torstai 21. helmikuuta 2019

Riina-Maria Metso: Miksi se ei vain lähde?

Riina-Maria Metso: Miksi se ei vain lähde?
Väkivaltainen parisuhde ja miten siitä 
pääsee irti
Atena 2018
207 s.
Pisteitä: 4/5
Perheväkivaltaa käsittelevät kirjat vetävät minua puoleensa. Minulla on vahva tarve ymmärtää sitä, mitä minulle tapahtui, tai ainakin sitä, mitä olisi voinut tapahtua. Kuten kovin moni muukin suomalainen nainen, myös minä olen kohdannut aiemmissa suhteissani väkivaltaa - enimmäkseen henkistä. Minua on vähätelty, kiinnostustani seksiin halveksuttu (nainen on seksihullu, jos haluaa seksiä; miehillä seksinnälkä on normi), arvojani ja perhettäni morkattu. Olen saanut kuvan poikaystäväni takapuolesta, vaikka kielsin häntä lähettämästä sellaista; minulle on tehty fritsu, vaikka yritin kieltää sellaisen. Eropäätöstä ei ole kunnioitettu vaan minua on lähestytty viestitse vuosia eron jälkeen. Kaikki nämä kokemukset ovat saaneet aikaan sen, että ykköskriteerini parisuhteessa on turvallisuus. Minun on kyettävä kokemaan oloni turvallliseksi puolisoni seurassa. 

Miksi se ei vain lähde? Väkivaltainen parisuhde ja miten siitä pääsee irti on Riina-Maria Metson erinomaisesti nimetty teos - viime vuonna  julkaistu tietoteos ottaa kantaa siihen, miksi niin moni väkivallan uhri jää vahingolliseen parisuhteeseen. Metson teos pohjautuu osin hänen omiin kokemuksiinsa, ja kirjassa pääsevät ääneen myös muutamat muut naiset. Pääsyyksi suhteeseen jäämiselle Metso esittää sen, että ihmisellä on usko onnelliseen loppuun; vaikka väkivaltaa olisi useinkin, uhri kaipaa happy endiä. Mutta kuten Metso ja muut naiset huomauttavat, sitä ei yleensä tule. 

Vaikka Metson kirja onkin mitä mainioin teos, tekstuaalisesti se olisi kaivannut vielä kielenhuoltoa. Sinä-passiiviksikin joskus kutsuttu, englannista suomeen lainautunut you-rakenne tekee kielestä paikoin kömpelöä. Teoksessa on myös jonkin verran toistoa, jonka olisi ehkä voinut välttää. Teoksen loppupuoli olisi kaivannut tuekseen hieman trauman käsitteen avaamista, sillä väkivallan uhrin olisi syytä tietää, että monet reaktiot johtuvat traumaperäisestä stressistä. Lopun ohjeet siitä, miten vaaratilanteessa kannattaa toimia ja miten suhteesta voi irrottautua, ovat hyviä ja konkreettisia. 

Tästä huolimatta Metson teokseen kannattaa tutustua. Se puhuu aiheesta, josta yhä vaietaan - kuten viime aikoina on nähty, väkivaltaisina tunnettuja miehiä ihaillaan ja heidän vaarallista käytöstä kieltäydytään näkemästä. Miksi se ei vain lähde? on hyvä vertaistukiteos niille, jotka kaipaavat sanoja oman traumansa jäsentämiseen. 


maanantai 18. helmikuuta 2019

Kenen sanoja uskotaan, ja kenen tarinat tulevat kerrotuiksi? Rebecca Solnitin Call Them by Their True Names

Rebecca Solnit: Call Them by
Their True Names. American Crises 
(and Essays)
Tantor Audio 2018
Lukija: Cassandra Campbell
5h 57 min.
Pisteet: 5/5
Rebecca Solnitin esseekokoelma Call Them by Their True Names (2018) on puhutteleva teos. Se on kokoelma niille, jotka ovat feministejä; niille, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta; niille, jotka ovat ahdistuneet äärioikeistolaisesta politiikasta; ja ennen kaikkea niille, jotka ymmärtävät sanojen ja tarinoiden arvon. 

Kieli, tarinat ja narratiivit ovat keskeisessä osassa Solnitin teosta, ja näihin kolmeen käsitteeseen Solnit palaa useassa esseessään. Varsinkin kokoelman alkupuolella teoksen teema on läsnä niin sisällössä kuin muodossa: yksi esseistä kertoo Trumpista ja tämän politiikan vaikutuksista mutta on kerrottu satumuodossa. Narratiivivalinnallaan Solnit painottaakin sitä, miten Trump liikkuu todesta epätodelliseen: kerrontaratkaisu heijastelee Trumpin kyvyttömyyttä uskoa toteen. Samalla kerrontamuoto kommentoi itse itseään ja asettuu metatekstiksi: narratiiveilla on merkitystä, ja ihmiset tekevät jatkuvasti valintoja sen suhteen, miten ja millä tekniikalla he tarinoita kertovat. 

Koska Solnitin esseekokoelma käsittelee amerikkalaisen politiikan ja yhteiskunnan kriisejä, moni esseistä henkilöityy Trumpiin ja tämän politiikkaan. Solnit toteaa useaan otteeseen, että Trumpin sanoilla ja hänen kertomillaan tarinoilla on väliä. Solnitin mukaan Trump on kiusaaja: hän kiusaa paitsi ihmisiä myös sanoja, joiden merkitystä hän väärentelee. 

