maanantai 29. helmikuuta 2016

Hikinen helmikuu: kuukauden koonti

Helmikuu oli nihkeä lukukuukausi. Luin seitsemän kirjaa, mikä tuntuu vähältä, ja varsinkin alkukuu meni kirjojen kanssa tapellessa: kohdalla ei sattunut oikein mitään, mikä olisi jaksanut kiinnostaa minua muutamaakymmentä sivua pidemmälle.

Helmikuun ensiviikot kahlasin ruotsin parissa, kun tartuin Mankellin viimeiseksi jääneeseen teokseen. Svenska gummistövlar oli kiinnostava lukukokemus ja kuvasi hyvin vanhuutta mutta ei tarjonnut yllättävää loppuratkaisua.

Sahlberg, jota olen tottunut pitämään kirjailijana, johon palaan vaikken välittäisi palata, yllätti minut. Yhdyntä oli loistava. Samaa ajanjaksoa, toista maailmansotaa, käsittelevä Mageen Sopimus taas petti odotukseni. Dialogi oli vahvaa mutta juoni tylsä; en kiinnostunut.

Nuortenkirjoihin tutustuin Hulkon K18-kirjan parissa. Se oli lyhyt, napakka, hauska välipala ja minusta ihan aidosti nuorille ja nuorten tyylillä kirjoitettu. Ehdin jo pohtia itsekseni, ottaisinko tämän luokkaan ääneen luettavaksi, mutta palautin kuitenkin kirjastoon. Pitänee harkita asiaa uudestaan.

Taltuta kiire -teos tuli tarpeeseen. Työstressi painaa päälle, en saa tarpeeksi onnistumisen kokemuksia (paitsi olisittepa kokeneet sen tunteen, jonka äikänope saa, kun tavallisesti levoton luokka istuu 40 minuuttia hiljaa lukemassa kirjoja!). Tästä elämäntaito-oppaasta jäi päällimmäisenä mieleen se, että en muista siitä paljoakaan, koska luin sen niin ahmien. Olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja tai jotain, selailla vielä lukemisen jälkeenkin.

Duchovnyn Pyhään lehmään tartuin lähinnä siksi, että poikaystäväni on katsellut kirjaa ja pohtinut, pitäisikö se lukea. Teos osoittautui hauskaksi - vähän absurdiksi makuuni mutta kuitenkin sellaiseksi, että sen parissa viihtyi. Ala-Harjan Kevyt liha puolestaan lässäytti helmikuun lukemiston, ja toivon todella pääseväni eroon lukujumituksesta. Missä kaikki hyvät kirjat ovat silloin, kun niitä eniten kaipaisi?

Ensi viikolla on hiihtoloma. Luvassa on rentoilun ja romantiikan lisäksi muuttopuuhia (jätän opiskelukaupungin kämpän nyt taakseni ja keskityn täkäläiseen työelämääni). Suunnitteilla on kuitenkin myös hiihtolomaviikon lukumaraton. En ole päässyt aikoihin paneutumaan lukemiseen, ja nyt on syytä ottaa aikaa itselleen. Koko loma ei voi mennä hommissa, vaan lomalla on saatava lomailla. Postaan suunnitelmistani, kunhan olen ehtinyt koota tarpeeksi luettavaa (tämän voi lukea ironisestikin: olen tehnyt viime aikoina jonkun verran kirjaostoksia, ja kirjastonkirjakasani sen kuin jatkaa kasvamistaan. Kaipaan silti edelleen hyvää luettavaa, joten ehdotelkaapa, jos on viime aikoina sattunut jotain poikkeuksellisen kivaa vastaan!).

lauantai 27. helmikuuta 2016

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha
Like 2015
215 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Plääh. Kulunut.

Kertomus naisesta, joka tykkää käydä salilla ja joka tapaa nuoruudenrakastettunsa.

