maanantai 31. elokuuta 2015

Ai se meni jo?! Elokuun koonti


Ai mikä Blogistania? Ai mikä elokuu? Maailmani on kaaoksessa ja harrastukset unohtuneet. Tuntuu, että en ole ollut täällä blogimaailmassa vuosikausiin.

Täällä ollaan kuitenkin. Parin viikon takaisista uutisista olen edelleen hämmentynyt, mutta hei: aloitin työt jo. Vähintään lokakuun puoleenväliin, ehkä jouluun saakka. Ehkä kevääseen, mistä sen tietää? 

Viimeisen parin viikon aikana olen muun muassa matkustanut ulkomaille, etsinyt paniikissa verokorttia, saapunut takaisin kotiini viideksi päiväksi pakkaamaan, muuttamaan ja alivuokraamaan asuntoani, muuttanut täksi viikoksi vanhempieni luo, selannut kuumeisesti asuntoilmoituksia, löytänyt kaksion uudeksi väliaikaiskodiksi, valmistellut työtuntejani ihan silmittömästi (ja tietenkin suunnitelmat muuttuivat heti ensimmäisenä päivänä, kuten asiaan kuuluu)...Sähkösopimus ja kotivakuutus pitää hoitaa vielä kiireellisesti. Ei ihme, että blogille saati lukemiselle ei ole ollut aikaa. Tavallaan surettaa, että moni itselleni rakas asia on jäänyt vähemmälle, vaikkakin vain väliaikaisesti. Näin kaaosmaisena aikana huomaa, miten tärkeitä lepo, rentoutuminen ja harrastukset ovat.

Lukukuukautena elokuu oli kuitenkin loistava. Alkukuusta sain luetuksi paljon, yhteensä 9 kirjaa. Pariin viikkoon olen hädin tuskin kirjoihin koskenut, vaikka kesken on sellaisia ihanuuksia kuin He eivät tiedä mitä tekevät ja Kaikki se valo jota emme näe. Lukumaraton oli blogikuukauden huipennus, mutta tuolloin aloitettu Hakekaa kätilö! on sekin jäänyt muuttohässäkässä kesken. Ei se mitään.

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Hernan Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Andrei Makine: Vera
Richard Ford: Roihu
Faiza Guene: Hällä väliä huomisella 
Alice Munro: Liian paljon onnea 
Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty 
Petri Vartiainen: Isäasentoja
Rachel Joyce: Miss Queenie Hennesyn rakkauslaulu

On oikeastaan aika hurja tunne siirtyä opiskeluelämästä täyspainoiseen työelämään! Olen yrittänyt hokea itselleni, että kaikkea aikaa ei tarvitse työn pohtimiseen käyttää, mutta alku vaatii aina hurjasti. Toivoisin silti suovani itselleni joka ilta pienen lukuhetken - esimerkiksi ihan vain siksi, että juuri nyt tuntuu hurjan hauskalta kirjoittaa taas postausta. Ihanaa olla täällä!

perjantai 21. elokuuta 2015

Rachel Joyce: Miss Queenie Hennesyn rakkauslaulu

Rachel Joyce: Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu
WSOY 2015 (2014)
Suom. Hilkka Pekkanen
363 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Flip, flip. Sivut kääntyvät helposti.
"Laskin haran käsistäni ja kerroin tavallisen tarinani. Puutarhani oli osoitus miehelle, jota en voinut saada omakseni. Se oli minun hyvitykseni kammottavasta erehdyksestä. Näytin nuorille naisille kivikkolammet joissa oli merivuokkoja ja pikkuruisia sinisiä simpukankuorista kaivertamiani kaloja. Näytin ajopuuhahmot ja merileväviirit ja värillisistä kivistä pujotellut kaulanauhat, jokaisessa kivessä meren poraama reikä. Näytin kukintonsa korkealle kohottaneet sinisarjat ja väinönputket (olen aina pitänyt korkeista kasveista), valkoiset sormustinkukat ja lempikukkani sinivaleunikot ja kurjenmiekat. Vuodenajat tulivat ja menivät; kasvit kuolivat ja ilmestyivät uudestaan esiin. Puutarhani joka ikisellä kolkalla oli oma tarinansa, sanoin. Puutarha muistutti minua siitä mitä olin oppinut tai jättänyt taakseni."
Nainen kuolemaisillaan, mies nuoruudesta kävelee kohti. Odottaminen tuo muistot.

