tiistai 27. helmikuuta 2018

Sarah Rubin: Näkymätön vihje (Alice Jones koodaa ja ratkoo 1)

Sarah Rubin: Näkymätön vihje
Otava 2018 (2016)
Suom. Ulla Selkälä
331 s.
Pisteitä: 4/5
Sarah Rubinin nuortenromaani Näkymätön vihje on kevyt, helppolukuinen arvoitusromaani. Sen keskiössä on muuan teknologiayritys, jonka näkymättömyysviittaa kehittelevä professori on kadonnut. Alice Jones, 12-vuotias älykkö, pääsee ratkomaan tapausta.

Sarah Jonesin esikuvat on helppo hahmottaa: älykäs, hieman nenäviisas ja ikäistään vanhemmalta vaikuttava tyttö muistuttaa kovin Alan Bradleyn luomaa Flavia de Lucea. Yhteistä tytöillä on myös se, ettei kummankaan äiti ole heidän elämässään läsnä. Siinä missä Bradleyn sarja on suunnattu aikuisille - joskin soveltuu toki teineillekin - on Näkymätön vihje selvästi nuortenkirja. Arvoitustematiikan ohella se käsittelee kaveruutta, sisaruutta ja vihjailee romantiikallakin.

Juuri teoksen sivujuonista ärsyynnyinkin eniten. Vaikka Näkymätön vihje viihdyttää ja imaisee mukaansa, ontuu sen feministinen maailmankuva. Sarah saattaa olla älykäs matematiikkanero ja sinällään rikkoa miehistä alaa, mutta muuten sukupuolirooleja ei juuri rikota. Ensinnäkin Sarah kuvataan osana maailmaa, jossa käytännössä kaikki muut ovat miehiä - jos naisia on, he ovat sihteereitä tai naistenlehtien toimittajia. Sarah ei myöskään itse päätä lähteä ratkomaan arvoitusta, vaan Sammy, koulukaveri, houkuttelee tämän mukaan. Sammyn, raukkiksena kuvatan pojan, lisäksi toisena keskeisenä sivuhahmona on Kevin, ärsyttävästä yhä mukavammaksi muuttuva poika, josta tulee Sarahin apuri ja jopa pelastaja. Lupaavan feministiseltä vaikuttanut teos muuttuukin romaaniksi, jossa kaikki, mitä Sarahille käy, tapahtuu miesten ja poikien kautta. 

Juoneltaan ja rakenteeltaan teos kuitenkin on viihdyttävä, ja Näkymätön vihje tuokin perinteisen arvoitusdekkarin nuorten ulottuville. Lukijalle ja Sarahille tipahtelee vihjeitä yhtä aikaa, mutta tietyt vihjeet lukija voi päätellä aika helpostikin - siitä Sarahin älykkyydelle kritiikkiä. Sarahin kaksoissisko mainitaan yllättäen, mutta perhekuvioselvittelyistä tulee teokseen ihan taidokas ihmissuhdeosio. 

Teoksen kohderyhmä on selvästi ala- ja yläkoulun taitteessa olevat nuoret, mutta näin Flavian ystävänä teos viihdytti kyllä aikuislukijaaki. Sujuva kerronta dialogeineen ja kertovine teksteineen tekee lukemisesta miellyttävän kokonaisuuden, vaikka hahmojen syvyyttä ja romaanimiljöön miehisyyttä jääkin pohtimaan. 

perjantai 23. helmikuuta 2018

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Miehillä on paljon helpompaa, sillä mieheksi ei tarvitse naamioitua. Riittää, kun pukeutuu vain verkkahousuihin, istuu haarat auki ja polttaa tupakkaa. Tuijotain kuvaani ja tajuan elämän kylmät tosiasiat. Jotkut syntyvät kauniiksi ja toiset rumiksi. Kaikki rakastavat kauniita naisia. Kauniit naiset ovat hyviä, toisin kuin rumat, rumat ovat inhottavia ja pahoja. Rumaksi syntynyt voi yrittää olla kiltti ja tehdä hyviä tekoja, mutta ei se riitä. Mikään ei riitä, jos ei ole kaunis nainen, niin se vain on. Yksinäisen naisen kohtalo avautuu jälleen edessäni, hiljaiset iltapäivät, kissalauma ja mannalapsut, joita hypistelen itsekseni. Ja samassa näen jotain inhottavaa. Peilin uumenista minua tuijottaa lehmä.

Saara Turusen esikoisteos, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Rakkaudenhirviö on toinen hyllynlämmittäjä, jonka olen tänä vuonna ehtinyt lukea. Alemyynnistä ostettu teos on loikonut hyllyssäni muutaman vuoden: olemme kumpikin kääntäneet toisillemme selkämme joka kerta, kun katseet ovat kohdanneet. Tämänvuotinen hyllynlämmittäjähaaste rohkaisi minut tarttumaan Turusen teokseen, ja hyvä onkin, että niin teki. Viihdyin Rakkaudenhirviön parissa mainiosti.

Romaanin keskiössä on tavalliseen suomalaiseen perheeseen kuuluva nuori tyttö, jonka kehityskertomusta lukija pääsee seuraamaan. Alusta asti käy ilmi, että minäkertojan minuus muotoutuu suhteessa ympäristöön, kotiin ja sukuun. Isänpuoleinen suku elää sodanaikaisissa traumoissa, ja ravitsemusterapeuttina työskentelevä äiti taas on ulkonäköpaineiden ja tiukan jumalkuvan piinaama. Perheessä vallitsee ahdas tunnelma, josta minäkertoja koettaa päästä eroon ensin taidelukiossa, sitten korkeakoulussa ja useilla ulkomaanvuosillaan.