Ala-Harjan Kevyt liha on alkuvuoden suurin pettymys. En tarttunut siihen viime vuonna, koska se ei silloin minua kiinnostanut, mutta nyt takakansiteksti houkutteli minut kirjan pariin. Vielä eilen olin toiveikas: naiskuva, naisen näkymättömyys, suhde kehollisuuteen. Kevyt liha vaikutti kiinnostavien teemojen kirjalta - ja jossain määrin sitä onkin - mutta odotin enemmän Liha tottelee kuria -tyyppistä kritiikkiä.
Tuskastuin teokseen jo toisen luvun alussa. Teatteri, tuo ikiaikainen vertauskuva kulissielämälle, esittämiselle, näytellyille rooleille! Miten omaperäistä, naurahtelin itsekseni ironisesti. Samalla tavalla huokailin ja tuhahtelin kehyskertomukselle, jonka kautta teemoja koetetaan saada esiin. Kevyt liha tiivistyy tähän: Saara tapaa nuoruudenrakastettunsa, rakastuu tähän uudestaan, ja sitten alkavatkin ihmissuhteen ongelmat. Niin tuttua, niin luettua! Edes kieli ei pelasta Ala-Harjaa. Lukijalle liian moni asia näyttäytyy tuttuna.
"Naisella ei ole varaa riehua niin kuin Juska Paarma. Nainen heilauttaa kahdenkymmenen kilon kahvakuulaa ja punnertaa penkiltä yli sata kiloa, mutta nainen ei kurista toista kuoliaaksi kuten Juska.
          Naista ei ole siihen kannustettu.
          Naisella ei ole oikein aikaakaan, sillä lapsille pitää keittää spagettia ja katsoa että niillä on hanskat ja lämpimät välihousut eikä täitä. Naisen pitää edistää lapsen vitamiinipitoista ja riittäväunista elämää, pestä lautasia että niistä voi taas seuraavana päivänä syödä monipuolista ruokaa, pestä vaatteita että niillä voi mennä taas johonkin lasta kehittävään tilaisuuteen, huolehtia ettei lapsen hampaisiin tule reikiä."
Ala-Harjalla on kunnianhimoisia tavoitteita mitä kirjan teemoihin tulee. Kevyt liha käsittelee kehollisuutta, naiseutta ja vähän mieheyttäkin, mutta ei mielestäni syvenny niihin tarpeeksi. Romaani alkaa salikohtauksella, mutta lopulta päähenkilö vain toteaa vähentäneensä liikkumista, koska on niin rakastunut Jarnoon. Luulin teosta romaaniksi, joka kritisoi sitä, miten naisten asema on edelleen alhaisempi, ja toisinaan Kevyt liha keskusteleekin näistä asioista. Naisia ei pidetä uhkana, he eivät ammuskele eivätkä lahtaa eivätkä tapa. Heidän oletetaan hoitavan lapsia ja uhrautuvan perhe-elämän takia. Saara yrittää olla hahmo, joka ei asetu perinteisen naisen rooliin: hän käy salilla, ei palvo pelkästään lastaan vaikka tätä rakastaakin, kaipaa omaa tilaa eikä halua sitoutua perheeseen. Lopulta käy annipolvamaisesti: nainen rakastuu ja jää nuolemaan näppejään, kun mies rikkoo tunteet. Vaikka Kevyt liha on myös jonkinlainen kehitys- ja selviytymistarina, Saara ei jää mieleen hahmona, joka taistelisi alhaisempaa asemaansa vastaan ja saavuttaisi elämässään merkittäviä muutoksia.

Oikeastaan ongelma onkin siinä, ettei päähenkilön henkinen kasvu näy kirjassa tarpeeksi selkeästi. Oikeastaan tästä teoksesta tuli mieleen yläkouluaikainen aineeni, johon opettaja kommentoi, ettei päähenkilön kasvu ehtinyt tulla esiin näin lyhyessä tarinassa. Muistan, miten itse rakastin tarinaani, pidin sitä fiksuna ja tiesin tarkalleen, millaiseksi hahmoni kypsyi, mutta kirjoitelmani loppu oli kiireinen ja kehitys piti kirjoittaa yhteen kappaleeseen. Mikään ei sitonut sitä yhteen. Samanlaisen tunteen sain nyt lukijana, kun luin Kevyen lihan loppua. Koska Saaran suhde kehoonsa ja elämäänsä ei oikeastaan syvenny missään vaiheessa, on lopussa hankala kuroa loppua kiinni siihen, mitä ei oikeastaan ole edes sanottu.

Muista bloggaajista teoksen ovat lukeneet esimerkiksi Mari a, Kirjokansi, Mai Laakso ja Pihi nainen.

torstai 25. helmikuuta 2016

David Duchovny: Pyhä lehmä

David Duchovny: Pyhä lehmä
Like 2016 (2015)
Suom. Ilkka Salmenpohja
205 s.
Pisteitä: 4/5
"Aloin miettiä, olinko ollut maapallon viimeinen eläin, joka ei ollut ymmärtänyt, että ihmiset pistelevät meitä poskeensa. Mikä vieläkin kammottavampaa, he heittävät meistä suurimman osan roskiin vaivautumatta edes kunnolla syömään meitä. Viskaavat pois kuin arvottoman jätteen. Jos minut teurastetaan, toivoisin edes sen verran kunnioitusta, että minut syötäisiin ja kakattaisiin sitten ulos, jotta voisin liittyä luonnon kiertokulkuun. Muuten kuolemani on turha."
Duchovnyn Pyhä lehmä alkaa humoristisena teoksena. Romaani alkaa lehmänelämän kuvauksesta, ja lukija ihmettelee, mihin suuntaan romaani lähtee. Puhutaanko eläintenoikeuksista vai pitäisikö romaani tulkita vertauksena ihmiselämään? Ehkä Duchovny puhuu molemmista: joka tapauksessa Pyhä lehmä on romaani oikeudesta vapauteen, arvostukseen ja kunnioittavaan kohteluun. Esimerkkeinä toimivat Elsie-lehmä, Tom-kalkkuna ja Salom-sika, jotka kaikki havahtuvat siihen, miten julmasti ihminen heitä ja lajitovereita kohtelee.

