sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ian McEwan: Sovitus

Ian McEwan: Sovitus
Otava 2002 (2001), Otavan kirjasto
541 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: tiheätunnelmainen draama
"Samalla hetkellä kun siskon pää pulpahti pintaan - Luojan kiitos! - Briony tuntsi ensimmäisen läikähtävän aavistuksen siitä, että tämän jälkeen ei enää voisi olla satulinnoja ja prinsessoja, vaan olevien olojen outoutta, kaikkea mitä tapahtuu ihmisten, hänen tuntemiensa ja tietämiensä tavallisten ihmisten kesken, ja siitä miten ihminen voi olla toisen ihmisen vallassa ja miten helposti kaiken saattaa käsittää väärin, kerta kaikkiaan täysin väärin."
Kappas. Yllätyn lähes itsekin, että olen taas postaamassa luetusta kirjasta. Lokakuu ankean pimeine iltoineen ei ole saanut minua linnoittautumaan kirjojen pariin vaan lähinnä haahuilemaan päämäärättömästi ja keskittymiskyvyttä erilaisten puuhailujen äärellä. Kuten kuvasta näkyy, joulukorttitehtailukin on tullut jo aloitettua - ehkä suhteellisen aikaisin, mutta kortinsaajia riittääkin entistä enemmän, kun kuvioon kuuluu oman suvun lisäksi myös poikaystävän suku. 

McEwan on ollut jo jonkin aikaa luottokirjailijani. Hänen teoksiin on helppo uppoutua silloin, kun kaipaa hyvää luettavaa. 

Sovitus tarjoaakin hyvän, kiinnostavan tarinan, joka toivottavasti auttaa lukujumiini. Alussa rysähtää, ja ihastuin heti ensimmäisiin sivuihin. Brionyn kirjoittama näytelmä uhkuu tietoisuutta siitä, että lapsen kehittämät juonenkäänteet tulevat vielä heijastelemaan muuta tarinaa. Metataso onkin vahvasti läsnä McEwanin romaanissa. Sisäkkäiskertomukset ovat näkökulmia siihen, mitä Brionyn, Cecilian ja Robbien välillä tapahtuu. Lopun viittauksissa epäröin, onnistuuko McEwan kirjoittamisviittauksissaan ilman, että lopputulos vaikuttaa teennäiseltä. Kartan usein kirjailijateemaa, mutta McEwan suoriutuu tarinojen tasoista kunnialla. 

Varsinkin nuori Briony on kiinnostava henkilöhahmo. McEwan kuvaa aikuistumisen kokemuksia vavahduttavasti, ja tekstistä nousee kohtauksia, jotka tuntuvat muun tarinan kannalta hyvin merkityksellisiltä. Brionyn maailmassa mikään ei ole kuten ennen, kun hän todistaa ensin Robbien ja Cecilian suihkulähdetapaamista ja törmää heihin sitten kirjastossa. Nuori tyttö tulkitsee tapahtumat väärin, mikä suistaa kaikkien elämän raiteiltaan. Briony luulee, että ihmiset eivät olekaan sitä, mitä he ovat siihen asti olleet. 

Romaanin ensimmäiset osat käsittelevät Brionyn tulkitsemien tapahtumien seurauksia. Ääneen pääsee paitsi Briony, myös sisko Cecilia sekä tyttöjen äiti. Kolmannessa osassa siirrytään sota-aikaan. Lukija saa pähkäillä, miten Robbien sotakokemukset heijastelevat tarinaa - kertomuksen pääjuoni on asettunut, tapahtumat rauhoittuneet, ja silti kaikkialla jylisee. Euroopan lisäksi myös yksilöiden mielet ovat sotatilassa, vaikka väkivaltaisuuksien ja katkeruuden aika alkaakin saavuttaa päätepistettään. Yhteys menneeseen on nähtävissä, mutta viihdyin itse eniten tarinan alkupuolella. 

tiistai 18. lokakuuta 2016

Miksi pojittelun kieltäminen uhkaa? Pohdintaa argumentaation ja lukutaidon katoamisesta

Muun muassa Hesari uutisoi tänään opetushallituksen suosituksesta, jonka mukaan sukupuolisidonnaisia kollektiivinimityksiä ("tytöt" ja "pojat") ei pitäisi opetuspuheessa käyttää. Joukkonimellä paitsi korostetaan  sukupuolta, joka ei välttämättä vastaa nuoren - tai aikuisen - käsitystä itsestään - myös niputetaan kaikki "samanlaiset" yhdeksi staattiseksi ja persoonattomaksi porukaksi. Pointtina ei ole se, ettei poika saisi olla poika tai tyttö tyttö. Kyse on siitä, että opettajan ei pidä käyttää lapsen sukupuolta oikeutuksena tietynlaiselle käyttäytymiselle (vaikkapa sille, että pojille älähdetään jokaisesta kaverin kaa -keskustelusta, kun taas tytöt saavat sipittää).