Solnitin esseekokoelmassa sanat eivät ole vain arkipäivän viestintäkeino vaan koko politiikkaa hallitsee laajempi tarinankerronta. 

Politics is how we tell stories we live by, how we decide if we value the health and well-being of children or not [--].
Yksi Solnitin keskeisistä kannanotoista kohdistuu siihen, mitä ja millaisia tarinoita yhteiskunnassa kerrotaan. Solnitin feminismi on intersektioonaalista, ja hän ottaa esiin monia tapauksia, jotka osoittavat, miten väärin yhteiskunta kohtelee esimerkiksi rodullistettuja ihmisiä. Mustan Alex Nieton murha - poliisit ampuivat tätä kohti yli viisikymmentä kertaa - on vain yksi mutta ei enää yksittäinen esimerkki siitä, mitä Amerikoissa tapahtuu. Tarinoilla on merkitystä siinä, ketä muistamme ja kenen tarina on kertomisen arvoinen. Samalla Solnit keskustelee siitä, kenen sanoja uskotaan. Esimerkiksi hän antaa sen, että jos latino ilmaisee vaalipuheessaan etnisen identiteettinsä, se yksin ei riitä. Vihaiset valkoiset miehet haluavat tietää, pystyykö tämä ottamaan valkoisen työväenluokan huomioon. Kun taas valkoinen mies sanoo, että hän on valkoinen mies ja siten äänestämisen arvoinen, ihmiset ryntäävät vaaliuurnille. Samalla äänestäjät päättävät siitä, millainen narratiivi tai diskurssi yhteiskuntaa kuvastaa - tällä hetkellä äärioikeistolainen, valkoinen, miehinen narratiivi. Tarinankertojina uskottavina pidetään valkoisia miehiä; rotu, sukupuoli ja yhteiskuntaluokka määrittävät sitä, kuka saa - ja uskaltaa - puhua. 

Solnit painottaa teoksessaan, että meillä on vastuu siitä, mitä kerromme. Erityisen suuri painoarvo on medialla ja sen tavalla tehdä monimutkaisistakin asioista yksinkertaisia tarinoita. Solnit onkin huolissaan siitä, että ihmiset uskovat vääränlaisiin tarinoihin, ja kysyy: "how do we break the story of what really threathens us?" Kieli, sanat ja tarinat liittyvät siihen, kuka on vallassa ja kenen ääni kuuluu; Solnitin mukaan se, joka on saanut kontrolloida menneisyyttä, kontrolloi yleensä myös tulevaa. 

Esseekokoelman viimeisissä teksteissä Solnit käsittelee toivoa. Hän kertoo puhuneensa toivosta jo yli kymmenen vuotta: siitä puhuminen on tärkeää. Solnit muistuttaa, että nykyisessä ilmapiirissä ei voi jäädä toimettomaksi, vaikka politiikka ahdistaisi ja parempi tulevaisuus näyttäisi epätodennäköiseltä. Call them by their true name kehottaakin paitsi pohtimaan sanojen merkitystä myös siirtymään sanoista tekoihin: ihmisten on toimittava, jos muutosta toivotaan. 

Call Them by Their True Names on yksi parhaista lukemistani esseekokoelmista. Sen lingvistisyys ja narratiivisuus kiehtoo minua kielitieteellisellä tasolla mutta samalla se sanoittaa niitä vaikeita kokemuksia, joita nykypäivän politiikka väkisinkin herättää. Solnit teoksen keskeinen konteksti on amerikkalainen, ja feminististä keskustelua käydäänkin yleensä vain USA:sta käsin. Toisaalta samanlainen poliittinen ilmapiiri on havaittavissa myös Suomessa: rasismi ja tutkimaton journalismi (vrt. tutkiva journalismi) rehottavat. Solnitin teokseen kannattaa siis ehdottomasti tutustua. 

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Elämän hurma ja kuoleman tuska - L.Onervan runokokoelma Sekasointuja

Ntamo tekee arvokasta työtä julkaisemalla näköispainoksia 1900-luvun alun kirjallisuudesta. Aiemmin tänä vuonna luin Hilja Liinamaa-Pärssisen varsin poliittisen Jälleen vapaana -kokoelman. Kirjaston hyllystä poimin myös viehättäväkantisen Sekasointuja-teoksen, joka on Mirdjan kirjoittajana tunnetun L.Onervan esikoisteos. 

Sekasointuja on julkaistu alunperin jo 1904, mikä näkyy teoksen sisällössä ja kielessä vahvasti. 1900-luvun alussa suomalainen runous eli vielä romantiikan aikakautta, ja kansallismielinen, tunteita palava kieli oli runoudelle tyypillistä. Myös Onervan teoksessa vastakkain asettuvat kaksi ihmiselämän keskeisintä voimaa: elämän hurma ja kuoleman tuska. 

Nämä kaksi voimaa kilpailevat runonpuhujien mielissä. Toisinaan runonpuhuja kaipaa elämäniloa ja haluaa tarttua siihen, kuten runossa Elämälleni: 

Oi elämä, nostata huulillein
ilovirtojen hehkuva juoma
ja loihtios sieluni sismpään 
uus´ Edeni riemujen luoma!

Toisinaan runonpuhuja kehottaa tarttumaan iloon ja elämään hetkessä. Toisaalta elämä näyttäytyy useimmiten sarjana pettymyksiä, ja esimerkiksi naisen elämässä seksuaalisuuden riemu katoaa helposti siihen, että mies paljastuu perhoseksi, joka lentää kukasta kukkaan piittaamatta naisen tunteista. 

