perjantai 27. heinäkuuta 2018

Todellisuudesta irrallista teoriaa vai osaamista uudistavaa kirjallisuutta? Mitä ammattikirjallisuus oikein on?

Uusi lukukausi lähestyy, ja kesätyöttömyyden jälkeen tuntuu innostavalta palata työpaikalle. Hyviä opetusideoita on putkahdellut mieleen pitkin kesää, kun aivoilla ja inspiraatiolla on ollut aikaa levätä ja palautua. Opettamisesta ja pedagogiikasta innostuneena olen tänä kesänä myös tutkaillut jonkin verran ammattikirjallisuutta: lukenut esimerkiksi feministisestä ja nyt myös yliopistotason pedagogiikasta. 

Kesälomareissulleni otinkin mukaan Opettajana yliopistolla - korkeakoulupedagogiikan perusteet -teoksen, jonka eri luvut käsittelevät yliopistopedogogiikkaa erilaisista näkökulmista. Kun esittelin lukemistoani tuttavilleni, joista toinen sattuu myös olemaan opettaja, sain vastaukseksi lähinnä vaivaantunutta naureskelua: kuka ottaa lomalle luettavaksi ammattikirjallisuutta, ja kuka sellaista ylipäätään lukee? 

Jäinkin miettimään, miksi ammattikirjallisuuden lukemista pidetään tylsänä, teoreettisena askareena, jota tehdään lähinnä opiskeluaikoina ja silloinkin vastentahtoisesti. Tuttavani tuntuivat käsittävän pedagogiset teokset teorioiksi, joilla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä - ja on myönnettävä, että minäkin ajattelin opiskeluaikanani usein näin. Tässä postauksessa pohdin kuitenkin, miksi en enää ajattele niin. Ammattikirjallisuuden lukeminen voi olla paitsi hyödyllistä myös hauskaa - ja oman asiantuntijuuden kehittymisestä voi nauttia. 

1) Ammattikirjallisuus tuo työarkeen konkreettisia ideoita

Opiskeluaikanani monia kursseja ja kurssimateriaaleja syytettiin abstrakteiksi ja teoreettisiksi. Parhaita lähdeteoksia olivat ne, jotka jotenkin linkittyivät omaan työ- tai opiskeluarkeen. Varsinkin tutkimuspohjaiset artikkelit ja opinnäytteet, joissa tutkitaan työelämässä näkyviä ilmiöitä, tuottavat tietoa, ymmärrystä ja ideoita siihen, miten omassa työssä voisi toimia tai mitä omalla työpaikalla voisi parantaa. Opettajana yliopistolla -teoksen kohokohtia ovat ne artikkelit, joissa avataan joko opettajan tai opiskelijan taitoja ja pohditaan, miten niitä voi kehittää. Ammattilaisen arjen kannalta keskeisiä ovatkin erilaiset sovellus- ja kehittämisideat, joita ammattikirjallisuuden lukija voi hyödyntää arjessaan. Konkreettisten esimerkkien ja tehokkaan havainnollistamisen merkitystä ei voi olla korostamatta ammattikirjallisuudessa: lukijan on ymmärrettävä, miten uutta tietoa voi omalla alalla tai omassa arjessa hyödyntää. Opettajana yliopistolla -teoksesta saa vinkkejä esimerkiksi siihen, millaista on opettajan onnistunut viestintä, mitä taitoja tuntien suunnitteleminen tarvitsee ja millaisin kysymyksin opiskelijoita voi keskusteluttaa. Näitä havaintoja voi viedä lukemastaan suoraan arkeen - ja kas, ammattikirjallisuuden lukemisesta on ollut hyötyä. 

2) Opiskelijan rooliin asettuminen on opettajalle hyödyllistä

Yksi syy sille, miksi opin mielelläni uutta, on se, että haluan pitää mielessäni tunteen siitä, miten vaikeaa oppiminen ja opiskeleminen toisinaan on. Olenkin sitä mieltä, että kaikkien opettajien pitäisi säännöllisesti olla myös opiskelijana ja ohjattavana - osallistua vaikka uuden kielen kurssille tai lukea tieteellinen teos aiheesta, joka ei ole itselle kovin tuttu. Näin mielessä pysyy paitsi se, millaisin keinoin uutta tietoa voi jäsentää, myös se, miltä uuden oppiminen opiskelijasta tuntuu. Yksi oman opettajankoulutukseni merkittävimpiä kokemuksia oli, kun meidän oli pakko tehdä harjoitusryhmää varten eräs piirustustehtävä. Inhosin piirtämistä niin paljon, että lykkäsin tehtävän tekemistä harjoitusryhmän alkamiseen saakka, ja tein piirrokseni sitten kiireessä viidessä minuutissa. Ahdistukseni keskeltä tajusin, että omissa opiskelijaryhmissäni on aina niitä, joilta tuntuu samalta kuin minusta tuolloin. Kokemus on ohjannut minua huomioimaan paremmin sen, miltä opiskelijoista tuntuu ja miten voi huomioida ne opiskelijat, joille oppiminen aiheuttaa negatiivisia tai muuten vaikeita tunteita. Tähän voi tietysti saada vastauksia ammattikirjallisuudesta, mutta ammattikirjallisuus voi tarjota vastauksia myös empiirisesti, omien luku- ja oppimiskokemusten kautta. 

