lauantai 30. kesäkuuta 2018

Huumori on vaikea laji (eli Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin)

Tiedättekö ne deitti-ilmoitukset, joissa toiselta kaivataan hyvää huumorintajua? Ne ilmoitukset, jotka ehkä olettavat, että hyvä huumorintaju on sellaisella tyypillä, joka ymmärtää minun vitsini. Ilmoitukset, joissa oletetaan, että jos ei naura huonolle vitsille tai jos kritisoi loukkaavaa vitsiä, on tiukkapipoinen feministihuora. 

Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin -romaani osoittaa jälleen kerran, miten vaikea laji huumori on ja miten vaikea feministinä on suhtautua "vitseihin", joita yhteiskunnassamme on pidetty hyvänä komiikkana kyseenalaistamatta koskaan, millaisiin stereotypioihin niiden huumori perustuu. Humoristisena markkinoitu ja sellaiselta vaikuttava Pitkään meni ihan hyvin saattaa ehkä alkaa hauskasti, mutta mitä pidemmälle Rimpelän esikoisteos etenee, sitä vähemmän minua hymyilyttää.  Oikeastaan kuuntelin äänikirjaa kulmakarvat kurtussa ja epäuskoinen ilme kasvoillani, kunnes sitten kolmen tunnin kuuntelun jälkeen päätin, ettät minulle riitti. Teoksen puoleenväliin mennessä kuulin tarpeeksi. Minuun tämän kirjan huumori ei purrut. Minä en pitänyt tämän kirjan huumoria huumoria. Vitsit ja liioittelut eivät olleet sellaisia, joista olisin tullut hyvälle tuulelle, ja tässä postauksessa kerron, miksi Pitkään meni ihan hyvin ei piristänyt minua. 

Rimpelän teoksen alkuasetelma on seuraavanlainen: on Aino, vanhus, joka haluaa totuttautua kohtaamaan kuoleman ja ostaa siksi itselleen lähtöään tekevän marsun. Ainon naapuriin muuttaa Seppo, vaimonsa kuolemaa sureva omalaatuinen herrasmies. Molemmat päähenkilöt saavat teoksessa vuorotellen äänen, mutta Ainon elämässä tuntuu tapahtuvan enemmän. Tämä nimittäin luulee kutsuneensa kotiinsa senegalilaisen miehen, ja, ennakkoluuloinen vanhus kun on, luulee joutuvansa tämän kanssa naimisiin ja synnyttämään tälle lapsia tavalla tai toisella. Ainon osuuksien jännitys rakentuukin niille kohelluksille, joita syntyy, kun Aino yrittää valmistautua "mustan miehen" saapumiseen. 

Rimpelän huumorissa on monenlaisia ongelmakohtia, mutta keskeisin niistä on rasismi. Lähden purkamaan sitä koko juonirakenteen kautta: en nimittäin ymmärrä, miksi Ainon elämän käännekohdaksi on valittu höpertyminen ja usko siihen, että senegalilainen mies saapuu hänen luoksensa. Jos romaanin tarkoituksena on saattaa Aino ja Seppo yhteen, mitä merkitystä senegalilaisella, tummaihoiseksi oletetulla miehellä on? Juonivalinta näyttäytyy lähinnä valkoisen ylivallan pönkittämiseltä: Aino on haksahtaa - tai joutua - vieraaseen, eksoottiseen, kummalliseen, mutta löytääkin rauhan turvallisesta, perinteisestä, suomalaisesta valkoisesta miehestä. And they lived happily ever after. 

Rimpelän valinta ottaa mukaan juonenkäänne, joka pakottaa käsittelemään ennakkoluuloja, stereotypioita ja vierasta kulttuuria valkoisesta näkökulmasta, johtaa huumoriin, joka ei naurata intersektionaalista feministiä (eli kaikkia niitä, jotka uskovat tasa-arvoon ja siihen, että rotu on yksi niistä seikoista, joka vaikuttaa ihmisen elämään). Kritiikittömminkin lukija huomannee ne sanat, joilla senegalilaiseen mieheen viitataan. Tämä on "musta mies", joka on Suomessa varsin loukkaava ilmaus. Toisaalta Aino saa päähänsä, että mies väistämättä on "Heimopäällikkö", mikä taas antaa olettaa, että "Afrikassa" - siis tässä tapauksessa Senegalissa" - eletään vain heimoissa, että "afrikkalainen kulttuuri" on jotakin sivistymätöntä ja että senegalilainen mies on tietysti klaaninsa johtaja. 

Rimpelä ei onnistu kyseenalaistamaan niitä ennakkoluuloja, joita Aino pohtii odottaessaan miehen tuloa. Eräässä iltamassa Aino muun muassa kysyy, mitä kokemuksia muilla on afrikkalaisten miesten koosta - ja viittaa siis olettamukseen siitä, että kaikilla afrikkalaisilla miehillä on valtava penis, joka aiheuttaa ongelmia varsinkin vanhemman naisen kanssa sekstatessa. Ei näin. Ei todellakaan näin. 

Rehellisesti sanoen en voi ymmärtää, miten tällaista loukkaavaa "huumoria" on julkaistu Suomessa vuonna 2018. Loukkaavasta huumorista ja rasismista on kuitenkin puhuttu jonkin verran. Tavallaan en kuitenkaan ole yllättynyt - kun kirjailijat ja kustantajat ovat lähes yksinomaan valkoisia, kirjan julkaisuprosessin aikana ei kiinnitetä tarpeeksi (jos lainkaan) huomiota siihen, millaisia stereotypioita kirja välittää. Liioitteleville, epätodenmukaisille ja rasistisille jutuille ei ole sopivaa nauraa, eikä niistä ole mielestäni sopivaa kirjoittaa siihen tyyliin kuin Rimpelä on kirjoittanut. Jos siis kaipaa kesään kepeää, aidosti hauskuuttavaa kirjaa, kannattaa tarttua johonkin muuhun teokseen. Rimpelällä on hetkensä, mutta loukkaavat, stereotypioita toisintavat kohtaukset eivät pelasta teosta. Jätän tällaiset teokset suosiolla kesken, koska ne eivät saa minua nauttimaan. 

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Pride-viikon lukuvinkki: Välimatkoja

Nina LaCour: Välimatkoja
Karisto 2018 (2017)
Suom. Leena Ojalatva
Kansi: Samira Iravani / Sakari Tiikkaja
232 s.
Pisteitä: 5/5
Kaunis kansi ja kustantajan markkinointi yksinäisyyttä käsittelevästä kirjasta saivat minut epäröimättä varaamaan Nina LaCourin romaanin Välimatkoja kirjastosta. Vastikään suomeksi julkaistu teos kertoo Marinista, joka on menettänyt isoisänsä ja paennut muita läheisiä ihmisiään. Hyvälle ystävälleen Mabelille hän ei ole vastannut kuukausiin. Tarina lähtee liikkeelle hetkestä, jolloin Marinin ja Mabelin on jälleen aika kohdata, mutta olennainen osa teoksen rakennetta ovat myös takaumat edelliseen kesään ja sen tapahtumiin. 

Välimatkoja käsittelee ihmissuhteita, niiden läheisyyttä ja niistä etäytymistä. Isoisän kuolema ja sen myötä paljastuneet asiat ovat olleet Marinille niin kova kolaus, ettei hän ole pystynyt lähestymään ystäväänsä. Surutyö on kesken, ja se heijastelee koko romaanista: Marin ei ole pystynyt sulautumaan osaksi opiskelijajoukkoa vaan viettää arkeaan suhteellisen eristäytyneenä. LaCour käsitteleekin taitavasti sitä, miten hiljaiseksi suru voi vetää, jos ihmisellä ei ole tarpeeksi keinoja käsitellä vaikeita tapahtumia. Niin Marin kuin tämän isoisäkin ovat kohdanneet elämässään tragedioita, joista he eivät ole pystyneet avautumaan. 