Duchovnyn kirja herättää monenlaisia ajatuksia. Onko kirjassa sittenkin kyse allegoriasta, ja jos on, niin millä tavalla? Voiko kirjan nähdä paitsi eläinten oikeuksien, myös ihmisvähemmistöjen, polkemisena? Missä määrin Duchovny pyytää kiinnittämään huomiota eläinten kohteluun, missä määrin omista haaveista kiinnipitämiseen? 

Pyhässä lehmässä on paljon elementtejä, joista pidin, ja jonkin verran sellaista, josta en pitänyt. Humoristinen ote on hauska, ja minulla on lämmin suhde lehmäkertomuksiin: kirjoitin sellaisia pienenä itse. Kirjan puolivälin jälkeen seikkailut muuttuvat kuitenkin hieman absurdeiksi, eikä hahmot syvenny mielestäni tarpeeksi. Kirja keskittyy seikkailuihin, vaikka alussa lehmänelämää taustoitetaan hyvin elävästikin. Olisin kaivannut enemmän kuvauksia, välillä kirja oli liiankin nopeatempoinen. Ristiriitaista on, että Elsie tuntee kännykän mutta puhuu televisiosta jumallaatikkona. Moni ihmismaailman asia on lehmälle tuttu mutta toiset taas eivät - en löytänyt aina logiikkaa.

Kirjan metatekstistä en oikein pitänyt: Elsie-lehmä kertoo keskusteluistaan kustannustoimittajan kanssa, joka kehottaa jättämään pieruhuumorin, uskontoasiat ja liian vakavan sävyn vähemmälle. Niinpä niin, Pyhä lehmä ottaa kantaa siihen, miten esimerkiksi eläintenoikeuksista pitäisi kirjoittaa, mutta minusta tuo tyylijuonne ei tee romaanille parasta. Toisaalta huomasin lankeavani juuri näihin ansoihin: pohdin teoksen uskottavuutta, ja sitten Elsie (tai kustannustoimittaja) jo huomauttaakin, miten aikuiset eivät osaa lukea puhuvista eläimistä.

Romaanin lopussa Elsie vakavoituu, ja kirjan sanoma tuodaan aika selkeästikin esille. Eläimiä ja ihmisiä ei pidä palvoa muttei myöskään halveksia. Maailma ei ole kovinkaan oikeudenmukainen paikka, ei edes siellä, missä luulisi tulevansa kohdelluksi asiallisesti. Jokainen kaipaa arvostusta, myös eläimet ja kasvit.

Ainakin Krista ja Jokke ovat lukeneet teoksen.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Salminen ja Heiskanen: Taltuta kiire (ja nuoren open työmietteitä)

Jari Salminen & Pirita Heiskanen: Taltuta kiire. Viisi askelta tehokkaaseen ajankäyttöön
Talentum 2009
184 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Nih ja noh.

Syksyn alussa kerroin elämänheilahduksista. Gradun kirjoittaminen vaihtui tuntisuunnitelmien kirjoittamiseksi: aloitin syyskuun alussa äidinkielen opettajana. Elämänmuutos ei ollut suunniteltu, vaan sain työpyynnön lyhyellä varoitusajalla. Kahdessa viikossa ehdin paitsi matkustaa Saksaan myös saada asunnon uudesta kaupungista ja kursia kokoon jonkinnäköisen suunnitelman sijaisuuteni ensiviikoille. 

Olen nyt työskennellyt äikänopena puoli vuotta. Helmikuun ajan minua on vaivannut stressi. Elämässäni tapahtuu niin paljon: on jo valmistauduttava ysien päättöarviointiin, suunniteltava taas uusi lukukausi loppuun (koska en tehnyt sitä syksyllä, en osannut enkä kai osaa oikein vieläkään). Samaan aikaan koetan totutella viimeisimpään päätökseeni: en enää palaa opiskelukaupunkiini vaan teen gradun etäopiskeluna. Vanha opiskeluasuntoni on irtisanottava, ja se tuntuu kovalta palalta. Samanaikaisesti olen innoissani siitä, miten vapaasti voin kulkea elämän mukana. Kaiken ei tarvitse olla suunniteltua: elämä järjestää yllätyksiä. Vuoden hienoin yllätys on ollut se, että olen tavannut ihanan ihmisen. Seurustelemme, ja meillä on unelmia. Kaikenlaista on alkuvuoteen mahtunut. 

