Pisteitä: 4/5

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla

Kirjasto ja tyttökirjat ovat usein pelastajanani silloin, kun minulla on vaikea olo. Kun tällä viikolla tunsin oloni stressaantuneksi, etsiydyin lasten klassikkokirjahyllylle. Valikoin luettavakseni paitsi joitakin teini-iässä rakastamiani tuijalehtisiä, myös toisen osan Rauha S. Virtasen iki-ihanasta Selja-sarjasta. 

Tapaamme Seljalla -romaani jatkaa siitä, mihin Seljan tytöt jäivät. Taas ollaan tuon idyllisen perheen luona: neljä tytärtä, isä ja kaikkien rakastama äitipuoli muodostavat perheen, jonka luokse lukija voi kerta toisensa jälkeen tavata. Seljan perhe saa vipinää kinttuihinsa, kun naapuriin muuttaa amerikansuomalainen Jerry. Lisäksi Rea ja isä uutisoivat perheenlisäyksestä, mikä jännittää tyttöjä kovin. 

Tapaamme Seljalla on arkisen hyväntuulinen nuortenromaani, jossa ei paljon pahaa tapahdu. Kris, Margarita, Virva ja Dodo parantavat maailmaa ystävineen - Virtanen opastaa lukijoitaan pohtimaan, miten itse kukin voisi tehdä maailmasta paremman. Jerry herättää ihastusta sekä Krisissä että Virvassa, minkä lisäksi epäillään, että poika on kiinnostunut Margaritastakin. Viaton kolmiodraama saa kuitenkin lopussa selityksensä, ja maailmassa on taas kaikki hyvin. 

Jo nuorena tyttönä pidin eniten taiteilijasieluisesta Virvasta, joka haaveilee omasta kirjastaan. Mielestäni Virtanen on rakentanut hänestä uskottavimman hahmon, johon itsestään epävarman teinin on helppo samastua. Tapaamme Seljalla -romaanissa nuorin sisar Dodo taas jää varsin ulkopuoliseksi, eikä häneen pääse tutustumaan samalla tavalla kuin Virvaan ja Krisiin. 

Kirjan aikakausi kuultaa kirjasta läpi: kaikessa teini-ikäisyydessäänkin tytöt ovat kuuliaita ja hyveellisiä, työntekoon tottuneita nuoria. Kyläyhteisön merkityskin on havaittavissa romaanista, jossa naapurit kyllä kuulevat, mitä toiset ovat tehneet, ja jossa he pitävät toisistaan huolta. Romaanin pääteemat - nuoruus, ihastuminen ja perhesuhteet - ovat kuitenkin ajattomia teemoja, jotka puhuttelevat nykylukijoitakin. Tapaamme Seljalla -romaaniin on ihanaa uppoutua siksikin, että lukija tietää koko ajan, että lopulta asiat järjestyvät. Sitä tunnetta kaipaa silloin, kun omassa elämässä tuntuu pahalta.

Rauha S. Virtanen: Tapaamme Seljalla
WSOY 2001 (1957) 
221 s. 
Pisteitä: 4/5

Kooste Suomi(ko) 100 -haasteesta

Klassikkojen lumoissa -blogissa oli vuoden ajan yllä Suomiko 100 -haaste, jonka tarkoituksena oli nostaa esiin vaiennettujen vähemmistöjen ääniä. Haaste oli mitä mainion, ja feministinä osallistuin siihen innokaasti. Kiitos, Lukumato, oivallisesta haasteesta!