LaCourin kerronta on herkkää ja kaunista, ja varsinkin loppua kohden romaani korostaa oivaltamista ja omien tunteiden hyväksymistä. Marinin ja Mabelin kohtaamista LaCour kuvaa hienovaraisen eleettömästi: tyhjä opiskelija-asuntola ja lumimyrsky sopivat hienosti miljööksi kohtaamiseen, johon liittyy vain kahden tytön menneisyys, ystävyys ja sen muutokset. 

LaCourin teos sopii myös Pride-lukuviikolle, sillä päähenkilö identifioituu lesboksi. Romaanissa käsitellään aiempaa romanssia mutta keskiöön Marinin seksuaalisuus ei nouse. Se on mielestäni hyvä: lbtqi-ihmisistä voidaan kertoa tarinoita ilman, että aina on kyse identiteettikertomuksesta. 

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Lukusuosituksia Pride-viikolle

Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, ja myös kirjablogit ovat mukana sateenkaarevassa juhlassa. Tässä postauksessa esittelen joitakin HBLTQ+-kirjoja, joissa seksuaali- tai sukupuolivähemmistöt pääsevät ääneen tai heidän tarinansa on olennainen osa teosta. Anna kommenttiosiossa omat vinkkisi!

Romaanit: 


Marja Björk: Poika  (transsukupuolisuus)
Pidin romaanissa erityisesti sen arkisuudesta. Samalla tavalla kuin Sirin Kolun nuortenkirjassa Kesän jälkeen kaikki on toisin, myös tässä romaanissa kuvataan niitä konkreettisia hetkiä, jolloin sukupuoli on läsnä ja väärä keho mutkistaa päähenkilön elämän. Toisaalta Poika osoittaa, miten tavallista elämää sukupuolivähemmistöön kuuluvakin viettää, jos siihen vain annetaan mahdollisuus. Vaikka Poika on ennen kaikkea kertomus sukupuolikokemuksesta ja sukupuolen olemuksesta - siitä, miten se on käsitetty ja siitä, miten käsitystä pitäisi oppia laajentamaan - se on myös kertomus kaikesta muusta, mitä Miron elämässä tapahtuu. Romaani kuvaa ihmissuhteita: isän traagista kuolemaa, ahdistunutta äitiä, veljesten välistä suhdetta ja ensimmäisiä rakkaussuhteita.


FEMINISTI: Hei, sinä siellä! Sinä laiska ja veltto hahmo. Tartu jo kirjaan.EPÄMUKAVUUSALUE: Mihin niistä? Ei huvita lukee.FEMINISTI: Stridsbergiin. Se värikäs siinä kätesi ulottuvilla. Se houkutteleva. Keltainen kirjasto! Naiskirjailija! Jipii!EPÄMUKAVUUSALUE: Aivan. Eikä kun ei. En tahdo lukea sitä. En ymmärrä sitä. FEMINISTI: Hei camoon! Mieti kaikkia sen hyviä puolia!EPÄMUKAVUUSALUE: Kuten? FEMINISTI: No vaikka feminismiä. Se kertoo feminististä. EPÄMUKAVUUSALUE: Jolla ei selvästikään ole kaikki kotona. Onko kaikki feministit tällaisia? Huumeita seksiä harhoja traagisia lapsuuskohtaloita. 
FEMINISTI: Älä pilkkaa. Kirjallisuudessa pitää käsitellä vaikeita asioita. Se on mahtavaa. Valerie on moniulotteinen hahmo.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja (lesbous)
Punainen erokirja havainnollistaa, millä tavalla ympäristö homoseksuaalisuuteen suhtautuu. Teoksessa kuvataan 70-lukua, mutta kaikki ei silti ole vielä muuttunut. Yhä edelleenkin vanhemmat torjuvat lapsiaan, jotka eivät täytä norminmukaisia oletuksia; Saision romaanissa vanhemmat ehdottavat eheyttävää lääkäriä. 

Nuortenkirjallisuus:

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens (homoseksuaalisuus)

Ihastuin kirjassa siihen, ettei Albertalli kuvaa homoutta teemana, joka väistämättä johtaisi negatiivisiin asioihin. Simonin sähköpostin lukenut poika uhkaa kyllä paljastaa Simonin homouden, mutta kaapista tulemisen tematiikka on joka tapauksessa läsnä Simonin elämässä. Loppujen lopuksi ympäristö suhtautuu homoseksuaalisuuteen myönteisesti: siitä ei tehdä sellaista numeroa, jota Simon ja Blue etukäteen pelkäävät. Seksuaalivähemmistöön kuuluvan nuoren epävarmuus ja pelot tuodaan kirjassa esille, mutta niitä ei kuvata mullistavan laajasti. Tämä on mielestäni sekä vahvuus että heikkous.
Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (transsukupuolisuus)



Se on toiveikas, lohdullinen ja rakastava kirja. Sukupuoli on ollut niin perustavanlaatuinen käsite, jaottelukeino ja jäsentelytapa, että normeista poikkeaminen vaatii voimia. Vaikka Peetu on keskellä melkoista taistelua, Kolu kuvaa hänen elämänsä varsinkin toiveikkaaksi. On isä, joka tukee Peetua, ohjaa häntä lentämään ja elämään. On Aamu, rakastettu, joka on rinnalla vaikeinakin hetkinä. On olemassa myös veli ja äiti, jotka asettuvat omille paikoilleen hiljaa, asioita vähä kerrallaan hyväksyen. Tukiverkoston tärkeyttä ei voi olla korostamatta liikaa. Maailma, elämä ja lentokoneet kantavat, kun on ihmisiä, jotka auttavat ja rakastavat.
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (sukupuolen moninaisuus)
Muistojenlukija on myös identiteettiromaani. Moninaisine päähenkilöineen se kannustaa lukijaansa olemaan sellainen kuin oikeasti on. Shangri-Lassa, paikassa, jossa Dai, Nelu ja Bollywood asuvat, kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat. Niinpä kenellekään ei ilkuta, ja kaikista käytetään sitä pronominia, jonka henkilöt itse kokevat miellyttäväksi. Bollywood, genderqueer nuori, auttaa Kiurua ymmärtämään sukupuolien moninaisuutta.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Pride-viikon lukuhaaste: Janet Mockin Redefining Realness.

Janet Mock: Redefining Realness. My path 
to womanhood, identity, love & and so much more
Atria Paperback 2014
263 s.
pisteitä: 4/5
Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, ja myös kirjablogimaailma osallistuu rakkauden ja tasa-arvon juhlintaan. Yöpöydän kirjat -blogi on haastanut kanssabloggaajansa esittelemään tänäkin vuonna HBLTQI+kirjallisuutta. Aloitan Pride-viikon omalta osaltani esittelemällä erään muistelmateoksen, jonka luin muutama päivä sitten. 

Redefining Realness. My Path to Womanhood, Identity, Love & So Much More on Janet Mockin omaelämäkerta, jossa hän avaa sitä, millaista on elää rodullistettuna transnaisena. Omaelämäkerrassaan Mock käsittelee naiseutta, identiteettiä, perhesuhteitaan sekä tietysti rotua ja sukupuolivähemmistöön kuulumista. 

Teosta kehystää Mockin ja tämän puolison, Aaronin, suhde, se, miten Mock viimein uskaltautui kertomaan menneisyydestään Aaronille. Kehystarinan jälkeen Mock siirtyy kuvailemaan elämäänsä kronologisesti: Redefining Realness etenee lapsuusvaiheista nuoren aikuisen elämään ja esittelee Mockin identiteettikehitykselle keskeisiä vaiheita. 

Kuten Mock teoksessaan osoittaa, hän on ollut nainen jo lapsesta lähtien, vaikkei hänellä ole ollut tarkkaa pistettä, jolloin hän olisi ymmärtänyt, miksi on erilainen kuin muut. Mockin elämää varjostaa turvaton lapsuus, jossa vanhempien ero, päihteiden käyttö ja väkivaltaiset puolisot horjuttavat sukulaisuussuhteita. Rakkauttakin perheessä on, mutta varsinkin suhde äitiin, joka osoittautuu varsin epätäydelliseksi (kuten äidit yleensäkin), on Janetille vaikea. 