Pettymysten takana kolkutteleekin kuolema. Se on toisinaan odotettu vieras, kuten runossa Minä kiivin syrjiä syvänteen: 

Minä kuljen kuolemakypsänä
kuin katkeis´ jo kannatinsilta, 
kuin jokainen päivä ois viimeinen,
joka ilta mun elämäni ilta - - 

Onerva käyttää runoissaan klassista suomalaista sanastoa: runonpuhujien mielentilaa kuvataan sääsanastoin, ja kuolema näyttäytyy pimeänä iltana tai myrskyävänä, kuohuvana merenä, johon ihminen väkisinkin hukkuu. Suomalaisen mytologian keskeisistä hahmoista mainitaan ainakin Tuonetar, joka tulee noutamaan väsyneen ihmisen ja säästää tämän tuskilta. Kuolema onkin usein helpottava, toisinaan jopa riemukas, ja suomalaiselle runoudelle tyypilliseen tapaan marttyyrikuolemaa - joko toisen tai oman tuskansa puolesta kuolemista - ihannoidaan. Sotilaskuolemaakaan ei sävähdetä, vaan rintamalla kaatuminen on kunniakasta. 

Onervan teos on puhutteleva, koskettava ja symboliikaltaan kiinnostava teos. Se antaa hyvän kuvan siitä, millaista perinteinen riimi- ja säerunous on ollut. Elämän ja kuoleman vastakkainasettelu näyttäytyy nykylukijan silmiin varsin vahvana, ja kielikuvat ovat suorastaan hurmoksellisia. Teoksen vahvat vastakkainasettelut saattaisivat puhutella nuorempaakin lukijakuntaa - itselleni teos osoittautui siinä tärkeäksi, että se näyttää yhden suunnan suomalaisen runouden kaanonista. 

L.Onerva: Sekasointuja
ntamo 2018 (1904)
73 s.
Pisteitä: 4/5

lauantai 16. helmikuuta 2019

Minna Canthin hengessä - vai onko sittenkään? Minna Maijalan Punaiset kengät -esseekokoelma

Tiedättekö sen tunteen, kun olette löytäneet lempikirjailijan ja haluatte lukea kaiken, mikä tämän elämään ja teoksiin liittyy? Minna Canthista on tullut minulle yksi rakkaista kirjailijoista ja esikuvista, ja olinkin innostunut kuullessani, että Minna Maijalalta ilmestyy esseekokoelma, jonka tekstit linkittyvät vahvasti Canthin sanomaan. 

Työllä ja tuskalla olen nyt lukenut teoksen loppuun ja, kuten Instagram-tilini seuraajat tietävät, räntännyt teoksesta tarinoissani uuvuttavuuteen asti. Minä ja Minna Maijala emme kohdanneet Punaisten kenkien aikana montaakaan kertaa. Minun oli oltava eri mieltä ja riideltävä Maijalan tekstien kanssa - mielestäni hyvistä syistä. Seuraa pitkä postaus, jossa avaan teille joitakin tunnoistani.

Mielenterveyden myytit ja muita aatemaailman eroja

Minna Canth tunnetaan kirjailijana, joka puhui paitsi naistenoikeuksista myös mielenterveydestä. Esimerkiksi juuri julkaistussa novellikokoelmassa Ihmisen kuvia monet kertomukset käsittelevät horjuvaa mielenterveyttä. Canth tuntuu ymmärtävän mielenterveysongelmia ja toisaalta vaatii, ettei esimerkiksi rikoksista tuomittaisi niin ankarasti, jos ihmisellä on mielenterveysongelmia. Ajatus on taatusti ollut aikanaan varsin uudenlainen. 

Myös Maijala nostaa mielenterveyden puheenaiheeksi esseessään Mielen rajat. Sen sijaan, että esittelisi Canthin edistyksellisiä asioita ja niitä ongelmia, joita mielenterveydenhoidossa pitäisi huomioida, Maijala keskittyy 56-sivuisessa jättiesseessään argumentoimaan, miksi mielenterveysdiagnooseista ja lääkityksestä tulisi luopua. Essee alkaa raskaalla katsauksella mielenterveyden historiaan - osio muistuttaa enemmän katsausta kuin keskustelevaa esseetä. Varsinaisesti Maijala kohahduttaa (ainakin minua) esseensä loppupuolella, jossa hän kirjoittaa muun muassa seuraavasti analysoidessaan Pauliina Vanhatalon teosta Keskivaikea vuosi
Vaikka olen varma, että Vanhatalon olossa ei kokemuksena ole mitään käpeää, hänen tilansa määritteleminen keskivaikeaksi masennukseksi tuntuu peräti harkitsemattomalta ja nopealta -ja niin, jopa kepeältä. Koska Vanhatalo itsekin siis ymmärtääkseni epäilee diagnoosiaan, perusteet lääkehoidon aloittamiseen tuntuvat kaiken edellä sanotun valossa vähintäänkin hätäiseltä ratkaisulta. 
Maijala ottaa siis tehtäväkseen käyttää valtaa toisten diagnoosien arvioimiseen. Vanhatalon teos on omaelämäkerrallinen ja pureksii Vanhatalon kokemuksia masennuksesta. Tehdessään päätelmiä Vanhatalon olosta ja diagnosoinnista Maijalalla on kuitenkin käytettävissään vain kaunokirjallinen teos. Hän ei liene kuulleen Vanhatalon lääkäriä eikä toisaalta seuranneen kirjailijakollegansa kipuilua. Maijalalta unohtuu kaiken lisäksi se perusasia, että masentunut ei yleensä itse tunnista omaa oloaan tai halua myöntää sen vakavuutta - monella ajatus on, ettei voi olla masentunut, kun jollakin muulla on asiat huonommin (tästä lisää Gayn toimittamasta teoksesta Not that bad). Niinpä se, että itse epäilee diagnoosiaan, ei aina kerro siitä, etteikö sairautta voisi olla. Maijalan mututuntumadiagnosointi - tai pikemminkin antidiagnosointi - on vähintään yhtä vaarallista kuin diagnoosin antaminen ilman selvää syytä ja loukkaa sitä paitsi mielenterveysongelmista kärsiviä vaientamalla heidän huolensa ja terveysongelmansa. 