Some heräsi. 

Leikataanko nyt kaikilta kohta sukupuolielimet? Aletaanko cis-ihmisiä nyt syrjiä? Entäs uimahallit, mä en ainakaan halua nähdä miehiä alasti naisten kopissa. Kielletään värit! Joutuuko vankilaan, jos kutsuu tyttöä tytöksi? 

Suurin piirtein tältä kuulostavat Helsingin Sanomien Facebook-sivuille kommentoineet ihmiset, jotka väittävät tasa-arvoa noudattavia mielensäpahoittajiksi mutta taitavat itse olla naama vähintään yhtä näkkärillä.

Missä luuraavat argumentaatio ja lukutaito?

Ensimmäinen ajatus äidinkielenopettajana on: missä argumentaatiokeinot ja lukutaito luuraavat? Olen pitänyt HS:ää jokseenkin sivistyneenä sanomalehtenä ja olettanut lukijakunnankin sellaiseksi. Keskustelusta ei kommentoinnissa ole tietoakaan - ihmiset ovat lähinnä lätkineet turhautumisensa utopistisiksi liioitteluksi. Kukaan ei ole sanonut, että tytöksi kutsumisesta joutuisi vankilaan. On vain hyvä olla tietoinen, millaisien ominaisuuksien joukkoon kollektiivinimitys yksilöt puristaa. 

Minusta on aika vakava ilmiö, että jostakin aiheesta lähdetään väittelemään tunteella ja tosissaan ilman, että pohja-artikkelia on jaksettu lukea kunnolla loppuun. Asioista saa olla montaa mieltä, mutta oma näkökulma on hyvä perustella uskottavasti: ei pelkällä tunteella tai "näinhän se on aina ollut" -kriteerillä. Taustamateriaali on hyvä lukea ihan senkin vuoksi, ettei erehdy puhumaan ihan toisesta asiasta kuin mistä alkuperäisessä tekstissä puhutaan.

Tytötkö tyttöjä ja pojatko poikia? 

Olen monesti huomautellut poikia meluamisesta mutta sitten havahtunut, että tytöt sipisevät ihan samalla tavalla. Olen uhannut heittää poikia luokasta pihalle, kun he ovat häirinneet tuntia toistuvasti, mutta sanonko samoin tytöille? Myönnän, että harvoin (kerran myös toteutin uhkaukseni, koska välillä tytötkin toimivat sääntöjen vastaisesti). Olen huomannut olettaneeni tytöt kilteiksi, pojat häiriköiksi; olen huomannut yleisen käsityksen siitä, että pojat ovat lahjakkaita ja tytöt ahkeria. Millä perusteilla ajattelen näin? Kenties siksi, että minut on sosiaalistettu siihen. En ole vaivautunut tarkkailemaan omaa kielenkäyttöäni ja sen seurauksia, vaikka kielitieteen ammattilaisena minun pitäisi kyetä siihen. Melkeinpä hävettää, kun mietin, millä kaikilla tavoilla toisinnan tiukkoja rajoja sukupuolisuudesta. 

Valkoinen mies äänessä

En voi kuin kauhistella erityisesti valkoisten miesten puhetta. Sukupuoletonta tasa-arvoa ei ole olemassakaan, eikä sitä tarvitse tavoitella. Anteeksi mitä? 

Hirveästi meuhkataan myös siitä, että pojat eivät nyt saa olla poikia. Niinpä niin: miehistähän tässä maailmassa on kyse. Tervejärkisten miesten ei kannata Hesarin keskusteluja seurata - huhhuh. Väitetäänpä tasa-arvospyrkimyksiä symbolisen väkivallan välineeksikin. Mitäköhän ahdasmielisten suomalaisten sanat ovat?

Naisena on todella ahdistavaa lukea miesten kommentteja esimerkiksi siitä, että yhteisillä liikuntatunneilla tytöt olisivat tiellä. Ei tarvitse olla kovinkaan asiaansa perehtynyt feministi nähdäkseen, mitä moisen ajattelun taustalla on: käsitys siitä, että pojat ovat parempia ja tytöt hidasliikkeisiä. En kiellä, etteikö urheilusuorituksissa olisi eroa, mutta paljon on kyse siitäkin, mihin ollaan totuttu. Joukkuelajeissa voi muun muassa tehdä yhteistyötä. 

Toisaalta on vielä surullisempaa, että on naisia, joiden mukaan tasa-arvoa ei tarvitse ottaa joka touhuun mukaan. 

Miksi ihmiset raivostuvat tällaisesta uutisoinnista?

Perimmäinen kysymys kuitenkin lienee, miksi vastustajat raivostuvat tällaisesta uutisoinnista. Miksi niin moni puheenaihe koetaan nykyään uhkana? 

Jollakin tavalla ymmärrän: teema on kivulias ja räjähdeherkkä, ja tunnekuohuissa ihmiset kirjoittavat mitä sattuvat. Muilla tavoilla en ymmärrä - tasa-arvoa vastustetaan, ja maailmaa katsotaan ahdasmielisesti. 