Redefining Realness on rakennettu oivallisesti. Mock kuvaa hyvin elämänvaiheitaan mutta onnistuu myös yhdistämään yksityisen ja yleisen. Mock kommentoikin menneisyyttään kirjoittamishetkessä ja yhdistää tekstiinsä muutamia tärkeitä transsukupuolisuuteen liittyviä faktoja.

Redefining Realness paljastaa, millaisia hankaluuksia transsukupuolinen lapsi tai nuori voi kohdata. Koulussa kiusataan, häpeä on jatkuvasti läsnä, eivätkä esimerkiksi koulun hallinnolliset käytänteet anna Janetin toteuttaa omaa identiteettiään. Vaikka Mock toteaa, että Hawaijilla suhtaudutaan jokseenkin ymmärtävästi sukupuoleen moninaisena käsitteenä, on Janetin elämä täynnä hankaluuksia. Yksi keskeinen asia, jota Mock teoksessaan korostaa, onkin se, että monesti transihmisen elämä onkin arjesta selviytymistä. Selviytymisestä Mock puhuu erityisetsi silloin, kun hän kertaa vaiheitaan seksityön tekijänä - koska keho on hänen omassa käytössään, hän pystyi hyödyntämään sitä saadakseen rahaa, elättääkseen itsensä ja kustantaakseen hormoninsa. 

Teoksen nimi Redefining Realness (aitoutta uudelleenmäärittelemässä) viittaa siihen, että transnaisia ei yleisesti ottaen pidetä aitoina. Toisaalta heiltä oletetaan, että he sopeutuvat massaan ja näyttävät cis-sukupuolisilta, mutta vaikka he tekisivätkin niin, ei heitä kuitenkaan määritellä aidoiksi naisiksi. Mockin teoksen tavoitteena onkin horjuttaa käsitystä siitä, mikä on oikea tapa olla nainen, Transnaisen ei tarvitse näyttää cis-sukupuoliselta, eikä tällaista painolastia pitäisi osoittaa ryhmälle, joka on usein sosioekonomiselta asemaltaan muita heikompi. Varsinkin rodullistetut naiset, joista Mock omakohtaisten kokemustensa kautta puhuu, kohtaavat monenlaista syrjintää. 

Kaiken kaikkiaan Mockin teos on henkilökohtainen ja poliittinen teos. Se on tärkeää kerrontaa siitä, millaista on kuulua sukupuolivähemmistöön, kohdata rotuun liittyviä ennakkoluuloja ja koettaa näyttäytyä yhteiskunnassa muunakin kuin vain sukupuolivähemmistön edustajana. Vaikka Mockin tarina on osin surullinen, on lohdullista, että moni hänen ihmissuhteistaan paranee ajan myötä. 

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Futistunnelmaa nuortenkirjallisuudesta: Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY 2016
200 s.
Pisteitä: 3/5
MM-kisojen kunniaksi raahasin kirjastosta läjäpäin futiskirjallisuutta - halusin perehtyä siihen, miten nuortenkirjoissa kuvaillaan jalkapalloharrastusta ja pelaamista. Kuten viime postauksessa tulikin mainittua, Anneli Kannon Tulikärpäset on yksi mauttomimmista, loukkaavimmista ja rasistisimmista lastenkirjoista, joita olen koskaan lukenut. Mika Wickströmin romaanistakin voi feministi poimia jotakin kritisoitavaa, mutta kokonaisilme Meidän jengin Zlatanissa on parempi kuin "tytöille suunnatussa" Tulikärpäsissä

Vuonna 2016 ilmestynyt Meidän jengin Zlatan on nuorille, erityisesti pojille, suunnattu romaani, jossa keskustellaan jalkapallosta, ystävyydestä ja perhesuhteista. Teos aloittaa sarjan, jonka jatko-osa ilmestyi viime vuonna. Avausosassa seurataan Arsan ja Karrin ystävyyttä: Arsa pelaa huonommassa futisjoukkueessa, kun taas Karri on, lahjakkaampana, siirtynyt parempaan joukkueeseen. Karrin perheongelmat - isän alkoholismi, perheväkivalta - tuottavat pojalle kuitenkin hankaluuksia, ja Arsan tuki on hänelle tärkeää. Kun Arsan joukkue alkaa rakoilla, poikien ja heidän vanhempiensa yhteisö pohtii uuden joukkueen rakentamista. 

Erityisesti pojille suunnatun kirjallisuuden tapaan Meidän jengin Zlatan rakentaa varsin maskuliinisen maailman. Teoksen keskiössä ovat nimenomaan poikien jalkapallojoukkueet, ja vaikka pelaajat ja hahmot ovat erilaisia persoonia - Arsa on rauhallinen, Karri äkkipikainen - nuortenmiesten mieskuva ei kuitenkaan rakennu mahdottoman monipuoliseksi. Naiset mainitaan lähinnä ohimennen - äiti kattaa pöytää, Karriin ihastunut Arsan pikkusisko palvelee vierasta ruokapöydässä, ja Karrin äiti päätyy kokouksen sihteeriksi. Mieskeskeinen romaani tarjoaa ehkä samastumiskohteita lukeville pojille mutta ei rakenna realistista kuvaa maailmasta. Naisia tarvitaan muuallekin kuin joukkueen huoltotiimiin ja proteiiniaterioiden väsääjiksi. 

Tulikärpästen tapaan myös Wickströmin romaanissa on ripaus monikulttuurisuutta: Arsan isä on alunperin kotoisin Iranista. Olen iloinen siitä, ettei Arsan etnistä taustaa kuvattu kovinkaan paljon - poika hahmottuu pikemminkin lojaalina ystävänä ja vakaana puolustajana kuin monikulttuurisesta perheestä tulevana. Hyvä niin. Kirjan Zlatan-viittausta jäin pohtimaan: on selvää, että lahjakasta Karria verrataan Zlataniin. Onko maahanmuuttajataustaiseen futaajaan vertaaminen kulttuurista omimista? Verrataanko tummaihoisia pelaajia koskaan vaaleaihoisiin pelajiin? Zlatan on nimessä kuitenkin houkutteleva, lukemaan innostava viittaus, ja täytyy mainita, että myös Arsenal-fanit voivat ilahtua Wickströmin romaanista. 

Vaikka Wickströmin romaani esittääkin varsin perinteisen maskuliinisen maailman, on teoksessa paljon ansioita. Ystävyyttä kuvataan hyvin, ja Arsan ja Karrin välit tuntuvat todella lämpimiltä - jopa niin lämpimiltä, että oikeastaan olisin toivonut heidän päätyvän yhteen! Urheilun ja homouden yhdistäviä tarinoita nimittäin tarvittaisiin! Myös Wickströmin kerronta dialogeineen on vahvaa, ja jalkapallo-osuuksista huomaa, että Wickström on pelannut muun muassa kirjailijoiden jalkapallojoukkue FC Kynässä. Kirja täyttää pääosin odotukseni ja jättää vähän odottamaan seuraavaa osaakin. Erityiset kiitokset siitä, että tässä kirjassa oikeasti kuvataan jalkapalloharrastusta: urheilukohtaukset ovat tärkeä osa kirjaa erityisesti teoksen loppuosassa. 

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Rasismia ja stereotypioita 2000-luvun lastenkirjassa

Anneli Kanto: Tulikärpäset. Futistyttö 1
Karisto 2009
176 s.
Pisteitä: 1/5

Meneillään olevan jalkapallon MM-turnauksen kunniaksi innostuin haalimaan kirjastosta pinon jalkapalloaiheisia nuortenkirjoja. Luin niitä aikanaan, kun ala- ja yläkoulun taitteessa harrastin jalkapalloa viisi vuotta, ja ajattelin, että nyt olisi sopiva palata futistunnelmiin. Vaikka kirjastosta tarttui mukaan muutama tuttu kirja, aloitin urheilu-urakkani uudella tuttavuudella, onhan Anneli Kannon Tulikärpäset-kirjan päähenkilö tyttö. Jalkapalloharrastus kiinnostaa tyttöjäkin, ja tuntuu teennäiseltä, että tytöille suunnatut harrastusaiheiset kirjat käsittelevät useimmiten tanssia tai taitoluistelua. 