Rinnakkaisteos: Sain vastikään luetuksi Harold Fryn odottamattoman toivioretken. Se oli hauska, helposti lähestyttävä teos, helppolukuinenkin. Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu on tuon teoksen rinnakkaisteos, sisarus, kuten kirjailija romaanin lopussa huomauttaa. Asetelma oli kiinnostava: miltä sama tarina näyttää toisen ihmisen näkökulmasta? Ylipäätään oli ihanaa palata tuttujen hahmojen ja tarinan pariin. Luen harvoin kirjasarjoja, joten nyt tuntui siltä kuin olisin kuulunut jonkinlaiseen sisäpiiriin. Pidin kovasti siitä, että lukiessa pystyi vertailemaan, miten nämä kaksi tarinaa risteävät ja suhteutuvat toisiinsa ja miten kaksi ihmistä kokee sinällään samajuonisen elämäntarinan hyvin eri tavalla. Joyce onnistuu: Miss Queenie ei toista samaa vaan paljastaa uusia asioita, joita vain Queenie on tästä kaksoistarinasta tiennyt.

Symboliikka: Siinä missä Harold Fry oli matkasymboliikaltaan helppolukuista ja helposti ymmärrettävää, ei Miss Queenie tarjonnut ihan samaa. Romaani ei missään nimessä ole vaikeaselkoinen, mutta tuntui, että siitä puuttui aiemman osan genretyypillinen symboliikka. Puutarhavertauksista pidin, mutta muuten en saanut teoksen tematiikkaan otetta. Romaani häilyy nykyajan ja muistojen välillä mutta alkaa jotenkin toistamaan itseään. Harold Fryn pojan, Davidin, kohtalo saa aika suuren roolin tässä romaanissa. Minä olin ehkä odottanut vähän toisenlaista tarinaa. David hallitsi tätä romaania niin kuin tuntui hallinneen sekä Queenien että Haroldin elämää.

Lopetus: Pienenä detaljina mainittakoon, että kirjan päättävä kirje lässäytti mielestäni kirjan lopun. Tuossa lyhyessä tekstissä ei ollut koko ajan mukana sellaista arvokkuutta, jota olisin ihan viimeisiinkin sanoihin toivonut. Sääli sanoa ja moittia pieniä yksityiskohtia, mutta lopetustavat ovat tärkeitä. Tämän kirjan kohdalla en vakuuttunut täysin. 

Ulla on lukenut molemmat kirjat ja piti enemmän tästä jälkimmäisestä (sekä sen hallitusta lopusta). Lopetus jäi mieleen myös Kirjakaapin kummitus -blogin Jonnalle.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Petri Vartiainen: Isäasentoja
Otava 2014
159 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Tosiaan! Totuuden jyviä.


"Simo juoksi ovelle, huusi ”isi” ja puristautui jalkojeni ympärille. Silittelin hänen päätään ja kerroin, kuinka ikävä minulla oli ollut. Simo katso ylös ja sanoi, että hänelläkin oli.
    Valahdin sillä hetkellä tyhjäksi kaikista turhista toiveista. Paitsi yhdenlaisesta elämästä. Tästä."

Maratonkirja: Isäasentoja oli elokuisen lukumaratonini ensimmäinen kirja. Se tarttui mukaani kirjastosta, tykästyin sen iskeviin, yksinkertaisiin lauserakenteisiin ja ajattelin sitä välipalakirjaksi. Sellaiseksi helppolukuiseksi, hauskaksi petritammismaiseksi pikkuromaaniksi, joka voisi viihdyttää parin vakavammin otettavan välissä. Minä tietenkin erehdyin. Ei tämä ollut helppo eikä edes erityisen nopealukuinen. Vartiainen pohtii romaanissaan isyyttä, käyttää kieltä luovasti, toisinaan jopa runollisesti. Mitoiltaan pienikokoinen romaani käsittelee isyyttä niin yhdessä perheessä kuin yhteiskunnassa ja kirjallisuuden kuvissakin. Kirja on kiinnostava, mutta siihen oli vaikea samastua: minulle tämä jäi etäiseksi.

