tiistai 13. marraskuuta 2018

Apokalyptisia lillukanvarsia poimimassa - Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput

Sinikka Vuola & Tommi Melender: 
Maailmojen loput
WSOY 2018
296 s.
Pisteitä: 4/5 
Vahvaa ilmaisua tekstilajien hierarkiasta

Maailmojen loput on siinä mielessä kummallinen teos, että pidän siitä kovasti, vaikka en ole sen kanssa aina samaa mieltä. Romaanien loppuja käsittelevä esseeteos on Vuolan ja Melenderin vuoropuhelua: teoksen alku koostuu esseistä, joissa kirjoittajat käsittelevät vuorotellen loppujen kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyviä teemoja. Romaanin toinen osuus koostuu miniesseistä, joissa Vuola ja Melender analysoivat ja tulkitsevat suhteellisen tunnettujen romaanien lopetuksia. Teoksen erityinen vahvuus on sen kaunis, monipuolinen suomi: ihailen sekä Vuolan että Melenderin analyyttista, vahvaa ilmaisua ja syvällistä tapaa jakaa lukukokemuksensa ja tulkintansa lukijoille. 

En kuitenkaan pysty sietämään sitä, miten Maailmojen loput erottaa, tahallisesti tai tahtomattaan, hyvän kirjallisuuden huonosta. Sekä Vuola että Melender tuovat avoimesti esiin sen, että he toivoisivat postmodernille, rajoja ja genrejä rikkoville romaaneille enemmän arvostusta. Romaanihistorian perinteisiin nojautuvat romaanit näyttäytyvät Maailmojen lopuissa vähäarvoisimpina: esimerkiksi juonivetoisista romaaneista puhutaan niin, että ne ovat kerran luettavia, ratkaisun jälkeen arvonsa menettäviä teoksia. En pysty samastumaan tähän tulkintaan, joka vähättelee ns. viihdekirjallisuuden lukijoita ja heidän kykyään valita itselleen sopivaa taidetta. Vuolan ja Melenderin puhetapa heijasteleekin kirjallisuuselitismiä, jossa erilaiset tavat kirjoittaa ja lukea asetetaan hierarkkiseen asemaan. 

Tästä en kuitenkaan aio pahastua pahemmin: on totta, että ravistelu tekee kirjallisuudelle hyvää. Maailmojen lopussa pohditaan sitä, että varsinkin suomalainen kirjallisuus roikkuu realismissa: perinteisesti eniten myyvät kirjat, joissa on kronologinen sukutarina (mielellään toisella maailmansodalla höystettynä). Kokeellista kirjallisuutta ei meillä kovin paljon julkaista. Havainto on tärkeä. Toisaalta päädyin pohdiskelemaan tähän syytä poikaystäväni kanssa. Hän toi esiin toisen tärkeän havainnon: suomalainen kirjallisuus on vielä nuorta, kansallinen lukutaito vielä sitäkin nuorempaa. Onko kirjallisuudellamme ollut aikaa kehittyä yhtä kokeilevaksi kuin niillä alueilla, jossa kirjallisuutta on julkaistu vuosisatoja kauemmin? 

Nautin Maailmojen lopussa erityisesti siitä, että vaikka esseiden fokuksessa on romaaniloppujen tulkitseminen, siis lukeminen, tuntuu koko ajan siltä kuin Vuola ja Melender kirjoittaisivat nimenomaan kirjoittamisesta. Romaanien vahva analyysi ja tulkinta saavat lukijan miettimään, miten omia tekstejään voisi lopettaa paremmin. Maailmojen loput ei koskaan lässähdä juliacameronmaiseksi opasteokseksi, jossa lukijalle toistellaan itsestäänselviä ja toisaalta täysin höpsähtäneitä vinkkejä. Sekä lukemisen että kirjoittamisen ohjeet muotoutuvat ikään kuin esseiden rinnalla - tai ehkä niiden takana.

Vuola ja Melender mainitsevat teoksessaan, että Maailmon loput pyrkii osaltaan purkamaan taiteilijamyyttiä. Kiinnostavia kirjoittamisen vinkkejä teoksesta toki saa, mutta ihan täysin en tämän tavoitteen toteutumista näe. On nimittäin yllättävän vaikea sietää sitä, että teos sanoo purkavansa taiteilijamyyttiä mutta kertoo tekstin lopettamisesta näin: 

Odottamattomat loput syntyvät ehkä sattumalta: jokin naksahtaa kirjailijan päässä tavalla, jota ei ole tapahtunut koskaan ennen. On toivottava sattumaa ja autettava sitä toteutumaan.