Tulikärpäsistä ei kuitenkana muodostunut iloista yllätystä vaan täysfloppi. Sanon suoraan: tämä oli huonoin tänä vuonna lukemani kirja. Vaikka Anneli Kantoa arvostetaan kirjailijana, tämä varhaisnuorille suunnattu kirja ei ole 2000-luvulta, vaikka onkin julkaistu 2009. Tulikärpäset on rasistinen, ja se pitää yllä vanhoja stereotypioita. 

Romaanin juoni on yksinkertainen. Oona, päähenkilö, kirjoittaa päiväkirjaa elämästään: ihmissuhteistaan ja vähän myös jalkapalloharrastuksestaan. Oonasta tekee erilaisen päähenkilön se, että hänet on adoptoitu Kiinasta - rodullistetussa päähenkilössä olisi ollut potentiaalia kuvata vähän erilaista nuoruutta, mutta tämä ei missään nimessä toteutunut. On valitettavaa, että valkoinen suomalainen kirjailija on katsonut oikeudekseen kuvata rodullistetun suomalaisen lapsen tarinaa ja tehdä siitä stereotyyppinen, adoptiolasta toiseuttava tarina. 

Romaanin alkupuolella Oona ja tämän äiti käyvät keskustelua ihonväristä ja rodusta. Oona ei pysty hyväksymään ulkonäköään, sillä häntä kiusataan siitä koulussa. Niinpä hän käyttää, Kannon valitsemana ja kirjoittamana ilmauksena, n-sanaa kuvatakseen omaa väriään. Minusta on anteeksiantamatonta, että 2000-luvulla julkaistussa lastenkirjassa voidaan käyttää n-sanaa, eikä Oonan äiti edes kiinnitä siihen mitään huomiota. Sanan merkityksestä ja negatiivisista assosisaatioista ei romaanissa kirjoiteta. Sana toistetaan toisenkin kerran, kun luokkatoverit haukkuvat Oonaa. Kanto ei ole selvästikään ymmärtänyt, ettei hän voi valkoisena ihmisenä käyttää tuota sanaa, ei edes silloin, kun sana on ikään kuin rodullistetun itsensä käyttämä tai kiusaajien tölväisemä loukkaus. N-sanaa ei käytetä. Sitä ei käytetä lastenkirjoissa, eikä sitä käytetä missään muuallakaan. 

Ihonvärikeskusteluun liittyy toinenkin omituinen piirre. Kun Oona murehtii, että hän näyttää kiinalaiselta, äiti hymähtää, että niin hän näyttääkin, aasialaiselta, söpöltä sellaiselta. Ei puhettakaan siitä, että äiti kasvattaisi lastaan hyväksymään sen, että suomalaiset voivat näyttää monenlaisilta - että ihonväri ei määritä kansallisuutta. 

Rotuun ja kansallisuuteen liittyvät stereotypiat toistuvat teoksessa jatkuvasti. Kanto toistaa jatkuvasti termiä vinosilmä, jolla Oonaa kiusataan. Oonan kiinalainen tausta typistyykin joko vinoiksi tai mantelinmuotoisiksi silmiksi, tummiksi hiuksiksi ja erilaiseksi ihonväriksi. Näistä on tietysti tärkeä puhua, jos puhutaan siitä, millaisia ongelmia rodullistettu lapsi elämässään kohtaa. On kuitenkin väärin, että valkoinen kirjailija esittää lapsen etnisen taustan pelkästään stereotypioina. 

Muita stereotypioita, joita Tulikärpäset toistaa ja uusintaa, ovat esimerkiksi se, että Oona perheineen päätyy juhlimaan kevätlukukauden päättymistä kiinalaiseen ravintolaan (huoh). Siellä he maistelevat eksoottisia ruokia, ja Oonan lempiruuaksi paljastuu valkoinen kiinalainen riisi! Oona kiinnittää myös huomioita paikan työntekijänaisiin, jotka ovat niin pieniä, että Oona iloitsee, koska uskoo kasvavansa heitä isommiksi (Oona itsekin on pieni). Kiinalaisista koriste-esineistä esillä ovat tietysti esim. lohikäärmeet, ja Oonan perheessä tykätään myös kiinalaisista horoskooppimerkeistä. 

Tulikärpäset ei sorru typistämään ainoastaan kiinalaista kulttuuria vaan se luo varsin kapean kuvan siitä, millaista on elää adoptoituna lapsena. Oona pohtii kyllä jonkin verran taustaansa ja on teini-iän kynnyksellä vihainen siitä, että hänen äitinsä (ja isänsä) ovat jättäneet hänet. Suurin ongelma on kuitenkin siinä, miten Kanto lähestyy Oonan kieltä. Romaanissa kerrotaan, että Oona on saapunut Suomeen 2,5-vuotiaana. Näin S2-opettajan näkökulmasta Oona on Suomeen saapuessaan niin pieni, että hän oppii suomen käytännössä äidinkielenään. Tulikärpäsissä näin ei kuitenkaan tunnu olevan: Oona ei esimerkiksi tiedä, mitä sana pappi tarkoittaa, vaikka on opiskellut koko ikänsä suomalaisessa koulussa. Koulun terveystiedon tunnilla hän luulee, että puhutaan kuukausista vaikka puhutaan kuukautisista, ja hän ensimmäisiä menkkojaan kuvaillaan näin: 
      -        Onks tää tullu mun pimpistä? Onks se syöpä tarttunut nyt muhun?
-        Ne on kuukautiset, äiti sanoi.
-        Eikä oo! Mä oon vasta ykstoista! Mä en halua mitään kuukauseja!
Meinasin ruveta itkemään. Epäonnen kuukausi! Naisten kuukauset! Yök! En halua olla nainen.
-        Kuukautiset, ei kuukauset, äiti sanoi.
Kanto siis kuvaa suomalaista, Suomessa koko elämänsä elänyttä ja suomalaisen koulun käynyttä lasta puolikieliseksi, suomea toisena kielenä puhuvaksi ulkomaalaiseksi. Hänen äitinsä nimetään feministiksi, mutta tämä on kuitenkin sitä mieltä, että tukiopetustunnit eivät auta Oonan kielivaikeuksiin vaan että on vain annettava ajan kulua. Kannolla ei tunnu olevan lainkaan käsitystä lapsen kielenoppimisesta, äidinkielen ja toisen kielen oppimisesta saati kielenopettamisesta. On kauhistuttavaa, että lastenkirjallisuus esittää adotoidut lapset ulkomaalaisina, kielitaidottomina ja jopa tyhminä lapsina. 

Mikään onnistunut asia ei onnistu pelastamaan Kannon lastenkirjaa yhdeltä tähdeltä ja täystyrmäykseltä. Vaikka toisinaan Kanto kuvaa osuvasti lapsen ajatuksia ja nuoruuteen siirtymistä, ovat edellä mainitut seikat niin raskaita, ettei niitä voi ohittaa. Lisäksi teoksessa puhutaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä silloin, kun siitä ei missään nimessä pitäisi puhua, eikä Oonan anneta itkeä esimerkiksi silloin, kun pelisuoritus on epäonnistunut. Tulikärpäset on kaikin puolin kamala kirja. Oman lapseni en haluaisi lukevan tätä kirjaa itsenäisesti ilman, että teoksen ongelmakohdista käydään keskustelua - vaarana on, että kliseiset, rasistiset stereotypiat jäävät nuorten puheisiin kyseenalaistamattomina totuuksina. :(

Osallistun teoksella kuitenkin kirjankansibingoon.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Laura Bates: Girl up!


Jos etsit teini-ikäiselle, englantia taitavalle tytölle luettavaa, minulla on vahva suositus: tilaa Laura Batesin Girl up! Tämä feministinen tietoteos on sellainen kirja, jota olisin itse nuorena kaivannut ja tarvinnut - kirja, joka auttaa nuorta naista selviytymään seksistisestä yhteiskunnasta. Laura Bates, yksi aikamme hienoimpia feministejä, taitaa sanankäytön ja huumorin, minkä lisäksi Girl up! on visuaalisestikin kiinnostava teos (samalla siedättyy tanssiville vaginoille). Kaiken kaikkiaan Bates on kirjoittanut teoksen, josta huokuu lämpö nuoria lukijoita kohtaan ja joka kannustaa arvostamaan itseä sellaisena kuin on. 