Nykyisä: Vartiainen avaa romaaninsa prologissa isyyden määritelmiä. Ne ovat hauskoja, oivaltavia, kliseitä ja ennakkoluuloja rikkovia. Sitten mukaan tulee kertojan perhe: millaista suomalaisessa nykyperheessä on olla isä. Isäasentoja osoittaa yhteiskunnallisen muutoksen, sen, miten isän rooli on muuttunut. Isältä vaaditaan nykyään enemmän, isä saa olla enemmän mutta ei sitten kuitenkaan saa. Isä ei esimerkiksi saa sanoa, ettei tahdo enempää lapsia. Vaikka isä tekee kotitöitä, lukee lapsille ja hoitaa heitä, hänen vahdintaitoihinsa ei aina luoteta. Vartiaisen romaanissa kertoja-isä tuo esiin omat positiiviset, rakkaudentäyteiset tunteensa lapsiaan kohtaan. Silti romaanista aistii, miten yhteiskunta katsoo tuota isämallia vieläkin vähän karsastaen, samalla, kun se odottaa sellaista isältä. Ideaali-isän olemassaoloon ei kuitenkaan oikein uskota, eikä isä ainakaan voi olla parempi vanhempi kuin äiti.

Sukupuoliroolit: Vartiaisen romaanissa on kiinnostavaa seurata, millaisina eri polvien isät näyttäytyvät. Isoisä on vanha, vanhoillinen ja vakava. Kertojan oma isä näyttäytyy täydellisenä, vähän jäyhänä mutta hyvänä isänä kuitenkin. Nykypolven isä rikkoo käsityksiä isyydestä. Omista lähtökohdistani - 23-vuotiaana opiskelijatyttönä - kertojan tuntemuksiin oli vaikea samastua. Tavallaan tuntui, että Vartiainen ottaa esiin tärkeän asian: isyyttä ja isiä pitää kunnioittaa, pitää arvossa. Isällä on yhtä suuri oikeus vanhemmuuteen kuin äidilläkin: sukupuolen ei pitäisi olla ratkaiseva. Silti jotenkin tuntuu, että sisälläni asuu myös pieni feministi: entä äitiin kohdistuvat odotukset sitten? Jos isyys on ajan kuluessa muuttunutkin, eivätkö äitiys ja äitiyteen kohdistuvat vaatimukset sitten ole? Eikö nykyajan äitejäkin kohdella vielä kaltoin? Eikö Isäasennoissakin kertoja huomaa, miten äiti lopulta tekee lapsiensa eteen hirvittävän paljon työtä. Eikö äideillekin aseteta edelleen käyttäytymisrajoja ja -normeja? Lukumaratonin aikana tätä oli kiinnostava pohtia, kun toiseksi teokseksi valikoitui Worthin Hakekaa kätilö! -muistelma. Kovin surullisia äitikohtaloitakin on ollut ja on yhä olemassa. Kovin tiukassa tuntuu olevan se käsitys, että on tietynlainen tapa olla hyvä vanhempi. On hyvä, että Vartiainen ja Worth nostavat esille erilaisia kokemuksia ja tilanteita.

Isyyttä ovat tämän teoksen jälkeen pohtineet myös Jori, Kirsi  ja Katja.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Elokuun lukumaratonin koonti

Lyhyt loppukatsaus elokuiseen lukumaratoniin:

Valmistautuminen:
  •  Odotin tätä päivää innolla. Olin matkoilla juuri ennen h-hetkeä ja odotin täpinöissäni, että pääsen tutkimaan kotikirjaston valikoimaani. Olin valmistautunut lukupäivään sairastaessani, koska kesäflunssa suorastaan pakotti lepäämään (eli lukemaan).
  • Elämä kuitenkin heilautti minut hetkeksi pois paikoiltaan. Eräs puhelu toi lähelleni uusia tuulia, mahdollisia sellaisia. Haparoin kirjastossa hämmentyneenä käsiini joitakin kirjoja, jälkikäteen ajatellen en oikein muista kirjastoreissusta mitään. Vähän harmitti, että valikoimisfiilis peittyi muihin tunteisiin.
  • Jääkaapissa olisi ollut kuohariakin (holitonta, tärkeä huomautus), mutta tyydyin irtokarkkeihin ja pakastepitsaan. Eihän lukumaratonin aikana ole tarkoitus kokkailla. Eikä tiskata. Jälkikäteen vitsailin sekä kavereilleni että äidilleni, että seuraava tempaus onkin Tiskausmaraton. No, ei yksi ihminen vuorokaudessa onneksi ihan niin montaa astiaa likaa.
Luetut kirjat:
  • Petri Vartiainen: Isäasentoja (159 s.)
  • Rachel Joyce: Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu (363 s.)
  • Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! (322 s., jäi kesken)
  • Yhteensä 844 sivua. Huh!
Maratonfiilikset:
  • Hämmennys kaikesta tulevasta
  • Pettymys: vähän kehnoja, mitäänsanomattomia kirjoja
  • Ilo: aina yhä ihanaa osallistua
  • Yllättyminen: sain luettua paljon, vaikka keskittymiskyky herpaantui
Yhteisluku: 
  •  Oli hauskaa osallistua muiden kanssa yhtä aikaa, seurailla toisten päivityksiä ja jakaa maratonkokemus. Yhteisöllistä ja entistäkin hauskempaa. :)

perjantai 14. elokuuta 2015

Elokuisen maratonin tunnelmia (loppu, 16.08)

16.08: Maraton alkaa!


17.45: Valitsin ensimmäiseksi kirjaksi Petri Vartiaisen romaanin Isäasentoja. Silmäilin sitä kirjastossa ja mielsin sen hyväksi välipalakirjaksi, mutta halusin silti tarttua siihen heti. Kieli houkutteli, sen iskevä rytmi. Huomasin, että kyse ei ole mistään välipalakirjasta, vaan Vartiainen käsittelee isyyttä monipuolisesti: kertoja peilaa omia hyviä ja huonoja isäpuoliaan, suhteuttaa oman isyytensä kokemuksiin isistä ja isoisistä, ja pohditaanpa kirjassa isyyttä kirjallisuudessakin. Hyvä, kiinnostava, rytmikäs kirja, mutta lukuhurmos on vielä kaukana. Mielessä pyörivät tämän päivän uutiset. Mistä saan asunnon, minne muutan? Lähdenkö työelämään vuotta aiemmin kuin olin ajatellut? Luettuja sivuja 159.

20.30: Luin viime kuussa Rachel Joycen Harold Fryn odottamaton toivioretki -romaanin. Rinnakkaisteos, Miss Queenie Hennessyn rakkauslaulu, hyppäsi kirjastosta mukaani ja on edennyt nyt vauhdilla. En kehuisi keskittymistäni - olen aivan hämmentynyt siitä, että saatan muuttaa pian, äkkiä ja toiselle paikkakunnalle työn perässä - mutta Joycen romaani on sopivan kevyt ja miellyttävä tällaiseen olotilaan. Luettuja sivuja 303.

0.40: Yötä myöten lukuinto koheni. Oli pakko ahmia Miss Queenien rakkauslaulu loppuun; haluan aloittaa aamulla jotakin uutta. Tässä oman lukemisen ohessa on ollut kivaa seurata muiden maratonpäivän etenemistä. Tällaisissa tempauksissa on oma tunnelmansa. Nyt nukkumaan, hyvää yötä. Aamuksi pitänee laittaa herätys, etten nuku koko päivää. Luettuja sivuja 522 (kylläpä sivuja kertyikin jo melkoinen määrä, vaikka alussa tuntuikin siltä, etten saa mitään luetuksi). 

10.10: Heräsin jo ennen kahdeksaa, auringonpaisteeseen, ja muistin lukumaratonin. Siispä äkkiä ylös sängystä ja uuden kirjan pariin. Täytyy myöntää, että tällä maratonilla luen erilaista kirjallisuutta kuin ehkä muuten tulisin lukeneeksi. Ei ihme, sen verran hämmennyksissäni kirjastossa kuljin. Nyt menossa on Jennifer Worthin Hakekaa kätilö! -muistelma. En ole koskaan perehtynyt tv-sarjaan, vaikka esimerkiksi äitini on siihen kovin rakastunut, mutta Kirjan vuoden haaste ja kirjastossa näytteillä ollut kirja houkuttelivat. Huomasin kuitenkin juuri, että haasteen tositapahtumiin perustuva -kohta on jo kuitattu, mutta tuleepahan luettua jotakin aika erilaista. Pidän tästä kyllä. Maisemat avartuvat jälleen kerran. Sivuja luettuna yhteensä 622.