Maijalan tulisi huomata, että kun hän kritisoi lääketeollisuutta ja sen aiheuttamia ongelmia, hänen pitäisi pystyä perustelemaan, mistä lähteistä hän on tietonsa saanut. Lääketeollisuus on bisnestä - sitä ei käy kiistäminen, eikä kaikkia mielenterveysongelmia tarvitse lääkitä. Kun Maijala kuitenkin esittää totena, että tutkimukset eivät ole todistaneet, että mielenterveyshäiriöt olisivat aivoperäisiä ja että tutkimus päinvastoin osoittaa, että välittäjäaineet johtuvat lääkkeistä eivätkä suinkaan korjaannu niillä, tulisi esittää kattava lähdeluettelo, jotta vältytään Antti Heikkilä -tyyppiseltä lääketieteeltä. 

Maijalan asenne mielenterveysdiagnooseja kohtaan näkyy esseestä selvästi. Hän selvittää, että sairausluokituksissa on kyse äänestetyistä, mielipiteisiin perustuvista likiarvoista, joita Maijalan referoima Capla on verrannut tähtikartaksi - mielivaltaisesti hahmotetuksi kokonaisuudeksi. Väite on sinällään kiintoisa, kun ajattelee, että mielenterveyshäiriöihin liittyy laajojakin oireenkuvia, jotka tuntuvat osin pysyvän samana diagnooseittain. Eri ihmisillä oireenkuva on toki erilainen, eikä diagnostinen määrittely aina auta potilasta. Toisinaan se voi kuitenkin olla tärkeä keino ymmärtää omaa käyttäytymistään - ja samalla myös myönnetään, että mielenterveyshäiriöt ovat nimettävissä olevia sairauksia siinä missä muutkin. Eihän erilaisia syöpiäkään hoideta samalla tavalla - pitäisikö siis ahdistusta ja kaksisuuntaistakaan käsitellä samanlaisina sairauksina? 

Erityisen kovasti Maijala tuntuu pahoittaneen mielensä masennuksen kriteeristöstä. Masennushan määritellään muun muassa - siis muun muassa - raskaaksi, yli kaksi viikkoa jatkuneeksi suruksi. Maijalan loukkaantuminen kuultaa tekstistä, sillä hän väittää, ettei tavallista elämänmuutosta, esimerkiksi läheisen kuolemaa tai avioeroa, saa siis enää surra yli kahta viikkoa ilman, että suru diagnosoitaisiin. Ylenpalttiset diagnoosit saattavat olla lääketieteen ongelma, mutta kukaan ei väittäne, ettei suru voisi olla myös normaalia. Jos on kuitenkin ollut pitkään surullinen ilman nähtävää syytä, jo kaksi viikkoa masentuneena on pitkä aika elämän(halun) lamaantumiselle. Muutenkaan "ei saa enää olla sitä tai tätä" -tyyppinen argumentaatio ei vakuuta - perustelujen on oltava tarkempia. 

Seuraava katkelma osoittaa, että Maijala käyttää vaarallista, mielenterveysongelmia stigmatisoivaa puhetapaa tuodakseen ilmi oman agendansa diagnoosien vastustajana.
Kun diagnoosin on kerran saanut, siitä on erittäin vaikea päästä eroon. Diagnoosin kumoaminen on vaikeaa, koska pienetkin oireet voivat ennustaa häiriön uusiutumista, eivätkä lääkärit mielellään ota vastuuta parantuneeksi julistamisesta. [--] Diagnoosi voikin tulla elämän varrella vastaan hyvin erilaisissa tilanteissa. Terveys- ja jopa matkavakuutuksia on vaikeampi saada. Monet maat ovat asettaneet ulkomaisten adoptioiden ehdoksi, ettei hakijoilla saa olla mielenterveydellisiä ongelmia. Monissa työpaikkahauissa on edellytyksenä työterveystarkastus, ja ilmi tullut vanha mielenterveysdiagnoosi voi ikävällä tavalla vaikuttaa rekrytointiin.
Katkelmassa on ongelmallista moni asia. Jos aloitetaan diagnoosista eroon pääsemisestä, voi aluksi puhua siitä, että on totta, ettei mielenterveysdiagnoosia pääse usein karkuun. Mielenterveyshäiriöt uusiutuvat ja myös kroonistuvat helposti, ja esimerkiksi ahdistuksen kanssa joutuu usein kamppailemaan koko elämänsä - aktiivisemmin ja passiivisemmin jaksoin. Diagnoosi ei kuitenkaan ole mikään konkreettinen neonvaloin välkkyvä ilmoitus, joka pitäisi tunnustaa jokaiselle ihmiselle - ihmisellä ei ole velvoitetta kertoa mielenterveyden ongelmista eikä ihmistä pitäisi nähdä ainoastaan sairauden kautta. Maijalan esimerkki työterveystarkastuksesta on perätön - työterveyslääkäri voi kyllä todeta, onko ihminen sopiva työhön vai ei, mutta ei diagnooseja jaella työnantajille kuin ilmapalloja vappupäivänä. Kirjoittamalla, että mielenterveysdiagnoosi voi vaikeuttaa työnsaantiin, Maijala ainoastaan toistaa ajatusta siitä, että mielenterveysongelmat estäisivät ihmistä työskentelemästä ja että ne tulisi piilottaa. Jos haluamme päästä leimaavasta ajattelutavasta eroon, meidän nimenomaan pitäisi välttää tällaisia tulkintatiloja. Jo Canth suhtautuu novelleissaan empaattisesti ihmisiin, jotka kärsivät mielenterveysongelmista, ja onkin suorastaan hävytöntä, että Maijala - Canthin nimiin - toistaa jotakin näin vahingollista. 