Girl up! käsittelee teemoja, jotka koskettavat monien nuorten naisten elämää. Seksismistä paljon kirjoittanut Bates kirjoittaa teoksessaan yhteiskunnallisista rakenteista, jotka vaikuttavat siihen, etteivät sukupuolet ole keskenään samanarvoisia. Olen iloinen siitä, että Girl up! lähestyy feminismiä, seksismiä ja naiskuvaa myös poliittisena ilmiönä ja pyrkii selittämään erilaisin määritelmin ja vertauskuvin, mistä näissä ilmiöissä on kyse. 

Girl up! on suorapuheinen teos. Se ei pelkää puhua seksistä, suostumuksesta tai siitä, mitä raiskaus tarkoittaa. Se ei pelkää kritisoida misogyniaa ja patriarkaattia, ja se kyseenalaistaa sen naiskuvan, jota media luo nuorille. Bates lähestyy feministisiä teemoja nimenomaan nuorten näkökulmasta ja onnistuu siinä: teoksesta huomaa, että se on suunnattu nuorille, mutta myös aikuislukija jää pohtimaan monia asioita. Moni teemoista, joita Bates käsittelee teoksessaan, on vaikeita vielä aikuiselle naisellekin - mikä kertoo siitä, miten tärkeää asioista on puhua jo silloin, kun tytöt ovat kasvamassa naisiksi. Avoimuus ja suorapuhaisuus edistävät tätä maailmaa ja tasa-arvoa, ja siinä Bates tekee kunnioitettavaa työtä. 

Teoksessa puhutaan myös gynekologiasta, vaginasta ja vulvasta, joskin on muistettava, etteivät sukuelimet määrää sukupuolta. Tätä Bates olisi voinut korostaa teoksessaan enemmänkin - viittaukset vähemmistöihin jäävät usein hennoiksi, ja vaikka teoksen taustalla on selvästi intersektionaalinen feminismi, se ei saa mielestäni ihan tarpeeksi paljon jalansijaa. 

Toinen asia, jota olisin teokselta kaivannut, on se, että Girl up! olisi voinut käsitellä myös omien etuoikeuksien tiedostamista. Hyvä feministi ei opi ymmärtämään pelkästään sitä, miksi oman itsen on vaikea olla vaan pohtii myös sitä, miten oma käytös saattaa vahingoittaa toista. Bates puhuu kyllä siitä, että inklusiivinen feminismi huomioi erilaiset ryhmät ja antaa heidän kertoa omista tarpeistaan ja toiveistaan, mutta naisten välisiä eroja ei käsitellä tarpeeksi laajasti. Ehkä oman lukunsa tai alalukunsa olisi voinut omistaa sille, miten voi huomioida paremmin ne, jotka eivät ole yhtä etuoikeutettuja kuin itse. 

Laura Bates: Girl up!
Touchstone 2016
390 s.
Pisteitä: 5/5

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Tästä saa puhua! Seksuaalista väkivaltaa Suomessa

Maaret Launis & työryhmä: Tästä saa puhua! 
#memyös. Seksuaalista väkivaltaa Suomessa
S&S2018
169 s.
Pisteitä: 3/5
Tästä saa puhua koostuu puheenvuoroista tai yleistajuisista artikkeleista, joista kukin ottaa hieman erilaisen näkökulman seksuaaliseen väkivaltaan. Teoksen suurin ansio onkin siinä, että se tuo esiin monien vaiennettujen ryhmien kokemuksia: teoksessa kirjoitetaan esimerkiksi vammaisten, muunsukupuolisten ja queer-naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta. Artikkelien tyyli vaihtelee: kaikki ovat yleistajuisia, mutta osa on tieteellisempiä, osa aikakauslehtimäisiä, helposti luettavia mutta poliittisia näkökulmia esitteleviä juttuja. Yleistajuisille, suhteellisin tiiviille esityksille onkin paikkansa: seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta on levitettävä luotettavaa tietoa myös muualle kuin akateemisiin piireihin. Sisällöllisesti Tästä saa puhua! onkin kattava ja monipuolinen. Varsinkin loppupuolen artikkelit ovat syväluotaavia ja tarkasti kirjoitettuja.

Vaikka Tästä saa puhua -teoksen lähtökohdat ovat lupaavat, korkeita odotuksiani teos ei onnistu täysin täyttämään. Jo ensimmäiset lukemani artikkelit saavat minut pohtimaan sitä, että kirjoitusten taso vaihtelee ja että visuaalinen ilme miellytä minua täysin. Jos aihe ei kiinnostaisi minua jo valmiiksi, en tiedä, tarttuisinko artikkelimaisilta vaikuttaviin mutta kuitenkin yleistajuisiin juttuihin, joita teoksessa on. Minulle jääkin tunne siitä, että teos ei osaa päättää, suuntautuuko se enemmän valveutuneille, ehkä teoreettisiin näkökulmiinkin perehtyneille lukijoille vai niille, joille seksuaalinen väkivalta ei ole käsitteenä tuttu. 

Erityiskiitoksen ansaitsee Emmi Niklanderin ja Asta Honkalan kirjoittama artikkeli, jossa puhutaan vammaisten naisten kohtaamasta seksuaalisesta väkivallasta. Kirjoitus esittelee ensinnäkin yhden seksikeskusteluista vaiennetun ryhmän ja puuttuu epäkohtaan, joka rikosoikeudessamme on: vammaisten oikeuksia ja heihin kohdistuvia rikoksia ei oteta tarpeeksi tosissaan. Toinen kunnioitettava teko artikkelissa on se, että Niklander ja Honkala tuovat esiin oman positionsa able-bodied -ihmisinä, siis henkilöinä, joiden fyysinen toimintakyky vastaaa yhteiskunnan "normaalia". He tunnustavat, että kirjoituksen voi tulkita ableistiseksi - siis sellaiseksi, jossa valtaapitävä puhuu vammaisten puolesta. Tämän position esiin kirjoittaminen on mielestäni tärkeää, jotta voidaan huomioida, ettei kirjoitus välttämättä ilmennä kaikkia niitä näkökulmia, joita vammaiset naiset itse nostaisivat esiin. 

Hyvin toteutettu on myös Silja Kukan artikkeli, joka käsittelee queer-naisten kohtaamaa seksuaalista väkivaltaa. Kukka esittelee kirjoituksessaan mediassa esitettyjä queer-representaatioita, joiden perimmäisenä tarkoituksena tuntuu olevan vain mieskatsojan miellyttäminen ja kiihottaminen. Adile Sevimlin artikkeli Seksismin ja rasismin polttopisteessä taas on kantaaottava, hyvin havainnollistava kirjoitus siitä, millaista seksuaalista väkivaltaa rodullistetut naiset kokevat. 

Kokonaisuudessaan Tästä saa puhua! on kuitenkin sekava ja näyttää kaipaavan erityisesti tekstinhuoltoa. Teoksen visuaalista ilmettä häiritsevät - tai sen tekevät kaoottiseksi - lainausten suuret sitaattimerkit ja haastattelunostojen capslock-tekstit. Koska tekstit ovat pikemminkin tutkivaa journalismia kuin varsinaista tieto- tai tiedekirjatekstiä, ovat kappaleet toisinaan lyhyttäkin lyhyempiä. Tällöin jatkuvat kappalejaot tekevät tekstistä sirpaleista, mikä häiritsee ainakin minua. Teoksen moniäänisyys on sen ansio, mutta se, miten moniäänisyyttä tekstissä esitetään, vaikeuttaa välillä lukemista: välillä tuntuu, että suoria lainauksia on liikaa. Toisaalta voi perustellusti kysyä, onko toisesta positiosta kirjoittavan toimittajan mahdollista muokata suoria lainauksia epäsuoriksi. Suorilla lainauksilla ja siten autenttisilla kokemuksilla on perusteltu paikkansa, vaikka toisinaan kaipasinkin teoreettista taustaa kokemusten ja esimerkkien tueksi.

