Sivutiellä

Henriikka Tavi: Remu Teos 2023  "Haluan sellaisen maailman, jossa/koirat saavat kulkea vapaina." Henriikka Tavin runoteos Remu* on rakkaudenosoitus kahdelle perheenjäsenelle: Remu-koiralle ja syntymättömälle lapselle. Teoksessa kulkevat rinnakkain rakkaus muunlajiseen perheenjäseneen ja suru siitä, ettei ihmislasta ole syntynyt. Koira ei ole lapsi, mutta se on perheenjäsen. Tavin runoissa koiraan heijastuu lapsenkaipuuta, mutta samalla lukija pysähtyy perheen käsitteen äärelle: eikö muunlajisia perheenjäseniä pidä rakastaa yhtä lailla, juuri kuten Tavi kirjoittaa? Toisaalta Tavi huomauttaa, että "en pidä siitä/että koska meillä ei ole lapsia/puhumme sinusta kuin lapsesta". Koira on omanlaisensa, ei kenenkään korvike. Silti perheessä on perustavanlaatuista surua, kun puuttuu jotakin, jota kukaan muu ei voi perheenjäsenille antaa. Luen Tavin teosta, kun olen viimeisellä kolmanneksella raskaana, ja runot herättävät kipeitä kysymyksiä. Miksi toiset saavat lahjan, lapsen

Vuoden alussa julistin päivittäväni blogia tänä vuonna ahkerammin. Höpöhöpö - aika ei riitä sekä Instagramin että blogin pitämiseen, ja tuntuu tylsältä kopioida samat tekstit molemmille alustoille. Niin ajattelin nyt kuitenkin tehdä: koota muutaman miniarvion tänä vuonna lukemistani kirjoista.  Maria Peura: Esikoinen "Minä tunnen syyllisyyttä kaikesta, mitä lapselleni on tapahtunut. Olen siis syyllinen. Siihen, mitä minulle on tapahtunut, ei kukaan ole syyllinen. Äitini hoki syyllisyyttään samalla, kun syyllistyi aina vain uusiin ja uusiin väkivallantekoihin." Äitiys, sukupolvitraumat, väkivalta, ylisukupolvisuus, oman lapsen huostaanotto. Muun muassa näitä teemoja Maria Peura käsittelee romaanissaan Esikoinen. Peura kysyy romaanissaan suuria kysymyksiä. Kerrontahetkessä kirjailija pitää huolta ikääntyvistä vanhemmistaan: isä ei näe, äiti ei muista. Symboliikkaa täynnä tämäkin, kuten Esikoisen kerronta laajemminkin. Oma lapsi on jo aikuinen, kaikki kamala takanapäin - on aika

Lucia Osborne-Crowley: I choose Elena The Indigo Press 2019 Kävin Instagramissa yksityisviestein hyvää keskustelua siitä, miten vaarallista ja mitätöivää voi olla, että kohtusairauksista puhutaan traumaperäisinä, käsittelemättömän mielen myötävaikuttamia ongelmina. Keskustelut saivat minut pohtimaan, olisiko Lucia Osborne-Crowleyn pitänyt vielä tarkentaa keskeisintä väitettään trauman ja autoimmuuni- sekä kohtusairauksien välillä. Varmaankin.  Siitä huolimatta, että endometrioosin syntyprosessi esitetään epäluotettavasti, I choose Elena kuvaa endometrioosiin sairastuneen naisen kipukamppailua. Lukijalle ei jää epäselväksi, miten invalidisoivasta ja kivullisesta sairaudesta on kysymys. Osborne-Crowley vuotaa, Omalla tarinallaan Osborne-Crowley kuvaa, miten huonosti kohtusairaudet tunnetaan, miten häntäkin tutkitaan lähinnä neuroottisena naisena ja miten diagnoosi viivästyy vuositolkulla, jolloin endometrioosi on ehtinyt vallata sisäelimet kokonaan. Osborne-Crowleyn sairautta kuvataan su