13.45 Lukeminen ei etene. Jäin etsimään uusia asuntoja, mahdoton tehtävä nyt, kun kaikki opiskelijat tarvitsevat asuntoa. Huuh. Hakekaa kätilö! jummaa ja toistaa itseään, vaikka onkin helppoa luettavaa. Sitten aamun olen lukenut vielä 122 sivua, yhteensä luettuja sivuja 744. Määrä on edelleen enemmän kuin tunne lukemisen edistymisestä.

16.08: Vuorokausi kului äkkiä! Vastahan minä aloitin; ei vielä voi lopettaa! Hakekaa kätilö! jäi auttamatta kesken, se on luettava seuraavan vuorokauden kuluessa loppuun. Ennen kunnollisen koosteen kirjoittamista sanoisin, että lukumaratonini oli erikoinen. Ajatukseni olivat usein muualla, tulevassa, mutta sain silti luettua paljon. Ehkä se, etten jaksanut lukea yhteen menoon kovinkaan pitkiä aikoja, sai oloni tuntumaan siltä, että en lukenut ollenkaan. Luin kuitenkin kaksi kokonaista kirjaa ja kolmannesta on jäljellä enää kolmannes. Harmillista kyllä yksikään teoksista ei noussut kovinkaan korkealle: kaikki lukemani olivat sellaista peruskauraa, tavallista. Helppo lukea, mutta suuria tunteita kirjat eivät herättäneet. Toisaalta on hyvä niin: pelkäsin etukäteen, että hämmentyneet fiilikseni pilaisivat hyvien tarinoiden lukemisen. Ihan hyvä vain, että parhaat kirjat ja tarinat jäävät odottamaan parempia lukuhetkiä. Koska tähtäsin siihen, että etenen vielä sata sivua edellisestä päivityksestä, koko maratonin aikana luin 844 sivua.

Elämänheilahduksia ja elokuun lukumaratonin esittely

 Toisinaan elämä heilahtelee. Se temppuilee, yllättää, vaihtaa suuntia. Minulle sellainen hetki on tänään. Sain soiton - tai oikeastaan pyynnön - tulla töihin. Pitkä sijaisuus (tarkkaa pituutta en tiedä, mutta puhutaan kai viikoista ja kuukausista), omalta alalta. Kotipaikkakunnalla. Kahden viikon päästä. Ehkä, kenties. Lupasin soittaa alkuviikosta, tehdä päätöksen viikonlopun aikana. Pitkälti kyse on kai minun päätöksestäni. Uskallanko lähteä? Haluanko lähteä? Kyllä, kyllä minä haluan. Tunnen vahvasti, että tämä on niitä hetkiä, joita ei kovin monta kertaa anneta. Tähän on tartuttava. Haluan töihin. Mutta nyt jännittää.

Elämä saa siis uusia, jännittäviä piirteitä, ehkä. Vielä ei voi olla ihan varma, mutta valmistauduttava on kuitenkin. On etsittävä asunto (perheeni oli yhtä mieltä siitä, että emme jaksa yhteiseloa muutamaa viikkoa pidempään). On suunniteltava työkuvioita. On mietittävä, mitä täkäläiselle asunnolleni ja elämälleni tapahtuu. Miten hoidan opintoni? Miten edistän lopputyötä? Ja samalla valtava kiitollisuus: ihanaa, että juuri nyt, kun opintoni antavat mahdollisuuden lähteä. Ihanaa saada tilaisuus. Ihanaa tulla työyhteisön jäseneksi.

Aivan näissä tunnelmissa lukumaratonini ei pitänyt alkaa. Vaan niinpä alkaa kuitenkin, hämmennyksen keskellä. Kirjastossa olin niin hämilläni, että pelkään valinneeni aivan kummallisia teoksia. Pino on suuri, kuten aina, koska parasta on se, että saa valita kulloiseenkin mielialaan sopivaa luettavaa. Tällä kertaa fiilisvaihtelut saattavatkin olla tavallista suurempia, ei siis hätää, vaikka kirjoja onkin kasoittain.