Olisin kaivannut tekstiin myös lisää metatekstiä, siis tekstiä itseään kommentoivia virkkeitä ja fraaseja. Laura Kärpän tekstin aiheena on se, millaista on tuntemattoman henkilön tekemä seksuaalinen väkivalta. Kuitenkin johdannossa todetaan, että luvun tarkoituksena on pohtia pelon maantiedettä ja sitä, miten se syntyy. Lukija jääkin hämmästyneenä pohtimaan seuraavia seikkoja: 1) mitä pelon maantiede tarkoittaa (Anja Kaurasen teoksen on oltava tuttu) 2) miten pelon maantiede kytkeytyy tuntemattoman tekijän suorittamaan seksuaaliseen väkivaltaan ja 3) miksi luvun tarkoitusta avaava metatason virke ei vastaa sitä, mitä otsikko kertoo tekstistä. 

Niklanderin ja Honkalan jo mainittu, muuten onnistunut artikkeli päättyy siihen, että päätäntöosuuden jälkeen luetellaan uusia, aiemmin mainittuja asioita ja esitellään, mitä avustettu seksi on. Kun yhdestä asiasta hypätään toiseen selittämättä, ei teksti ole tarpeeksi sidosteinen. Tämä puolestaan hämmentää lukijaa ja tämän tekstiin kohdistamia odotuksia (esimerkiksi siitä, ettei päätäntöosuudessa tai sen jälkeen enää esitellä uusia asioita tai käsitteitä). 

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Feministinen nuortenkirjavinkki: Erika L. Sánchesin I Am Not Your Perfect Mexican Daughter

Erika L. Sanches: I Am Not Your Perfect Mexican Daughter
Alfred A. Knopf 2017
341 s.
Pisteitä: 4/5
Erika L. Sanchesin romaani I Am Not Your Perfect Mexican Daughter on noussut monesti esiin, kun olen etsinyt itselleni jotakin feminististä luettavaa. Tämä viime vuonna julkaistu teos on nuortenromaani, joka käsittelee maahanmuuttajuutta, rodullisuutta, traumoja ja mielenterveyttä. Romaanin keskiössä on kuitenkin suru: Julian hyvätapainen sisko Olga on menehtynyt, ja meksikolaislähtöinen perhe on kriisissä. Julia epäilee, että sisko ei ollut ainoastaan sitä, miltä hän perheestään vaikutti, ja kamppailee surunsa kanssa selvittämällä, kuka sisko oikeastaan oli. 

Vaikka perhekriisin tapahtumat saavat alkunsa traagisesta kuolemasta, Sánches ei hukuta lukijaa suruun. Sen sijaan romaanissa pohditaan sitä, miten perhesuhteet muuttuvat tai kärjistyvät, kun jotakin traumaattista tapahtuu. Surun ohella Sánchesin romaanin keskeinen tematiikka kohdistuukin äidin ja tyttären väliseen suhteeseen. Julia kokee, että äiti on hänelle aivan liian ankara: tämä vahtii hänen tekemisiään, moittii häntä jatkuvasti ja kontrolloi hänen arkeaan. Yhdysvalloissa ikänsä kasvanut Julia ei aina pysty ymmärtämään äitinsä elämää, eikä äiti tavoita niitä unelmia, joita Julialla on. Sánches onnistuu kuvaamaan äiti-tytärsuhdetta monipuolisesti ja syvällisesti: I Am Not Your Perfect Mexican Daughter on yksi parhaista kuvauksista, joita olen aiheesta lukenut. Kyse on myös kasvutarinasta: vähä vähältä sekä Julia että äiti oppivat ymmärtämään toistensa valintoja. 

I Am Not Your Perfect Mexican Daugher on monella tapaa feministinen romaani. Yksi keskeisistä piirteistä on tietenkin se, että teoksen päähenkilönä on rodullistettu tyttö, jonka tarinan Sanches kertoo aidon kauniilla tavalla. Teos käsittelee monella tapaa maahanmuuttoa, rodullisten oikeuksia ja rasismia mutta on samalla muistutus myös siitä, että rodullistetut tytöt ovat tavallisia nuoria, joilla on tavallisia nuoruuteen liittyviä unelmia ja haaveita. Sánches kuitenkin muistuttaa, että näitä haaveita on paljon vaikeampi toteuttaa sorretun asemasta käsin. 

Sánchesin romaani edustaakin intersektionaalista feminismiä, ja se tuo esiin, miten rotu, luokka ja sukupuoli vaikuttavat ihmisen elämään. Rodullisuutensa lisäksi Julia joutuu kamppailemaan perheensä köyhyyden takia: hän häpeää vaatimattomia elinolojaan, eikä halua tuoda valkoista poikaystäväänsä Connoria kotiin, joka kuhisee torakoita. Parhaan ymmärryksen arkeensa Julia saakin amerikanmeksikolaisista piireistä, sillä vain samassa tilanteessa elävät pystyvät ymmärtämään Julian elämää. 

Lisää feminismiä Sánches tarjoilee, kun teoksessa pohditaan Julian suhdetta seksuaalisuuteen ja seurusteluun. On selvää, että äidillä on seksistä ja seurustelusta varsin konservatiivinen näkemys, ja siksi Connor jääkin salaisuudeksi. Myös Olgan salattu historia liittyy seksuaalisuuteen, sellaisiin asioihin, jotka kotona on pitänyt salata. Julian ja Connorin suhde alkaa ihanan romanttisesti kirjakaupassa, ja sitä on mukava seurata. Julian pohdinnat tuntuvat todentuntuisilta, ja Sánches kuvaa hyvin sitä, millaista on aloittaa seurustelu ensimmäistä kertaa. Paljon lisäpisteitä Sánches ansaitsee siitä, että hän kuvaa, miten Julia käy ostamassa kortsuja. Ennen kuin naurat, mieti, kuinka monessa nuortenkirjassa käydään ostamassa ehkäisyvälineitä tai kuinka monessa ehkäisystä edes puhutaan? Minusta on mahtavaa, että Sánches normalisoi kondomien ostamisen ja muistuttaa, että myös tyttö voi käydä ostamassa niitä! Onneksi Connor osoittautuu myös vastuuntuntoiseksi seksikumppaniksi. 

I Am Not Your Perfect Mexican Daughter on todella hyvä, syvällinen ja pohtiva nuortenteos, ja toivon todella, että se käännettäisiin suomeksi. Monipuolisen ja avartavan juonen ohella vain muutama asia jää häiritsemään: ensinnäkin se, ettei lihavista ja aknea sairastavista puhuta kovinkaan positiiviseen sävyyn, ja toisekseen se, että osa moninaisista teemoista jää väistämättä vähemmälle käsittelylle. Kokonaisuutena Sánchesin teos on kuitenkin todella kiinnostava, onnistunut ja feministinen (Julia ei ole täydellinen feministi, mutta kukapa meistä olisi?). Suosittelen tätä, jos pidit Angie Thomasin Viha jonka kylvät -romaanista, tai jos haluat lukea nuortenkirjan, joka ei toista perinteisiä sukupuolirooleja. Ostin tämän kirjan itselleni, enkä ole lainkaan pettynyt, että tämä on nyt omassa hyllyssäni. Sánches on tehnyt hienoa työtä!

Aloitan samalla Oksan hyllyltä -blogin Kirjankansibingon ja ruksaan bingosta kohdan kaupunki.


torstai 7. kesäkuuta 2018

Raina Telgemeier: Hymy

Raina Telgemeier: Hymy
Twinsy 2015 (2010)
213 s.
Suom.Suvi Clarke
Pisteitä: 4/5
Hammashoito on minulle tärkeä aihe. Joitakin vuosia sitten kävin läpi pitkän hammashoito-operaation: purentaani korjattiin leukaleikkauksella, mitä edelsi kahden vuoden hammasrautajakso. Ajatus aikuisiän oikomishoidosta tuntui ensin kamalalle, mutta kun viimein sain raudat suuhuni, olin ylpeä siitä, että uskalsin lähteä prosessiin. Kun sitten kuukausien kiristelyjen jälkeen pääsin viimein leikkaukseen, edessä oli melkoinen muutos. Kolmessa tunnissa kirurgi ehti tehdä ihmeitä: näytän nykyään erilaiselta kuin ennen. Hammasrivistöni on nykyään tasainen ja purenta kohdillaan. Uskallan hymyillä vapautuneesti, ja rakastan uusia poskipäitäni, joita minulla ei ennen ollut.