Yksi ongelma on tietenkin se, etteivät ihmiset ole tiedostaneet sitä, millä tavoin oppilaita kohdellaan oletetun sukupuolen mukaisesti. Osa sopii niihin normeihin, joihin heidät on sosiaalistettu, osa ei ole käynyt koulua pitkään aikaan, ja osa ei ole kouluttanut itseään huomaamaan näitä käytäntöjä. 

Sitten on tietysti porukka, joka on bongannut otsikon muttei ole lukenut juttua. Tämä tuntuu perisynniltä: miten voi kommentoida mitään, mitä ei ole lukenut kokonaan? Esimerkiksi ironinen käsittely paljastuu aika harvoin pelkästä otsikosta. Joskus sanoma voi olla täysin toinen kuin miltä se ensisilmäykseltä välttää. 

Minä olen valkoinen cis-nainen, enkä ole joutunut kiemurtelemaan oman sukupuoli-identiteettini kanssa. En silti koe tarvetta mollata niitä, joiden tilanne on toinen, eikä minua myöskään pelota se, että toiset eivät luokittele itseään samoin kriteerein kuin minä. Miksi aina itseltä on pois se, että toiselle annetaan jotakin? 

Miksi kirjoittajan pitää selitellä? 

Minusta on valtavan surullista, että tällaisen somekohun jälkeen uutisen kirjoittajalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin selitellä omaa tekstiänsä. Myös HS:n toimittaja Jutta Sarhimaa joutui tämän tekemään ja huomauttamaan, että sukupuolia ei edelleenkään olla kieltämässä. En oikeastaan välitä tietää, millaista vihapostia Sarhimaa parhaillaan saa. Toivoisin, että välttyisi edes siltä.

Entä koulu? 

Hesarin Nyt-liitteen jutussa kerrotaan, ettei Suomessa ole yhtä yksityiskohtaisia ohjeita kuin Australiassa (veikkaan, että monelta jää huomaamatta, että suurin osa esimerkeistä tulee australialaisesta mallista). Opetusneuvos Satu Elo perustelee, ettei tarkkoja ohjeita tarvita, koska opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja koska he ymmärtävät itse, miten sukupuolitietoisuutta tulee noudattaa. Ajatus on vähän pelottava. Myöskään me opettajat emme ole yhtenäinen joukkio, emme ole kaikki liberaaleja; aika harva tuntuu lopulta olevan halukas minkäänlaiseen muutokseen koulutyössä. Sukupuoli voi olla monelle opelle vaikea aihe, enkä usko hetkeäkään, että koko ammattikunta pystyy tasavertaiseen kohteluun ilman kunnollista ohjeistusta. Jutussa onneksi mainitaan opas, jossa on Australian mallin kaltaisia vinkkejä, mutta Elon kommentti jää silti painamaan mieltä. 

Millaisia kokemuksia teillä on? Osataanko koulussa toteuttaa sukupuolitietoisuutta ja tasa-arvoista kohtelua, ja onko siihen teidän mielestänne tarvetta? 

lauantai 15. lokakuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
352 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ooh. Upeaa.

"Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisia pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä."
Sanat: Riitta Jalosen Kirkkaus on sanoja. Romaani osoittaa, että sanoilla on voimaa. Suru ja tragediat saavat sanat piiloutumaan, mutta kun ne taas tulevat, ne pelastavat. Toisinaan sanat voivat muuttua pölyksi, hajota ja hapertua, eikä omaa maailmaa pysty avaamaan. Riitta Jalosen sanoista on todettava, että ne ovat taianomaisia. Kirkkaus on syntynyt dramatiikasta, mutta se on toiveikas. Kirjoitin muistivihkooni useita kauniita, merkityksellisiä katkelmia. 

"Aallot ovat jatkuvassa liikkeessä. Vesi työntää minuun uutta ja hyvää ja huuhtoo pois vanha ja vaikeaa."

Ihmiskohtalo: Kirkkaus on myös romaani yhdestä ihmisestä ja hänen elämäntarinastaan. Janet Frame oli minulle tuntematon nimi; Jalonen tuo tämän väärinymmärretyn taitelijan tutuksi ja läheiseksi. Skitsofreenikoksi tulkitseminen muuttaa Janetin elämän, vie kerta toisensa jälkeen mielisairaaloihin. Oikeasti mielessä on suru, hukkuneiden sisarusten kohtalo, kipeä lapsuus. 

Aika: Mielistyin tässä teoksessa erityisesti siihen, että sain seurata tarinaa koko matkan yhden kertojan kuljettamana. Janet Frame on koko ajan läsnä: tarina on hänen, tarina on hän. Ajatukset hyppivät nykyhetkestä menneeseen, ja Janetin muistot ovat vahvasti läsnä. Menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat yhteen. Vaikka välillä olin hukkua siihen, missä ajassa liikutaan, en välittänyt siitä. 