Pohdittavaksi jää, onko vuoropuhelun lopetusosuus tahallisesti lässähtävä - ainakin minä hymähdin huvittuneesti sen kliseisille ilmauksille. 

Lillukanvarsia poimimassa

Vaikka nautin Maailmojen lopusta ja sen erinomaisen ansiokkaasti kielestä suunnattomasti, kerran olen oikeasti aikeissa alkaa riidellä Tommi Melenderin kanssa. Se tapahtuu sivulla 128, kun Melender kirjoittaa kirjallisuuskritiikistä näin: 
Näin aikoina kirjallisuuskritiikillä on korostunut tarve etsiä teoksista jotain epäilyttävää. Luin hiljattain Helsingin Sanomien arvostelun Tommi Kinnusen Pintti-romaanista, jossa kriitikko kehui Kinnusen tapaa rakentaa hienoja naishahmoja. Samalla hän näpäytti kirjailijaa yhdestä onnettomasta sanavalinnasta. Saunakohtauksessa naiset "supsuttavat toisilleen kaipuunsa ja haaveensa". Kriitikon mielestä "supsuttaa" on alentuva ja höpsöttävä naisverbi. Minun kovissani "supsuttaa" on onomatopoeettinen ilmaisu, joka jäljittelee moottorin ääntä (tsut-tsut) ja stereotyyppisesti ajateltuna pikemminkin maskuliininen kuin feminiininen verbi. Ehkä olen väärässä. Yhtä kaikki näinä aikoina myös hutiin luetuista romaaneista saa aikaan nasevaa kritiikkiä, kun löytää tekstistä jotakin sellaista, mikä yleisesti tunnustetaan epäilyttäväksi. Voisin kuvitella, että Maailmojen lopussakin näyttää pahalta, kun vuoropuhelun viimeisen sanan sanoo kahdesta keskustelijasta se, jolla on Y-kromosomi
Teen tässä sen, mitä Melender näyttää eniten kammoavan: tartun yksittäisiin virkkeisiin, yksittäisiin sanamuotoihin, ja esitän kritiikkini siitä, miten metateksti Maailmojen lopun vastaanotosta toteutuu Melenderin epäilemällä tavalla. 

Aloitetaan katkelman ydinajatuksesta. Melender kyseenalaistaa nykyisen kirjallisuuskritiikin tason: yllä oleva katkelma antaa olettaa, että kirjallisuuskriitikot - ja varmaan myös bloggaajat - tarttuvat lillukanvarsiin, etsivät etsimällä teoksesta vikoja ja lyttäävät teoksen yksien onnettomien sanavalintojen perusteella. Melenderin tekstissä syntyy kuitenkin ristiriita, johon en lukijana pysty olemaan tarttumatta: samalla, kun Melender syyttää journalisti Noora Vaaralaa yksityiskohtiin takertumista, hän itse, tuttavani huomiota lainaten, typistää Vaaralan onnistuneen kirjallisuuskritiikin sen yhteen huomioon.

Onko yksityiskohdilla sitten väliä? Vuolan ja Melenderin mukaan on - 

Melenderin mukaan väliä on myös sillä, että teos jatkaa elämistään lukijan tietoisuudessa: katkelman edellä hän puhuu siitä, miten teos jatkaa elämäänsä lukijoiden tajunnassa, jälkihehkuna tai jälkikohinana. Tähän lauseeseen suhteutettuna tuntuu kummalliselta, että Melender uskaltaa viitata hutiin lukemiseen, siis siihen, että kirjailijan aikeista tietämätön lukija tulkitsee teoksen väärin. Mutta onko olemassa yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa? Voiko postmoderneja teoksia käsittelevässä kirjassa antaa olettaa, että jonkun toisen tapa lukea on oikein, jonkun toisen taas väärin? Onko holistinen lukutapa aina mikrolukutapaa todenmukaisempi? Haluan myös kysyä, mikä merkitys on sillä, että Melender viittaa katkelmassaan nimenomaan naisjournalistin kirjoittamaan arvioon. Melenderin ja Vaaralan välillä syntyy valtasuhde, jossa toinen arvioi sitä, onko toisen sanatason analyysi onnistunutta. 