Jäsentymättömyydestä, sidoksisuuden puutteesta ja näkökulman merkityksestä

Teoksen aatemaailma ei suinkaan ole ainoa asia, joka teoksessa mättää. Maijalan esseet ovat pitkiä, siis todella pitkiä. Esimerkiksi mielenterveyttä käsittelevä essee Mielen rajat on jopa 56-sivuinen. Pituudestaan johtuen esseet pääsevät myös karkaamaan Maijalan käsistä. Niinpä se, mikä lähtee yhdestä ajatuksesta, päätyy jonnekin aivan toisaalle: mielenterveysongelmista ADHD:n kaltaisiin keskittymisongelmiin, seksuaalirikoksista keskitysleireihin ja sieltä Juice Leskisen lyriikoiden aforismiin. Lukijalle tuleekin tunne, että Maijala on yrittänyt ottaa haltuunsa liian laajan teeman - esimerkkinä toimikoon kokoelman viimeinen, rodullistettujen kohtaamaa väkivaltaa käsittelevä essee Ihmisiksi. Toisaalta tekstit ovat liian lyhyitä siihen, että kaikista valituista aiheista voisi keskustella tarpeeksi laajasti.Lienee selvää, ettei Maijalan käsittelemiä aiheita - seksuaalirikoksia, keskitysleirejä, muukalaisvihaa ja terrori-iskuja voi käsitellä kolmessakymmenessä sivussa kattavasti, eikä kaikkia teemoja ehdi sitoa toisiinsa riittävällä tavalla. 

Sidosteisuuden puute ja ajatusten keskeneräisyys näkyy kokoelman viimeisessä esseessä tavalla, joka suorastaan puistattaa lukijaa. Siinä missä Maijala ansiokkaasti analysoi erilaisia kulttuurituotteita, esimerkiksi kirjallisia tai visuaalisia teoksia, unohtaa hän paikoin ilmaista riittävän selkeästi sen, miten hän itse suhtautuu tekemiinsä tulkintoihin. Keskitysleirien kauheuksia käsitellessään Maijala ottaa puheeksi German Concentration Camps Factual Survey -elokuvan. Hän kirjoittaa: 
Elokuva näyttää, kuinka liittoutuneet sotilaat kohtasivat leirien täydellisen epäinhimillisyyden - ympäriinsä lojuvat riutuneet kalmot ja rääkättyjen eläinten lailla kärsivät, hädin tuskin hengissä olevat ihmisraadot - ja kuinka hämmästyttävän nopeasti yksilöinä kuvatut leirien vangit alkoivat toipua takaisin ihimsiksi päästyään pesulle sekä saatuaan kunnon ruokaa ja vaatteita. German Concentration Camps Factual Survey on elokuva ihmisyydestä ja sen haavoittuvuudesta.
Sillä, mistä näkökulmasta lähestymme eri asioista, on väliä. Se, mitä sanoja valitsemme käyttää, merkitsee. Maijalan analyysissa keskitysleireistä esiin nostetaan sotilaiden - ei juutalaisten - kohtaamat kauhut. Näin rodullistettujen kohtaamaa väkivaltaa käsitellään jälleen kerran valkoisten vallanpitäjien näkökulmasta. Maijalan toteamus nopeasti toipuvista on julma: kukaan ei toivu keskitysleiristä, Kukaan ei toivu rasismista, eikä kukaan toivu orjuudesta. Ajatus siitä, että keskitysleirin kauheudet voisi tosiaan puhdistaa suihkussa, on naurettava, ja Maijala toistaa saman metaforan kertoessaan toisesta teoksesta, jossa sitä käytetään. Sen sijaan Maijala ei ota riittävän vahvasti kantaa tällaisen metaforan haitallisuuteen eikä asemoi itseään valkoisena kirjoittajana. Ihmisiksi-essee jääkin näin toistamaan antisemitististä puhetapaa, jossa keskitysleirien kauheuksia ihmettelevät lähinnä valkoiset, kauheuksilta oikeasti säästyneet ihmiset ja jossa vankien traumat sysätään syrjään. 