Ymmärtäminen: Kirkkaus on romaani paitsi elämästä myös ymmärtämisestä. Se todistaa vahvasti sen, miten tärkeää on osata kunnioittaa ja ymmärtää lähellä olevia ihmisiä. Kaltoinkohtelu ja väärät uskomukset tuhoavat paljon hyvää. Lääketiede on ollut julma, mutta Janet Framen tarina osoittaa, että oman vahvuuden löytäminen voi pelastaa. Tärkeitä ovat myös ne ihmiset, jotka näkevät ihmisen oikein ja antavat hänelle sen, mitä hän tarvitsee.

Kokemus: Kirkkaus on tämän vuoden upein lukukokemukseni. Siinä yhdistyvät hyvä tarina, syvä, mietteliäs päähenkilö ja kauniiden sanojen voima. Kannen graafisuus miellyttää minua, kaikki se kontrasti tummanharmaan aallokon ja kirjoittamisen voiman välillä. Kertaakaan lukemisen aikana en ajatellut, että tämä on kirja kirjailijasta. Minulle olivat olemassa vain sanat ja se, miten ne voivat pelastaa. Upeaa.

Jalosen Kirkkaudesta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Susa, Laura ja Arja.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Voiko toisesta kulttuurista kirjoittaa? Ajatuksia Seita Vuorelan Lumesta

Seita Vuorela: Lumi
WSOY 2016
240 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Mietteliäs.
”Poikien huutelusta Siamak tajuaa, että on yhä kaikkien yhteisten pelivuosien jälkeen ulkopuolinen, kotoisin paikasta, jossa naisia vaihdetaan kameleihin ja avioliitot solmitaan perheiden kesken. Sellaista se ei ole oikeasti, ei edes Iranissa. Syrjäkylissä vaimoja ehkä kaupataan, mutta ei koulutettujen kaupunkilaisten kesken. Mitä sellaiseen voi sanoa. Tässä kohdassa Siamkin tehtävä on kuitenkin sanoa jotain, heittää kevyt läppä, joka pistää asiat paikoilleen.”
Seita Vuorelan kirjoittama, ystävä-kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelemä Lumi on kaunis teos. Se tuntuu sillä tavalla poikkeukselliselta nuortenromaanilta, ettei se ensinnäkään tunnu nuortenromaanilta ja että se esittelee hahmoja, joita kirjallisuudessa ei liiemmälti kuvata.

Vuorela tarttuu ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemuksiin: siihen, miten toinen pysyy aina toisena. Vaikka Siamak kuuluu porukkaan, hän on silti ulkopuolella ja hänet määritellään toiseutensa kautta. Vuorelan kuvaukset tuntuvat uskottavilta, ne herättävät valkoisen lukijan pohtimaan, näinkö tosiaan toisiamme kohtelemme.

Atisha puolestaan rakastaa satuja, ja Vuorela kirjoittaa kauniita sisäkkäistarinoita ja viittaa romaanissaan hienosti toisiin teksteihin. Lumessa on samaa satumaisuutta kuin Huotarisen Kimmelissä. Atisha saapuu Suomeen, haluaa palata Siamakin kanssa menneisiin muistoihin. 

Vuorelan teos on ajankohtainen ja kiinnostava. Petyin kuitenkin sen loppuun, sillä hahmot kadottavat uskottavuutensa. Pitkään Suomessa asunut, hyväkuntoinen Siamak ei osaa hiihtää, kun taas ummikkona Suomeen tullut Atisha päätyy pitkällekin hiihtomatkalle. 

Vuorela tarttuu rohkeasti toiseuden teemaan, mutta viimesyksyinen kirjallisuuskeskustelu sai minut miettimään myös muuta.

Monikulttuurinen uhri

En nimittäin voinut olla ajattelematta Koko Hubaran postausta kirjallisuuden suhteesta kulttuuriseen omimiseen. Hubaran mukaan kulttuurisessa omimisessa kyse on siitä, että enemmistö ottaa haltuunsa jonkin vähemmistön ominaisuuksia ja piirteitä. Kulttuurisesta omimisesta on kyse silloinkin, kun valkoinen länsimaalainen kirjoittaa toisen etnisyyden tarinan. Vaarana on, että tarina muuttuu ahtaaksi, lokeroivaksi tarinaksi, joka nostattaa lähinnä enemmistön arvoa. Ensimmäisenä minäkin ajattelin, että vau, Vuorela on osannut asettua toisen asemaan ja nostaa esiin hahmoja, joiden ääni ei yleensä kuulu.