Salmisen ja Heiskasen kirjan lainasin kirjastosta, kun etsin työvälineitä stressin kumoamiseksi. Olen kausittainen stressaaja: välillä pidän itsestäni parempaa huolta, välillä en osaa antaa itselleni armoa. Vaadin itseltäni paljon, ja samaan aikaan koen, etten kuitenkaan saa mitään aikaan. En aina tee tuntimäärällisesti tarpeeksi töitä, ajattelen, mutta operutiinien opettelu viekin voimia.

Taltuta kiire -oppaasta tarttuu ensimmäisenä silmiin vähän hassu kielenkäyttö. Kuulun ihmisiin, jotka etsivät ongelmiinsa ratkaisuja tiedon kautta: haluan tietää ja oppia uutta, ymmärtää kokemuksiani, stressiäni tai vaikka rakastumistani (joka ei tietenkään ole ongelma, päinvastoin) faktojen kautta. Naistenlehtihöpinää ja keittiöpsykologiaa en kaipaa. Vaikka Salmisen ja Heiskasen teoksessa on ansionsa - niistä lisää kohta - Taltuta kiire sortuu turhan tekopirteään kielenkäyttöön. Ärsyttävistä muoti-ilmaisuista mainittakoon muun muassa tarvis ja ottaa koppi jostakin.Jatkuva me-pronominin käyttö rasittaa sekin. Liian amerikkalaista.

Vaikka Salmisen ja Heiskasen yhteisteos sortuu populaariin hömppäfilosofiaan ja kuluneeseen kielenkäyttöön, siitä on myös apua. Itselleni hyödyllisimmäksi koin työelämää koskevan alaluvun, jossa puhuttiin muun muassa tavoitteiden asettamisesta. Olen miettinyt, miten saisin motivoitua itseni esimerkiksi suunnittelutyöhön, joka vie minulta kohtuuttomasti aikaa ja voimaa, ja kuinka saisin suunniteltua päiväni niin, että tekisin joka päivä riittävästi töitä niin, etten joutuisi käyttämään iltaani viime hetken valmisteluihin. Jo syksyllä valittelin ystävilleni sitä, miten en ole kokenut työssäni vielä innostumista: on pitänyt keskittyä rutiinien opettelemiseen, ei niinkään siihen, miten haluan ammattiani toteuttaa. Pidän työstäni, mutta en koe onnistuvani tarpeeksi usein. Nyt aionkin listata asiat, joita haluan työssäni tavoitella:
  • Haluan olla opettaja, joka lukee oppilailleen ääneen. 
  • Haluan jakaa oppilaille kokemukseni lukemisen ihanuudesta ja merkityksellisyydestä. 
  • Haluan saada oppilaani kiinnostumaan kielen rakenteista ja siitä, miten kielellä välitetään merkityksiä
  • Haluan saada oppilailleni onnistumisen kokemuksia
  • Haluan, että oppilaani kokevat, että minuun voi luottaa ja minulle voi kertoa, jos jokin on pielessä.
  • Haluan saada lisää onnistumisen kokemuksia ja keskittyä omiin vahvuuksiini.
Sekä muutama asia, jotka ovat erityisen tärkeitä työssäni (näihin voin siis keskittyä):
  • Oppilaiden yksilöllinen kohtaaminen
  • Tasavertainen arviointi
  • Tuntien suunnitteleminen ja pitäminen
Lopuksi on vielä puututtava muutan yksityiskohtaan. Taltuta kiire on teos, joka pyrkii vähentämään lukijan työ- ja arkipaineita. Kirjoittajat puhuvat yhteiskunnasta, joka vaatii jäseniltään nopeutta ja aktiivisuutta, vaikka niistä ei aina ole hyötyä. Samaan aikaan teoksessa kuitenkin toistetaan käsitettä menestymismalli. Kriittisenä lukijana koin, että Taltuta kiire toistaa samaa elämisen kuvaa kuin muukin yhteiskunta: on oltava tehokas, joskin sen pitäisi tapahtua kiireettä ja stressittä. En pidä tästä menestymisen kuvastosta: miksi kaiken pitäisi aina onnistua, olla loistavaa? Miksi aina pitäisi kehittyä? Salminen ja Heiskanen puhuvat myös luopumisen tärkeydestä, ja omalla kohdallani haluaisin luopua jatkuvasta kehittymispaineestani. Tällä hetkellä kehityn ammatissani jatkuvasti, joten minun ei tarvitse käyttää siihen ylimääräisiä voimavaroja. Oman jaksamisen kannalta ei tunnu järkevältä, että toistan itselleni koko ajan, että voisin tehdä jokaisen asian toisella ja kehittävämmällä tavalla. Joskus voi olla sillä tavalla kuin juuri sillä hetkellä on.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Johanna Hulkko: K18

Johanna Hulkko: K18Karisto 2016
103 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Tuollaisiahan ne teinit.