Melenderin uhriutumisessa on kiinnostavaa sekin, miten hän omaan positioonsa viittaa. Sen sijaan, että hän tunnustaisi oman valta-asemansa miehenä, hän piilottaa mieheytensä kokokaan. Parafraasi se, jolla on Y-kromosomi häivyttää tekijän sukupuolen ja korostaa biologista sattumaa. Välttämällä mies-sanan käyttöä hän ei suostu puhumaan sukupuolesta, ja kolmannen persoonan valinta osoittaa, ettei hän suostu asettumaan itse (valkoisen) miehen asemaan. 

Minun valintani tarttua Maailmojen loppujen yksityiskohtaan on tietoinen: kieltäydyn asettumasta positioon, johon teos - tai reippaammin: Melender - minut yrittää työntää. Luettuani lähes 300 sivua siitä, miten postmodernia kirjallisuutta ja genrelajeja ylittäviä teoksia tulisi arvostaa enemmän, en suostu kirjoittamaan postausta, jossa etenen kaavamaisten rakenteiden mukaan. En halua ohittaa yksityiskohtia myöskään kielitieteilijänä: kielen ja kirjoittamisen ammattilaisena minäkin tiedän, miten paljon sanat, virkkeet ja puhetavat rakentavat maailmaa. Yksittäiset katkelmat voivat luoda koko teokselle pohjavireen, ehkä jopa Melenderin ja Vuolan paljon käyttämän varjokertomuksen. Kokonaisvaltaisesta, koko teosta ymmärtävästä tekstistä kieltäytymällä osoitan olevani myös feministi, jolla on oikeus ja velvollisuus keskusteluttaa ympäristöään siitä, miten sukupuolten välinen valta näkyy piiloisena niissäkin teksteissä, joista vallan epäsuhtia ja valkoisen miehen horjuntaa ei ehkä osaisi muuten etsiä. 


perjantai 9. marraskuuta 2018

Feminist Friday: Miten sietää suuttumus ja vihan tunteet?

"Entä jos vain antaisit asian olla?"
"Ei se mitään pahaa tarkoittanut."
"Unohtaisit sen nyt."
"Keskity muihin asioihin."
"Ei yksi teksti kuitenkaan muuta toisin ajattelevien mieltä."
"Miksi sä olet vihainen?"
"Ei kannattaisi suuttua noin pienestä."
Kun feministi suuttuu, vastapuoli reagoi usein tyynnytellen: anna asian jo olla, ei kannattaisi kiihtyä tuosta. Feminististä vihaisuutta ei tunnuta hyväksyvän aitona tunteena vaan se nähdään turhana energiantuhlauksena, lillukanvarsiin takertumisena ja naismaisena ylireagointina. 

Kun kiihtyy yhteiskunnallisesta epäkohdasta, suuttunutta käskytetään rauhoittumaan, vaikka, kuten esimerkiksi Soraya Chemaly toteaa teoksessaan Rage Becomes Her, viha on se tunne, joka ajaa meitä eteenpäin ja kannustaa muuttamaan asioita. 

Feministinä minun onkin vaikea ilmaista kaikkea sitä turhautuneisuutta ja suuttumusta, jonka yhteiskunnalliset epäkohdat nostattavat. Olen ihmisenä sellainen, että suutun nopeasti mutta useimmiten kyllä syistä, joista on tarpeenkin suuttua. Kun tunteet kuitenkin syttyvät nopeasti, on vaikea reagoida niihin: miten saan purettua tunteen, joka vyöryy ylitseni ärhäkkänä, jopa hallitsemattomana? 

Epätoivo omasta kiukustumisesta syntyy muutamasta asiasta. Ensinnäkin ovat olemassa nuo yllämainitut odotukset ja reagoinnit, jolla feministin vihaisuuteen suhtaudutaan. Miten voin ilmaista vihaani, jos minun ei sallita ilmaista sitä? Miten uskaltaa mainita raivostuttavista asioista, jos vastareaktiona on rauhoittelua ja tunteideni vähättelyä? 