Turusen romaanin parissa viihtyy erityisesti siksi, että Turunen on onnistunut vangitsemaan Rakkaudenhirviöön jotakin hyvin olennaista suomalaisesta kulttuurista. Minäkertojan perhe toistaa tapoja, jotka lienevät tuttuja monelle: sota on jättänyt jälkensä, uskonto vahtii siveyttä, turhamaisuudesta ei pidetä ja herran kuri on muistettava.

Äidin ja tyttären suhde on yksi keskeinen teema, jota Turunen romaanissaan käsittelee ja joka vaikuttaa minäkertojan persoonallisuuteen. Äidistä välittyy varsin suittu, tiukka kuva: hän elää kunnolliseksi määrittelemää elämäänsä ja torjuu toisenlaiset tavat elää. Ruuan ja turhamaisuuden suhteen on oltava varovainen, ja lihavuus on ehkä kauheinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Tytär oppii nopeasti, miltä naisen on näytettävä. Sukupuoli on sidottu tiettyihin ulkonäkö- ja käytösvaatimuksiin:
Kammottava aavistus siitä, että kohtalo on määrännyt minut osaksi jotakin sukupuolta, inhottaa minua syvästi. Haluaisin oksentaa ja oksentaa niin kauan, että kohtalo poistuisi ruumiistani ja voisin olla jälleen neutraali. Haluaisin hakata ruumiini irti itsestäni ja polttaa sen nuotiossa En haluaisi olla mies enkä nainen enkä  mikään muukaan, mikä liittyy kaikkeen siihen likaiseen ja pahaan, joka sai Aatamin ja Eevankin häpeämään ja peittämään ruumiinsa.
Rakkaudenhirviön kansi on varsin vastenmielinen mutta niin on myös minäkertojan kehonkuva. Turunen luo lehmästä onnistuneen vertauksen häpeälle ja kömpelölle naiseudelle: minäkertoja kohtaa peilistä lehmän aina, kun hän ei hallitse kehoaan tai se ei näytä hänen mielestään siltä kuin naisten kuuluu näyttää. Kömpelö, isokokoinen ja maalainen lehmä ei vastaa niitä odotuksia, joita naisen ulkonäölle ja käyttäytymiselle asetetaan.

Rakkaudenhirviö on identiteettiromaani, jossa minäkertoja etsii itseään. Asenteiltaan ahtaassa ympäristössä kasvanut nuori nainen ei löydä itseään helposti: hän takertuu toisten mielipiteisiin, koska ei ole oppinut, että ihminen voi valita vapaasti. Ystävyyssuhde Lauran kanssa muistuttaa monia kirjallisuudesta tuttuja ystävyyspareja, joissa toisella on enemmän valtaa ja jossa tämä lopulta hyvästelee ystävänsä. Espanjalainen mieskään ei tuo päähenkilölle onnea, koska parisuhde on vain kulissi, jolla tehdään vanhemmat tyytyväiseksi.

Rakenteeltaan Rakkaudenhirviö on omalaatuinen. Se ei rakennu perinteiseen tapaan numeroiduista luvuista vaan alaotsikoin nimetyistä episodimaisista katkelmista, joissa minäkertoja tekee havaintoja tai toimii jossakin tilanteessa. Aukkoisuutta on paljon: aina ei edetä tapahtumasta seuraavaan, vaan aika kuluu toisinaan hitaammin, toisinaan nopeammin. Lukujen rakenne - ja varsinkin otsikointi - on kiinnostava valinta mutta alkaa väsyttää loppua kohti: rakenteellisesti Rakkaudenhirviö jää toisteiseksi.

Teemoiltaan ja kieleltään Rakkaudenhirviö on kuitenkin erittäin kiinnostava, virkistävä romaani, joka tarttuu nykyajan naiseuteen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Turunen osoittaa, että sukupuoliroolit ovat vahvasti läsnä arjessamme ja että ne vaikuttavat siihen, miten arkipäivässä voi ja saa käyttäytyä. Häpeätematiikka on myös kiinnostava näkökulma sukupuoleen ja identiteettiin: liian usein tulee ajateltua sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Rakkaudenhirviö käskee hellittämään tällaisesta ajatusprosessista.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
441 s.
Pisteitä: 4/5

torstai 22. helmikuuta 2018

Petja Lähde: Surunsyömä

Petja Lähde: Surunsyömä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Karisto 2018
165 s. 
Pisteitä: 5/5
Isällä on selkeät oireet:
Istuu sohvalla ja tuijottaa seinää.
On kalpea kuin haamu ja ulisee öisin.
Jos isän pitää mennä vessaan, hän raahautuu sinne kuin elävä kuollut kädet löysinä heiluen ja villasukat lattiaa hiihtäen.
Ei puhu, mumisee vain sanoja, joista ei saa Erkkikään selvää.
Ei nuku eikä syö ja silmät ovat sumun peitossa (surunsyömän oireista vaarallisin).

Petja Lähteen Surunsyömä on ensimmäinen lastenkirja, jonka luen tämän vuoden uutuuksista, ja mieleni tekee listata se saman tien sekä Kuopus Finlandia -ehdokkaaksi että yhdeksi lempikirjoistani. Ei pöllömpi lukukokemus siis.

Surunsyömä on kertomus surusta, kuolemasta ja perheenjäsenen menettämisestä. Pentin, 10 vuotta, äiti on kuollut muutamaa kuukautta aikaisemmin syöpään, ja perheen arki on suistunut raiteiltaan. Pentti kaipaa äitiään ja muistojaan, ja surunsyömä isä on sairastunut masennukseen: perheen aikuinen ei jaksa syödä, nukkua eikä puhua. Pentti pohtii, miten hän voi pelastaa isänsä ennen kuin menettää tämänkin kokonaan. 