"Sit tuli perussaarnat siitä et mun täytyy pitää Korpusta hyvää huolta ja syödä ruoat jotka Riitta tulee mulle tekeen ja pakko myös nukkua eikä vaan pelata ja pitää siivota ennen ku ne tulee ja sammuttaa kahvinkeitin ja lukita ulko-ovi ja juoda vettä ja pyyhkiä pylly.

                      Ja mikä tärkeintä, kavereita ei saa kutsua eikä ainakaan Facessa. Niin. Ne niin luulee edelleen et nuoret käyttää Facea."
Aksu jää yksin kotiin viikonlopuksi, ja nuoruus alkaa.

Haluan luokkaani kansion, johon olen koonnut kirjavinkkejä, parhaita nuortenkirjoja, klassikkoja, teemoittain jaoteltuja romaaneja, runoja ja novellikokoelmia. Haluan olla äikänope, joka osaa oikeassa välissä vinkata oppilaille, että hei, tämä kannattaa lukea, ja haluan olla äikänope, joka aloittaa tunnin lukemalla katkelman jotakin kiinnostavaa kirjaa. Haluan oppia tuntemaan oppilaani niin, että osaisin valikoida kullekin sopivaa lukemista. Haluan herättää lukemisen innon. En niinkään piittaa kirjallisuudesta oppiaineena tai tieteenalana; haluan vain jakaa sen innon, jota itse tunnen lukemista kohtaan. En odota sitä kaikilta, mutta olisi hienoa, jos joku vähemmän lukeva saisi kerrankin hyvän kirjakokemuksen. Kympin oppilaitakin haluaisin rohkaista. Nyt seiskaluokkalaiset äikkäintoilijat (ihanaa, että heitäkin on) lukevat vapaavalintaisina kirjoina 500-sivuisia romaaneja. Huh! Hienoa.

Johanna Hulkon K18 on helposti lähestyttävä nuortenromaani. Se on lyhyt, vain 103 sivua. Se on helppolukuinen, sillä luvut tai virkkeet eivät kasva maksimimittoihin. Aiheiltaan kertomus on tavallinen, mutta niinhän elämäkin tietysti on: lukiolaispoika pohtii seurusteluasioita, jää yksin kotiin, joutuu sosiaalisen paineen alaiseksi ja tutustuu alkoholiin.

K18:ssa minua hymyilyttää eniten kieli. Muistan, miten teini-ikäisenä kirjoitin kaikki tarinani puhekielenomaisella tyylillä: lyhensin sanoja, annoin murteen ja puheen kuulua tekstissäni. Se oli jollakin tavalla ominaista nuoruudelleni, sillä tavalla nuoruuden ja ajatukseni sai puettua sanoiksi. Olen joskus miettinyt, miksi nuortenkirjoja kirjoitetaan puhekielimäisiksi. Eikö lukemisen tule harjaannuttaa kirjoitetun kielen normeihin? Toisaalta puhekielimäisyys houkuttelee nuorta lukemaan, teksti on helposti lähestyttävää, ja juuri tässä Hulkko onnistuu. Hänen tyylinsä on raikasta 2010-luvun nuortenkieltä, ja siinä kaikuu nuorten oma ääni. Vain  muutama vaikea sana saattaa hämmentää nuorta lukijaa: esimerkiksi symboliikka voi olla vähän lukevalle liikaa, samoin konteksti, jonka merkitys ei minusta avaudu kovin yksiselitteisesti kokeneemmallekaan opiskelijalle. Kuinka moni yläasteikäinen tunnistaa, mitä bilinguaali tarkoittaa?

Päähenkilön uskottavuudesta voi olla montaa mieltä. Tässäkin teoksessa minua häiritsi se, miten päähenkilö lopulta tunnustautuu ujoksi nörtiksi, sellaiseksi, joka ei oikeastaan yleensä juo viinaa eikä oikein ole suosiossakaan. Minusta vähän lukeville pitäisi kirjoittaa suosituista, elämän kolhimista koviksista. Vaikka Aksu kuinka vitsailee kertomuksessa siitä, miten hänen ehkä pitäisi saarnata lukijoille (tarkoittaen, että hän ei aio saarnata), teoksesta välittyy tietty opettavaisuus. Seksillä härnätään lukijaa, mutta samalla siitä puhutaan tunteina ja rakkaudentunnustuksina. Siitähän seksissä tietenkin on kyse, mutta ehkä nuoret myös odottavat kuvausta ihmissuhteiden aiheuttamasta jännityksestä. Lopun tunteilu on sekin hieman äidillinen tapa päättää romaani, ja jotenkin tuntuu, että se ei välttämättä puhuttele kaikkia.