3) Työkokemus auttaa jäsentämään teoreettista tietoa

Jos pedagogiikan kirjat tuntuivatkin opiskeluaikana puisevilta ja todellisuudesta irronneilta, on myönnettävä, että nyt muutaman vuoden opetuskokemuksen jälkeen on toisin. Työkokemus auttaa jäsentämään teoreettisia malleja ja tutkimuksissa tehtyjä havaintoja - ylipäätään koen, että minun on helpompi ymmärtää ammattikirjallisuutta nyt, kun olen nähnyt, mitä työni käytännössä on. Niihin teorioihin ja opintokokonaisuuksiin, jotka tuntuivat opiskeluaikoina vaikeilta tai turhilta, voi palata myöhemmin. Omaa asiantuntijuuttaan voi kehittää sittenkin, kun on jo asiantuntijana töissä - ja joskus ammattikirjallisuudesta on hyötyä vasta sitten, kun pystyy yhdistämään erilaisia teemoja ja asiakokonaisuuksia toisiinsa. Ilahduin Opettajana yliopistolla -teoksen artikkeleista niin, että toivoin olevani jälleen opiskelija - minulla olisi nyt niin paljon enemmän sanottavaa ja keskusteltavaa, kun oma ammatti-identiteettini on jo muotoutunut ja asiantuntijuuttakin karttunut. 

4) Toisten ammattilaisten tekstit paljastavat asioita, joita ei itse ole tullut ajatelleeksi

Lienee ilmiselvää, että ammattikirjallisuutta on luettava, jos mielii pitää tietonsa ja osaamisensa ajan tasalla. Kaikkien oman alan teemojen asiantuntija ei voi mitenkään olla - eikä tarvitsekaan. Opettajana yliopistolla -teosta lukiessani ilahduin siitä, että tulin pohtineeksi näkökulmia, joita en välttämättä muuten olisi hoksannut ajatella. Minulle uutta oli esimerkiksi se, että työläistaustaiset yliopisto-opiskelijat saattavat olla opintojensa takia hukassa, kun he eivät enää kuulu työläisluokkaan mutta eivät tunne itseään myöskään osaksi korkeasti koulutettuja. Yliopistopedagogiikka oli käsitteenäkin suhteellisen uusi - siitä ei juuri puhuttu opinnoissani, vaan oletuksena oli, että suuntaudumme lasten ja nuorten opetukseen. Minusta oli kuitenkin kiinnostava lukea siitä, millaisia erityiskysymyksiä on otettava huomioon, kun opettaa korkeakoulussa, olenhan itsekin opettanut aikuisia opiskelijoita. Pidän hyödyllisenä sitä, että olen opintojeni jälkeenkin jatkanut osaamiseni ja asiantuntijuuteni kehittämistä. 

Kuten todettua, en kokenut ammattikirjallisuuden lukemista lainkaan rasittavana. Koska kyse oli vapaaehtoisesta lukemisesta, nautin siitä, että sain pohtia opettajuuden eri ulottuvuuksia ja sitä, miten voin hyödyntää uutta tietoa omassa työssäni. Omaehtoiseen ammattikirjallisuuden lukemiseen ei useinkaan jää tarpeeksi aikaa, ja mielestäni kouluttautumiselle pitäisi varata aikaa myös työpaikalla - ammatillinen kehittyminen ei voi tapahtua pelkästään vapaa-ajalla. Siitäkin voi kuitenkin nauttia, eikä tieteellisten kirjojen lukeminen tarkoita automaattisesti sitä, että lukijalla on tylsää. Moiset mielipiteet joutaisi jo kumota, eikö? 

Luetteko te ammattikirjallisuutta? Miksi tai miksi ette? Miten ammattikirjallisuus on hyödyttänyt teitä? 

Luettavanani oli: 
Mari Murtonen (toim.): Opettajana yliopistolla. 
Korkeakoulupedagogiikan perusteet. 
Vastapaino 2017
425 s.


maanantai 23. heinäkuuta 2018

Vaarallisia vanhempia ja keplottelevia kolmikoita - kaksi lapsuuden mysteerisuosikkia

Heinäkuun puolessavälissä minuun iski lukujumi. Hiostavat helteet eivät edesauttaneet tilannetta: varsinkin kotona, jossa on tällä hetkelä noin 30 astetta, tuntui siltä, että aivot eivät kykene työskentelemään vaativien tehtävien parissa. Niinpä lainasin kirjastosta muutaman lapsuudenajan suosikkini: yhden The Mystery Clubin ja yhden Surkeiden sattumusten sarjan lastenromaanin. 

Fiona Kelly: Kielletty saari, Mystery Club #3

Kielletyssä saaressa mysteerikerhon kolme jäsentä, Holly, Tracy ja Belinda, matkustavat Hollyn tädin luo merenrantakaupunkiin. Kuinka ollakaan, tytöt eivät onnistu pysymään erossa seikkailuista, ja kohta he alkavat tutkia, mikä on vikana kielletyksi julistetuksi saaressa, maatilassa, jonka uudesta omistajuudesta kiistellään, ja muutamassa pelottavassa paikallisessa miehessä. 

Vaikka Kielletyn saaren tapahtumat ovat jokseenkin epäuskottavia, on Kellyn kerronta reipasta ja mukaansatempaavaa. Mystery Clubissa virkistävää on, että kaikki päähenkilöt ovat teini-ikäisiä tyttöjä. Juonivetoinen tarina etenee nopeasti, ja jännittäviä tapahtumia riittää. Muistan tykänneeni sarjasta kovasti lapsena, enkä yhtään ihmettele! Näin aikuisena kaipasin sitä, että hahmot olisivat olleet moniulotteisempia. Luin tarinan kuitenkin mielelläni loppuun, ja lainannen sarjaa vielä lisääkin. Neiti Etsivien ja Viisikoiden ystäville Mystery Club on varma valinta. 

Fiona Kelly: Kielletty saari
WSOY 1995 (1993)
Suom. Raimo Salminen
217 s.
Pisteitä: 4/5

Lemony Snicket: Avara akkuna

Avara akkuna on kolmas osa Snicketin surkuhupaisasta Surkeiden sattumusten sarjasta. Kolmannen osan aluksi orvot sisarukset Violet, Klaus ja Sunny ovat muuttamassa jälleen uuden huoltajan, tällä kertaa Josefiina-tädin luokse. KIelioppia rakastava mutta kaikkea muuta pelkäävä täti ei kuitenkaan osoittaudu kovinkaan turvalliseksi vanhemmaksi, sillä hän päästää kuin päästääkin kreivi Olafin jälleen lasten elämään. 

