torstai 23. maaliskuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Koko Hubara: Ruskeat tytöt
Like 2017
235 s. 
Pisteitä: 4/5
"Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun Ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Sillanrakentajia. Mutta emme me ole, emmekä välttämättä halua olla, ja niin kauan kuin minussa veri virtaa, aion pitää huolen siitä, että sinunkaan ei tarvitse sitä olla. Ellet itse niin halua. Sinun ei tarvitse viitoittaa minun tietäni. Tämän maan tietä. Henkilökohtaisesi ei tarvitse olla poliittista. Ellet itse niin halua. SSinulla on täysi itsemääräämisoikeus kehoosi, identiteettiisi, tarinaasi, vaikka meillä olisikin kapea leikkauspisteemme siksi että juuri minä synnytin juuri sinut."
Haparoivana feministinä olen seurannut mielenkiinnolla Koko Hubaran Ruskeat tytöt -median ja samannimisen esseekokoelman julkistamista. Feminismi on ollut minulle oppimista, ja juuri nyt ajattelen, että kaikista eniten minun on opittava rodusta, rasismista, valkoisuudestani, etuoikeuksistani. Minun on opittava näkemään maailmassa niitä asioita, joita minun ryhmäni ei ole halunnut maailmassa nähdä. On opittava näkemään ryhmiä ja kohtaamaan ihmisiä, joita minun ryhmäni ovat kohdelleet väärin. Intersektionaalinen feminismi on auttanut minua tässä; Suomessa Koko Hubara on yksi heistä, jotka pitävät vaiennettujen ääntä.

Nyt olen kuunnellut, vähän.

Monen moninainen monikielinen kirja

Koko Hubara on hyvä kirjoittaja. Minusta kaikki lähtee liikkeelle siitä, että pystyy tuottamaan tekstin, jollaista ei vielä ole ollut. Hubaran teos on epäilemättä yhteiskuntakriittinen - se nostaa esiin yhteiskunnallisten käytänteiden vinoutuneisuuden - ja samalla se on hyvin empaattinen. Se lohduttaa heitä, joille teos on suunnattu. Jos jotakin olen oppinut, niin sen, etteivät rodullistetut ole valkoisille velkaa. Heidän ei tarvitse opettaa. Siksi on mahtavaa, että Hubara on kirjoittanut teoksen omalle viiteryhmälleen ja tekee sen näkyväksi niin kielen kuin sisällön tasolla. 

Sanomaansa vahvistaakseen Hubara kysyy ja toistaa. Lukijaan - tai ehkä sittenkin maailmaan - suunnatut kysymykset jättävät pohtimaan. Konkreettiset tosielämän esimerkit sävähdyttävät ja hätkähdyttävät mutta tekevät myös tekstistä helposti lähestyttävän. Hubara kertoo esseissään representaatioista, vaihtoehdottomuudesta, siitä, miten on tyydyttävä niihin harvoihin kuviin, mitä itsensäkaltaisista on saatavilla. Hän ottaa kantaa median toimintaan, muistuttaa vertaisiaan itsemääräämisoikeudesta ja puolustaa Ruskeita isiä. Henkilökohtainen on poliittista, mutta, kuten Hubara muistuttaa, sen ei tarvitse olla. Omista kokemuksista on myös oikeus vaieta - tai olisi, jos yhteiskunta sen rodullistetuille sallisi. Oma kokemus voi olla vain oma kokemus; aina ei tarvitse hyväksyä asemaansa jonkin ryhmän edustajana. 

Se, että Hubara käyttää koko kielitaitoaan ja teksteissä vilahtaa monenkielisiä ilmauksia, on suorastaan nerokasta. Kuinka usein koodinvaihtoa lopulta nähdään kirjallisuudessa? Ruskeiden tyttöjen kielellisessä moninaisuudessa erityisen avartavaa on se, etteivät koodinvaihdot ole pelkkiä englanninkielisiä heittoja, vaan Hubara tekee näkyväksi sen, että ihmiset ajattelevat muillakin kielillä, vaikkapa hepreaksi. Oikeastaan olisin toivonut tätä monikielisyyttä enemmänkin; toivoisin, että monikielisyys näkyisi yhteiskunnassa enemmänkin. Kielet ovat voimavara, ne ovat resurssi, vaikka kielten vaihtamisesta ja monikielisyydestä voisi toki olla montaa mieltä. Joku saattaa ahdistua siitä, ettei ymmärrä. Kielitieteilijänä olen innoissani: tällä tavalla monikielisyyden pitäisi arjessamme näkyä. Se, että jotakin ei ymmärrä, on vihje monestakin asiasta. Se kertoo tietysti siitä, ettei kaikkea lukemaansa tarvitse ymmärtää löytääkseen keskeiset asiat. Vielä enemmän se, ainakin Hubaran teoksessa, kertoo siitä, että tämä kirja on suunnattu toisille. Eri kieliä käytetään eri tilanteissa ja eri ihmisille. 