Koska olen kokenut hammaslääkärissä kävijä, halusin tarttua Raina Telgemeierin nuorille suunnattuun sarjakuvaromaaniin Hymy. Se kertoo tekijänsä omaelämäkerrallisen tarinan oikomishoidosta: siitä, miten Raina menettää kaksi hammastaan ja miten hänen on vierailtava tiheään hammaslääkärin vastaanotolla. Päätarinan ohella Telgemeier kuvittaa sitä, millaista oli olla teini 80- ja 90-lukujen taitteessa. Aikuislukija saa nostalgiatripin sekä ysärityylisestä piirrosjäljestä että muutamista populaarikulttuuriviittauksista. 

Hymy on kaiken kaikkiaan hyväntuulinen, humoristinen sarjakuva, jossa käsitellään hammashoitoon liittyviä mielikuvia. Rautojen kiristys on välillä tuskaa, mutta keho sopeutuu vähitellen uuteen purentaan. Rainakin saa huomata, ettei suinkaan ole ainoa, joka joutuu rautoja käyttämään - moni varhaisteini käy läpi saman prosessin. Raudat aiheuttavat silti huolta Rainasta, joka kypsyy varhaisteini-ikäisestä teiniksi, ihastuu ja huomaa yhteiskunnan ulkonäköpaineet. 

Teos sopii parhaiten varhaisteineille ja teini-ikäisille, mutta Hymy on toki hauska muistutus hammasrautakokemuksista myös vanhemmille lukijoille. 

Osallistun teoksella sekä sarjakuva- että Helmet-haasteeseen.


tiistai 5. kesäkuuta 2018

Roxane Gay (toim.): Not that bad. Dispatches from rape culture

Roxane Gay (toim.) Not that bad
Harper Perennial 2018
350 s.
Pisteitä: 5/5
Tätä lukukokemusta ei ole helppo sanallistaa. Se, mitä ajatuksia ja, ennen kaikkea, mitä tunteita Not that bad - Dispatches from Rape Culture minussa herätti, ei ole kuvattavissa sanoin. On vaikea yhdistää kaikki ajatukset, kokemukset, muistot, mielikuvat, pelot ja tarinat yhdeksi postaukseksi, jossa käsittelee sitä, miten raiskauskulttuurista kertova esseekokoelma palauttaa lukijan omien traumojensa äärelle. 

Not that bad on Roxane Gayn toimittama esseekokoelma, jonka kirjoittajat lähestyvät raiskauskulttuuria kukin omasta näkökulmastaan. Teos käsittelee raiskauksen uhriksi joutumista, traumoja, seksismiä, raiskaamisen sallivia yhteiskunnallisia rakenteita, sukupuolten välistä epätasa-arvoa ja eri-ikäisten valta-asemia. 

So Mayer toteaa esseessään Floccinaucinihilipilification: 
Rape was and is a cultural and political act: it attempts to remove a person with agency, autonomy, and belonging from their sommunity, to secrete them and separate them, to depoliticize their body by rendering it detachable, violable, nothing.
Nora Salem puolestaan muistuttaa, että raiskaus - ja raiskauskulttuuri - varastaa uhrilta oikeuden omaan kehoon: 
"Perharps the most horrifying thing about nonconsensual sex is that, in an instant, it erases you. Your own desires, your safety and well-being, your ownership of the body that may very well have been the only thing you ever felt sure you owned - all of it becomes irrelevant, even nonexistent."
Not that bad puuttuu siihen, mikä on ongelmallisinta yhteiskunnassamme: raiskauskulttuurin uhreiksi joutuneille todetaan usein, ettei heidän kokemuksensa oikeastaan ole niin paha. Uskomus siitä, että oma trauma ei ole niin kamala, pohjautuu yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Se, että oikeuslaitokset eivät tuomitse 10-vuotiaan raiskannutta aikuista tai että poliisi ei tutki raiskausuhkauksia, ei helpota kenenkään oloa. Monet Not that bad -teoksen kirjoittajista myöntävät, etteivät he pitkään aikaan ottaneet omia kokemuksiaan todesta. Heille ei koskaan opetettu, mitä heidän keholleen ei saa tehdä tai että heillä on omaan kehoonsa liittyviä oikeuksia. 

Vaikka en, onnekseni, ole joutunut raiskatuksi, Not that bad resonoi myös minun traumaani. Sukupuolten välinen valta, toisen itsemääräämisoikeuden mitätöiminen ja jatkuva ahdistelu ovat keskeinen osa tätä teosta. Not that bad johdatteleekin lukijan kohtaamaan omat seksismiin, ahdisteluun ja raiskauskulttuuriin liittyvät kokemuksensa. Lukemiseen on hyvä varata aikaa ja ehkä myös joku, jonka kanssa keskustella ajatuksista. Tätä kirjaa ei pysty ahmaisemaan hetkessä. Välillä on pysähdyttävä hengittämään. On varmaa, että Not that bad johdattaa lukijansa tämän omiin traumoihin, ja siihen kannattaa varautua ennen kuin aloittaa lukemisen. Not that bad ei ole kevyttä lukemista. Se ei rauhoita vaan pakottaa kohtamaan kamalia asioita. 

Toisaalta Not that bad parantaa. Se antaa naisille - ja toki myös muille sukupuolille - mahdollisuuden etsiä sanoja niille raiskaus- ja hyväksikäyttötraumoille, joista yhteiskunnassamme ei puhuta tarpeeksi avoimesti. Esseestä voi löytää samastumisen kohteita, viimeinkin. Vaikkei olisi tullut raiskatuksi, ymmärtää lukemisen jälkeen silti, että raiskauskulttuuri vaikuttaa meihin kaikkiin. Not that bad  auttaa ymmärtämään, miksi meitä pelottaa julkisilla paikoilla, miksi vaihdamme suuntaa, kun mies avaa autonsa ikkunan ja yrittää puhutella meitä ja miksi käperrymme itseemme, kun henkilökohtaista tilaamme on kohdeltu kaltoin. 

Yksi lempiesseistäni on Zoë Medeirosin "Why I stopped", jossa hän kertoo, miksi hän ei enää puhu traumastaan vaan käsittelee mennyttä muilla tavoin. Puhuminen ei aina auta, sillä ensinnäkin trauma on vahvasti kehollinen ilmiö: se ei tallennu kielellisiä muistoja käsitteleviin aivojen osiin vaan jää pikemminkin muistoksi kehoon. Toisekseen puhuminen voi johtaa siihen, että traumatisoituneen on lohdutettava muita. Seuraavaan, oivalliseen katkelmaan samastun vahvasti:
"When I talked about it, people would cry, or get disgusted, or horrified, or say they just didn´t understand how anyone could do that, or they would have elaborate thoughts about the failings of our justice system and how it could be better in particular ways that might or might not involve the death penalty."
Not that bad -teoksen merkitystä ei voi kuvailla yhdessä postauksessa. Tämä on teos, joka pitää kokea - ahdistua, itkeä, käpertyä, pelästyä - itse. Not that bad huojentaa lukijansa selvittämällä, miten poliittisesta, kulttuurisesta ja rakenteellisesta asiasta raiskauskulttuurissa on kyse - vastuu kokemuksesta ei jää uhrille eikä saa olla uhrin. Toivon koko sydämestäni, että tämä teos käännetään suomeksi - me tarvitsemme tätä. <3

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Jessica Bennett: Feminist Fight Club. A Survival Manual For a Sexist Workplace

Jessica Bennett: Feminist Fight Club - A Survival Manual For a Sexist Workplace
Penguin Books 2016
294 s.
Pisteitä: 4/5
Jessica Bennettin Feminist Fight Club - A Survival Manual For a Sexist Workplace on ollut lukulistallani jo pitkään. Aloitin kirjan joskus viime syksyä, kun ostin sen Helsingissä, mutta työt veivät mukanaan, ja työpaikkaseksismin pohdinnat ovat jääneet odotuttamaan. Kesäinen TBR-listani (ks. Insta) kannusti minut kuitenkin lukemaan Bennettin teoksen loppuun. 