Lopuksi

Esseet ovat parhaita silloin, kun ne rakentuvat keskustelussa muiden teosten kanssa. Maijalakin vaikuttaa perehtyneen mitä erilaisimpiin teoksiin kokoelmaansa varten. Hieman onnetonta on, että toisinaan se, mitä lukija eniten odottaa - siis peilausta Canthin kirjoituksiin ja aatemaailmaan - jää liian hennoksi. Koska Maijalan käsitykset eivät aina linkity Canthiin, esseistä jää paikoin tunne, että Maijala on halunnut tuoda omaa agendaansa esille. Tämä vaikutelma jää varsinkin mielenterveysdiagnooseja koskevasta osuudesta. 

Parhaimmillaan Maijala on Miehiä vai ihmisiä? -esseessä, jossa hän ruotii kirjallisuus-, kustannus- ja tiedealan sukupuolittuneisuutta.  Maijala osoittaa monin esimerkein ja tarkoin analyysein, miten sukupuoli hankaloittaa kirjan julkaisua ja sen arvostusta. Hyvä analyysi ei kuitenkaan onnistu pelastamaan Punaisia kenkiä. Vaikka Maijala esseen loppupuolella toteaa, ettei ihminen ole vain mies tai nainen, hänen sukupuolikäsityksensä on varsin dikotominen. Aiemmin tekstissään hän puhuu molemmista sukupuolista ja toisintaa siten käsitystä sukupuolen kahtiajakautuneisuudesta. Myös teoksen vahva heteronormatiivisuus toisintaa paitsi seksuaalisuuden myös sukupuolten normeja - rakkauden löytää Maijalan esimerkeissä lähes pelkästään mies ja nainen. Canth ei välttämättä puuttunut omana aikanaan kaikkiin niihin teemoihin, joihin nykypäivän feministit puuttuvat, mutta vanhentuneiden, haitallisten seksuaalisuus- ja sukupuolidiskurssien toisintaminen ei Maijalan nykylukijaa ilahduta.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Sairaslomalaisen Ystävänpäivän lukumaraton (päivittyvä postaus)

Enpä ollut varautunut vuosittaiseen ystävänpäivän lukumaratoniin, jota ylläpitää tänä vuonna Kirjaimia-blogi. Kun kuitenkin törmäsin somessa Lauran ilmoitukseen maratonista, ilahduin - tässäpä tekemistä sairaslomaperjantaihini. Flunssa on heikottanut minua jo muutaman päivän, mutta ehkäpä silti jotain jaksan lukea.

Minulla on taas miljoona kirjaa kesken - muun muassa Canthin novellikokoelma Ihmisen kuvia, Minna Maijalan esseeteos Punaiset kengät, Yahya Hassenin runoteos ja niin edelleen. Haluan lukea Canthin loppuun, joten aloittanen siitä, minkä jälkeen syön kirjastonkirjapinoani vähä vähältä. ;)

17.15 Lukumaraton alkaa. Jännittää vähän (voi johtua siitä, että katsoin juuri varsin intensiivisen Poliisit-jakson). Mukavaa iltaa kaikille!

20.15 Luin loppuun sekä hienon Ihmisen kuvia (Canth) ja mielestäni varsin kehnon Punaiset kengät (Maijala). Instasta löytyy raivostuneita tarinoita lukukokemuksistani. Canthia uin 93 sivua, Maijalaa 103 sivua, yhteensä luettuna siis 196 sivua.

22.22.  Luin loppuun Yahya Hassanin runoteoksen, jossa Hassan ruotii lapsuuttaan tanskalais-palestiinalaisena. Väkivalta, päihteet ja rikollisuus ovat ympäröineet Hassania. Kielellisesti taidokasta luettavaa, vaikka tietynlainen inhorealismi (joskin taatusti realistinen sellainen) ei minua puhutellut. Luettuna 196 + 130 sivua = 326 sivua. Loppuillaksi siirryn äänikirjan pariin.

Lauantai 10.30

Heräsin jo seitsemältä lukemaan, niin innoissani maratonista olin, mutta toipilaana olin pakotettu ottamaan torkut pian kahdeksan jälkeen. Illan ja aamun aikana olen lukenut 106 sivua Yoko Tawadan Muistelmat lumessa -romaania, eli nyt olen lukenut 432 sivua. Äänikirjaa kuuntelin eilen 50 minuutin ajan.

La 12.35 Olen lukenut Tawadan kirjasta kaksi osiota, ja jäljellä on viimeinen, kolmannen polben jääkarhun tarina. Teos on varsin kummallinen - kerronta on sujuvaa, maaginen realismi kiehtovaa, mutta symboliikkaan ja sanomaan on vaikea tarttua. Luettuna nyt 513 sivua.

La 14.40 Muistelmat lumessa on nyt luettu. Pidin teoksesta: sujuvaa proosaa. Vielä parisen tuntia maratoniajäljellä - mitähän sitä lukisi? Ehkä pieni hetki Solnitin esseekokoelmaa äänikirjana. Sivuja luettuna 605 sivua.

La 17.05 
Vielä ehdin lukea ntamon kustantaman näköispainoksen L. Onervan esikoisteoksen Sekasointuja. 73 sivua lisää, yhteensä siis 678 sivua ja 1h10 minuuttia äänikirjaa.

lauantai 9. helmikuuta 2019

#runo19: Miia Toivion Pysty hiljaisuus

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus
Teos 2013
67 s.
Pisteitä: 4/5
Omaa ehdottomuuttani olen vannonut, että proosarunojen lukijaa minusta ei tule. En ole osannut tarttua rytmiin, joka ei piile säkeissä vaan säkeiden välissä, tavuviivaan katkeavissa lauseissa, symboleita puuskuttavissa virkkeissä. Miia Toivion Pysty hiljaisuus teki kuitenkin minulle sen - löysin proosarunoja, joista pidän. 