Hubara on onnistunut luomaan teoksen, joka epäilemättä on omalle kohderyhmälleen hyvin tärkeä. Vaikuttava se on minullekin: Ruskeat tytöt tekee näkyväksi tämän ryhmän, jota ei mediassa, kirjallisuudessa tai kaupungin kaduilla haluta nähdä. Hubara käyttää kieltä niin, että hän rajaa me-ryhmän tasan niihin, jotka siihen ryhmän kuuluvat. Loput jäävät ulkopuolelle kuuntelemaan ja katselemaan. On erittäin opettavaista lukea jotakin sellaista, johon minä en samastu ja jota ei ole tarkoitettu minulle. Olen iloinen, että sain kuunnella nämä kokemukset, oppia jotain, puhua itselleni samalla siitä, että myös minun tehtävänäni on antaa tilaa ja opetella olemaan toisin kuin ennen.

Bloggaajan positiosta

Postaukseeni on vaikuttanut kaikki se teoksesta käyty keskustelu, jota olen lukenut. Tämä teksti on syntynyt viitekehyksessä, jossa keskeistä on ollut yhteiskunnallisten käytänteistä - niistä, joita itsekin etuoikeutettuna olen pitänyt ja pidän yllä - tiedostuminen. Olen pyrkinyt asettamaan itseni oppimisprosessiin, jotta voisin katsoa maailmaa toisin ja oppia toimimaan toisin. Hubaran somekanavia seuranneena olen hämmästynyt siitä, miten Hubara joutui erikseen nimeään arvion, jossa hänen teostaan analysoitiin kaunokirjallisten piirteiden, ei rasismisisällön, kautta. Mitä ihmettä? Millä perusteella me arvioimme tekstejä? Adichie on puhunut yhden tarinan vaarasta, ja näemmä se näkyy kirja-arvioissakin. 

Eri asioista tietoiseksi tuleminen pelottavaa mutta varsin tarpeellista. Minun silmäni avautuivat sille, ettei ruskeita kirjailijatyttöjä pidetä samalla tavalla kirjailijoina. Medialle ja julkiselle he ovat kuin kokemuskouluttajia tai kansanvalistajia, tietopankkeja. Heitä ei pidetä kirjailijoina vaan jonkin ismin lähettiläinä. Haastattelut koskevat rasismia ja syrjintää, eivät kirjallisuutta, kirjoittamista, kirjoittajaksi kasvamista. Näiden asioiden avauduttua minulle en tietenkään voinut olla tarkastelematta omaa käyttäytymistäni. Pohdin lukiessani, miten pyrkiä asialliseen bloggaukseen - ja sitten mietin, miksi siihen pyrin. Mitä minä tavoittelen? Yritänkö vain poistaa valkoista syyllisyyttäni, vai pyrinkö muuttamaan omaa ja muiden maailmaa? Miksi pohdin, osaanko kirjoittaa tarpeeksi samalla tavalla kuin kaikesta muustakin, ja mihin tuollainen pohdinta johtaa? Mihin kaikki tämä johtaa? Oppiminen hämmentää mutta se myös avartaa.

Hubara pakottaa lukijansa pohtimaan, millaisesta maailmankuvasta lukukokemus rakentuu. Lukijan oma positio tulee väistämättä esiin, ja ellei tule, olisi lukijan sitä syytä miettiä. Minä luin Ruskeita tyttöjä etuoikeutetun, valkoisen naisen näkökulmasta. Minun ei kuulunutkaan samastua. Minun ei kuulunut edes oppia. Feminismi on kuitenkin tuonut minuun voimaa, jolla pyrin taistelemaan omia ajatusvirheitäni vastaan ja jolla pyrin vastustamaan yhteiskuntaan luonnollistuneita, toisia haavoittavia käytänteitä. Sen takia halusin lukea Ruskeat Tytöt: halusin oppia. Halusin kuulla niitä kokemuksia, joita minulla ei ole, ja oppia ottamaan ne huomioon. Feministinä, mutta myös - ja ennen kaikkea ihmisenä - se tuntuu tärkeältä. 

Toisaalla: Omppu, Helmi Kekkonen

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns

Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns
Bonnier Pocket 2016 (2015)
329 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Heja! Parasta.
Jag ville se hur han såg ut när jag inte var med. Jag undrade om han började prata finlandssvensa med ena grannen och skånska med den andra. För jag såg hur snabbt han skiftade mellan olika personligheter och ju mer jag gjorde det, desto tydligare blev det att den versionen som jag kände bara var en av många.
Kuinka toiset näkevät meidät? Kuinka Samuel nähtiin? Kuka oli Samuel, ja ketä ovat hänen läheisensä? 