Toisaalta suuttuessa turhautuu siitäkin, että omalla vihantunteella ei tunnu olevan välittömiä seurauksia. Onko minun järkeä suuttua - auttaako se mitenkään? Mitä väliä on yhdellä artikkelilla, sananvalinnalla tai seksistisellä tai rasistisella teolla, kun epätasa-arvoa ei kuitenkaan saada loppumaan? Toisinaan tulen kysyneeksi itseltäni: onko mitään järkeä olla feministi, onko mitään järkeä suuttua epäoikeudenmukaisuuksista, kun yksilönä on niin vaikea vaikuttaa mihinkään? 

Onneksi olen tähän asti huomannut, että kyllä, feministinä olemisessa on paljon järkeä. Siinä on kuitenkin myös paljon tunnetta, ja siksi olen joutunut pohtimaan sitä, miten feminismikiukun kanssa voi pärjätä. 

1. Ilmaise kiukkusi. 


Varsinkaan naisten ei ole aina turvallista tai sallittua ilmaista suuttumuksen tunteitaan (ks. esim. Chemalyn Rage Becomes Her), mutta se ei tarkoita, etteikö tunteet kannattaisi kokea. Feministinä joutuu suuttumaan ja turhautumaan usein, ja jos ärsyyntymistään ei koskaan ilmaise, ehtii kehoon kertyä varsin paljon kiellettyjä, kätkettyjä tunteita. Jotta feministisen vihan kanssa tulisi jotenkin toimeen, olisi hyvä löytää omat tapansa kiukun ilmaisemiselle. Toisinaan on tärkeä sanoa ääneen, että nyt olen vihainen, toisinaan tunteet voi purkaa tyynyjen mätkimiseen. Sekä keholle että mielelle kannattaa antaa lupa kokea kaikki se kiukku, jonka jokin tapahtuma on synnyttänyt.


2. Löydä itsellesi turvallinen ympäristö, jossa voit puhua feminismistä

Feministinä joutuu usein tilanteisiin, joissa oma aatemaailma kyseenalaistetaan. Vaikka kaikki tuntuvat kannattavan tasa-arvoa, feministiksi koko kansakunta ei ole halukas ryhtymään. Jos keskustelukumppani suhtautuu feminismiin nihkeästi ja luokittelee sinut lähinnä stereotypioin, omaa kiukkuisuutta voi olla vaikea ilmaista. Ainakin itse olen kokenut tärkeäksi sen, että minulla on paikkoja - esimerkiksi koti, muutama keskusteluryhmä ja feministiset ystävät - joissa voin ilmaista kiukkuni ilman, että sitä kyseenalaistetaan tai että tunnen oloni turvattomaksi. Turvallinen paikka on kuitenkin etuoikeus, jonka olemassaolon itsestäänselvyys kannattaa kyseenalaistaa - kaikkien ei ole mahdollista löytää paikkaa, jossa keskustella tai ilmaista tunteitaan turvallisesti, mikä taas johtaa siihen, että nämä ihmiset tunteineen ja ajatuksineen joutuvat helposti vaiennetuiksi.

3. Sanallista se, mikä sinua suututtaa.

Olen käynyt terapiassa muutaman jakson elämästäni, ja yksi terapian tärkeimpiä oppeja on ollut se, että omia tunteita on hyvä ilmaista kielellisesti. Omia tunteitaan on helpompi käsitellä, jos vihaisuuden syyn ymmärtää. Rakenteellisten käytänteiden loukkaavuutta on helpompi purkaa, jos ymmärtää, mikä niiden vahingollisuudessa satuttaa. 

4. Sanallista se, miten toivoisit asioiden olevan. 

Tämä liittyy edelliseen - kerro, mitä kaipaat, kerro, mikä nykytilanteessa suututtaa ja esitä, miten asiat toimisivat paremmin.

