sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Jaana Seppänen: Outokuoriaiset

Kun luin Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput -esseekokoelmaa, provosoiduin kirjoittajien tavasta arvottaa kirjallisuutta. Teos korostaa postmodernistisen, kokeilevan, rakenteella ja kielellä leikkivän kirjallisuuden merkitystä ja pitää sitä esimerkiksi juonivetoista kirjallisuutta parempana. 

Vaikka olen itse lähtöisin korkeakoulutetusta perheestä ja olen itsekin suorittanut maisterintutkinnon (suomi, kirjallisuus), en lämpene elitistiselle kirjallisuudelle tai kirjallisuuskäsitykselle. En pidä ajatuksesta, että olisi olemassa yksi tai muutama hienompi tapa, jolla ajatuksiaan voi jäsentää, ja että ne toiset olisivat jollakin tavalla yksinkertaisia, lukijaa halveksuvia tai heidät pettäviä teoksia. Uskon, että jokaiselle genrelle on oma paikkansa, sillä ihmiset lukevat eri tarpeisiin. Toiset kaipaavat korkealentoista sivistyssanasuota, johon upota, toiset tarvitsevat selkeän, jämäkän rakenteen ja jotakin tuttua, johon turvautua. Tässä kohdin minun on kai aika nöyrtyä ja antaa tunnustusta myös Juha Vuorisen kirjoille, joita olen kovin usein moittinut mutta jotka ovat saaneet monet ei niin aktiiviset lukijat lukemaan. 

En voinut olla ajattelematta Sinikka Vuolaa ja Tommi Melenderiä, kun luin Jaana Seppäsen Outokuoriaiset-esseekokoelmaa. Tahtomattanikin pohdin, että tämä on nyt sitä, mitä elitistisissä (tai ainakin korkeastikoulutettujen, paljon lukeneiden, kieliä osaavien, ehkä usein varakkaidenkin ihmisten) kulttuuri- ja kirjallisuuspiireissä arvostettaisiin. Seppänen ei selittele vaan leikittelee kielellä ja tyyleillä, ottaa haltuunsa analyysinkohteidensa tyylikeinot, viittaa toisiin taideteoksiin, viljelee sivistyssanoja ja hyppii rohkeasti kielestä toiseen. Niin - tämä on kai sitä, mikä välttelee kaikkea kaupallistettua, turvallista, tuttua, ennalta-arvattavaa, ja on siten niin kiehtova lukukokemus niille, joita tuttuus ahdistaa. 

Outokuoriaiset on hieman outo teos. Se on itsekin kuin outokuoriainen - biologisia kokoelmia tuhoava hyönteinen - sillä se tuhoaa totuutta ja välillä valhettakin. Seppänen käsittelee teoksessaan teemoja ja taideteoksia, jotka puhututtavat totuudenjälkeisessä ajassa, ja pohtii, onko totuutta olemassa ja mihin valhetta tarvitaan. 

Outokuoriaiset oli minulle paikoin lähes yhtä inhottava kokemus kuin se hetki, jolloin löytää keittiöstään sinne kuulumattomia hyönteisiä. Aika monesti teki mieli vain sulkea kaapinovi tai jauhopussi ja unohtaa sinne hyönteiset ja koko teos. Samanaikaisesti tuntui kuitenkin välttämättömältä toimia ja lukea Outokuoriaiset loppuun - saada ehkä jotakin tolkkua asiaan tai ainakin siivota tuholaiset pois mielestä ja lukulistalta. 

Minua vieraannutti Outokuoriaisissa se, minkä ajattelen monia kiehtovan: Seppäsen kieli. Seppänen ei tavallaan rönsyile mutta kuitenkin lauseet lavertelevat ja kiemurtelevat, ja pysyäkseen mukana tekstissä lukijalta vaaditaan aika paljon. Etäännyin jo pelkästään siitä, etten tuntenut kaikkia niitä kulttuuriteoksia (kirjoja, teorioita, elokuvia), joihin Seppänen teoksensa pohjaa. Vielä enemmän minua kuitenkin häiritsi kieli, joka vilisi sivistyssanoja ja abstrakteja lausekkeita kuin metsäpolku muurahaisia. Friktio, emootio, human interest, informatiivismarkkinoinnillinen.En innostu myöskään kielillä leikittelemisestä, latinankielisistä lausahduksista tai ranskankielisistä värssyistä. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki, mutta koin ahdistavana sen, että tekstien ymmärtäminen, monisävyisyyden tunnistaminen ja intertekstuaalisten (toisiin teoksiin viittaavien) viitteiden havaitseminen vaatii Outokuoriaisissa niin paljon sivistystä. Jäin jumiin myös siihen, etten aina tiennyt, miten Seppäsen tekstejä lukea. Kirjoittaako Seppänen totta? (Tuskin.) Kuuluuko tekstiä lukea niin kuin siinä lukee vai onko sanoma rivien välissä? (Ehkä rivien välissä.) 

Outokuoriaiset on teos niille, jotka haluavat tutustua esseistiikkaan, nauttia intertekstuaalisista viitteistä ja pohtia totuuden ja valheen rajaa. Seppäsen teos on kieli- ja kirjallisuustaitoisille kulttuuri-ihmisille - minun tekee mieli sulkea itseni tuosta ryhmästä pois, mutta huomaan, että koulutukseni ja osaamiseni myötä väistämättä ryhmään kuulun. 