Pysty hiljaisuus rakentuu viidestä osastosta, jonka runot linkittyvät toisiinsa. Kokoelmassa käsitellään sydänsuruja, sitä, miten äsken toinen oli vielä siinä mutta ei ole enää. 
Haavat ottavat tuulen ensimmäisenä vastaan, hän sanoi,
kun yritin pitää hänet paikoillaan ja asettua itse siten, 
että varjomme olisivat kohdanneet. Että harhaileva
katse olisi luullut meitä yhdeksi ja samaksi. Hän sanoi,
hän kirjoitti, en tiedä kumpi olisi parempi, 
hän päästi kieleltään jotain mikä keinahteli ja hänen 
kätensä tarttui siihen nopeasti puristaen sen päätä
sormiensa väliin. Näin oli parempi. Hän tiesi mitä teki. 

Toivion runoissa on läsnä samaan aikaan sekä hellyys että haavoittuvuus: 
Ja minä ajattelen hellyyttä, olen ajatellut hellyyttä
jo alusta lähtien. Se oli ainut minkä tiesin ja kerroin
hänelle, että mitään yhtäkkistä ei ole, ovet avataan
sepposen selälleen ja tulevaisuus hapuilee sisään.
Toivion proosarunoissa toistuvat tietyt kielelliset keinot. Sanasto on lähellä luontoa muttei kuitenkaan klassisella suomalaisella tavalla, siis niin, että kaikki on koivujen havinaa ja ruohikon liikkeitä. Pikemminkin kyse on teemasanoista, jotka tuovat esiin jonkun aspektin luonnosta: Toivio kirjoittaa hedelmistä, leikkii haavan ja haavan homonymialla, tuulista, kaloista, avaruudesta. Toistoa Toivio käyttää sekä sanaston että lause- ja virkerakenteiden tasolla ja tehostaa siten sanomaansa. 

Ketkä ovat teidän proosarunosuosikkejanne? 

maanantai 4. helmikuuta 2019

Hei, sinä valkoinen kanssabloggaaja - haasta itsesi lukemaan vuoden tärkein kirja, White Fragility

Feministit ovat tiukkapipoisia. Feministit eivät osaa rentoutua. Feministit eivät anna minun nauttia elämästäni ja niistä eduista, jotka olen saavuttanut - eikä varsinkaan niistä, jotka olen saanut. Ihmisiä ei saa enää luokitella, vaikka luokittelu on normaalia. 

Kuulostaako tutulta? Jos ajattelet näin, kannattaa lukea Robin DiAngelon White Fragility. Itse asiassa se kannattaa lukea, vaikka et tunnistaisi ylläolevista lauseista itseäsi. 

Mitä valkoinen haavoittuvuus sitten on? Mitä on valkoisten ylivalta? Onko näitä feministisiä termejä pakko hallita? 

Aloitan viimeisestä kysymyksestä. Termejä ei välttämättä tarvitse. Aina ei tarvitse käyttää vaikeita sanoja puhuakseen jostakin. Mutta jos kieltäytyy uuden termin opettelusta vain siksi, että se saa itselle epämukavan olon, kannattaa vilkaista peiliin. Saatat kärsiä valkoisesta haavoittuvuudesta (white fragility), joka liittyy olennaisesti siihen, mitä valkoinen ihminen kokee silloin, kun hänen etuoikeutetut, loukkaavat ajatus- ja käyttäytymistapansa haastetaan. 

Robin DiAngelon teos White Fragility saattaa olla - on! - yksi tärkeimmistä ja hyödyllisimmistä lukemistani kirjoista. Se avaa keskusteluyhteyden aiheeseen, josta useimmiten vaietaan: rotuun, erityisesti valkoisuuteen. Tämän teoksen näkökulma on valkoinen, ja DiAngelo, valkoinen itsekin, keskustelee suoraan siitä, mitä vaikutuksia on sillä, että valkoiset ihmiset väistelevät rotukysymystä, välttelevät epämukavia syyllisyydentunteita ja whitesplainaavat, ettei mitään rasismia enää ole.

DiAngelon teoksen keskeinen käsite on valkoinen haavoittuvuus. DiAngelo tarkoittaa sillä tapoja, joilla valkoinen reagoi, kun hänen ajatus- tai käyttäytymistapansa haastetaan ja ne todetaan rasistisiksi. 

Valkoisen haavoittuvuuden tarkoituksena on suojella valkoista ylivaltaa: kun puolustaudumme rasismisyytteiltä, luomme puhetapaa, jonka mukaan emme tee mitään väärin, vaan väärässä on se - usein rodullistettu - ihminen, joka uskaltaa kyseenalaistaa toimintatapamme. Samalla toisinnetaan ja pidetään yllä rotuun perustuvaa hierarkiaa, jossa meidän valkoisina ei tarvitsisi luopua omista etuoikeuksistamme tai muuttaa käyttäytymistään. Valkoinen haavoittuvuus suojelee valkoisia.