Avara akkuna on Kielletyn saaren tapaan lasten mysteeriromaani, jossa lapsipäähenkilöt koettavat pelastaa itsensä ja muutaman muun henkilön oman nokkeluutensa avulla. Snicketin omintakeinen tyyli, jossa hän surkuttelee lasten kohtaloa ja opettaa sanojen merkityksiä, on hauskaa luettavaa. Lapsena Surkeiden sattumusten sarja oli jännittävää luettavaa, ja sitä sarjaa lukee aikuisenakin mielellään. 

Lemony Snicket: Avara akkuna
WSOY 2003 (2000)
Suom. Ulla Lempinen
Kuvitus: Brett Helqvist
218 s.
Pisteitä: 4/5

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Haluan olla feministinen opettaja - mutta mitä se oikein tarkoittaa?

Jaana Saarinen, Hanna Ojala & Tarja Palmu (toim.): 
Eroja ja vaarallisia suhteita. 
Keskustelua feministisestä pedagogiikasta.
FERA 2014
263 s.
Mitä feministinen pedagogiikka on?

Feministinä pohdin usein, miten arvomaailmaní näkyy ja miten saan sen näkymään paremmin arjessani. Yksi elämänalue, johon olen koettanut arvomaailmani tuoda, on työ. Korkeakouluopettajana kohtaan eritaustaisia opiskelijoita mutta joudun toisaalta pohtimaan myös opetusinstituutiooni ja -asemaani liittyvää vallan tematiikkaa. Koska opetan paljon myös rodullistettuja opiskelijoita, minun pitäisi kyetä tiedostamaan oma valkoisuuteni ja sen vaikutus opettajuuteeni. 

Näistä syistä kiinnostuin tutkimaan, miten feminismin voi huomioida opetuksessa ja opettajan ammatissa. Feministinen pedagogiikka ei ollut minulle opiskeluajoiltani tuttu suuntaus (mistä miinus opettajankoulutuslaitokselle), mutta Eroja ja vaarallisia suhteita. Keskustelua feministisestä pedagogiikasta -artikkelikokoelma antaa lyhyen katsauksen siihen, millaisia teemoja feministinen pedagogi käsittelee. 

Tieteellisistä artikkeleista koostuva kokoelma pohtii tiedon rakentamiseen, luokkahuonekäytänteisiin ja opiskelijoiden identiteetteihin liittyviä asioita. Kokoelman alkupuolella pohditaan sitä, mitä feministinen pedagogiikka on. Lyhyesti sanottuna kyse on opettamisesta ja ohjaamisesta, joka pohjautuu feministiselle ymmärrykselle sukupuolesta, tiedon poliittisuudesta ja sukupuolittuneista käytänteistä (Saarinen, Ojala & Palmu: 17). Intersektionaalinen feminismi huomioi myös muut mahdolliset ryhmät, esimerkiksi rodun ja luokan, ja näin ollen feminististä pedogogiikaa kannattava opettaja joutuu pohtimaan myös niiden vaikutusta opetukseen ja oppimiseen. 

Kokoelman alkupuolella puhutaan käytänteistä, jotka ovat nuorelle opettajalle jo tuttuja: tietoa rakennetaan yhdessä, opettaja ei ole käytänteistä tyrannimaisesti määräävä itsevaltias, opiskelijoille tulee antaa mahdollisuus ilmaista omat ajatuksensa ja toisaalta rakentaa tietoa keskenään. Vertaisoppiminen ja dialoginen opetus kuuluvat luonnollisina osina omaan opetukseeni, vaikka käytänteitä voi tietenkin monipuolistaa. Kiinnostavimpia aiheita artikkelikokoelman alkupuolella ovat esimerkiksi se, miten yhteiskuntaluokka näyttäytyy yliopisto-opiskelijoiden opiskeluidentiteeteissä, ja se, miten huomioida se, että erilaiset äänet pääsevät kuuluviin. Näitä teemoja olisi voinut artikkeleissa vielä syventääkin: opettajana kaipaan konkreettisia ohjeita siihen, miten konflikteja voi ehkäistä. 

Seksuaalisuuden moninaisuuden huomioiminen 

Kokoelman kiinnostavin osa on viimeinen, kolmas osa, jossa käsitellään feminististä pedagogiikkaa osana opetuskokeiluja. Lukijana olisin toivonut enemmänkin artikkeleita, joissa jaetaan tietoa käytännön feministisestä pedagogiikasta - tieteellisten artikkelikokoelmin tapaan myös tässä teoksessa teoretisoidaan paljon. Teoreettiset osuudet ovat eittämättä kiinnostavia ja tarpeellisia mutta toisaalta feministisen pedagogiikan onnistuneet ja epäonnistuneet käytännöt avautuvat parhaiten, kun kuulee, miten muut opettajat ovat arkityössään toimineet. 

Yksi erityisen mielenkiintoinen artikkeli on Jukka Lehtosen kirjoittama Seksuaalinen moninaisuus, pedagoginen vuorovaikutus ja opettajan valinnat. Siinä Lehtonen tuo esille sen, miten hänen kurssillaan ollaan keskusteltu seksuaalisuudesta ja millaisia jännitteitä keskusteluilmapiiriin on liittynyt. Lehtosen mukaan jännitteitä ovat aiheuttaneet toisaalta se, että osa on selittänyt homoseksuaalisuuden vastustusta uskollaan, ja toisaalta se, että mediailmapiirin on koettu keskittyvän homoihin, jolloin heteroseksuaalisuutta joutuu häpeämään. Lehtonen kertoo, että hän on pyrkinyt sallimaan keskusteluissa kaikenlaiset mielipiteet ja että opettajien ja oiskelijoiden tulisi voida keskustella siitä, miten esimerkiksi seksistisiä, rasistisia tai heteronormatiivisia kantoja saa yleensä opetustilanteissa ilmaista ja miten niitä voisi ehkäistä.