Steinbeckiä, Lindgreniä, Worthia, Eaglemania, Yli-Juonikasta, Joycea, Tunströmiä, Vartiaista, Le Cleziota, Williamsia. Stoner on omasta hyllystäni, jossa odottaisi muitakin kiinnostavia teoksia. Phuuh, pian tämä alkaa. Välitunnelmia voi seurata omasta postauksestaan, tämä venyi mammutuksi jo muita ajatuksia keräillessä. Innostavaa, inspiroivaa maratonia kaikille muille, pitäkää hauskaa! :)

torstai 13. elokuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Tammi 2014 (2013), Keltainen kirjasto
Suom. Sari Karhulahti
437 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Aah. Avartava, monitasoinen.
"Subhash oli vihainen itselleen, koska oli lähtenyt Udayanin mukaan. Koska joutui yhä todistelemaan, että pystyi samaan kuin velikin.
Hän oli kyllästynyt sisimmässään kerta toisensa jälkeen heräävään pelkoon: hän pelkäsi, että hänen elämänsä päättyisi ja he lakkaisivat olemasta veljeksiä, jos hän vastustaisi Udayania."
Intia, Yhdysvallat. Veljekset, politiikka, turvattomuus. Pakenemisia.

Silmät: Parhaimmillaan kirjallisuus avaa silmät uusille asioille. Parhaimmillaan lukeminen avartaa maailmankuvaa, herättää ajattelemaan, opettaa uusia asioita vieraista kulttuureista ja auttaa ymmärtämään. Aiemmin tänä vuonna, Nura Farahin Aavikon tyttäriä lukiessani, kirjoitin, että viime vuosina olen nauttinut lukemisessa erityisesti siitä, miten hyvät romaanit tutustuttavat vieraisiin kulttuureihin, maihin ja elämäntapoihin. Muun muassa siinä mielessä Lahirin Tulvaniitty onnistuu erinomaisesti: se kietoi minut tarinaansa mukaan, veti minut mukaan johonkin sellaiseen, joka tuntui vieraalta ja kummalliselta mutta joka sai minut katsomaan asioita uusista näkökulmista. Tulvaniitty on kertomus kulttuureista, se on kertomus perhesuhteista ja niihin liittyvistä valinnoista. Se kuvaa ihmisiä, joiden valintoja on välillä vaikea ymmärtää mutta joille silti tahtoisi osoittaa ymmärrystään. Toisen valintoja ei voi tuomita. Ihmisen elämänhistoriaan mahtuu sellaisia tapahtumia, ettei niiden vaikutuksia ja merkityksiä voi aina ennalta arvata.

Kerrokset: Tulvaniitty rakentuu monesta kerroksesta. Se antaa äänen useammalle henkilölle, usealla aikakaudelle. Monestikaan en tällaisista ratkaisuista pidä - keskityn mieluummin yhden kertojan tarinoihin - mutta tässä romaanissa en kertojanvaihtelusta vaivaantunut. Sekään ei häirinnyt, että romaanissa liikutaan useassa aikatasossa. Aika kulkee, vaihtelee, tuo mieleen muistoja. Kun jo kerrottuihin tapahtumiin palataan uudestaan, ne näyttäytyvät eri valossa. Toisinaan Tulvaniityn aika kulkee vauhdilla, yhtäkkiä hypätään vuosia eteenpäin, tapahtumat tiivistyvät muutamiin virkkeisiin. Lopulta tämäkin ratkaisu tuntui minusta hyvältä. Lahiri kirjoittaa kauniisti, tunteellisesti, lohduttaen. Tätä oli ihana lukea tarinana.