Valkoisen haavoittuvuuden käsitteeseen luo jännitteen se, etteivät valkoiset mielellään myönnä, että käsitteen kuvaama ilmiö on todellinen. Valkoisten haavoittuvuus rakentuukin nimenomaan siitä tiedosta, ettei omaa etuoikeutettua asemaa tunnisteta. Valkoinen haavoittuvuus elää rakenteissa ja yhteiskunnallisissa normeissa, laki mukaan luettuna. Itse asiassa se, että erilaiset instituutiot ylläpitävät valkoista ylivaltaa ja turvautuvat valkoiseen haavoittuvuuteen, on keskeinen syy rasismin ja valkoisen haavoittuvuuden yleisyyteen. Lisäksi valkoisen ylivallan taustalla on ajatus siitä, että valkoisuus on normi, ikään kuin ihmisen perikuva, josta rodullistetut ihmiset poikkeavat. Seuraukset ovat konkreettisia: rodullistetut kohtaavat rasismia, syrjintää ja monenlaisia rotuunsa perustuvia ongelmia, ja valkoinen ihminen voi elää elämänsä tutustumatta rodullistettuihin ihmisiin, tai, kuten minä, opiskella maisteriksi ilman, että joutuu pohtimaan, miten rasismi ja valkoisten ylivalta toteutuu omassa työssä (minulla opetusalalla). 

Seuraavat reaktiot ja ajatusmallit ovat erityisen tyypillisiä valkoisten ihmisten reaktioita siihen, kun heille huomautetaan, että heidän tekonsa, ajatusmallinsa tai kommenttinsa oli rasistinen. Luulen, että osa teistä on ehtinyt kokea näitä tunteita jo lukiessaan tätä postausta. Jos olet tuntenut ärsytystä, jota et ole pystynyt sanoittamaan, pysähdy ja pohdi, voisitko sijoittaa ajatuksesi tai tunteesi johonkin seuraavista reaktioista. 

- "rasismia ei ole olemassa"
- "en ole rasisti, koska minulla on musta ystävä"
-  "rodulla ei ole merkitystä" (sillä on: lue White Fragility)
-  "haluan väittää vastaan, ja kieltäydyn kuuntelemasta ja ymmärtämästä, mitä toinen sanoo"
-  "feministit ja antirasistit ovat mielensäpahoittajia" (eivät ole - he tuovat ikäviä epäkohtia esiin)
- "sinä olet rasisti, koska tuomitset minut valkoisuuteni perusteella" (lue White Fragility)
-  "asia ei voi olla noin, koska minä en ole kokenut niin"

Valkoisesta haavoittuvuudesta puhuminen teettää valkoisilla ihmisille epämukavan olon. Se on tarkoitus: miten muuten voisit käsitellä ja tiedostaa haitalliset ajatus- ja käyttäytymismallisi? 

DiAngelo muistuttaa, ettei kukaan voi välttyä kategorisoinneilta, stereotypioilta tai ennakkoluuloilta. Me olemme osa yhteiskuntaa, jossa ajattelu perustuu noihin haitallisiin tapoihin jäsentää maailmaa ja pitää yllä valtasuhteita. On kuitenkin tärkeä muitaa, että vaikka valkoisten haavoittuvuus perustuukin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, on jokainen silti vastuussa omista toimistaan. Toinen tärkeä asia on muistaa, että käänteistä rasismia ei ole olemassa - jos rodullistettu ihminen satuttaa valkoista, kyse ei ole yhtä laajamittaisesta, historiaan ja yhteiskunnan rakenteisiin perustuvasta syrjinnästä, sillä heillä ei ole institutionaalista valtaa, jolla musertaa toisia ihmisiä Rasismin suunta on aina sama: valtaapitävät valkoiset kohtelevat väärin rotunsa perusteella syrjittyjä ihmisiä. 

Yksi DiAngelon keskeisimmistä kannanotoista on, että vaikka valkoinen ihminen ei haluaisi olla rasisti, hän hyötyy aina rasistisesta, valkoisesta yhteiskunnasta ja toimii toisinaan väistämättäkin rasistisesti. Valkoisen ihmisen onkin tärkeä kouluttaa itseään valkoisuuden ja rodun merkityksestä. Se ei ole rodullistettujen ihmisten tehtävä, vaan valkoisten on tehtävä työnsä yksin.

Oma panokseni rasismin vähentämiseksi onkin se, että postaan feministisistä aiheista ja jatkan itseni kouluttamista. Siispä, kuten Instagramissa jo totesin, en aio lakata feministisiä postauksiani. En aio lakata puhumasta, päinvastoin - minun kanavillani teille tulee huono omatunto, te tunnette syyllisyyttä ja luultavasti myös ärsyynnytte vähän. Toisaalta saatatte pystyä jakamaan kanssani matkaa, jota ei voi, kuten DiAngelo muistuttaa, tehdä yksin: antirasistiseksi kasvamisessa tarvitaan muita ihmisiä ja heidän palautettaan. Minä haluan jakaa oman matkani - sen parhaat hetket mutta myös epäonnistumiset - teidän kanssanne ja toivon, että lähdette keskusteluihin mukaan. Toivon kuitenkin, että jos et ole vielä kouluttanut itseäsi rodun ja valkoisuuden merkityksestä, lukisit ensin esimerkiksi White Fragilityn, ja palaisit keskustelemaan kanssani sitten, kun olet jo hieman tietoinen omasta asemastasi valkoisena.

Robin DiAngelo: White Fragility
Beacon Press 2018
169 s.
Pisteitä: 5/5