Niin onkin, ja se on kirjallisuudessa hienoa. Voimme kertoa toisista ja voimme oppia toisista. Aloin kuitenkin pohtia erityisesti Siamakin tarinaa. Millaiseksi maahanmuuttajapoika kuvataan? Entä Suomi hänen ympärillään? Siamak on sulkeutunut. Hän ei tahdo tunnustaa omaa kotikulttuuriaan omakseen. Hän haluaa sopeutua joukkoon väkisin ja häivyttää taustansa. Hän on ennen kaikkea kärsivä ja uhri: hän ei menesty elämässään. Myös Atisha on toiseuden kautta määrittyvä tyttö, jota suomalainen humalainen poika ei voi ymmärtää ja joka näyttäytyy tälle vain kauniina halun kohteena. Voi olla, että Vuorela haluaa kritisoida tätä eksotiikan ylistämistä, mutta samalla Atisha jätetään kärsivän naishahmon rooliin. Miksi bilekohtauksista kirjoitetaan vain poikien näkökulmasta? Atishan kärsimykselle ei löydy sanoja eikä tilaa.

Vuorelan tarkoituksena on varmasti ollut luoda näkökulmia siihen, miltä tuntuu olla ulkopuolinen ja sopeutua uuteen yhteiskuntaan. Siihen tarkoitukseen tarina valkoisen naisen näkökulmasta sopii. Ongelmalliselta vaikuttaa kuitenkin se, ettei monikulttuurisuutta näytetä normaalina. Etnisesti toiset nostetaan esiin: heistä täytyy kirjoittaa, jotta oppisimme. Heidän kärsimyksensä on tehtävä näkyväksi. Miksi vain kärsimys? Miksi toiset ja erilaiset alistetaan kärsijöiksi? Lumea lukiessaan ajattelee, että nyt minä ymmärrän. Mutta ymmärränkö minä? Onko ongelma nimenomaan siinä, että tarinalla luodaan illuusio siitä, että voimme sujahtaa toisten maailmaan ja kertoa sen tietynlaisena? Voiko kukaan rakentaa uskottavaa kertomusta toiseudesta, ellei itse kuulu kertomaansa ryhmään?

Vaarallinen rakkaus
Lumi on tavallaan myös rakkauskertomus. Vähän vahingolliselta tuntuu, että romaanissa ihmissuhteet esitetään niin, että tehtävänä on - heti alusta asti, niinhän satuviittaukset vahvistavat - lähteä rakkaan ihmisen perään, parantaa tämän sirpaleinen jääsydän ja kesyttää pahamaineinen poika. Pohdin samaa tematiikkaa kesällä, kun luin Dimilyä. Miksi opetamme, että tytöt ovat tunneälykkäämpiä ja että heidän tehtävänään ja salaisimpana haaveenaan on pelastaa poika? Tässäkin kertomuksessa tytön elämä rakentuu pojan suosion tavoittelusta: hän hamuaa pojan lähelle muttei onnistu rikkomaan kovaa kuorta. Nuorille syötetään tarinoita rakkaudesta, jossa jompikumpi pelastaa toisen (poika urhoollisen fyysisesti, tyttö hoivaavan henkisesti). Tytön elämä täyttyy pojasta, poika vastustaa rakkauden voimaa. Miksi rakkauskertomukset eivät ole arkisia? Miksi tyttö tavoittelee ja poika ottaa? Haluaisin tarjota nuorille rakkaustarinan, jossa tunne on tasa-arvoinen, yhdenvertainen, molemminpuolinen. Sellaisen, jossa rakkauden eteen ei tarvitse taistella vaan jossa hyvät tyypit ovat ansainneet sen. Tarinan, jossa sankareita ei tarivta.

En kritisoi tässä ainoastaan Vuorelaa; kritisoin yhteiskunnallista käsitystä rakkaudesta. Rakkaus voi olla pelastavaa, mutta ennen nykyistä suhdettani en minäkään tiennyt, että aito rakkaus on sitä, että toinen on hyvä ihminen. Rakkaus ei ole pakkomielteistä toisen tavoittelua, eikä se välttämättä ala suuresta seikkailusta (paitsi jos elämä sellaiseksi lasketaan). Rakkaus ei paranna kaikkia haavoja eikä se täytä koko elämää. Yksinään se ei riitä koko elämäksi.

Ja niin - miksi pojat kuvataan sulkeutuneiksi ja ahdistuneiksi? Miksi he eivät ole tuntevia? Miksi pojat toimivat, tytöt rakastavat? 

Vaikka Lumi on kaunis, hyvään pyrkivä teos, se jättää silti pohtimaan, millaisesta kokemusperästä käsin Siamakin ja Atishan tarinaa on kirjoitettu. 

tiistai 11. lokakuuta 2016

Määräävätkö pojat, mitä koulussa luetaan?

Lukeminen puhututtaa ja mietityttää minua paitsi bloggaajana ja lukijana, myös äidinkielenopettajana. Lukemiseen ei ole helppoa innostaa. 

Tämänkertainen postaukseni kohdistuu erääseen kommenttiin. Siinä kysyttiin, valitaanko äidinkielen tunneilla ääneen luettavaksi kirjoja, joissa on poikanäkökulma tai jotka kiinnostavat poikia. Äidinkielenopettajien välisissä keskusteluissa on puhuttu ääneen lukemisesta, ja on aiheesta uutisoitukin.