Elämäntapahtumat: Tulvaniitty kertoo monen ihmisen tarinan. Näiden ihmisten elämään mahtuu paljon. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, samoin se, millaisiksi he ovat elämänsä aikana muokkautuneet. Gauri on kylmyydessään ja haavoittuneisuudessaan eittämättä kiinnostava hahmo, mutta hänestä en oppinut oikein pitämään. Lahiri on kuitenkin kirjoittanut hänet onnistuneesti: kirjassa kuvataan, miten häneen on vaikea saada yhteyttä, ja samalta minustakin tuntui. Hän oli läsnä mutta samalla poissa. Subhashista tuli suosikkini, vaikka hänen roolinsa oheni loppua kohti. Naiset, äidit ja tyttäret, saavat Tulvaniityssä puheenvuoron. Naiseusteeman onnistumiseksi olisin kaivannut ehkä jotakin enemmän. Roikuin niin pitkään Subhashin tarinassa, että en lähentynyt perheen naisten kanssa.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Lukumaratonvalmisteluja

Jihaa, pian se alkaa! Pääsen vihdoinkin osallistumaan kirjabloggaajien yhteiseen lukumaratoniin. Kesän ensimmäinen jäi väliin muiden lomatapahtumien vuoksi, mutta nyt ollaan mukana. Kesän toista kirjanlukuvuorokautta emännöi Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa.

Tuntuu, että tämä kesä on tulvinut kaikenlaisia tapahtumia. Niin nytkin - ystävä saapuu viikonloppuna, ensi viikolla lähden ulkomaille, siinä välissä käyn kesätentissä, ja matkan jälkeen ehtii vielä seurata yleisurheilukisojakin. Kaikenlaisten aktiviteettien takia aloitan maratonini jo perjantai-iltana, jotta ehdin viettää koko vuorokauden kirjojen parissa.

Täytyy myöntää, että olen saanut lukumaratonille jo melkoisen startin - olen sairastanut kesäflunssaa ja ehtinyt lukea lyhyessä ajassa viisi kirjaa. Tuntuu, etten muuta ole tehnytkään kuin lukenut, mikä tietenkin on hirvittävän hauskaa. Tekemättömyys ja jatkuva lepo alkavat sen sijaan ärsyttää. Tänään pistin toimeksi ja ryntäsin lähipusikoihin poimimaan vadelmia - kesän lempipuuhaani. Eilen yhdistin värityskirjat ja auringon, ja nautin ihanasta kesäpäivästä ulkosalla. Sitten uppouduin ihanaan Jhumpa Lahirin Tulvaniittyyn, ja sillä tiellä olen edelleenkin. Olen siis lukenut ja lukenut ja lukenut, treenannut ahkerasti perjantai-iltaa varten. Kunto on nyt korkealla! 

Tarkempaa lukusuunnitelmaa maratonille ei vielä ole. Kunhan palaan kotiini, säntään pikimmiten kirjastoon. Valitsen varmastikin suht lyhyitä kirjoja; en tykkää paneutua paksuihin järkäleisiin. Ihailen niitä, jotka saavat lukumaratoneilla kahlatuksi roikkumaan jääneitä tai hyllyssä kauan pyörineitä teoksia, mutta minusta ei taida olla siihenkään. Aiemmilla omatoimisilla lukumaratoneilla, maaliskuussa ja toukokuussa, luin kummallakin useampia teoksia, ja samalla kaavalla toiminen nytkin. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kirjastoon valitsemaan! Mitä korkeampi pino, sitä tyytyväisempi olen: on parempi varata mukaan paljon luettavaa kuin harmitella jo alkuvaiheessa, että on juututtava tylsiin teoksiin. Onneksi omakin hylly pursuaa luettavaa, joten hätähätätapauksessa saatan sittenkin edistää sitäkin projektia. 

Lopuksi vielä tsemppaukset kaikille muille maratoniin osallistuville! Hauskaa olla mukana :)

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Tammi 2010 (2009), Keltainen kirjasto
365 s.
Suom. Kristiina Rikman
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ooh. Taidokasta. 

"Ja sitten kaikki oli oudosti muuttunut. Ei vain Richin kuoleman vaan hänen oman sairauteen uppoutumisensa myötä. Ensin hän oli ajatellut, että muutos olisi ohimenevä ja taika palaisi, kun hän pääsisi eroon tietyistä lääkkeistä ja uuvuttavista hoidoista.
      Ilmeisesti niin ei ollut."
Taidokas novellikokoelma hetkistä, jolloin kaikki muuttuu, ja siitä, miten hetket muuttivat maailmaa.

