 |
Maaret Launis & työryhmä: Tästä saa puhua!
#memyös. Seksuaalista väkivaltaa Suomessa
S&S2018
169 s.
Pisteitä: 3/5
|
Tästä saa puhua koostuu puheenvuoroista tai yleistajuisista artikkeleista, joista kukin ottaa hieman erilaisen näkökulman seksuaaliseen väkivaltaan. Teoksen suurin ansio onkin siinä, että se tuo esiin monien vaiennettujen ryhmien kokemuksia: teoksessa kirjoitetaan esimerkiksi vammaisten, muunsukupuolisten ja queer-naisten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta. Artikkelien tyyli vaihtelee: kaikki ovat yleistajuisia, mutta osa on tieteellisempiä, osa aikakauslehtimäisiä, helposti luettavia mutta poliittisia näkökulmia esitteleviä juttuja. Yleistajuisille, suhteellisin tiiviille esityksille onkin paikkansa: seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta on levitettävä luotettavaa tietoa myös muualle kuin akateemisiin piireihin. Sisällöllisesti Tästä saa puhua! onkin kattava ja monipuolinen. Varsinkin loppupuolen artikkelit ovat syväluotaavia ja tarkasti kirjoitettuja.
Vaikka Tästä saa puhua -teoksen lähtökohdat ovat lupaavat, korkeita odotuksiani teos ei onnistu täysin täyttämään. Jo ensimmäiset lukemani artikkelit saavat minut pohtimaan sitä, että kirjoitusten taso vaihtelee ja että visuaalinen ilme miellytä minua täysin. Jos aihe ei kiinnostaisi minua jo valmiiksi, en tiedä, tarttuisinko artikkelimaisilta vaikuttaviin mutta kuitenkin yleistajuisiin juttuihin, joita teoksessa on. Minulle jääkin tunne siitä, että teos ei osaa päättää, suuntautuuko se enemmän valveutuneille, ehkä teoreettisiin näkökulmiinkin perehtyneille lukijoille vai niille, joille seksuaalinen väkivalta ei ole käsitteenä tuttu.
Erityiskiitoksen ansaitsee Emmi Niklanderin ja Asta Honkalan kirjoittama artikkeli, jossa puhutaan vammaisten naisten kohtaamasta seksuaalisesta väkivallasta. Kirjoitus esittelee ensinnäkin yhden seksikeskusteluista vaiennetun ryhmän ja puuttuu epäkohtaan, joka rikosoikeudessamme on: vammaisten oikeuksia ja heihin kohdistuvia rikoksia ei oteta tarpeeksi tosissaan. Toinen kunnioitettava teko artikkelissa on se, että Niklander ja Honkala tuovat esiin oman positionsa able-bodied -ihmisinä, siis henkilöinä, joiden fyysinen toimintakyky vastaaa yhteiskunnan "normaalia". He tunnustavat, että kirjoituksen voi tulkita ableistiseksi - siis sellaiseksi, jossa valtaapitävä puhuu vammaisten puolesta. Tämän position esiin kirjoittaminen on mielestäni tärkeää, jotta voidaan huomioida, ettei kirjoitus välttämättä ilmennä kaikkia niitä näkökulmia, joita vammaiset naiset itse nostaisivat esiin.
Hyvin toteutettu on myös Silja Kukan artikkeli, joka käsittelee queer-naisten kohtaamaa seksuaalista väkivaltaa. Kukka esittelee kirjoituksessaan mediassa esitettyjä queer-representaatioita, joiden perimmäisenä tarkoituksena tuntuu olevan vain mieskatsojan miellyttäminen ja kiihottaminen. Adile Sevimlin artikkeli Seksismin ja rasismin polttopisteessä taas on kantaaottava, hyvin havainnollistava kirjoitus siitä, millaista seksuaalista väkivaltaa rodullistetut naiset kokevat.
Kokonaisuudessaan Tästä saa puhua! on kuitenkin sekava ja näyttää kaipaavan erityisesti tekstinhuoltoa. Teoksen visuaalista ilmettä häiritsevät - tai sen tekevät kaoottiseksi - lainausten suuret sitaattimerkit ja haastattelunostojen capslock-tekstit. Koska tekstit ovat pikemminkin tutkivaa journalismia kuin varsinaista tieto- tai tiedekirjatekstiä, ovat kappaleet toisinaan lyhyttäkin lyhyempiä. Tällöin jatkuvat kappalejaot tekevät tekstistä sirpaleista, mikä häiritsee ainakin minua. Teoksen moniäänisyys on sen ansio, mutta se, miten moniäänisyyttä tekstissä esitetään, vaikeuttaa välillä lukemista: välillä tuntuu, että suoria lainauksia on liikaa. Toisaalta voi perustellusti kysyä, onko toisesta positiosta kirjoittavan toimittajan mahdollista muokata suoria lainauksia epäsuoriksi. Suorilla lainauksilla ja siten autenttisilla kokemuksilla on perusteltu paikkansa, vaikka toisinaan kaipasinkin teoreettista taustaa kokemusten ja esimerkkien tueksi.
Olisin kaivannut tekstiin myös lisää metatekstiä, siis tekstiä itseään kommentoivia virkkeitä ja fraaseja. Laura Kärpän tekstin aiheena on se, millaista on tuntemattoman henkilön tekemä seksuaalinen väkivalta. Kuitenkin johdannossa todetaan, että luvun tarkoituksena on pohtia pelon maantiedettä ja sitä, miten se syntyy. Lukija jääkin hämmästyneenä pohtimaan seuraavia seikkoja: 1) mitä pelon maantiede tarkoittaa (Anja Kaurasen teoksen on oltava tuttu) 2) miten pelon maantiede kytkeytyy tuntemattoman tekijän suorittamaan seksuaaliseen väkivaltaan ja 3) miksi luvun tarkoitusta avaava metatason virke ei vastaa sitä, mitä otsikko kertoo tekstistä.
Niklanderin ja Honkalan jo mainittu, muuten onnistunut artikkeli päättyy siihen, että päätäntöosuuden jälkeen luetellaan uusia, aiemmin mainittuja asioita ja esitellään, mitä avustettu seksi on. Kun yhdestä asiasta hypätään toiseen selittämättä, ei teksti ole tarpeeksi sidosteinen. Tämä puolestaan hämmentää lukijaa ja tämän tekstiin kohdistamia odotuksia (esimerkiksi siitä, ettei päätäntöosuudessa tai sen jälkeen enää esitellä uusia asioita tai käsitteitä).
Kommentit
Lähetä kommentti