Keskustelussa heitettyjen ehdotusten perusteella on helppo vastata kyllä: luettavat kirjat valitaan niin, että poikiakin jaksaa kiinnostaa. Samaa toistaa käsitys siitä, että nimenomaan pojat pitää saada lukemaan. Pojat, pojat, pojat! Koulu-uutisointi keskittyy jatkuvasti siihen, miten poikia ei huomioida koulussa tarpeeksi ja miten koulu on tyttöjä varten. Koska tällä kertaa haluan pysyä tytöissä, en nosta poikien onnetonta luku- ja kirjoitustasoa postaukseni ytimeksi. Pojille annetaan ääni niin monessa asiassa muuten.

Kovin monta epäkohtaa näihin keskusteluihin ja uutisointiin liittyy. 

Ensinnäkin keskustelusta unohtuvat tytöt, jotka eivät lue. Kaikki tytöt eivät lue, heissä on heikkoja lukijoita, kuten on pojissakin, he juuttuvat puhelimiin yhtä tarmokkaasti eivätkä jaksa keskittyä. Kaikki tytöt eivät ole kilttejä, hiljaisia lukutoukkia, jotka harrastavat vain kirjojen selailua. Sitä heidän ei tietysti tarvitse ollakaan.

Entä miksi lukemiseen kannustaminen keskittyy siihen, että saadaan heikotkin (lue: pojatkin) lukemaan? Toisinaan kuulee sanottavan, että lahjakkaat oppivat opettamattakin. Se ei kuitenkaan tunnu tasa-arvoisen, ihmislähtöisen koulun käytänteeltä. Ne, jotka pitävät äidinkielestä, lukemisesta, kirjoittamisesta ja tarinoista, ovat ansainneet luokassa yhtä paljon huomioita kuin nekin, joita kirjat eivät kiinnosta. Lukijatyypit, sukupuolesta riippumatta, ansaitsevat myös koulussa hyviä, tarpeeksi haastavia lukukokemuksia ja vinkkejä siihen, miten he voivat lukutaitoaan ja -kokemuksiaan kehittää. Nämä ihmiset ovat palkintonsa ansainneet. 

Ja vaikka ongelmallista on se, etteivät pojat lue, on ongelma sekin, jos koulutuntien teksteissä ei tuoda esiin tyttönäkökulmaa ja muita sukupuolia. Tytöillä - ja muunsukupuolisilla - on oikeus tulla kuulluksi koulussa. Puuduttavaa se on heillekin on kuunnella tarinoita, joita he joko ovat lukeneet aiemmin tai jotka on selvästi osoitettu toisille viiteryhmille. Vaikka on huippua innostaa heikompaa lukijaa kirjojen pariin, on sekin hienoa, kun taitavat ja osaavat nuoret innostuvat uusista kertomuksista. 

Lopuksi voi tietysti kritisoida sitäkin, että myös äikänopefoorumeilla puhutaan tyttöjen ja poikien kirjoista. Miksi kirjallisuutta pitää jaotella niin vahvoihin laatikoihin - värittää kirjat punaisiksi ja sinisiksi ja sitten ihmetellä, kun nuoret eivät uskalla lukea monipuolisesti? 

Oppilaiden kirjavinkkaukset ovatkin parasta toimintaa, mitä omalla työpaikallani viime vuonna näin. Sain itsekin hyviä lukuvinkkejä!

Millainen missio kirjallisuuden opetukselle pitäisi asettaa? Pystytäänkö koulussa tasa-arvoiseen työhön, vai onko ensisijaista pelastaa heikoimmat, hukkumaisillaan olevat heikot lukijat? Määräävätkö pojat, mitä koulussa luetaan?

perjantai 7. lokakuuta 2016

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa
Siltala 2016
403 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hä? Mitä tapahtuu, mikä on totta?
"Ei pidä pitää mielikuviaan todellisina.
         Vain taiteilijoilla on sellainen oikeus, ja niilläkin vain siksi, että ne ottavat sen oikeuden, kyselemättä. "

Lehdessä entisen ystävän kuolinilmoitus. Paluu menneeseen ja muistoihin: mikä on totta? 

Mitä osaisin kirjoittaa Pirkko Saision uusimmasta romaanista? Tällä kertaa ajatuksia on vaikea pukea sanoiksi.

Saision tyyli ei petä. Avasin kirjan jännittyneenä: onhan tämä sitä samaa pirstaloitunutta tekstiä kuin ennenkin? On se. Se saattaa olla jopa entistä pirstaloituneempi, vaikka sitä rytmittävätkin ajanilmaisut. Tässä romaanissa ihastuin eniten Saision tapaan kuvata päähenkilön sisäistä puhetta, sitä, miten ajatukset hetki hetkeltä etenevät.

