torstai 19. huhtikuuta 2018

Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo

Lapsuudenkotini kirjahyllyssä on levännyt kymmenisen vuotta muun unohdettu kirja. Se on kirja, jonka lukemisen aloitin teini-ikäisenä mutta joka sittemmin jäi kesken. Muistan rakastaneeni Tuulen varjoa mutta ahdistuneeni sen paikoin jännittävistä juonenkäänteistä. Luin teoksen lukioiässä lähes loppuun saakka, mutta viimeistä ratkaisua en saanut koskaan tietää. Kun viimeksi vierailin vanhempieni luona, päätin, että on aika yrittää uudestaan. Tällä kertaa tempauduin romaanin mukaan, ja voi, miten siitä pidinkään!

Tuulen varjo on monisäikeinen romaani kirjoista, ystävyydestä, perhesuhteista ja rakkaudesta. Se on myös tarina vallasta, voimasta ja väkivallasta, kostosta. Ruiz Zafon käsittelee teoksessaan monia teemoja mutta kutoo ne yhteen. Tietyllä tavalla Tuulen varjo on kuin elämä: polveileva, välillä turvallisesti etenevä, välillä arvaamaton. Toisinaan lukija eksyy väistämättä Tuulen varjon sivuihin eikä aavista, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Romaanin tapahtumat saavat alkunsa, kun Daniel löytää Unohdettujen kirjojen hautausmaalta Julián Caraxin kirjoittaman romaanin Tuulen varjon. Mystisen kirjailijan kohtalo alkaa kiinnostaa Danielia, ja hänen elämänsä ajautuu toistamaan kirjailijan elämänpolkua.

Ruiz Zafon on eittämättä taitava sanankäyttäjä. Tarina etenee kiinnostavasti, ja pitkätkin dialogit tuntuvat perustelluilta. Hahmoista varsinkin Fermin on nasevasanainen, ja hänestä muotoutuu kertomuksen aikana varsin elävä hahmo. Henkilöhahmojen runsaus sekoittaa paikoin, mutta toisaalta Tuulen varjosta muotoutuu sellainen vyyhti, ettei siitä malta päästää irti.

Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo
Otava 2008 (2001)
Suom. Tarja Härkönen
Kansi: Piia Aho
646 s.
4/5

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Feministi vinkkaa: Prinsessa Pikkiriikki - eli kirja, jonka voisin lukea lapsilleni

Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikki
Otava 2016
77 s. 
Pisteitä: 4/5
Kiinnostuin Hannele Lampelan ja Ninka Reitun luomasta lastenkirjahahmosta Prinsessa Pikkiriikistä, kun sitä jossakin tekstissä mainostettiin uudenlaiseksi prinsessaksi. Feministinä minua luonnollisesti pohdituttaa, miten sukupuolirooleja ja -odotuksia välitetään lastenkirjoissa, ja niinpä päätin selvittää, vastaako Prinsessa Pikkiriikki korkeita odotuksiani.

Prinsessa Pikkiriikki on kolmesta tarinakokonaisuudesta koostuva lastenkirja, jonka päähenkilönä seikkailee teoksen nimessä mainittu prinsessa. Teos aloittaa sarjan, ja tässä kokoelmassa Prinsessa Pikkiriikki viettää päivää, jolloin hän saa määrätä kaikesta, pakenee torille pelkissä pikkuhousuissa ja ärhentelee tulevasta pikkusisaruksesta. 

Lukijalle käy nopeasti ilmi, ettei Prinsessa Pikkiriikki vastaa niitä odotuksia, joita tyttölapsille on yleensä asetettu. Pikkiriikki saattaa kyllä tykätä mekoista ja pitää kruunua päänsä päällä, mutta hiukset hänellä eivät ole ojossa, eivätkä käytöstavatkaan ole aina kohdillaan. Toisinaan prinsessaa kiinnostavat äidin juhlavaatteet, toisinaan parhautta on tummasävyinen paita, jossa on koristeena pääkallo ja tekstiä. Prinsessa Pikkuriikki opettaa lukijoilleen, ettei tyttöjen tarvita piilotella kiukun tunteitaan, vaan välillä saa olla äksy ja itsepäinen. Prinsessa Pikkiriikki pärjää maailmassa ihan hyvin ilman Räkä-Eetun apua, eikä Eetusta onneksi tule Pikkiriikillä mitään lapsuusajan rakastettua. Voi silti ehkä kysyä, miksi Prinsessa Pikkiriikin "vastustaja" on nimenomaan poikaoletettu, ja miksi prinsessan ystävä voittaa makkaransyöntikilpailussa miesoletetun - tarvitseeko tyttöjen itsenäisyyttä esittää aina suhteessa miehiin? 

Prinsessa Pikkiriikissä tarinat ovat onnistuneita. Teoksen kieli on leikkisää ja huvittavaa, ja se hyödyntää hyvin niitä keskusteluja, joita lapsiperheissä taatusti käydään. Varsinkin ensimmäinen tarina, jossa Prinsessa Pikkuriikki saa ensin päättää kaikesta ja toteaa sitten kaipaavansa vain voita ja pottuja, on sympaattinen. Itsenäisyydestä huolimatta lapsi saa kaivata välillä vanhempiaan ja heidän asettamia rajoja. Oman hauskuutensa teokseen tuo makkaramainen Makkara-koira, joka osaa taikoa ja puhua. 

Myös teoksen kuvitus on kiehtova. Olen kehunut Ninka Reitun taitoja aiemminkin, ja Prinsessa Pikkiriikin kuvat ovat värikkäitä, kiinnostavia, hauskan naiiveja ja leikkimielisiä. Reittu käyttää värejä ja muotoja taiten, ja Prinsessa Pikkiriikin arkisessa, hieman hajamielisessä olemuksessa on jotain huvittavaa. 

Kaiken kaikkiaan Prinsessa Pikkiriikki vaikuttaa lastenkirjalta, jossa sukupuolirajoja ja -odotuksia pyritään rikkomaan. Teos esittää prinsessat arkisempina ja rämäpäisempinä kuin perinteisempi lastenkirjallisuuden kaanon: tytöt ovat itsenäisiä ja toimeliaita. Teos mahdollistaa lapsentasoiset keskustelut sukupuolirooleista ja siitä, miksi tyttöjen halutaan olevan kilttejä, kauniita prinsessoita, ja sen avulla voi laajentaa kuvaa feminiinisiksi mielletyistä prinsessa- ja tyttöhahmoista. On silti huomattava, että prinsessan rooli on tyttöhahmolle varsin odotuksenmukainen - jatkossa haluaisin nähdä tyttöoletetut hahmot lääkäreinä, luonnontieteilijöinä ja merirosvoina. 

Mitä sukupuolirajoja rikkovia lastenkirjoja te tiedätte?