Surunsyömä on lastenromaani surusta ja sen jakamisesta. Pentin isä on jähmettynyt suruunsa: hän ei syö, puhu, itke tai ota äidin kuolemaa keskusteluun. Koska isä ei osaa käsitellä tapahtunutta, ei Pentilläkään ole mahdollisuuksia siihen. Isä ja poika erkanevat toisistaan, vaikka suru yhdistää heitä. Surunsyömä kuitenkin osoittaa, miten vaikea aikuisten on puhua kuolemasta: isän lisäksi myöskään opettajat ja koulun henkilökunta eivät osaa auttaa Penttiä eivätkä he uskalla edes mainita kuolemaa nimeltä. Surunsyömä opettaa, että kuolemasta voi, saa ja pitää puhua avoimesti. Tunteensa näyttämällä suru alkaa muuttaa muotoaan.

Pentin tunne-elämää ja suruprosessia Lähde kuvaa viisaasti. Ensisijaisesti Pentti haluaa toimia ja saada isänsä jälleen isäksi. Suru ja kaipaus kuitenkin purskahtelevat esiin aina vähän yllättäenkin: yhtäkkiä alkaa itkettää, välillä suututtaa, ja opettajan tuoksu tuo mieleen äidin. Pentti näyttää kuitenkin osaavan suhtautua tunteisiinsa mutkattomammin kuin aikuiset, ja hän keksii myös lautapelin, jonka avulla muistoja voi käsitellä. Elämä on kuitenkin muutakin kuin surua, ja esimerkiksi kakkahuumori keventää teoksen haikeaa aihetta ja aiheuttaa pieniä naurunpyrskähdyksiä.

Matti Pikkujämsän tekemä kuvitus on koskettavaa ja tarkkanäköistä. Kansikuvassa Pentti istuu koulukaapin sisällä vankina: vaikka kuva viittaa kohtaukseen, jossa Pentti kuulee aikuisten puhuvan hänen äidistään, se osoittaa myös, miten suru lukitsee lapsen helposti häkkiin. Teoksen ensimmäisessä kuvituskuvassa Pentti puolestaan tarkastelee isäänsä alaviistosta ja näkee tässä vain poissaolevan, väsyneen hahmon. Surunsyömän kuvitus on kaikin puolin onnistunutta ja tarkkaan harkittua: kuvia ei ole liikaa. Lukijaa ei hukuteta visuaaliseen suruun, eikä mielikuvitusta toisaalta estetä kuvittamalla kaikkea - esimerkiksi Pentin leikkejä kuvaillaan vain sanoin.  

Lähteen lastenromaani on upea kuvaus surusta ja suruprosessista. Surunsyömä on kielellisesti kaunis, ja se tarttuu tärkeään aiheeseen: siihen, miten lasten kanssa voi puhua kuolemasta ja vaikeista tunteista. Romaani osoittaa, että niistä pitää puhua kiertelemättä, joskin lapsen ikätason huomioiden. Leikin kautta moni asia alkaa jäsentyä, ja perheen yhteiset hetket tekevät surusta siedettävämmän.


Lyhytarvioita

1 Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Modernisoitu versio Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinasta. Witt-Brattströmin teos on runomuotoinen dialogiteos, jossa nainen ja mies keskustelevat keskenään parisuhteestaan. Alusta asti on selvää, ettei parisuhde voi hyvin: mies kieltäytyy kuuntelemasta naista, moittii tätä jatkuvasti, ja naisen tehtävänä on alistua miehen mielipiteisiin. Teoksen tyylivalinta on kiinnostava, mutta sisällöltään Vuosisadan rakkaussota tuntuu loppua kohden toisteiselta. 
Mies sanoi:
Emme me ole tasa-arvoinen pari.En minä kilpaile naisten kanssa.
 Sinä olet pelkkää teeskentelyäkiireestä kantapäähänniin kuin kaikki naiset. Sinä kärsit kolhitusta itsetunnostasiinä koko juttu.Ei se sen kummempaa ole.Siihen ei ole parannuskeinoa. Nainen kysyi:
Oletko sinä se keskustelupalstojen
loukkaantunut valkoinen mies?

Teos täyttää Helmet-haastekohdan Kirjassa on yksi tai kaksi hahmoa.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Into 2018 (2016)
Suom. Jaana Nikula
173 s.
Pisteitä: 3/5

2 Rupi Kaur: The sun and her flowers

Ihastuin tammikuussa Rupi Kaurin feministiseen runokokoelmaan Maitoa ja hunajaa. Viime vuonna julkaistu the sun and her flowers on tyylillisesti hyvin samankaltainen runokokoelma: sen toteavat säkeet ja yksinkertaiset ääriviivapiirrokset ovat kaunista taidetta. Kaur on vahvimmillaan kuvatessaan, millaista on olla rodullistettu nainen, ja äitiyttä käsittelevät runot ovat puhuttelevia. The sun and her flowers ei yllä Maitoa ja hunajaa -kokoelman tasolle mutta on silti helposti lähestyttävää, puhuttelevaa ja kaunista runoutta. 

Rupi Kaur: the sun and her flowers
Simon & Schuster 2017
248 s.
Pisteitä: 3/5

3 Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Laajarinteen esseemäinen teos Muumit ja olemisen arvoitus käsittelee yleistajuisesti sitä, miten filosofinen ajattelu näkyy Janssonin Muumi-kirjoissa. Muumit ja olemisen arvoitus on todella kiinnostavaa luettavaa: se avaa väitteensä hyvin, havainnollistaa tekstikatkelmilla ja on selkeä, yleiskielinen esitys. Muumeja tulee väistämättä pohtineeksi itsekin eri tavalla, ja melkein tekee mieli hakea kirjastosta Muumi-kirjat uudelleen luettavaksi. Laajarinne osoittaa, ettei filosofia ole pelkkää vaikeaa, teoreettista puppua vaan voi auttaa ymmärtämään arkea ja kirjallisuutta. 