Oman osuuteni haasteesta suoritin seuraavilla teoksilla:

Hiltunen, Pekka: Iso (lihavat)
Hubara, Koko: Ruskeat tytöt (rodullistetut suomalaiset tytöt)
Kontula, Anna: Luokkalaki (työväenluokka)
Richert, Hannele (toim.): Mitä sä täällä teet? (maahanmuuttajat)
Saisio, Pirkko: Betoniyö (syrjäytyneet nuoret miehet)
Takalo, Tiitu: Tuuli ja myrsky (raiskauksen uhri)
Toinen tuntematon (naiset sodassa)
Valve, Emmi: Armo (mielenterveyspotilas)
Vuori & Ranta: Lottovoittajien pöydässä (köyhät)

Lukumadon haaste tarjosi hyvän mahdollisuuden tutustua niihin ääniin ja ihmisiin, joita mediassa ei tarpeen usein kuulla. Kirjallisuus on hyvä keino kuunnella toisten tarinoita ja antaa toisille tilaa.

Oma lukemistoni koostui pitkälti valkoisten suomalaisten vähemmistöjen kokemuksista. Joudun edelleenkin muistuttamaan itseäni siitä, että antaisin tilaa rodullistetuille, maahanmuuttajille ja niille, joita syrjitään moninkertaisesti. Intersektionaalisuus on minulle tärkeä aihe, ja haluan antaa tilaa niille, joilla sitä ei vielä ole. Oppiminen on kuitenkin vielä kesken, ja nöyränä on pysyttävä. Olen iloinen tästä haasteesta, joka mahdollisti sen, että keskityin kuulemaan ainakin joitakin tarinoita.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Toinen tuntematon

Mihin hän, Kerttu, uskoo? Ei ainakaan Jumalaan, joka sallii kaiken tapahtua, antaa ejien, terveitten miesten kuolla, vaikka papit pauhaavat joka pyhä saarnastuolista, että suomalaiset ovat Jumalan valittu kansa, josta Jumala pitää huolen. Kerttua riepovat lehtijutut, joissa kaatuneitten äitejä ja vimoja ylistetään sankareina, jotka ovat antaneet uhrinsa isänmaan vapauden ja kristillisen uskon puolesta. Paskat! Kukaan äiti tai vaimo tai morsian tai sisar olisi sitä miestä antanut, jos olisi ollut jokin keino tapella vastaan Kukaan ei voinut tuntea oloaan yleväksi semmoisesta menetyksestä. 

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi luin vähän aikaa sitten Tuntemattoman sotilaan - en ollut lukenut sitä sitten lukion, vaikka muistin pitäneeni romaanista. Kunnioitettavaan ikään päässeen Suomen lisäksi lukuintoani inspiroi se, että novellikokoelma Toinen tuntematon oli juuri ilmestynyt. 

Toinen tuntematon on intertekstuaalinen kokoelma novelleja, joissa jatkosotaa kuvataan naisten näkökulmasta. Siinä missä Linnan klassikkoteos on sotamiesten ansioista - ja peloista - muistuttava teos, muistuttaa Toinen tuntematon, että myös naiset kokivat kovia sota-aikana. 

Novellikokoelma esittelee mahdollisia elämänkaaria naishenkilöille, jotka Tuntemattomassa sotilaassa mainitaan vain ohimennen. Niinpä kokoelmassa kerrotaan morsiamista, jotka odottavat rakastaan kotiin mutta joutuvat kuulemaan kaatumisilmoituksen; kerrotaan äideistä, jotka itkevät suruaan, sisarista, jotka kaipaavat veljiä kotiin. Petri Tamminen muistuttaa novellissaan "Teidän suuren surkeutenne vuoksi", mitä kaikkea naiset ovat kotirintamallaan tehneet. Katja Kettua kiitän siitä, että tämä nostaa esiin sotilaiden julmuuden: sota-aikana naisia raiskattiin, pahoinpideltiin ja ahdisteltiin. 

Tärkeimmäksi - ja peukutuksen arvoiseksi - novelliksi minulle muodostui kuitenkin Niina Revon novelli "Martta". Novellin minäkertoja on äiti, joka ensin laittaa lapsensa rintamalle ja sitten ottaa tämän kaatuneena vastaan. Peukutan novellia sen sävyn vuoksi: Martta on proosaruno, itkuvirsi, pakahduttava kuvaus äidin peloista, tuskasta ja ikävästä. Sen runomittaan asetellut säkeet kuvaavat mainiosti sitä rytmiä, jolla tunteet äitiin hyökyvät. 