Pirstaleisuus ja sirpaileisuus hämmentävät lukijaa paitsi tekstissä myös sen keskushenkilössä. Päähenkilö, mies, esittäytyy asianajajaksi. Saisio venyttää lukijan mielikuvaa asiallisesta, järkiperäisestä asiantuntijasta: mies ei pysy koko aikaa samana. Hän hämmentyy entisen ystävän kuolinilmoituksesta, ja sitten kaikki alkaa hämmentää. Mitä Pablon kanssa tulikaan tehtyä? Lukijalle käy nopeasti selväksi, ettei minäkertoja ole luotettava vaan epäröivä, ahdistunut, jollakin tavalla omassa maailmassaan kulkeva mies. 

Mies, ja hänen asiansa kysyy, mikä on totta. Saision teos vaatii lukijaltaan paljon: päähenkilö-kertojan mielenliikkeitä ei ole helppo ymmärtää. Myös se, mikä on normaalia, kyseenalaistetaan lopussa: "Enkä malta olla lisäämättä, että normaalius on tila, josta voimme hyvällä syyllä olla kovinkin erimielisiä."

Saision romaani jättää paljon mietittävää. Sen monitulkintaisuus haastaa, pakottaa keskittymään ja ajattelemaan. Kuka asianajaja oikeastaan on, ja mitä hänelle ja Pablolle aikanaan tapahtui? 

Esimerkiksi Levoton lukija ja Ulla sekä Krista ovat tutustuneet Saision uutuuteen.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä! Opas hauskempaan elämään

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä. Opas hauskempaan elämään.
S&S 2016
364 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ahaa!
"Tällaisia vallalla olevia käsityksiä me voimme itse kukin haastaa, mutta vasta kunhan ensin tiedostamme ne. Minä en feministinä halua vastustaa naisten vapautta valita vaikkapa kotiäitiys, vaikka siitä usein feministejä syytetään. Kehotan kuitenkin selvittämään ja miettimään, millaisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kehyksessä valinta tapahtuu. Mitkä valinnat näyttäytyvät luonnollisempana kuin toiset ja mitä valintoja pitää perustella mitenkin paljon?
Mihin asioihin feministin kannattaa kiinnittää huomiota?

Meriläinen ja Särmä kehottavat tiedostamaan, ja sitä lukija tuleekin tehneeksi jo silloin, kun Anna mennä on vielä kesken. Teoksen lähtökohdat voi haastaa ja niitä voi kritisoida toteamalla, että kirja on ensisijaisesti suunnattu valkoisille naisille. Se näkyy esimerkiksi sellaisissa ilmaisuissa kuin olet hänelle kuin äiti; esimerkki on poimittu eräästä testistä, jossa lukijalle annetaan yhdeksi vaihtoehdoksi naisellinen, hoivaava asema ja jonka fraasi yhdistyy vähän vinksahtaneeseen heterosuhteeseen, jossa nainen hoivaa miestä. Heterosuhde korostuu muuallakin: poikaystävän laadun tulee mitanneeksi sillä, miten tämä suhtautuu (oletetun) tyttöystävänsä ripuliin ja vatsatautiin. Oliko sukupuoli tässä esimerkissä olennainen? Minusta ei. Oma ongelmansa on sekin, että varsinkin Meriläinen kirjoittaa etuoikeutetulle, hyvätuloiselle lukijakunnalle: olisihan opiskelijanakin toki hauska välttää ruuanlaiton vaiva, mutta ravintoloissa syöminen ei ole edullista. Aina vaihtoehtoja kotitöistä joustamiseen ei ole, vaikka niin toivoisikin.

Vaikka tasa-arvoon pyrkivää teosta voisi syyttää siitä, että se on pääasiallisesti kohdennettu vain yhdelle sukupuolelle, on myös tunnustettava, että siihen on tarve. Naisten on tultava valveutuneiksi, tiedostettava ne viitekehykset, jotka määrittävät heidän olemustaan ja elämäänsä. On tsempattava ja kannustettava, pidettävä yhtä, jotta olisimme tietoisia oikeuksistamme mutta toisaalta myös tavoista, joilla oikeuksia yritetään kieltää. 

