Roxane Gay (toim.): Not that bad. Dispatches from rape culture

Roxane Gay (toim.) Not that bad

Harper Perennial 2018

350 s.

Pisteitä: 5/5

Tätä lukukokemusta ei ole helppo sanallistaa. Se, mitä ajatuksia ja, ennen kaikkea, mitä tunteita Not that bad - Dispatches from Rape Culture minussa herätti, ei ole kuvattavissa sanoin. On vaikea yhdistää kaikki ajatukset, kokemukset, muistot, mielikuvat, pelot ja tarinat yhdeksi postaukseksi, jossa käsittelee sitä, miten raiskauskulttuurista kertova esseekokoelma palauttaa lukijan omien traumojensa äärelle. 

Not that bad on Roxane Gayn toimittama esseekokoelma, jonka kirjoittajat lähestyvät raiskauskulttuuria kukin omasta näkökulmastaan. Teos käsittelee raiskauksen uhriksi joutumista, traumoja, seksismiä, raiskaamisen sallivia yhteiskunnallisia rakenteita, sukupuolten välistä epätasa-arvoa ja eri-ikäisten valta-asemia. 

So Mayer toteaa esseessään Floccinaucinihilipilification: 

Rape was and is a cultural and political act: it attempts to remove a person with agency, autonomy, and belonging from their sommunity, to secrete them and separate them, to depoliticize their body by rendering it detachable, violable, nothing.

Nora Salem puolestaan muistuttaa, että raiskaus - ja raiskauskulttuuri - varastaa uhrilta oikeuden omaan kehoon: 

"Perharps the most horrifying thing about nonconsensual sex is that, in an instant, it erases you. Your own desires, your safety and well-being, your ownership of the body that may very well have been the only thing you ever felt sure you owned - all of it becomes irrelevant, even nonexistent."

Not that bad puuttuu siihen, mikä on ongelmallisinta yhteiskunnassamme: raiskauskulttuurin uhreiksi joutuneille todetaan usein, ettei heidän kokemuksensa oikeastaan ole niin paha. Uskomus siitä, että oma trauma ei ole niin kamala, pohjautuu yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Se, että oikeuslaitokset eivät tuomitse 10-vuotiaan raiskannutta aikuista tai että poliisi ei tutki raiskausuhkauksia, ei helpota kenenkään oloa. Monet Not that bad -teoksen kirjoittajista myöntävät, etteivät he pitkään aikaan ottaneet omia kokemuksiaan todesta. Heille ei koskaan opetettu, mitä heidän keholleen ei saa tehdä tai että heillä on omaan kehoonsa liittyviä oikeuksia. 

Vaikka en, onnekseni, ole joutunut raiskatuksi, Not that bad resonoi myös minun traumaani. Sukupuolten välinen valta, toisen itsemääräämisoikeuden mitätöiminen ja jatkuva ahdistelu ovat keskeinen osa tätä teosta. Not that bad johdatteleekin lukijan kohtaamaan omat seksismiin, ahdisteluun ja raiskauskulttuuriin liittyvät kokemuksensa. Lukemiseen on hyvä varata aikaa ja ehkä myös joku, jonka kanssa keskustella ajatuksista. Tätä kirjaa ei pysty ahmaisemaan hetkessä. Välillä on pysähdyttävä hengittämään. On varmaa, että Not that bad johdattaa lukijansa tämän omiin traumoihin, ja siihen kannattaa varautua ennen kuin aloittaa lukemisen. Not that bad ei ole kevyttä lukemista. Se ei rauhoita vaan pakottaa kohtamaan kamalia asioita. 

Toisaalta Not that bad parantaa. Se antaa naisille - ja toki myös muille sukupuolille - mahdollisuuden etsiä sanoja niille raiskaus- ja hyväksikäyttötraumoille, joista yhteiskunnassamme ei puhuta tarpeeksi avoimesti. Esseestä voi löytää samastumisen kohteita, viimeinkin. Vaikkei olisi tullut raiskatuksi, ymmärtää lukemisen jälkeen silti, että raiskauskulttuuri vaikuttaa meihin kaikkiin. Not that bad  auttaa ymmärtämään, miksi meitä pelottaa julkisilla paikoilla, miksi vaihdamme suuntaa, kun mies avaa autonsa ikkunan ja yrittää puhutella meitä ja miksi käperrymme itseemme, kun henkilökohtaista tilaamme on kohdeltu kaltoin. 

Yksi lempiesseistäni on Zoë Medeirosin "Why I stopped", jossa hän kertoo, miksi hän ei enää puhu traumastaan vaan käsittelee mennyttä muilla tavoin. Puhuminen ei aina auta, sillä ensinnäkin trauma on vahvasti kehollinen ilmiö: se ei tallennu kielellisiä muistoja käsitteleviin aivojen osiin vaan jää pikemminkin muistoksi kehoon. Toisekseen puhuminen voi johtaa siihen, että traumatisoituneen on lohdutettava muita. Seuraavaan, oivalliseen katkelmaan samastun vahvasti:

"When I talked about it, people would cry, or get disgusted, or horrified, or say they just didn´t understand how anyone could do that, or they would have elaborate thoughts about the failings of our justice system and how it could be better in particular ways that might or might not involve the death penalty."

Not that bad -teoksen merkitystä ei voi kuvailla yhdessä postauksessa. Tämä on teos, joka pitää kokea - ahdistua, itkeä, käpertyä, pelästyä - itse. Not that bad huojentaa lukijansa selvittämällä, miten poliittisesta, kulttuurisesta ja rakenteellisesta asiasta raiskauskulttuurissa on kyse - vastuu kokemuksesta ei jää uhrille eikä saa olla uhrin. Toivon koko sydämestäni, että tämä teos käännetään suomeksi - me tarvitsemme tätä. <3