Toinen tuntematon on onnistunut kokoelma, joka nostaa esiin naisten kokemukset. Niitä käsitelläänkin monipuolisesti ja kattavasti. Osa novelleista tuntui kuitenkin hieman keskeneräisiltä ja keveiltä - olin varautunut riutuvampaan tekstiin. 

Toinen tuntematon
WSOY 2017
376 s. 
Pisteitä: 4/5

perjantai 1. joulukuuta 2017

Lukumaratonilla luettua

Viime sunnuntaina vietettiin marraskuista superlukumaratonia, johon osallistuin itsekin. Viikon hulinoissa postausten kirjoittaminen on jäänyt välistä, ja koska uuttakin kirjoitettavaa on tuloillaan, katsoin parhaaksi koota lukumaratonkirjat yhteen postaukseen. 

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias

8 novellin kokoelma kertoo äideistä ja heidän virheistään. Pöyliön kertomuksissa äidit eivät ole naisellisia pyhimyksiä vaan pikemminkin inhimillisen ärsyttäviä, väärin tekeviä ja erehtyviä vanhempia. Kokoelman mieleenpainuvimmat tarina ovat kenties Kellonkissaniitty, jossa tytär päättää haudata äitinsä tämän toiveiden mukaisesti, ja Pallo-Hoover, joka osoittaa, että äitien erehdykset saattavat välillä kääntää elämän suunnan. Pöyliön tyyli on toisinaan ronskia, toisinaan lempeämpää. Novellit ovat taitavasti kirjoitettuja, ja niihin kannattaa tutustua. Osallistun teoksella toiseen novellihaasteeseen.

Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko

Mansikanmakuinen, samppanjantuoksuinen nuortenkirja, jossa mökkielämää viettävän Miian seuraksi ajautuu vuotta vanhempi Taneli. Reissu kaupunkiin lähentää nuoria, ja Hietalan romaanista muodostuukin hyväntuulinen ihastumisromaani. En itse pitänyt siitä, miten nopeasti Miian ja Tanelin juttu lopulta etenee, mutta toisaalta Hietala tarjoaa ihania, kevyitä päiväunelmia lukijoilleen. Kelpo kirja. 

Pirkko Saisio: Betoniyö

Tämä yhdenpäivänromaani ei vakuuttanut minua täysin, vaikka Saisiota noin yleisesti ihailenkin. Romaani on kertomus kahdesta syrjäytyneestä veljeksestä. Toisen veljeksen elämä saa traagisen käänteen helteisenä kesäyönä. Saisio kertoo hahmoistaan osuvasti kertomatta heistä juuri mitään: dialogi ja toimintakuvaukset luovat kehyksen, jonka pohjalta lukija rakentaa mielikuvan hahmoista. Osallistun teoksella Suomi (ko) 100 -haasteeseen, sillä romaanissa pääsevät ääneen syrjäytyneet nuoret miehet.

Marjane Satrapi: Kotiinpaluu

Satrapin omaelämäkerrallinen Kotiinpaluu kertoo siitä, miten iranilainen Satrapi lähetetään teini-iässä Eurooppaan. Kotimaassa on levotonta ja turvatonta, ja niinpä vanhemmat katsovat, että Marjanen on parempi olla Itävallassa kuin kotonaan. Kotiinpaluu kuvaa ensin maahanmuuttoa: sitä, miten Marjane tuskailee kielen ja yksinäisyyden kanssa, huomaa unohtaneensa seurata kotimaan uutisia ja kamppailee identiteettinsä kanssa. Teoksen toisessa osassa Marjane palaa Iraniin ja huomaa, ettei asiat olekaan ennallaan. Satrapi kuvaa sarjakuvassaan taitavasti ja tarkasti sekä maahanmuuttajuutta että paluumuuttoa. Osallistun teoksella Muuttoliikkeessä -haasteeseen.