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus
Atena 2009
238 s.
Pisteitä: 4/5

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Andreas Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä

Andreas Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä
Atena 2016 (2015)
Suom. Ulla Lempinen
223 s.
Pisteitä: 3/5
Talitiaisen laulu aloittaa kevään. Titityy kuulostaa auringolta ja tuntuu räystäältä tippuvilta vesipisaroilta. Kun talitiainen aloittaa kevätlaulunsa, päivät ovat jo pidentyneet ja linturetkiaika lähestyy vauhdilla. 

Andreas Tjernshaugenin tietoteos Tiaisten salainen elämä esittelee kahden yleisimmän tinttilajin, tali- ja sinitiaisen, elämää ja elintapoja. Teos on yhdistelmä tutkimustietoa ja Tjernshaugenin omia havaintoja: kerronnassa vuorottelevat jaksot, joissa Tjernshaugen referoi oman pihansa tiaiselämää, ja jaksot, joissa hän käsittelee tiaisten elämää yleisemmällä tasolla. Tiaisten salainen elämä paljastaa muun muassa sen, että tiaisten keltainen väri on peräisin niiden syömistä toukista (jotka puolestaan saavat värin lehtivihreästä), että sinitiaisen päälaki ei ehkä olekaan sininen vaan ultravioletti ja että tiaiskoiraat tuovat pesänsä koristeeksi höyheniä. Tjernshaugen tarjoaakin monipuolista tietoa tali- ja sinitiaisen elintavoista ja luo ansiokkaan yleistajuisen katsauksen näiden lintujen elämään. 

Vaikka Tjernshaugenin jutusteleva tyyli viehättää, on teoksella myös omat puutteensa. Kuvitus on kirjan pituuteen nähden vähäistä, eivätkä kaikki kuvat ole laadultaan kovinkaan kaksisia. Eniten kaipasin kuitenkin havainnollistavia piirroskuvia, jotka olisivat selittäneet tekstissä mainittuja asioita. Esimerkiksi tiaisten tuntomerkit, luurangon rakenne ja munien väritys olisi helpompi ymmärtää, mikäli ne olisi osoitettu tekstin vieressä visuaalisesti. 

Tiaisten salainen elämä etenee pääosin luontevasti, mutta lintuharrastajana kritisoin väistämättä muutamia asioita. Ensinnäkin lajitoverit, esimerkiksi kuusi- ja viitatiainen, esitellään vasta kirjan loppupuolella - mielestäni sukulaisuussuhteet ja erot muihin tiaisiin olisi voinut mainita jo alussa. Myös sini- ja talitiaisten levinneisyyttä käsitellään vasta teoksen loppupuolella, vaikka elinympäristöistä muuten puhutaan jo aikaisemmin. Toisaalta arvostan sitä, ettei teoksen alku kaada lukijan niskaan hirmuista informaatiomäärää, mutta toisaalta lukija jää väistämättä pohtimaan, esitelläänkö asiat perustellussa järjestyksessä. Lopuksi pöyristyin myös siitä, että tarkkailujaksonsa loppupuolella Tjernshaugen yrittää kesyttää talitiaisia. Lintukirja, joka muuten ansiokkaasti käsittelee lintujen elämää luonnossa, päätyy lopulta siihen, että ihminen saa yrittää kesyttää pihan asukkeja. Mielestäni Tjernshaugenin arviointikyky on tässä kohti pettänyt - en näe perusteluja sille, miksi tiaisten pitäisi oppia syömään kädestä. Onneksi kirjoittaja sentään mainitsee, etteivät tutkijat ole kannustaneet häntä tähän kokeiluun. 

Tjernshaugenin perheen omat havainnot ja pihapiirin lintujen seuraaminen ovat ehdottomasti teoksen ansioita. Tjernshaugen tarinoi tiaisiin liittyviä kokemuksiaan, ja aika monesti lukija huomaa, että samanlaisia havaintoja on tullut tehtyä. Tiaisten salainen elämä valaiseekin hauskasti sitä, miten kaksi yleistä pihapiirilintua käyttäytyvät. Teos on kiinnostavaa luettavaa kaikille niille, jotka tarkkailevat lintulaudan elämää, ja antaa heille jännittäviä yksityiskohtia tiaisten elämästä. 

maanantai 19. helmikuuta 2018

Sairaslomalaisen lukumaraton (lopuksi)

Blogi on joutunut kärsimään yksinäisyydestä viime viikkojen aikana. Vaikka vapaa-aikaa on ollut, en ole kovinkaan usein käynyt täällä Blogistaniassa kertomassa kirjoista tai keskustelemassa kirjallisuudesta. Kommentointia ja kirjoittamista alkaa tulla vähitellen ikävä, joten koetan pikkuhiljaa palata säännölliseen bloggausrytmiin. Lukea olen kyllä ehtinyt, mutta monien teosten satunnainen selailu on johtanut siihen, ettei paljon kerrottavaa ole ollut.

Flunssa teki minusta viikonloppuna toipilaan, ja vapailen vielä alkuviikon. Koska kuntoni kuitenkin on suhteellisen hyvä - ääni vain ei kestä opettamista - päätin lohduttaa itseäni lukumaratonilla. Olen aiemminkin maratonannut itseäni terveeksi, ja kun ystävänpäivän lukumaraton jäi minulta tänä(kin) vuonna väliin, korvaan sen nyt, kun aikaa riittää.

Kuten alla oleva kuva osoittaa, lukemista riittää. Moni kirja on ollut kesken jo pidemmän aikaa, esimerkiksi Pienen pieni maa, Rakkaudenhirviö, Vuosisadan rakkaussota ja Sukupuolistunut väkivalta. Maratonilla haluaisinkin lukea loppuun muutaman noista keskeneräisistä - Kaari Utrion Hupsua rakkautta saatan lykätä tuonnemmaksi - ja tutustua muutamaan aloittamattomaan. Loppupuolella on myös Alice Walkerin hieno mutta raaka Possessing the secret of joy sekä Tjernshaugenin hurmaava, kaltaiselleni lintuharrastajalle sopiva Tiaisten salainen elämä. Valikoi näistä sitten!