Historia: Munro on minulle jo vanha tuttu. Olen lukenut useita hänen novelleitaan, mutta yhtään kokonaisteosta en ole saanut kahlattua loppuun saakka. Suhtauduin aiemmin epäileväisesti hänen teoksiinsa: en juuri harrasta novelleja, ja pidin jotenkin säälinä sitä, että niin taitava kirjoittaja kirjoittaa niin lyhyesti. Sitten valaistuin: Munron novellit ovat maailman parhaimpia. Hän on ehkä taitavin siinä, mitä tekee: lukijan yllättämisessä, juonien yhteen kutomisessa, salaisuuksien paljastamisessa. Novellit ovat arkisia, mutta sitten käy, kuten oikeassa elämässäkin: tapahtuu jotakin, joka muuttaa kaiken. Tapahtuu asioita, joilla on merkitystä, jotka vaikuttavat kaikkeen. Mikä parasta, Munroa lukiessaan ei useinkaan tiedä etukäteen, mikä tuo mullistava tapahtuva on tai mitä siitä seuraa.
"Pitkän aikaa menneisyyden karistaa harteiltaan helposti ja jotenkin automaattisesti, kunnolla. Tapahtumat eivät katoa, ne vain muuttuvat merkityksettömiksi. Mutta sitten tulee käännekohta, joloin kaikki se mikä on kertaalleen koettu ja tehty nousee pintaan tuoreena ja huomiota hakien, ja asioille pitäisi tehdä jotain, vaikka on selvä, ettei niille mitään mahda."
Tyyli: Minusta Munrossa parhainta on tyyli. En oikein osaa kuvata, mikä Munron tyylissä minua kiehtoo - jotenkin se vain on sellaista tarinankerronnan taidetta, josta saa nauttia vain harvoin. Munroa voisi lukea ja kuunnella ikuisuuksiin. Kieli on helppotajuista ja helppolukuista, mutta tarinat kiehtovat ja yllättävät joka kerta. Munron loistokkuutta on vaikea selittää. Hänen novellinsa vain ovat hyviä. Niissä on elämän makua, todellisuutta, tavallisuutta. Ne jäävät vaivaamaan mieltä, hyvällä tavalla. Liian paljon onnea ja muut kokoelmat ovat saaneet hurjasti kehuja blogimaailmassa. Kertokaa: miksi Munro miellyttää ja ihastuttaa niin paljon? Tai toisinpäin: miksi novellit eivät ole auenneet?

Suosikit: Tässä kokoelmassa suurimmaksi suosikikseni nousi Vapaat radikaalit -novelli. Kertomus on ovela, yllättävä. Juonta paljastamatta on vaikea selittää, miksi tämä tarina kiehtoi minua erityisesti, joten jätän selittelyt sikseen. Yllättävyys riittää. Lasten leikkiä -kertomus oli eri tavalla vakuuttava. Leiriystävysten tarinassa inhotaan ja pelätään vammaista tyttöä, ja jollakin tavalla se, mitä kertoja tuntee ja kokee, tuntui aidolta, todelliselta. Tyttöjen ja lasten väliset suhteet tuntuivat nekin tutuilta, sellaisilta, että ne voisivat mennä aidossakin maailmassa niin. Novelli järkyttää monella tapaa - maailma on julma - mutta saatoin nähdä siinä aitoutta ja todenmukaisuutta, vaikka ne mieluummin olisinkin jättänyt kokematta. Päätöskertomus, kokoelman niminovelli Liian paljon onnea on mainittava sekin erikseen. Se petti minut pahan kerran, enkä tunnistanut Munroa siitä. Se oli täynnä nimiä ja tapahtumia, ei keskittynyt tarpeeksi yhteen pieneen hetkeen. Luin sen hajamielisesti, kun en halunnut harmitella pettymystäni liiaksi. Kaiken kaikkiaan kokoelma oli hieno, ja väkisinkin mielessäni käväisi, että en halua lopettaa lukemista. Kaipaan jo lisää hyviä tarinoita.

Muualla:
Eniten minua kiinnostaa tie
Sinisen linnan kirjasto
La petite lectrice
Järjellä ja tunteella