Jaana Seppänen: Outokuoriaiset
WSOY 2019
302 s.
Pisteitä: 3/5

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Saara Turusen Medusan huone: liikkein ja katsein mieskaanonia purkamassa

Minusta on tullut vähän fanityttö. Kaikki, mitä Saara Turunen kirjoittaa, inspiroi minua valtavasti. Rakkaudenhirviöstä ja Sivuhenkilöstä on tullut minulle henkilökohtaisesti tärkeitä kirjoja, jotka kielentävät niitä seksistisiä, loukkaavia kokemuksia, joita naisena joutuu elämään. Nyt löysin itseni myös lavalta, liikkeistä ja katseista, kun kävin feministiystävieni kanssa katsomassa Turusen uuden näytelmän Medusan huoneen Q-teatterissa..

Medusan huone rakentuu episodeista, joita yhdistävää vallan ja sukupuolen tematiikka. Lavalla nähdään erilaisia mies- ja naisoletettuja hahmoja, joiden käyttäytymistä, elämää ja kehoa sukupuoli ja valtasuhteet määrittävät. On tyttö, jonka kuukautiset muuttavat naiseksi; sihteeri, joka mielistelee esimiestään, miesporukka, joka hiljentää formuloilla naisen äänen. Turusen Rakkaudenhirviöstä ja Sivuhenkilöstä tutut feministiset aihiot ovat siis läsnä myös Medusan huoneessa, joka osoittaa, miten monella tavalla fyysistä sukupuoleen liittyvä valta on.

Taideteokset ovat parhaimmillaan silloin, kun ne sitoutuvat yhteen muun taiteen kanssa. Medusan huoneessa kommentoidaan ovelasti ja terävästi mieskirjallisuutta tai pikemminkin miesklassikkoa: koko sitä miehistä kirjallisuuskaanonia, jossa nainen on vittu tai hyvä perse tai ehkä isot tissit. Toisaalta intertekstuaalisuus voi syntyä katsojan tulkinnoista, kuten itse huomasin, kun kiinnitin huomioni lavastukseen kuuluneeseen pieneen tauluun, joka esitti aaltoilevaa merta. Miira Luhtavaaran runokokoelmassa Sinusta roikkuu valoa meri symboloi naisen seksuaalisuutta. Tästä viitekehyksestä tarkasteltuna tuntuikin kiinnostavalta ja ajatuksiaherättävältä se, kun näytelmän loppupuolella yksi mieshahmoista kävi korjaamassa vinon taulun suoraksi ja asetti - suoristi - naisen siis paikoilleen. Paikalleen asettumisen tai asettamisen tematiikka onkin tuttu monista naisia käsittelevistä kaunokirjallisista teoksista: vaikka naishahmo näennäisesti ottaisikin itsenäisiä askelia ja kenties rikkoisi rajoja, lopussa vieraannuttava, hämmentävä asetelma korjataan sillä, että nainen löytää elämänsä miehen ja päätyy naimisiin. Sinänsä pieni liike 1,5-tuntisin näytelmän aikana saakin siis suorastaan järisyttäviä merkityksiä, kun sitä tarkastelee liikkeenä ja liikkeen merkityksenä.

Liike näkyy vahvasti myös toisessa lempikohtauksessani. Aviopari hääasuissaan astuu sisään ikkunasta, jota peittävät valkoiset verhot. Nainen astelee lavan eteen, mies näyttää yleisölle mustaa, likaista kättään. Mies pyyhkii kätensä väkivaltaisesti valkoiseen verhoon. Puhdas, viaton nainen on raiskattu.

Turusen näytelmässä on aseteltu täyteen naiseuden symboleita. Kanapäinen hahmo vetää katsojan huomion käsitykseen kimeääänisestä, tyhmästäkin olennosta. Useassa kohtauksessa naiseus määrittyy mekon tai hiusten kautta. Peruukkeja keppiinsä (siis naisia penikseensä) survova mies käyttää törkeää väkivaltaa: hän survoo peruukin (naisen) tahtomaansa vaikka väkisin.

Turusen kuvaukset seksimistä ja sukupuoleen liittyvästä vallasta ovat tarkkanäköisiä. Medusan huoneessa ääntä käytetään vain silloin, kun sitä tarvitaan - moni asia rakentuu liikkeestä ja katseesta. Näytelmän hiljaiset hetket viehättävät minua: nainen hiljennetään usein sanattomasti. Medusan huone oli kulttuurielämys, josta nautin esityksen kivuliaisuudesta huolimatta kovasti. Tuskin maltan odottaa, että Turusen näytelmät julkaistaan kokoomateoksena - tarvitsen Tavallisuuden aaveen ja muita näytelmiä omaan hyllyyni. 


Medusan huone Q-teatterissa:

Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, 
Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa
Lavastus: Milja Aho 
Valosuunnittelu: Ada Halonen 
Pukusuunnittelu: Suvi Matinaro 
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Koreografi: Janina RajakangasGraafinen suunnittelu: Aino Nieminen