On toki myönnettävä, ettei kuvaan mahtuneet kaikki kirjahyllyn kiinnostavat tapaukset. Kävin tänään lainaamassa kirjastosta Roberto Bolanon massiivisen 2666-jättiläisromaanin, joka pituudestaan huolimatta houkuttelee, ihastuinhan aiemmin tänä vuonna Puhelinkeskusteluihin. Saatan aloittaa teosta lukumaratonilla, vaikken yleensä tartu maratonilla jättiläisiin tartukaan.

Aloitan lukemisen kohtapuoliin, siis noin puoli viideltä. Hauskaa lukuviikkoa teille!

16.30 Maraton alkaa.

19.05 Luin loppuun Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota -teoksen, minkä jälkeen tartuin Fayen Pienen pieneen maahan ja luin senkin loppuun. Varsinkin jälkimmäinen oli erityisen puhutteleva teos päästyään keskipakeilla kunnolla vauhtiin. Miten paljon julmuutta maailmaan mahtuukaan. Olen kiitollinen, että Faye on kertonut tämän tarinan. Luettuja sivuja 207.

22.25 Illan aikana olen lukenut sekalaisen sivumäärän (114) Tiaisten salaista elämää, 2666:tta ja Rakkaudenhirviötä. Jälkimmäisin lähestyy kohta loppuaan. Tässä kohti iltaa olen maratonannut 321 sivua.

9.10 Sain Rakkaudenhirviön päätökseen illalla, ja aamulla päätin urakoida loppuun keskeneräisenä hyllyssäni maanneen Muumit ja olemisen arvoitus -teoksen. Seuraavaksi on aamu-unien vuoro. :D Luettuja sivuja 516.

13.05 Aamutorkkujen jälkeen maraton on edennyt ihan mukavasti. Olen ehtinyt puuhailla muutakin, mutta lukemisessa olen keskittynyt kahteen teokseen. Luin Bolanon teosta 30 sivua, mutta koska kyse on varsin massiivisesta ja tyyliltään erikoisesta teoksesta, siirryin jatkamaan Tiaisten salaista elämää. Toivon saavani sen luettua iltapäivän aikana, vaikka samaan aikaan on kyllä seurattava Suomen peliä. Luettuna nyt 596 sivua.

16.30 Ehdin kuin ehdinkin lukea tinttikirjan loppuun. Kahlasin Bolanon teosta vielä 20 sivua eteenpäin, ja luin iltapäivällä yhteensä 85 sivua. Kokonaissaldoksi kertyi 681 sivua. Hauskaa oli! Ennätin luke viisi kesken ollutta kirjaa loppuun, mikä huojentaa minua lukijana mutta hermostuttaa kirjabloggaajana :D Arvioita tulee, jahka kerkeän kirjoittaa.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani
Like 2015 (2013)
Suom.Petri Stenman
290 s.
Pisteitä: 5/5

Nyt Nils lakkaa kirjoittamasta Annalle.
 
He päättävät muuttaa kurssia. He tajuavat, että he eivät ehdi perille Frans joosefin maalle ennen kuin napatalvi iskee. Sen sijaan retkikunta ottaa päämääräkseen Seitsensaarilla sijaitsevan varikon. He ovat menneet sekaisin laskuissa siitä, kuinka monesti he ovat liukastuneet ja liukuneet rekineen veteen. Seitsensaarille on 220 kilometria matkaa. He toivovat pääsevänsä varikolle kuudessa tai seitsemässä viikossa.
 
Kuusi viikkoa myöhemmin he ovat päässeet 22 ja puoli kilometriä lähemmäksi päämääräänsä Seitsensaaria.

Toisinaan - säännöllisesti mutta kuitenkin jokseenkin harvakseltaan - vastaan tulee kirja, jonka lukemista ei malttaisi lopettaa. Kirjasta ja sen maailmasta ei tahdo irrottautua, eikä tarinaa tahdo luovuttaa seuraaville. Bea Uusman tietoteos Naparetki - minun rakkaustarinani on yksi niistä kirjoista, jotka tarjosivat minulle yllä mainitun elämyksen. 

Vaikka olin kuullut Uusman teoksesta paljon hyvää, en silti osannut odottaa, millaiseen tunnevyöryyn se minut saattaisi. En oikeastaan tiennyt teoksesta muuta kuin sen, että moni bloggaajakollega oli ihastunut siihen. En tiennyt, että kyse on historiallisista tapahtumista, enkä siitä, että Uusma rekonstruktioi menneisyyttä. Kaikki tämä aukeni minulle vasta, kun aloin lukea Naparetkeä

Naparetki - minun rakkaustarinani saa alkunsa, kun Uusma tarttuu erääseen teokseen kesken tylsien juhlien. Kirja johdattaa hänet kolmen tutkimusmatkailijan menneisyyteen, siihen, miten nämä Pohjoisnavalle yrittäessään uupuivat Valkosaarelle vuonna 1897. Jäännökset löydetään kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tapahtumiin tutustuttuaan Uusma aloittaa tutkimusprojektin, jossa hän pyrkii ratkaisemaan aiemman kirjallisuuden jättämät aukot; miesten kuolinsyystä ei tunnu olevan täyttä varmuutta. Naparetki - minun rakkaustarinani on sukellus paitsi Uusman tutkimusprosessiin myös Andréen, Strindbergin ja Fraenkelin elämään. 