Kenelle K18 sitten sopii? Olen samaa mieltä Main kanssa: tämä menee jo yläkouluikäiselle. Oikeastaan on vaikea ajatella, että olisin innostunut tästä enää lukiolaisena: juoni ja tapahtumat ovat niin tavanomaisia ja laajalti käsiteltyjä, että ainakin kokenut lukija vaatii lukioikäisenä jo enemmän. Tässä on sellaista ensikokemusten makua ja aiheita, joihin tekee mieli tutustua teini-ikäisenä. Myös Heidi ja Maija ovat lukeneet teoksen.

torstai 18. helmikuuta 2016

Audrey Magee: Sopimus

Audrey Magee: Sopimus
Atena 2015 (2013)
Suom. Heli Naski
332 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Nääh. Odotin enemmän.
Helmikuu sujuu nihkeästi. Lukupinossa on vaikka mitä kiinnostavaa, mutta mikään ei etene. Lukemiseen ei jää riittävästi aikaa, kun elämässäni on sekä tylsempää (työkiireet) että ihanampaa (seurustelu) tekemistä. Muutamana viime päivänä olen yrittänyt järjestää itselleni rauhoittumisaikaa ja lueskellut keskeneräisiä opuksia uudella sohvallani (minulla on viimeinkin sohva, jihuu!).

Mageen Sopimuksen loppuun kahlaaminen oli minulle saavutus, ja olen tyytyväinen, että urakka on nyt takana.

Sopimus on vahvaan dialogiin perustuva romaani sodasta ja siitä, miten erillään elävät ihmiset sen kokevat.

Audrey Mageen Sopimus oli ennestään sillä tavalla tuttu, että olin bongannut kirjan muutaman otteeseen blogilistaltani. Sen kansikuva kiehtoi, mutta muuten en ollut perehtynyt romaaniin. Kansi on kaunis, ja ajattelin kirjan olevan jotenkin erityinen. Minulle tämä kirja oli kuitenkin pettymys.

Sopimus on romaani sopimuksesta, jossa Peter ja Katharina päätyvät naimisiin toisiaan tuntematta. Sota jatkuu, ja pari elää elämäänsä erillään. Vaikka romaani toisaalta on tiheää, tiivistunnelmaista dialogia, siinä on myös inhorealistisia piirteitä. Toisaalta sotaa kuvataan toiminnan ja etenemisen kautta, kauheita tapahtumia piilotellaan henkilöiden keskusteluihin, mutta loppua kohti kuvausten määrä kasvaa. Inhorealistisista kohtauksista en pitänyt, vaikka sotaa kuvaaviin romaaneissa julmuuskin tulee näyttää. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, ettei sanoja kusi ja paska voi käyttää kirjakielisessä kerronnassa kovinkaan uskottavasti.

Magee kirjoittaa vahvaa ja sujuvaa dialogia. Aluksi viehätyin siitä, että Sopimusta oli niin helppo lukea. Toisaalta tuntui, etten paneutunut dialogien merkityksiin kunnolla, kun jo hyppäsin seuraavaan repliikkiin päästäkseni eteenpäin. Missään vaiheessa en jäänyt viipyilemään teoksen maisemissa tai sanomissa. Kaipasin enemmän kuvausta, tunteisiin sukeltamista, koska dialogeissa en päässyt tarpeeksi syvälle. 

Päähenkilöt jäivät minulle hieman etäisiksi. Katharina oli toiveikas toimija, ja Peter suloinen sinnitellessään sodassa Katharina mielessään, mutta loppuratkaisussa henkilöt kehittyvät odottamattomaan suuntaan aivan liian yllättäen. En pystynyt ymmärtämään kummankaan mielipiteitä. Kiinnostavimmaksi hahmoksi muodostuikin ehkä Katharinan äiti, joka järkyttyy poikansa kohtalosta, syyttää perheenjäseniään, vetäytyy kammariin piiloon elämää ja lopulta jopa romaanin kerrontaa. 