Lehtonen analysoi hyvin sananvapauden ristiriitaa mutta ei ota tarpeeksi vahvasti kantaa siihen, että rasismi, seksismi ja heteronormatiivisuus eivät ole mielipiteitä vaan ideologioita, joilla valtaapitävät pönkittävät omaa asemaansa. Jotta turvallisia oppimisympäristöjä pystyttäisiin rakentamaan, pitäisi mielestäni olla itsestään selvää, ettei esimerkiksi rasistisia tai seksistisiä ilmauksia sallita ja että opettaja puuttuu niihin aina, kun niitä huomaa (ja jos ei huomaa, opettelee huomaamaan). Turvallista ilmapiiriä ei luoda sillä, että valtaapitävät saavat pitää kiinni jyrkistä kannoistaan vaan sillä, ettei sorrettujen tarvitse pelätä oman identiteettinsä puolesta. 

Lehtonen keskustelee artikkelissaan myös siitä, olisiko hänen opettajana pitänyt tuoda esiin oma ei-heteroseksuaalisuutensa, vaikka sille ei luontevaa tilaa kurssilla löytynyt. Eroja ja vaarallisia suhteita -kokoelmassa pohditaan pariinkin otteeseen sitä, että omalla ei-heteronormatiivisella identiteetillään opettaja voi helpottaa myös opiskelijoiden itseilmaisua ja identiteetin vapautta. Mielestäni on itsestäänselvää, ettei opettajan ole pakko tuoda identiteettiään esiin, mutta toisaalta koen, että asian kertominen voi toisinaan olla hyväksi. Eräs nuoruudenajan opettajani tiedettiin lesboksi, ja  monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat opiskelijat tukeutuivatkin häneen. Samalla normalisoitiin seksuaalisuuden moninaisuutta, näimmehän opiskelijoina, että ihan tavalliset, tavallisissa ammateissa toimivat mukavat ihmiset voivat edustaa monenlaisia identiteettejä. Onkin kummallista, että Opettaja-lehdessä on julkaistu pääkirjoitus, jossa ei-heteroseksuaalisia opettajia kehotetaan salaamaan identiteettinsä yksityisasiaan vedoten (ks. Lehtosen artikkeli). 

Rodun huomioiminen luokkahuoneessa

Eroja ja vaarallisia suhteita -teoksen lukija jää pohtimaan sitä, miten rodullistetuille opiskelijoille taataan luokassa turvallinen opiskeluympäristö ja miten opettajana voi toisaalta purkaa omaa valkoisuutta ja toisaalta oppilaitoksen rasistisia tai vahingollisia käytänteitä. Helena Oikarinen-Jabai pohtii lyhyessä aritkkelissaan jälkikolonialistisia lähestymistapoja ja niiden haasteita, esimerkiksi sitä, miten valkoinen opettaja voi opettaa kolonisaatioon liittyviä aihepiirejä ja miten omaa valkoisen, etuoikeutetun henkilön identiteettiä pitäisi purkaa. Kysymykset jäävät kuitenkin vastausta vaille, sillä artikkelissa pohditaan nimenomaan sitä, miten vaikeita nämä kysymykset ovat. Se, ettei Eroja ja vaarallisia suhteita -teos käsittele rodullistamista ja sen huomioimista kovinkaan laajasti, osoittaa, miten tarpeen tutkimus valkoisesta opetuksesta Suomessa olisi. Ainakin itse kaipaan tietoa siitä, miten rikon valkoisuutta pönkittäviä käytänteitä omassa opetuksessani, jossa kohtaan jatkuvasti rodullistettuja opiskelijoita. 

Feministisellä opettajalla on paljon pohdittavaa

Feministisellä opettajalla riittää työsarkaa. Oman opetuksen jämähtäneitä, valtasuhteisiin kiinnittyviä käytänteitä on kyettävä arvioimaan uusiksi. On pohdittava, miten oma oppilaitos huomioi opiskelijoiden erilaiset identiteetit ja millaisia turvallisia opiskeluympäristöjä se tarjoaa vähemmistöihin kuuluville opiskelijoille. Eroja ja vaarallisia suhteita -artikkelikokoelman paras anti itselleni onkin se, 

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

4 + 6 = miksi luin Taikurin ja taskuvarkaan loppuun, vaikkei minun oikeastaan tehnyt mieli

Taikuri ja taskuvaras on trilogian avausosa, jossa Mina, entinen aatelislapsi ja nykyinen kadulla asuva taskuvaras, saa uuden tilaisuuden parempaan elämään, kun Tom pelastaa hänet lahosta liiteristä. Tom osoittautuu taikuriksi ja keksijäksi, joiden taidoissa on jotakin, joka ei sovi 1890-luvun loppuun. Mina palkataan Tomin apuriksi - tai oikeastaan taloudenhoitajaksi, mutta arkensa ohella kaksikko pääsee todistamaan, miten erilaiset koneet on herätetty elollisiksi olennoiksi. Tässä postauksessa pohdin, miksi luin teoksen loppuun, vaikka monet sisältöratkaisut saivat minut pohtimaan, jaksanko todella lukea kirjaa. 

Syyt, joiden takia luin Anniina Nikaman Taikurin ja taskuvarkaan loppuun

1) Halusin tutustua nuorten fantasiaan

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
WSOY 2018
415 s.
Pisteitä: 2/5
Tuntuu siltä, että suurin osa nykyään julkaistuista nuorten kirjoista sijoittuu fantasiamaailmaan tai ainakin kirjoissa on maagisen realismin elementtejä. Halusin tirkistää tähän maailmaan ja todeta, pidänkö siitä. Periaatteessa kyllä, periaatteessa en. Tähän teokseen kaipasin enemmän juoni- ja fantasiaelementtejä, mutta nuoren on helppo aloittaa tästä, jos ei ole fantasiaa aiemmin lukenut. 