Uusman kerronta hivelee lukijaa. Naparetkessä vuorottelevat erilaiset osuudet: on ensinnäkin lukuja, joissa Uusma kertoo tutkimusmatkailijoiden matkanteosta. Dramaattinen preesens tuo tapahtumat lukijan silmien eteen, ja tarinallinen kerrontamuoto houkuttelee niitäkin lukijoita, jotka eivät tavallisesti tartu tietoteokseen. Toisaalta Uusma kertoo omista matkoistaan, näyteanalyyseistaan ja pohdinnoistaan. Lisäksi teos kuvailee yksityiskohtaisesti matkailijoiden päiväkirjat, retken kulun ja jäännöksistä löytyneet esineet. Uusman kerronnallinen huippu ei kuitenkaan piile yksityiskohdissa ja asiantuntijuudessa vaan siinä, että kaikkea ei kaadeta lukijan niskaan heti. Naparetkestä muodostuu arvoitusteos, jossa lukija pääsee kokoamaan johtolankoja yhteen ja arvailemaan, mihin miehet ovat lopulta kuolleet. 

Nils Strindbergin tarina on keskeinen osa Naparetken dramaattisuutta ja traagisuutta. Ennen lähtöään Nils on mennyt kihloihin Annansa kanssa, ja Anna jää kotiin kaipaamaan. Kun Nilsistä ei vuoden jälkeenkään ole kuulunut mitään - no, tiedättehän. Traagisinta tarinassa on se, miten paljon Annaan liittyvää materiaalia Valkosaarelta vuosikymmeniä myöhemmin löydetään: Annan valokuva, Nilsin medaljonki, Nilsin Annalle kirjoittamat kirjeet... Nuori rakkaus vaihtuu lumivalkeaksi suruksi. Kyynelehdin tarinalle useaan otteeseen. 

Uusma on kirjoittanut teoksen, joka on kunnianosoitus Andreélle, Strindbergille ja Fraenkelille. Naparetki - minun rakkaustarinani osoittaa, että vaikka Pohjoisnapa-retki oli epäonnistunut ja huonosti toteutettu, se ei jäänyt merkityksettömäksi, epäonniseksi kokeiluksi. Uusman teos kertoo myös sen, miten tärkeää tutkimus ja rekonstruktioinnit ovat - uusia näkökulmia ja tulkintoja voi löytyä vielä kymmenien, jopa satojen vuosien kuluttua. 

Kiitos tutkimusmatkailijat, kiitos Uusma. Naparetki - minun rakkaustarinani on yksi hienoimpia kertomuksia, jossa olen koskaan saanut olla mukana.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

On jälleen se aika vuodesta, jolloin bloggaajat kokoontuvat äänestämään viime vuoden parhaista teoksista. Vuoteen 2017 mahtui monia hyviä lukukokemuksia, mutta uutuusteoksista tahdon nostaa esille nämä:

Blogistanian Finlandia

"Vaikka Kytömäki on eittämättä taitava juonen- ja henkilökuvanrakentaja, minulle hänen romaanissaan merkittävintä ei ollut tarina vaan kieli: Kivitasku on kunnianosoitus suomen kielelle ja sen rikkaudelle.  Monipuolisella, vaihtelevalla ja rikkaalla sanastollaan Kytömäki onnistuu luomaan vaikutelman siitä, ettei romaanissa toisteta samaa sanaa kahdesti. Kieli luo tarinaa, mutta se loihtii myös maisemia. Äänet ovat Kytömäen romaanissa esillä, ja terävien, tarkoin valittujen verbiensä tapaan myös Kivitasku hinkuu, kolahtelee, huhuilee, keinahtelee ja laulaa - siis tekee, toimii ja oleilee aktiivisesti. Kytömäki osoittaa, miten taide syntyy kielessä ja miten kieli voi analysoida maiseman pieniksi paloiksi. Nautin suunnattomasti Kytömäen runsaasta sanastosta ja sen herättämistä kirkkaista mielikuvista."
2 pistettä: Emmi Valve - Armo
"Sarjakuvataiteilijoista puhutaan kirjallisuudessa harvoin, vaikka syytä olisi. Valveen sarjakuvaromaani on kiinnostava ja puhutteleva taideteos, jossa onnistuneita ovat sekä kuvat että tarina. Vaikka Armo on perustunnelmaltaan ahdistava, toisinaan jopa pelottava, seuraa Valve niitä jalanjälkiä, joita mielenterveyskirjallisuus usein antaa - synkkien, sotkuisten värien takaa pilkahtelee selkeitä, lohduttavia elämänsävyjä. Kaiken kaikkiaan Armo on oivaltava, tarkkanäköinen ja taiteellinen teos, joka jättää odottamaan Valveen tulevia teoksia."
"Tamminen hallitsee tyylilajinsa. En tiedä toista yhtä hyvää tiivistäjää, joka niin vähässä - vaikkapa neljässä virkkeessä - voi kertoa kokonaisen tarinan. Muistan, miten lukion äidinkielenopettajamme luki meille Tammisen Muistelmia ääneen. Niitä piti aikoinaan analysoida myös pääsykokeissa. Tamminen ei sano paljon mutta kertoo sitäkin enemmän. On oltava ovela, että voi jättää lukijalle vastuun poimia havaintoja sellaisistakin asioista, joita ei varsinaisesti sanota ääneen. "