Mageen romaani jatkoi osaltani sota-aikaan sijoittuvien kirjojen lukemista. Teemme oppilaideni kanssa aiheesta pienen projektinkin, joten tästä oli kai hyötyä ammatillisestikin. Lukukokemus ei silti ollut mairitteleva: tätä luki, muttei niin kovin mielellään. Sinänsä kirjassa ei ole mitään moitittavaa, se ei vain iskenyt minuun. Tällaiset mitäänsanomattomat lukukokemukset ovat aina vähän pliisuja. Jospa lukukuukausi jatkuisi paremmin nyt, kun olen taas päässyt vauhtiin.

torstai 11. helmikuuta 2016

Asko Sahlberg: Yhdyntä

Asko Sahlberg: Yhdyntä
WSOY 2005
136 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ai! Yllätyin

"Hän oli löytänyt rytmin ja yritti keskittyä siihen. Sitten se oli siinä taas, hänen keskittymistään hänen tahtomattaan häiritsevä outo kuvio. Hän ajatteli itseään ja kansaa. Jokin hämärä yhteys pyrki hahmottumaan. Hän takoi naista, pommit takoivat maata, kansa takoi toista. Kaikkeen johti jokin välttämättömyys, kirous. Mutta hän ei halunnut ajatella sitä. Siinä ei ollut mitään mieltä, hän ei vatvonut koskaan tuollaisia. Oliko hän humalassa? Eihän hän ollut juonut kuin pari lasillista. Hän yritti ravistaa päästään kaikki mietteet, tulla silkaksi ruumiiksi, omistaa allaan myötäävän lihan, olla hetken se."
Pienoisromaani kahdesta yksinäisestä, jotka löytävät toisensa jatkosodan pommitusten keskellä.



On hassua, miten aina toisinaan palaan lukemaan kirjailijoita, joiden tyylistä tai teoksista en oikeastaan juuri välitä. Hannu Raittila, Hannu Mäkelä ja Asko Sahlberg muodostavat tähän kategoriaan hyvän suomalaisen mieskolmikon. Tasaisin väliajoin poimin heidän teoksiaan luettavaksi, mutta harvoin onnistun saamaan mitään loppuun. Sahlberg kuului korkkaamattomiin: Yhdyntä on ensimmäinen teos, jonka olen häneltä lukenut loppuun.

En tiedä, mikä minua Sahlbergin tyylissä on risonut. Olen kokenut hänen kirjansa niin avoimiksi, aukollisiksi ja jollakin tavalla vaikeiksi, ettei lukukokemus ole ollut nautinnollinen. Samaa ajattelin Yhdyntää lukiessani: miten teksti tuntuu sanovan koko ajan niin paljon, ja miten minä tunnun ymmärtävän koko ajan niin vähän. Clezio ja Modiano ovat tuottaneet minulle samanlaista tuskaa kuin mitä toisinaan olen kokenut suomalaisen Sahlbergin parissa. 

Yhdyntä yllätti minut. Vaikka alku oli tahmeaa, ihastuin tähän kirjaan lopulta. Se sattui sopivaan kohtaan: olen aloittamassa oppilaideni kanssa toiseen maailmansotaan liittyvän lukuprojektin, ja olen pohtinut itsekin, miten kirjallisuudessa kuvataan sotaa ja sen vaikutuksia arkeen. Paremmin ei kai olisi voinut sattua: Yhdyntä on nimenomaan kuvaus siitä, miten sota vaikuttaa kaikkiin ja kaikkiin. Sahlberg toistaa teoksessaan useaan otteeseen, miten mikään romaanin ratkaisuista ei oikeastaan olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Kaikki olisi mennyt toisin, ellei...Niinhän se elämässä usein on. Toisenlaisissa olosuhteissa kaikki olisi ollut toisenlaista.

Pienoisromaani pitää sisällään monta teemaa. Se pohtii sotaa ja sodan vaikutusta, se vertaa seksuaalisuutta ja sotaa, rinnastaa ne toisiinsa, ja keskustelee yksinäisyydestä. Sisällöllisesti minua häiritsi oikeastaan vain Alexin taustatarina: se tuntui niin tutulta ja monta kertaa suomalaisessa sotakirjallisuudessa kerrotulta. Toisaalta ihmettelen Sahlbergin kykyä saada 135 sivuun niin monta järisyttävää yksityiskohtaa, joita sota jättää jälkeensä.

Kiinnostavaa kirjassa on myös kerrontaratkaisut. Alexin, Valman ja muutaman muun keskeisen kertojaäänen lisäksi kirjassa puhuu me, jokin ylempi objektiivinen tuomari, joka tarkkailee yhdyntää, Alexin ja Valman kohtaamista ja sotaa kliinisesti. Lukija pysäytetään tarkkailemaan tilannetta ja huomaamaan, miten eri tavalla kaikki voisikaan olla. Välillä paljastetaan taustoja, mutta jotakin jätetään piiloon. Nautin näistä tarkkailuluvuista. 

Lopuksi on vielä kehuttava, etten ole pitkään aikaan nauttinut kirjan lopusta niin paljon kuin mitä nautin Sahlbergin romaanin viimeisistä 30 sivusta. Pohdin pitkään pisteytystä ja lopullista mielipidettän kirjasta, mutta loppu nosti kirjan mieleenpainuvaksi.