Bennettin teos käsittelee siis työpaikalla tapahtuvaa seksismiä - sitä, miten sukupuoli vaikuttaa työpaikkakäytäntöihin, palkkaan ja niin edelleen. Teos koostuu kuudesta osasta. Ensimmäisessä käsitellään seksistisiä miehiä ja niitä käytänteitä, joilla erityisesti naisia sorretaan työpaikoilla. Tämän jälkeen käsitellään sitä, miten naiset käyttäytyvät työpaikoilla ja miten omat käytänteet vaikuttavat siihen, ettei työpaikalla ole tasavertaista kulttuuria. Bennett pohtii myös sitä, miten naisia tulkitaan väärin ja mitä vaatimuksia heille asetetaan - pitäisi olla kiltti muttei liian tunteellinen, pitäisi hymyillä aina, ei saa olla aggressiivinen...Asiat, joita mieskollegaa kiitetään, rajoitetaan usein naisilta. Kolmannessa osiossa Bennett käsittelee työpaikkojen stereotypioita ja sitä, miten niitä voi ratkoa. Tämän jälkeen puhutaan siitä, miten kielenkäyttö vaikuttaa ammatilliseen uskottavuuteen ja kuinka naisenkin tulee vaatia itselleen sopiva palkka. Kuudennessa luvussa pohditaan, mitä mieskollega tekisi vastaavanlaisissa tilanteissa. 

Bennettin teos on humoristinen mutta kantaaottava opaskirja siihen, miten työpaikan seksismiin voi puuttua. Runsaat arkipäivän esimerkit ja tapaukset auttavat ymmärtämään, miten rakenteellista seksismi on. Teokseen kannattaa tarttua, jos haluaa kielentää omia epätasa-arvon kokemuksia tai pohtia, miten niihin voi työpaikallaan puuttua. 

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Toukokuussa luetut

Viimeinen kevätkuukausi meni, ja kesä lomineen on alkanut. Työmääräni kutistui toukokuussa lähes olemattomiin, joten lukemiseen jäi reilusti aikaa. Olenkin ahminut tässä kuussa ennätysmäiset 18 kirjaa. Työvuoden jäljiltä olen kaivannut paljon kevyttä lukemista, ja niinpä olen ahminut runsain määrin chick lit -kirjallisuutta.

Minna Lindgren: Vihainen leski
Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta
Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni. Potilasrunoja
Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä
Catharina Ingelman.Sundberg: Kakkua, kiitos!
Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo:  SE - seksipuhekirja
Anneli Kivelä: Uusia tuulia Katajamäellä
Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä
Jane Austen: Järki ja tunteet
Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Mhairi McFarlene: Sinuun minä jäin
Jillian Tamaki & Mariko Tamaki: This one summer

Toukokuun suosikeiksi nousi kaksi erityylistä kirjaa. Ensinnäkin vakuutuin Johannes Anyurun paljon kehutusta He hukkuvat äitiensä kyyneliin -teoksesta, joka käsittelee terrorismia, syrjäytymistä, radikalisoitumista ja pelkoja. Toisaalta rakastin Mhairi McFarlanen viihdyttävää rakkaushömppää Sinuun minä jäin, joka sopi hyvin raskaampien teosten (kuten Roxane Gayn toimittaman Not that bad -raiskauskulttuuriteoksen) rinnalla unelmoitavaksi. Myös Shafak vaikutti minut kertojantaidoillaan, ja Kirsi Pehkonen kirjoittaa laadukasta suomalaista viihdettä.

Mitä te luitte viime kuussa, ja mitkä olivat suosikkinne? Mitä aiotte lukea kesällä?

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Estelle Maskame: Heittäydy, jos uskallat

Estelle Maskame: Heittäydy, jos uskallat
Gummerus 2018 (2017)
Suom. Sirpa Parviainen
312 s.
Pisteitä: 2/5
Heittäydy, jos uskallat kertoo MacKenzien ja Jadenin tarinan. Kyse on kertomuksesta, jossa ei puhuta vain rakkaustarinasta vaan myös surusta, kuolemasta ja läheisten menettämisestä. Jaden ja tämän sisko Danielle ovat menettäneet vuosi sitten vanhempansa rajussa kolarissa, ja MacKenzie on lakannut pitämästä yhteyttä sisaruksiin, vaikka oli ihastunut Jadeniin ja ystävystynyt Danin kanssa. MacKenzie päättää kuitenkin voittaa ahdistuksensa ja lähestyä sekä Jadeniä että Dania. 

On ilahduttavaa, että Maskame käsittelee teoksessaan surua ja menettämistä. Romaanissa paljastuu, että Kenzien oman perheen tragedia on vaikuttanut siihen, miksi tyttö ei ole lähestynyt Hunterin sisaruksia. Maskame puhuu kirjassaan siitä, miten vaikea omaa ja toisten surua on kohdata. Teos esittelee sitä, miten ystävät kaikkoavat traagisissa tilanteissa mutta ei oikeastaan tuomitse pakenevia ystäviä. 

Tämä johtaa ajatukseni siihen, mistä en Maskamen romanissa pitänyt. MacKenzien käyttäytymistä on vaikea ymmärtää. Hän on kokenut oman surunsa mutta ei pysty silti hahmottamaan, millaista apua ja tukea ystävät tarvitsisivat huonona hetkenä. MacKenzien käytöstä selitetään kyllä, ja Maskame avaa perhetragedioita tarpeeksi syvällisesti, mutta päähenkilö jää silti etäiseksi ja hieman ärsyttäväksi hahmoksi. Hän tekee asioita, joita lukija ei aina pysty hyväksymään. Myös Halden, MacKenzien ystävä, käyttäytyy varsin omituisesti. 

Maskame on parhaimmillaan perhetragedioihin liittyvien surun kuvauksessa. Sen sijaan hahmojen käyttäytymistä ei selitetä tarpeeksi, eikä tiettyjä käyttäytymistapoja tuomita. Esimerkiksi Darren, MacKenzien ex-poikaystävä, stalkkaa entistä tyttöystäväänsä ihan selvästi, mutta hänet leimataan lähes tulkoon normaaliksi, ehkä vähän ärsyttäväksi hahmoksi. Populaarikulttuurissa on mielestäni esitetty jo aivan tarpeeksi monta stalkkaajahahmoa, ja minusta Maskamen olisi pitänyt tuoda paremmin esille se, että toisen seuraaminen ja ahdisteleminen ei ole tapa lähestyä ihastusta. Vaikka Darren ei esiinny kirjan aikana kovinkaan merkittävässä roolissa, olisin kaivannut muistutusta siitä, että stalkkauksesta ei aina selviä yksin ja omin voimin. 

Ihmissuhdekuvaukset paljastavat Heittäydy, jos uskallat -romaanissa sen, mikä chick lit -kirjallisuudessa on usein ongelmana: ihmissuhteita ei kuvata aina realistisesti. Maskamen teksti on kyllä sujuvaa ja dialogi hauskaa, ja myös ystävyyttä kuvataan oivaltavasti. Anteeksi antaminen tapahtuu kuitenkin aika helposti, eikä MacKenzie joudu juurikaan vastuuseen teoistaan. Myös teoksen loppuosan viimeiset juonenkäänteet tuntuvat turhilta, suorastaan raivostuttavilta - en olisi kaivannut uutta salaisuutta romaaniin. Sen sijaan MacKenzien oman perheen tragediaa olisi voinut käsitellä vielä laajemmin, sillä se jäi lopulta hieman puolitiehen.