Blogistanian Globalia 

"Vaikka kuvaan Jään luoksesi -romaania ihmissuhderomaaniksi, kyse ei ole kepeästä, ennalta-arvattavasta chick lit -romaanista. Kyung-sook Shin kutoo Jeong Yunin, Myeong-seon ja Mirun elämät toisiinsa ja yhdistää nuoret aikana, jolloin Koreassa tapahtuu paljon kipeitä, kivuliaita asioita: mielenosoituksia, väkivaltaa ja katoamisia. Nuoruuden herkkyys, epävarmuus ja sovituksen etsiminen tunkeutuvat lukijan eteen tässä romaanissa, joka käsittelee taitavasti elämän kipeitä kohtaloita. Nuoret etsivät toisistaan turvaa ja apua, mutta kykenevätkö he koskaan löytämään niitä?"
"Yanagihara on maalannut romaaninsa tunteiden koko kirjon. Romaanin pääsävy on varsin synkkä ja ahdistava: asiat, joita nuorelle Judelle on tehty, ovat kammottavia. Juden epätoivo ahdistaa lukijaakin, ja miehen puolesta pelottaa. Itsetuhoiset, itseinhoa pulppuavat kohtaukset ovat vastenmielistä luettavaa; välillä oli laskettava kirja kädestä, käännettävä pää pois ja hengitettävä syvään. Juden tuska tulee omalle iholle. Samalla tavalla myös Juden läheisten epätoivo tunkeutuu lukijaan, joka joutuu kysymään, miksi Jude ei ota apua vastaan. Miksi hän ei pysty puhumaan? Miksi menneisyys ei viimein karise hänestä? Miten oppia elämään itsensä ja menneisyytensä kanssa, ja miten oppia hyväksymään, että toisen on elettävä siten, kuten hän on lapsuudessaan oppinut?"
"Lukukokemuksena Swing time on samalla kertaa sekä helppo että raskas. Smithin virkkeitä, vaikka ne pitkiä ovatkin, on helppo lukea: kertojan ajatukset liukuvat luonnollisesti asiasta toiseen. Sujuvasta kielenkäytöstä huolimatta Swing timesta jää päällimmäisenä mieleen se, miten se pakottaa lukijan asemoimaan itsensä suhteessa kirjan henkilöihin. Kuten Ruskeita tyttöjä lukiessani, myös Smithin teosta läpikäydessäni minun oli myönnettävä, että tämä kirja ei ole suunnattu minulle. Smithin tekstistä on kyllä helppo poimia niitä epäkohtia, joita rodullistettujen elämään liittyy, ja niitä etuoikeuksia, joita valkoisilla länsimaalaisilla on - näiden asian tiedostaminen on vaikea mutta antelias prosessi ja saa ajattelemaan lukukokemustakin toisin."
Blogistanian Tieto

"Erityiset kehut Kaikettomassa ansaitsee herkkuosio (siis makeat leivonnaiset)! En pääse ajattelemasta kakkukestejä, jotka on laitettava nyt pystyyn: viimein pääsen - joskin itse järjestämilleni - kutsuille, joissa saan maistaa jokaista leivonnaista. Mutakakku, täytekakku (viimein, vuosien jälkeen taas!!!) ja vaahtokarkkikakku menevät varmasti heti kokeiluun. Mokkapaloja olen tehnyt jo useasti, ja ne maistuvat huipulta. Gluteenittomuutta ei huomaa, joten kannattaa kokeilla."
2 pistettä: Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo - Vihan ja inhon internet
"Ehkä tärkeintä Vihan ja inhon internetissä on se, että se pukee sanoiksi niitä naisten ja naisoletettujen kokemuksia, joista on muuten hankala puhua ääneen. Naisiin kohdistunut vihapuhe on todellinen ilmiö, josta kärsivät todelliset, olemassa olevat naiset. Ylen ihanat ja asiantuntevat toimittajat Mahaduran ja Özberkan saavat todellista likaa niskaansa: heitä kutsutaan apinoiksi ja heidän asiantuntemuksensa kyseenalaistetaan. Hanna Huumosen saamia uhkauksia ei oteta tosissaan, vaan esitutkinta lakkautetaan. Lastenleluista kirjoittanutta Emmi Nuorgamia huoritellaan. Useille naisille toivotaan seksuaalisen väkivallan värittämää kuolemaa. Miehet fantasioivat raiskauskuolemista ja väkivaltaisista kostoista."
1 piste: Katariina Vuori ja Vesa Ranta: Lottovoittajien pöydässä. Tarinoita köyhyysrajan takaa
"Yksilökokemusten kautta lukijalle avautuu maailma, jossa suomalaisten ei ole hyvä olla. Kovat asenteet maahanmuuttoa kohtaan muuttuvat ymmärrettävämmiksi, kun huomaa, miten paljon apua maassamme tarvitaan. Yhteiskunnallisiksi muuttuvat yksilötarinat ovat karuja kertomuksia: Joku on menettänyt toimeentulotukensa, sillä on saanut perinnöksi metsää. Sitä ei kuitenkaan huomioida, että perintö meni perikunnan velkojen maksamiseen. Useiden elämä on lähtenyt luisuun, kun on tavattu väärä henkilö ja jouduttu ottamaan toisenkin maksut omalle kontolle. On hienoa, että Vuoren ja Rannan teoksessa ääneen pääsevät köyhät, joiden olemassaolo halutaan useimmiten unohtaa. "

Blogistanian Kuopus

"Viha jonka kylvät on järkyttävä ja pysäyttävä lukukokemus, jonka aikana joutuu hengittämään syvään. Puhekielinen kerronta, joka jäljittellee slangia, imaisee nopeasti mukaansa: se tuntuu luonnolliselta ilmaisukeinolta. Vaikka romaani alkaa traumaattisilla, väkivaltaisilla tapahtumilla, on Thomas onnistunut tasapainottamaan teoksensa niin, ettei sen sävy ole liian ahdistava. Monia isoja, identiteettiin liittyviä teemoja käsitellään kirjassa, mutta vastapainona Thomas muistuttaa, että myös rodullistettujen nuorten arki voi olla ihan tavallista: Starr nauraa, rakastaa, viettää aikaa perheenjäsenten ja ystävien kanssa. Yhteisöllisyyden merkitys korostuu tässä kirjassa, sillä rakastava perhe on voimavara Starrille."
2 pistettä: Holly Bourne - Oonko ihan normaali?
"Synkeiden dystopioiden jälkeen Bournen romaani luo uskoa maailmaan. Iloitsen siitä, että Bournen luomassa maailmassa naiset on kuvattu sellaisiksi, jollaisia meidän toivoisi olevan. Seksismistä ollaan tietoisia, eikä toista loukkaavaa käytöstä haluta hyväksyä. Varsinkin loppupuolella Bourne kuitenkin muistuttaa, että feministinkään ei ole aina helppoa erottaa, milloin toisen seura ei tee hyvää. On oivallista, että Bourne nostaa mielenterveyden feministiseksi kysymykseksi. Aihe ansaitsee huomiota."
1 piste: Elina Rouhiainen - Muistojenlukija
"Muistojenlukija on myös identiteettiromaani. Moninaisine päähenkilöineen se kannustaa lukijaansa olemaan sellainen kuin oikeasti on. Shangri-Lassa, paikassa, jossa Dai, Nelu ja Bollywood asuvat, kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat. Niinpä kenellekään ei ilkuta, ja kaikista käytetään sitä pronominia, jonka henkilöt itse kokevat miellyttäväksi. Bollywood, genderqueer nuori, auttaa Kiurua ymmärtämään sukupuolien moninaisuutta."