Toisinaan harhailu ja yllättävät hetket johtavat parhaisiin elämyksiin.

Olin toki kuullut Khemirin uutuudesta ja sen aiheuttamista positiivisista fiiliksistä. En silti ollut suunnitellut teoksen lukemista, kunnes teos osui silmääni kotikirjastoni ruotsinkielisen kirjallisuuden osastolta.

Khemirin kirjassa kaikki on kiinnostavaa. Ensimmäisenä joutuu hämmästelemään kertojavalintaa: on minäkertojia, jotka erottuvat omiksi hahmoiksiin mutta eivät heti paljasta koko olemustaan. Allt jag inte minns on valtavan moniääninen teos: siinä ääneen pääsee Samuelin tarinaa kirjoittava jag, Samuelin ystävä Vandad, rakastettu Laide sekä joukko muita läheisiä.

Vaikka Allt jag inte minns kertoo Samuelista - tämän ystävyyksistä, rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta - ei Samuel itse pääse romaanissa juuri ääneen. Samuelin elämää kuvaavat ennen kaikkea hänen läheisensä. Khemirin romaanin idea onkin valaista sitä, miten jokaisen todellisuus on erilainen. Siinä missä Samuel on Vandadille luotettava, ikuinen ystävä, joka kuitenkin jättää laskunsa maksamatta, uppoutuu Laide mustasukkaisuuteen. Vandad taas näyttäytyy Laidelle epäluotettavana, Samuelin rahat vievänä huijarina. Lukija joutuu todellisuuksien viidakkoon, jossa on haparoitava selvittääkseen, miltä kenenkin maailma oikeastaan näyttää. Lopullista totuutta ei ole, kuten ei elämässä ylipäätään. Jokaisen Samuel on omanlaisensa - luotettava, epäluotettava, tunteellinen, tunteita pakeneva. Jokaisen maailma koostuu omista havainnoista ja kokemuksista, ja sen osaa Khemiri hienosti pukea sanoiksi.

Khemirin teosta kuvaillaan takakannessa rakkauskertomuksessa. Se on sitäkin, mitä hienoimmalla tavalla: se kertoo rakkaudesta, joka jollakin oleellisella tavalla muistuttaa todellista. Kaikki ei aina mene niin kuin oli ajatellut, Khemirin teos kertoo, ja lukija myhäilee. Niinhän se on. Laiden ja Samuelin tarina ei ole ällöttävänmakea prinsessa-prinssi-seikkailu, joka päättyy pilvenhattaroihin ja vaaleanpunaisiin karkkeihin. Laiden ja Samuelin tarinassa on jotakin hyvin realistista ja todellista.

Khemirin teos on myös kertomus ystävyydestä. Se kuvailee ystävyyttä, jossa toista kunnioitetaan - tai ainakin kunnioituksen ajatellaan olevan läsnä. Samuelin ja Vandadin läheinen suhde perustuu siihen, ettei kumpikaan kysele toiselta jälkikysymyksiä, siis niitä, joita rodullistetut aina kohtaavat. Khemiri kuvaa uskottavasti, taitavasti ja sopivan vaitonaisesti sitä, millaisessa kysymysten ristitulessa tummaihoiset tai muuten vain joukkoon kuulumattomat usein ovat.
Men när Samuel presenterade sig svarade jag med mitt riktiga nam. Jag gjorde mig redo på földjfrågorna. "Vad sa du? Vamdad? Vanbab? Van Damme? Jaha Vandad. Var kommer det namnet ifrån? Vad betyder det? Var kommer dina föräldrar ifrån? Kom dom hit som politiska flyktningar? Är du född här? Är du hel eller halv? Känner du dig svensk? Hur svensk känner du dig? Äter du fläsk? Förresten känner du dig svensk? Kan ni åka tillbaka? Har du rest tillbaka? Hur känns det att resa tillbaka? Är det kasnke så att du känner dig utländsk när du är här och svensk när du är där?"

Missään vaiheessa päähenkilöiden maahanmuuttajataustaisuus ei kuitenkaan nouse romaanin keskiöön. Henkilöiden historialla on väliä, mutta vielä enemmän merkitsee se, mitä ymmärretään olla sanomatta. Khemirin teoksessa olennaista onkin se, ettei se sorru Adichien mainitsemaan yhden tarinan vaaraan: tämä ei ole tyypillinen "maahanmuuttajakertomus" rasismikokemuksineen, onnettomine lapsuuksineen ja pakolaishistoriikkeineen. Ei, tässä kirjassa päähenkilöt ovat vain henkilöitä, ihan tavallisia ihmisiä. Tausta vaikuttaa mutta ei määritä heitä. Allt jag inte minns on romaani ihmisistä, ihmissuhteista, luottamuksesta ja totuuden vääristymisestä, ja se on teoksessa hienointa.

Toisaalla: Ulla, Krista ja Omppu