Toisaalla: muun muassa Sara, jaana ja Arja ovat lukeneet teoksen.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Henning Mankell: Svenska gummistövlar (Ruotsalaiset saappaat)

Henning Mankell: Svenska Gummistövlar
Leopard förlag 2015
442 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Tja. Skulle ha varit bättre. 
Hade mitt liv förbränts? Fanns det fortfarande en lus hos mig att inte bara föreställa mig ålderdomens förnedring? Kunde jag åstadkomma en ny vilja att leva?
          I grunden handlade det om en enda fråga. Ville jag bygga upp huset igen? Eller skulle jag låta Louise ärva en brandtomt?
          Jag fortsatte att stirra ut mot havet i hopp om att ett svar skulle driva in mot stranden. Men ingenting kom.


Tarina saarella asuvasta miehestä, joka talon palamisen jälkeen alkaa pohtia elämäntilannettaan.

Täällä ollaan vihdoin. Kuu on kohta puolessavälissä, enkä ole saanut mitään luetuksi loppuun. Siitä voi syyttää Mankellia ja ruotsinkielisen tekstin lukemista, ja toisaalta aikani on kulunut aineiden ja tuntisuunnitelmien parissa.

Kumisaappaita - ruotsalaisia tai kotimaisia - voisikin melkein tarvita, sen verran loskaisia ovat viimeiset talvipäivät olleet. Maanantaina vettä satoi niin rojonaan, että koulumme ulkovälitunti peruttiin. Talvirankkasade, hah! Reilun viikon olen kahlaillut Ruotsalaisia saappaita, ja nyt lukeminen on vihdoin ohi. Pääsen lopultakin bloggaamaan!

Entä kuinka päädyin lukemaan talvisina sadepäivinä ruotsiksi? Paikallinen kirjasto oli laittanut esille ruotsinkielistä kirjallisuutta, ja ruotsia opiskelleena ja kielestä kiinnostuneena päätin tarttua haasteeseen. Viime viikon maanantaina ja tiistaina ahmin kumpanakin päivänä yli sata sivua ruotsiksi, ja olin ylpeä siitä, että pääsin taas käyttämään kielitaitoani. Olen laiminlyönyt vierailla kielillä lukemisen, ja etenkin ruotsin käyttäminen on jäänyt vähäiseksi. Yllätyin positiivisesti, miten sujuvaa - vaikkakin hidasta - lukeminen oli: en juurikaan juuttunut vieraisiin ilmaisuihin. 

Ruotsin kertaaminen olikin kirjan parasta antia. Muussa mielessä minun on vaikea arvioida Mankellin viimeiseksi jäänyttä teosta (sopii Helmet-haasteeseen). Rehellisyyden nimissä on mainittava, etten juurikaan pitänyt siitä. Kirja on tavallaan rikosromaani, tavallaan vanhuutta ja kuolemaa käsittelevä teos, jonka loppuratkaisu, ikävä kyllä, oli helposti arvattavissa. Henkilökaarti ei tarjonnut juurikaan vaihtoehtoja. En pitänyt lopusta, enkä siitä, miten se ei tarjonnut minulle juurikaan yllätyksiä. Kirja tuntui kovin tavanomaiselta, ja lukiessa oli jatkuvasti tunne siitä, että tämä ei ole ainutlaatuista vaan olen kokenut samanlaisia tarinoita aiemminkin.

Svenska gummistövlar käsittelee aiheita, joita kirjailija epäilemättä on viimeisinä vuosinaan pohtinut. Vaikka en pidäkään siitä, että kirjaa lukee ja tulkitsee kirjailijan henkilökohtaisina ajatuksina tai tämän elämäkerrasta käsin, ei vanhuuden, kuoleman ja sairastumisen teemoja voi olla yhdistämättä Mankellin omaan elämään. Ruotsalaiset saappaat on romaani Fredrikistä, jonka talo palaa ja jonka tytär palaa lähteäkseen taas uudestaan. Romaani ratkoo tulipalon syytä ja mahdollista sytyttäjää, mutta siinä pohditaan myös perhesuhteita, vanhuutta, kuolemaa ja ulkopuolisuutta.

Vanhuuden pohtimisessa Mankell onnistuukin. Päähenkilö Fredrik tuskailee lähestyvän kuoleman kanssa: välillä se tuntuu leijuvan hänen ympärillään. Saaren muutkin asukkaat tuntevat elämän päättymisen läsnäolon. Kuolema herättää monenlaisia ajatuksia: yllättäen se pelästyttää Fredrikin, vaikka tämä kuvitteli osaavansa valmistua viimeisiin hetkiin.

Toisaalla: Marjatta kirjoittaa romaanin monista teemoista, Annika halusi lukea jokaisen sanan huolella ja painaa ne mieleen, ja Hennaan tämä Italialaisten kenkien itsenäinen jatko-osa osui ja upposi.