lauantai 3. helmikuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Hiromi Kawakami: Sensein salkku
S&S 2017 (2001)
Suom. Raisa Porrasmaa
Ulkoasu: Satu Kontinen
242 s.
Pisteitä: 3/5
Aina silloin tällöin mieleni tekee tarttua japanilaiseen kirjallisuuteen. Hiromi Kawakamin romaani Sensein salkku vaikutti kiinnostavalta: sen kaunis, yksinkertainen ulkoasu houkutteli lukemaan. 

Sensein salkku kertoo Tsukikon ja tämän vanhan opettajan, Sensein, tarinan. Tsukiko kohtaa opettajansa pitkästä aikaa, ja kaksi yksinäistä alkaa tapailla toisiaan. Sensei on vuosikymmeniä Tsukikoa vanhempi, mutta kuten Kawakamin teksti osoittaa, väreilevä side pitää kaksikkoa kiinni toisissaan. 

Kawasakin romaani on kaunis, yksinkertainen ja paljas kuvaus ihmissuhteesta, joka ei vastaa stereotyyppisiä odotuksia siitä, mitä rakkaus voi olla. Tsukikon ja Sensein välillä ei tapahdu paljoakaan, mutta rivien välissä Kawasaki kertoo paljon siitä, millaista on muodostaa ihmissuhteita aikuisiällä. 

Kawasakin tyyli tuo mieleen Kyung-sook Shinin romaanin Jään luoksesi. Molemmissa teoksissa ihmissuhteet ja niiden kuvaus ovat pääosassa, kun taas taustatapahtumia ei ole yhtä paljon. Siinä missä ihastuin Shinin teokseen, pohdin Kawasakin romaania lukiessani sitä, että olisin kuitenkin halunnut tietää keskushenkilöistä enemmän. Hidas kerrontatempo sopii Sensein salkkuun mutta upottaa lukijan toisinaan passiivisuuteen. Toisaalta yksinkertainen tyyli valottaa hyvin sitä, miten vaikea toista ihmistä voi olla lähestyä. 



perjantai 2. helmikuuta 2018

Tammikuun luetut

Loppuvuoden kiireessä kuukausikoosteet unohtuivat, mutta tammikuu oli niin mainio lukukuukausi, että on vielä pakko palata mahtaviin elämyksiini. Vuosi 2018 alkoi 11 kirjalla: luin siis paljon. Olen iloinen siitä, että mukana on muutama rodullistetun naisen kirjoittama teos, ja siitä, että useat teokset käsittelivät naiseutta ja naisen asemaa. 


Tämä hiljainen romaani lumosi minut yksinkertaisuudellaan. Aina ei tarvita suuria juonenkäänteitä, jotta lukemastaan voi oppia ja nauttia. 


Tärkeä autofiktiivinen romaani siitä, millaista on elää parisuhteessa, jossa toinen käyttää hyväkseen ja on väkivaltainen. On ollut surullista lukea, millaisen kohun Drougge romaanillaan aiheutti: kansa puolusti kirjailijan väkivaltaista puolisoa. 


Runoja! Hyvä minä!


Hauskasta nimestä huolimattaan tämä runokokoelma ei lämmittänyt yhtä paljon kuin olisin toivonut. Kustannustoimittamisessa olisi kaivattu huolellisuutta. 


Joko vuoden lukukokemuksen voi nimetä? Homegoing järisyttää ja opettaa. Gyasin romaanissa on kiehtova kerronnallinen ratkaisu, minkä lisäksi sukupolvien taakkaa kuvataan raa´an osuvasti. 


Feministinen tapaus tämäkin. Ensler puhuu vaginasta avoimesti, mutta monologi jää silti pintapuoliseksi. 

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Viimeinkin sain tämänkin Muumi-kirjan luettua - tai pikemminkin kuunneltua. Äänikirja viihdytti muuan kuivahkolla bussimatkalla. 


Toiset pitävät Kaurin runoista, toiset väittävät teinirunoudeksi. Minä ihastuin tähän teokseen, löysin sen sivuilta itseni mutta kuulin myös toisten tarinoita. Lähetin teoksen ystävällenikin, ja tämäkin piti siitä. 


Vuoden ensimmäinen hyllynlämmittäjä on luettu. Odotin romaanilta enemmän kuin se antoi. 


Novellikokoelma, joka yllätti minut hienoudellaan. Metatekstiä kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta. Bolanon vähäeleinen kerronta puhuttelee. 


Loistavaa viihdettä 90-luvulla syntyneelle kirjabloggaajalle. Lapsuusmuistot palasivat mieleen, ja kirja täytti tehtävänsä. 

Miten teidän alkuvuotenne on lähtenyt käyntiin? Mitä kirjoja olette lukeneet, ja mitä on suunnitteilla tälle kuulle?