2) Nikaman kerronta on kepeää

Taikuri ja taskuvaras etenee nopeasti ja sitä on helppo lukea. Nikama kirjoittaa sujuvaa suomea, ja dialogivetoisuus helpottaa lukemista entisestään. Tekstinä Taikuri ja taskuvaras on hyvin rakennettu, vaikka lukujen loppuun olisikin kaivannut enemmän clifhangereitä. 

3) Kansi on kaunis

Sami Saramäen suunnitelma kansi on hieno ja houkuttelee lukemaan.

4) Tykkään postata kriittisiä arvioita, ja joskus kehnommatkin kirjat on luettava sen takia loppuun

Jotta kriittisestä arviosta voi tehdä uskottavan, pidän tärkeänä sitä, että ainakin silloin tällöin lukee teoksen loppuun asti - optimistit voivat toivoa, että teos kohentuu loppua kohti. Tällekin teokselle kävi niin, pääseehän Mina paremmin mukaan Tomin tekniikka- ja taikuusmaailmaan. Teoksessa on kuitenkin omat ongelmakohtansa, joihin keskityn pohtauksen seuraavassa osassa. 


...ja syyt, joiden takia olisin voinut jättää kirjan kesken

1)  Naishahmon toimijuus katoaa nopeasti

Mikaman romaani alkaa kiinnostavasti. Mina on ryhtymässä varkaisiin: hän seuraa kellosepänliikkeeseen menevää miestä ja onnistuu keplottelemaan tämän ostokset itselleen. Aivan romaanin ensimmäisillä sivuilla Mina näyttäytyy tyttönä, joka ei sovi perinteisen tytön rooliin: hän on valmis tekemään laittomuuksia, hän on ovela ja onnistuu varkaudessa yksin. Tämä toimijuus katoaa kuitenkin nopeasti, kun Tom tarjoaa hänelle tilaisuutta tulla taikurin avustajaksi. Lähes pöyristyin, kun kuulin, millaista työtä Minalle tarjotaan: hänen tehtävänään on hoitaa vanhaa, kiukkuista, pyörätuolissa istuvaa miestä ja auttaa taloudenhoitajaa. Varsinaista taikurin apulaista hänestä ei tässä sarjan avausosassa tule. 

2)  Naishahmo on naiivi pelastettava

Lukijalle käy nopeasti selväksi, että Tom pelastaa Minan huonolta elämältä ja tarjoaa tälle tilaisuuden, josta jokaisen kadunlapsen oletetaan olevan kiitollinen. Tomin avuntarjous saakin Minan sydämen läpättämään, ja ihastusta on ilmassa. Tomin ja Minan välinen ihmissuhde ei kuitenkaan tunnu koskaan tasavertaiselta. Vaikka Mina on 16-vuotias ja Tomi 21, tuntuu, että heidän tiedolliset ja taidolliset eronsa luovat suhteeseen vallan epätasapainon, joka ei kuvaa tervettä ihmissuhdetta. Vaikka Mina on jo 16, hän vaikuttaa pikemminkin 12-vuotiaalta uteliaine, välillä naiiveine kysymyksineen. Tom on tietysti paikalla pelastamassa ja auttamassa Minaa aina, kun tämä apua tarvitsee. 

3) Kaikki, mitä Mina oppii, on miesten opettamaa

Maailma Minan ympärillä on miehinen. Tom, Joel ja Professori määrävät arjen kulun. Taloudenhoitaja Matilda mainitaan alussa, mutta hän katoaa tarinasta nopeasti. Minan tehtävänä on sopeutua oppimaan niitä uusia, ihmeellisiä asioita, joita Tom hänelle paljastaa. Lukijan oletetaan samastuman Minaan, ja tämä kyseleekin erilaisia asioita saadakseen lukijalle lisää tietoa siitä, mistä Mikaman luomassa maailmassa on kyse. Ainakin aikuislukijalle jää kuitenkin sellainen olo, että Mina on naiivi, lapsellinen, jopa hitusen tyhmä. Lukijan tulkintakykyäkään ei romaanissa varsinaisesti haasteta. 


4)  Toisen palveleminen ei ole tarina, jonka haluan opettaa lapsilleni
Mina oli alkuun kuvitellut, ettei voisi ikipäivänä kotiutua taloon, jossa hän siivosi työkseen varsinaisten asukkaiden jälkiä. Mutta kävikin niin, että mitä enemmän hän touhusi, sitä enemmän hän tunsi olevansa kotonaan ja talon asukas itsekin. Tässä uudessa elämässään hän huolehti kaiken aikaa toisten ihmisten tarpeista, hääräsi ja toimitti asioita, vei ja toi, täytti ja tyhjensi tarjottimia, teekannuja, ämpäreitä ja pesusankoja. Hän uurasti kuin Könnin kuokkamies ja kuinka ollakaan se teki häne thyvin tyytyväiseksi. Hänellä oli oma paikkansa maailmassa, ja lisäksi muutamia ihmisiä jotka tarvitsivat häntä.
Kun luin yllä olevan katkelman, minun oli pysähdyttävä hetkeksi hengittämään. "Anteeksi, mitä?" pohdin mielessäni. Käytännössä tämä kappale ilmaisee, että nainen oppii pitämään kotitöiden tekemisestä ja toisten palvelemisesta, kun vain touhuaa riittävän pitkään. Arkiset askareet täyttävät Minan elämän ja tekevät siitä täyttä. Lähtökohtaisesti Minan elämä näyttäytyy parempana nyt, kun hän saa auttaa toisia, kuin silloin, kun hän oli osa vakavaraista, ylempää luokkaa. Aateliselämää saa ja pitääkin kritisoida, mutta en halua silti opettaa lapsilleni, että oikeastaan nainen nauttii enemmän siitä, kun saa hoitaa toisten pyykit, kuin siitä, että hän on elänyt arkea, jossa hänen on mahdollista opiskella ja olla lapsi. Myös tarinat, joissa rakastetun ihailu täyttää naisen elämän, ovat mielestäni varsin vanhentuneita. Vaikka Mikama kuvaa mennyttä aikaa, osan sukupuolirooleista olisi voinut päivittää nykyisiin. 