Teoksessa sanotaan, että nuoria naisia on ymmärrettävä eikä heitä saa haukkua pinnallisiksi tutustumatta heihin. Tämä oli itselleni tärkeä havainto: miten meidän opettajien pitäisi entistä useammin hymyillä nuorille hyväksyvästi eikä tietäväisesti ja miten meidän pitäisi ymmärtää, että nuoruuden tunteet ja teot ovat aitoja sinä ikäkautena ja siten siis myös hyväksyttäviä. Se, mikä Meriläisen ja Särmän teoksessa kuitenkin pistää silmään, on juttu, jossa Meriläinen esittelee kollektiivisesti koottua listaa siitä, mikä kaikki naisen elämässä paranee, kun tämä kypsyy. En ollut oikein varma, pitäisikö tätä lukea vastakarvaan, siis luettelona kaikista niistä kliseistä, joita yhteiskunta meille tarjoaa; kallistuin tähän kriittiseen luentaan, koska siihen teoksessa muutenkin pyritään. Parempi elämä -listana Kaikki muuttuu paremmaksi -tekstiä ei kannata lukea: tuolloinhan tulee todistaneeksi, että itse asiassa teiniys on vain ohimenevä vaihe ja naisen elämä on kypsää vasta neljänkympin tienoilla. Kun nyt ajattelen listaa (jossa puhutaan mm. siitä, että maailmantuska vähenee ja itsetuntemus kasvaa; väheneekö ja kasvaako?), se tarttuu moneen asiaan, joiden uskotaan olevan paremmin, kun ikää karttuu. Miksi ajattelemme näin? Miksei jo nuorena ole täysi?

Vaikka Anna mennä on kepeää ja humoristista luettavaa, osa teksteistä vaatii lukijalta tiedostamista: on ymmärrettävä, että huumori on keino esittää asioita, joiden ei pitäisi olla totta. Eräässä luvussa Meriläinen esittelee kauneusvinkkejä ja vastaa kysymykseen "Kuinka olla edustava ja miesten mieleen, vaikka karvat on ajamatta?". Feministin näkökulmasta lausahdus on monellakin tavalla naurettava: ei tarvitse olla edustava, ei tarvitse miellyttää miehiä, eikä karvojakaan ole pakko ajella. Meriläisen ja Särmän teksteistä on osattava poimia ironia, huomattava, että näillä totena esitellyillä mutta tässä huumorin kautta kyseenalaistetuilla väitteillä patriarkaattia ja sukupuolirooleja pidetään yllä. Äkkiseltään näyttää, että teoksessa puhutaan vain heterosuhteista, sitten lopulta ymmärtää, että minä vain oletan niin. Kirjoittajat pyytävät kyseenalaistamaan, ja yhtäkkiä sitä huomaa voivansa kyseenalaistaa enemmän kuin mitä aluksi ajattelikaan. Olen Meriläiselle ja Särmälle paljon velkaa: he ovat ajanneet ajatteluani tavalla, josta pidän. Analysointi ja kyseenalaistaminen ovat hyviä harrastuksia.

Anna mennä tarjoilee lukijalle hyviä lukuvinkkejä. Suuri puute on, ettei lopussa ole lähde- tai kirjallisuusluetteloa. Olisin ehdottomasti kaivannut sellaisen.

Lopuksi on vielä todettava, että rakastuin Anna mennä -teoksen kanteen. Se on teennäisellävakavuudessaan jotenkin hillittömän hulvaton!

Toisaalla: Omppu pitää kirjaa voimaannuttavana, vaikka löysikin teoksesta puutteen, ja myös Kirsin Book Clubissa on teosta analysoitu.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Syyskuun sato

Syyskuu tarkoittaa opiskelijalle, että yliopisto jatkuu neljän kuukauden tauon jälkeen ja että on aika pikkuhiljaa palata aktiivisen työnteon (siis lukemisen ja kirjoittamisen) pariin. Niin minäkin olen tehnyt: aloittanut suomi toisena kielenä -opintoja ja jatkanut gradua. Kunhan saan muutamat esseet ja oppimistehtävät pois alta, pääsen keskittymään siihen, että lopputyöni aihe rajautuu ja teoriaosuus tarkentuu. Pidän tutkimisesta, mutta prosessityöskentelyyn opetteleminen vaatii aikansa.

Lukeminen ei ole sujunut yhtä sujuvasti, kun olen matkustanut kahden, oikeastaan kolmen, kaupungin väliä yhtenään (päästäkseni seminaariin) ja käyttänyt arkipäivistäni ison osan opiskeluun. Aiemmin kerroin muista stressaavista asioista. Uuden kotikaupunkini kirjastopalvelut toimivat kuitenkin loistavasti (hiphei maksuttomat varaukset!), ja olen saanut käsiini joitakin syksyn ihanista uutuuksiista.

Viimeisimpänä sain luettua Péter Gárdosin 117 kirjettä, joka oli ihana tarina mutta jolta odotin ehkä vähän enemmän. Sitä ennen ihastuin yhteen poikaystäväni suosikeista, Paul Austeriin

Chick litin osalta eräs aikakausi tuli toistaiseksi päätökseensä, kun luin Vaahteran Sattumalta sinun: kaikki Vaahterat on nyt luettu. Kerttu Aitolan Lisempää laiffii taas oli hämmentävä kokemus teiniaikojen noloimpaan lukukokemukseen,  ja Milla Paloniemen teos muistutti sarjakuvien olemassaolosta. 

Miten teidän syksynne sujuu? Oletteko nauttineet aurinkoisista syyspäivistä? Palasin itse juuri puolukkaretkeltä, ja ei voi kuin ihastella tätä oranssinkeltaisenpunaista syksyä. Ihanaa!