5) Vammainen ihminen kuvataan taas katkeraksi ja kiukkuiseksi

Kirjan ensimmäinen "pahis", siis hankala ja toisten elämää vaikeuttava ihminen, on omapäinen Professori, joka istuu pyörätuolissa ja on omasta vammaisuudestaan kiukkuinen ja katkera. Näitäkin tunteita vammainen tuntee, mutta olisikohan aika kuvata vammaisuutta ja vammaisen arkea jotenkin muuten kuin pelkän pelottavuuden, vierauden ja äkäisyyden kautta? 

6) Teoksen nimi on Taikuri ja taskuvaras: miehen rooli kerrotaan ensin, vaikka teoksen näkökulma on Minan

Oletteko koskaan kiinnitäneet huomiota teosten nimiin ja niiden sopivuuteen? Mikaman teoksessa taikuri - siis mies - nimetään ensin, saavathan korkea-arvoisemmat nimensä aina litanian kärkeen. Minaan puolestaan viitataan taskuvarkaana, vaikkei tämä ole sitä ensimmäisten kymmenien sivujen jälkeen. Voi olla, että hahmojen roolit tarkentuvat trilogian jatko-osissa, mutta minua jää kypsyttämään se, että taikuri nostetaan nimen keskiöön, vaikka kertomusta käsitellään nimenomaan Minan näkökulmasta. 

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Intersektionaalinen feminismi luo kirjasta syvän (esimerkkinä Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku)

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Like 2018 (2017)
Suom. Einari Aaltonen
355 s.
Pisteitä: 5/5
Feministisenä lukijana pohdin usein sitä, miten feminismi näkyy lukemissani kirjoissa ja mitä tapahtuu, jos sitä ei näy ollenkaan. Minulle ei ole yhdentekevää, millaista maailmaa lukemani teos peilaa tai millaista yhteiskuntaa se rakentaa - kieli ja kerronta luovat todellisuuksia, jotka voivat olla joko voimauttavia tai vaarallisia. Jälkimmäiseen sortuvat esimerkiksi kirjat, jotka eivät huomioi rodun merkitystä (ks. aiempi postaukseni Tulikärpäsistä, jossa n-sana ja stereotypiat horjuttavat lastenkirjan uskottavuutta). Voimauttavia ovat sen sijaan kirjat, jotka huomioivat elämän ja identetiteettien moniulotteisuuden. Tällainen on esimerkiksi vastikään suomennettu River Solomonin Menneisyyden kaiku

Solomonin esikoisteos on ollut pitkään feministikeskustelujen kärjessä: lukijat ovat odottaneet siltä paljon, ja arvioiden perusteella he ovat myös olleet tyytyväisiä. Mikä Menneisyyden kaiussa sitten on sitten ollut sellaista, joka on saanut lukijat odottamaan teoksen ilmestymistä? Ennen kaikkea kyse on tämän scifiromaanin päähenkilöstä sekä teemoista, joita Solomon avaruustieteellisessä miljöössään käsittelee. 

Menneisyyden kaiun tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa avaruusalus HSS Matilda kiitää kohti parempaa olinpaikkaa. Jo alusta asti lukijalle selviää, ettei elämä Matildalla ole tasa-arvoista - alus rakentuu erilaisista kansista, jotka ovat hierarkkisessa suhteessa keskenään. Alakansilla elävät rodullistetut, huonompina pidetyt ihmiset, joiden tehtävänä on raataa likaisissa, raskaissa tehtävissä. Valta ja voima on sen sijaan keskitetty yläluokan valkoisille. Kuulostaako tutulta? Solomon peilaa romaanissaan taitavasti niitä valtasuhteita, joita valkoisten ja rodullistettujen välillä on todellisuudessakin. 

Romaanin päähenkilö, Aster, on älykäs, ympäristöstään kiinnostunut henkilö, joka pyrkii selvittämään, mitä hänen äidilleen on tapahtunut. Äidin kerrotaan tehneen itsemurhan, mutta tältä jääneet päiväkirjat kryptisine kirjoituksineen vaivaavat Asteria. 

Poikkeuksellisen päähenkilön Asterista tekevät ne identiteettiin liittyvät piirteet, joilla Solomon osoittaa, miksi intersektionaalisuutta tarvitaan. Intersektionaalisuudella viitataan siihen, että ihmisen elämään vaikuttavat erilaiset ominaisuudet, kuten rotu, sukupuoli, seksuaalisuus tai luokka, eivät ole toisistaan erillisiä piirteitä vaan ne vaikuttavat yhtä aikaa. Niinpä ihminen, joka kuuluu useaan marginalisoituun ryhmään, kokee enemmän ja monitahoisempaa syrjintää kuin sellainen, jolla on enemmän etuoikeuksia. 

Solomon on rakentanut Asterista hahmon, jossa erilaiset identiteetit kohtaavat ja joka sen vuoksi kohtaa monenlaista syrjintää. Ensinnäkin Aster on rodullistettu: hän elää alakansiin kuuluvalla Q-kannella, joutuu sopeutumaan valkoisten määräyksiin ja joutuu elämään jatkuvan väkivaltariskin alla. Toisekseen Aster kuuluu sukupuolivähemmistöön: hän on muunsukupuolinen. Solomon käsittelee romaanissaan taitavasti sitä, miten sukupuolisuus on sosiaalinen konstruktio, ihmisten luoma käsite, jonka kaksinapaisuudesta osa pitää tiukasti kiinni. Kun Aster vielä vaikuttaa kärsivän sosiaalisista vaikeuksista, ehkä jonkintyyppisestä Aspergerista, ja hänet voi identifioida aseksuaaliseksi, saa lukija huomata, miten monipuolisesti hahmon identeettiä voi käsitellä. 

Miksi intersektionaalinen feminismi sitten tekee romaanista syvemmän ja lukukokemuksesta paremman? Menneisyyden kaiussa kyse on ennen kaikkea siitä, että Solomon nostaa kaunokirjallisuuden avulla esiin yhteiskunnallisesti merkittäviä teemoja. Rodusta ja valkoisten vallasta käydään paljon keskustelua Trumpin aikana, kun ihmisoikeustilanne on huonontunut huimasti. Huomioimalla sen, mikä merkitys rodulla, yhteiskuntaluokalla ja valta-asemalla on ihmisen elämään, Solomon avaa lukijoille niitä todellisuuksia ja vaikeuksia, joissa rodullistetut elävät. Samalla Solomon käsittelee sitä, millaisia vaikeuksia kohtaa ihminen, jolle sosiaaliset tilanteet eivät ole niin ymmärrettäviä tai helppoja - Aster ottaa asiat usein hyvin konkreettisesti, eivätkä toiset tunnu ymmärtävän sitä, että omaa kieltä ja viestintää on mukautettava, jotta ei aiheuta toiselle ahdistusta. 

Menneisyyden kaiku esittelee myös romanssin, joka ei vastaa perinteistä käsitystä intohimoisesta seksistä ja kaiken nielevästä rakkaudesta. Romanssiin liittyy kiintymystä ja hellyyttä, mutta parisuhde tai ihmissuhde voi olla olemassa ilman, että sitä toteuttaa heteronormatiivisessa, yhdyntään pyrkivässä suhteessa. 

Menneisyyden kaiun erinomaisuutta kuvastaa siis parhaiten se, että se kuvaa monenlaisia todellisuuksia. Se avaa lukijalle sitä, miten ihmisten identiteetin eri puolet limittyvät toisiinsa ja miten ne vaikuttavat elämässä. Samalla yhteiskunnallista valtaa ja sen väärinkäyttöä käsitellään syvällisesti ajassa, jossa teemasta on ehdottomasti puhuttava. Solomon tekee kaiken tämän taitavasti: kieli ja kerronta upottavat lukijat scifitodellisuuteen, joka heijastuu lukijalle nykyelämän peilikuvana. Kirjan tematiikka avautuu myös sellaiselle, joka ei ole scifiä juurikaan lukenut - tähän kannattaa siis tarttua arkailematta. Kiitos Rivers Solomonillle ja ansiokkaan suomennoksen tehneelle Einari Aaltoselle! Tällaista kirjallisuus on parhaimmillaan.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Näin heinäkuinen lukumaratonini etenee (päivittyvä postaus)

Tänään vietetään kirjabloggaajien yhteistä kesälukumaratonia. Olen parhaillaan matkoilla, mutta sehän ei maratoonaamista estä, päinvastoin. Tässä postauksessa raportoin, miten maraton etenee. Kannattaa tsekata myös blogini Insta-tili, jonne ilmestynee huomenna lisää lukukuvia.

20.40 Lukumaraton alkaa. Aloitan Rivers Solomonin Menneisyyden kaiulla.

23.20 104 sivua luettu. Menneisyyden kaiku on juuri niin hyvä kuin miksi sitä on kehuttu. Jatkan futiksen viimeisten minuuttien ja Solomonin teoksen parissa vielä hetken, kunnes uuvahdan.

8.50 Luin aamulla Menneisyyden kaiun loppuun. Solomon on upea, taitava kirjaikija, ja jään odottamaan hänen seuraavia kirjojaan. Olen lukenut nyt yhteensä 232 sivua.

11.45 Nyt aamupäivällä olen jatkanut kesken olevaa Taikuria ja taskuvarasta. Tulossa on feministknen ragepostaus - en yhtään tykkää teoksen sukupuolirooleista. Yäk, yäk, yäk. En ehkä ole kohderyhmää, mutta lapsille ja nuorille on kirjoitettava vastuullisesti ja maailmnkuvaa avartaen. Luettuna 332 sivua.

17.45 Taikuri ja taskuvaras parani loppua kohti. Sain sen nyt luettua, ja siirryn piakkoin Naomi Aldermanin Power-romaaniin. Olen lukenut nyt yhteensä 539 sivua. 

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Otso Sillanaukee: Zero Waste. Jäähyväiset jätteille

Otso Sillanaukee: Zero Waste - Jäähyväiset jätteille
S&S 2018
263 s.
Pisteitä: 3/5
Mereen päätyvistä muoveista ja niiden aiheuttamista ympäristöongelmista puhutaan yhä enemmän. Olen lukenut uutisia viime aikoina ahdistuneena mutta kiitollisena - ahdistuneena siksi, että maailmassa on niin paljon huolehdittavaa ja parannettavaa, kiitollisena siksi, että ihmisen aiheuttamia ongelmia nostetaan yhä paremmin esille. Ekoilusta ja ympäristön hyvinvoinnista huolehtimisesta on tullut monelle jo elämäntapa, ja tästä esimerkkinä on Otso Sillanaukeen vastikään ilmestynyt teos Zero Waste - jäähyväiset jätteille, jossa kirjoittaja esittelee, miten yksittäinen ihminen voi vähentää jätteiden tuottamista. 

Sillanaukeen kirja on nopeasti luettava, helppotajuinen esitys nollahukkakulttuurista, jolla tarkoitetaan siis sitä, että ihminen pyrkii olemaan tuottamatta jätettä - kaikki mahdollinen hyödynnetään tai kierrätetään. Sillanaukeen näkökulma on yksilön mahdollisuuksissa: siinä, mitä jokainen ihminen voi muuttaa arkielämässään, jotta jätettä syntyisi entistä vähemmän. Teos etenee kodin huoneiden mukaisesti eteisestä takapihaan, mikä on varsinkin looginen järjestys: Sillanaukee osoittaa, mitkä eri toiminnot ja asiat aiheuttavat arkielämässä jätettä ja miten niitä voi korvata ympäristöystävällisemmillä vaihtoehdoilla. Konkreettiset vinkit ovatkin parasta, mitä Sillanaukeen teos tarjoaa: Zero Wastesta löytyy esimerkiksi ohje kotitekoisiin pesuaineisiin ja deodoranttiin, niksejä biojätteen vähentämiseksi ja vinkkejä biohajoavien tuotteiden löytämiseksi. Mukana kuljetettavat kangaskassit ja kestävät pullot ja aterimet ovat esimerkkejä helposti toteutettavista muutoksista.

Sillanaukeeta pitää kiittää siitä, ettei hänen kirjoitustyylinsä ole syyttävä - moni ihminen vetäytyy defensseineen, jos oma elämä käsketään muuttaa kerralla kuntoon. Zero Wasten vahvuus on se, että Sillanaukee reflektoi jätteiden vähentämistä oman elämänsä kautta ja kertoo, miten hän on toiminut ja mikä on saanut hänet toimimaan ympäristöä kunnioittavammin. Sillanaukee muistuttaa usein, että kukin voi aloittaa siitä, mikä tuntuu omassa elämässä mahdolliselta - tämä tekee teoksen armollisemmaksi, sillä lukiessa väistämättä huomaa, miten monella tavalla omasta elämästä pitäisi karsia, jotta maapallo voisi paremmin.

Hyvistä puolistaan huolimatta Zero Wastessa on myös paljon ongelmia. Suurin niistä on, kuten Goodreadsissakin on arvioitu, se, että Sillanaukeen tieto suomalaisesta jätteenkäsittelystä ei ole paikkansapitävää. Sillanaukee viittaa teoksessaan useasti kaatopaikkoihin muttei puhu siitä, että jäte pääsääntöisesti poltetaan. Muovin lajittelusta hän ei mainitse sanaakaan. Kun ottaa huomioon, että kyse on jätteitä koskevasta kirjasta, jätteenkäsittelyyn liittyvät tiedolliset puutteet ovat omiaan laskemaan kirjan uskottavuutta. Voikin kysyä, onko Sillanaukeella jokin tietty agenda, jonka vuoksi jätteidenkäsittelyosuutta ei ole päivitetty julkaisuajankohdan mukaiseksi. Vaikka jätteiden polttamisesta syntyy omat päästönsä, on pahimmista kaatopaikka-ajoista kuitenkin jo luovuttu. 

Toinen uskottavuuteen liittyvä ongelma ovat lähdeviitteet - tai pikemminkin niiden puute. Sillanaukee osoittaa olevansa aiheeseen perehtynyt ihminen, eikä teos vaikuta missään nimessä epäluotettavalta, mutta hyvä argumentoija tunnustaa - ja uskaltaa tunnustaa - lähteensä. Erityisesti silloin, kun pyritään ihmisiä muuttamaan elämäänsä, faktat on sidottava kirjallisesti nimettyihin lähteisiin. Ainakin itse olisin halunnut lukea muutamasta aiheesta lisää, minkä lisäksi haluan, että minulla on mahdollisuus tarkistaa faktojen ja numeroiden luotettavuus. 

Eräs kirjan suurista ongelmista liittyy osin argumentaatioon. Sillanaukee myöntää, että kaikkia tuotteita ole kovin helppo löytää pakkauksetta - esimerkiksi kondomit ja ehkäisypillerit ovat hankalia tässä suhteessa. Sillanaukee painottaa kyllä, ettei ehkäisystä tule luopua (vaikkakin näyttää toivovan pakkauksettomia kondomeja, joiden hygieenisyydestä ja toimivuudesta voidaankin sitten keskustella) ja muistuttaa, että ehkäisyä tarvitaan, jottei liiallinen väestönkasvu jatka ympäristön tuhoamista. Ratkaisuksi siihen, että lastensaantia säännöstellään, Sillanaukee ehdottaa naisten ja tyttöjen seksuaalikasvatusta. Feministi minussa kysyy: anteeksi kuinka? En voi ymmärtää enkä hyväksyä sitä, että vuonna 2018 ajatellaan, että vastuu ehkäisyssä ja lastensaamisen välttämisessä on pelkästään naisilla. Naisten seksuaalikoulutus ei auta, mikäli patriarkaatti ei muutu, raiskaajat eivät saa tuomioita, naiset nähdään synnyttäjinä ja kotivaimoina ja niin edelleen. Ehkäisy on myös miehen asia - asiaa ei voi mitenkään typistää naisen velvollisuudeksi huolehtia kehostaan. 

Lopuksi haluan vielä mainita muutamasta pienestä yksityiskohdasta, joiden suhteen olen eri mieltä Sillanaukeen kanssa. Kuten Sillanaukee muistuttaa, aurinkorasvaakin voi tehdä itse, mutta samalla kirjoittaja tulee maininneeksi, ettei tee niin, koska hän ei Suomessa juuri aurinkorasvaa tarvinne. Iholääkärit pelästynevät - ja minustakin lienee selvää, että aurinkorasvaa on käytettävä paahteisella säällä, vaikkemme etelän lämmöissä aina eläkään. Toisekseen on hyvä huomata, että vaikka omassa elämässä onkin suht helppo tehdä muutoksia, jotka vähentävät jätteiden syntymistä, on eri asia tähdätä zero waste -elämään pääkaupunkiseudulla kuin kauemmilla seuduilla. En esimerkiksi usko, että omasta kotikaupungistani saa kovinkaan helposti ostettua irtotuotteina esimerkiksi jauhoja tai muita vastaavia kuivatuotteita. Tori on toki tähän aikaan huippupaikka pakata vihannekset kotoa tuotuihin kasseihin, mutta varsinkin talviaikaan pakkausten välttäminen voi olla hankalaa. 

Jokseenkin kriittisestä arviosta huolimatta suosittelen tutustumaan Sillanaukeen teokseen. Se antaa runsaasti vinkkejä jätteiden karsimiseen ja elämänlaadun parantamiseen. Argumentaatioon kannattaa sen sijaan suhtautua kriittisesti ja ainakin tarkistaa, mitä oma jätehuolto tekee ympäristön huomioimiseksi. Selvää kuitenkin on se, että yksilöiden toimia tarvitaan, jotta maapallo voisi paremmin.