5. Kysy itseltäsi, mitä voit itse tehdä asialle.

Feministinä suuttumuksen tunteita ei voi välttää. Maailmalla tapahtuu koko ajan niin paljon - valitaan huonoja päämiehiä kansoille, tallotaan ja riistetään vähemmistöjen oikeuksia ja seksismi tuntuu juurtuneen pienimpiinkin käytänteisiin. On luonnollista, että epäoikeudenmukaisuus suututtaa ja herättää voimakkaita tunteita, mutta pelkkä tunteissa vellominen ei välttämättä auta. Oman ja muiden olon helpottamiseksi voi olla syytä miettiä, miten voi itse toimia, jotta vastaavilta epäoikeudenmukaisuuksilta vältyttäisiin. Vaikka luovuttaa ei pidä eikä epäoikeudenmukaisuudelle alistua, joskus on myös hyvä antaa itselleen lupa suojella itseään. Kaikki ongelmat eivät ratkea hetkessä, ja joskus on hyvä varata itselleen aikaa sekä tunteiden käsittelyyn että epäkohtien ratkaisemiseen.

6. Pidä tauko. 

Entinen esimieheni antoi minulle tärkeän vinkin: jos saan asiakkaalta tunteita herättävän viestin, on hyvä pitää tauko, nukkua ehkä yön yli ja vastata viestiin vasta sitten. Samaa voi soveltaa muihinkin tilanteisiin, jossa voimakkaat tunteet uhkaavat estää työskentelyä. Kun on kysynyt itseltään, mitä voi tilanteelle tehdä, on ehkä hyvä hengittää pieni hetki. Joskus on hyvä pitää tauko - laittaa ärsyttävä artikkeli talteen mutta mennä sitten puuhaamaan jotakin muuta, ja palata kritiikin äärelle, kun on rauhoittunut ja saanut jäsenneltyä ajatuksiaan. Vaikka vihaisuus on hyödyllinen tunne, kaikki ajatukset eivät jäsenny parhaiten silloin, kun tunne vyöryy päälle, vaan joskus ratkaisuehdotukset ja pätevimmät argumentit saa aikaiseksi sitten, kun pystyy tarkastelemaan tilannetta analyyttisemmin eikä vain tunteiden ohjaamana.

7. Tee asialle jotakin - toimi.


Toisaalta tunteet kannattaa hyödyntää. Vihaisuudesta voi saada voimaa, ja adrenaliini saa toimimaan. Tuttavan rasistisia hyökkäyksiä ei tarvitse sietää eikä kuunnella - niiden loukkaavuudesta voi ilmoittaa. Valtamediassa julkaistuja, loukkaavia tai haitallisia tekstejä voi kritisoida ja epäkohteliaasta käytöksestä huomauttaa. Feministisiä järjestöjä ja podcasteja perustetaan tiuhaan (kannattaa tsekata esim. Mitä vittua? -podcast), koska yhteiskunnan epäkohtiin halutaan puuttua. Yksi helpoimmista tavoista toimia on koota yhteen kanssafeministejä ja järjestää feministirageiltamat. Turvallisessa tilassa keskusteleminen on toimimista: vertaistuki on tärkeää. Asioihin saa usein myös uusia näkökulmia, kun epäkohdista ja omasta vihaisuudestaan puhuu toisten kanssa. 


Miten sinä toimit, kun jokin epäoikeudenmukaisuus suututtaa sinua? Miten näytät tunteesi ja miten käsittelet niitä? 

lauantai 3. marraskuuta 2018

Miksi kuolemasta ei uskalleta puhua? Pyhäinpäivän lukemisena Henna Mäkelinin Kuolema

Henna Mäkelin: Kuolema. Kaikki mitä
olet aina halunnut tietää
S&S 2018: 320 s.
Kansi: Tiia Javanainen/Purotie Design
Pisteitä: 5/5
Muutama viikko sitten tuttavani sai huonoja uutisia: kummalliset oireet, jotka olivat vaivanneet häntä jo jonkin aikaan, johtuivatkin syövästä eikä stressistä. Nuoren, elämänsä alussa olevan ihmisen sairastuminen veti minunkin mieleni matalaksi: miksi elämä ei kohtele meitä todennäköisyyksien mukaan vaan iskee ikäviä uutisia niihinkin, joiden ei olettaisi kuolevan vielä aikoihin? 

Tuttavan sairautta on alettu vähitellen hoitaa. Ennustetta on silti vielä vaikea sanoa - yleisesti ottaen se ei ole kyseisessä syöpätyypissä kovinkaan hyvä. Koska en ole omassa elämässäni juurikaan joutunut tekemiseen kuoleman ja menetysten kanssa - olen kokenut vain isän puolen isovanhempien kuolemat - ajatukseni ovat liikkuneet tuttavassani, hänen voinnissaa ja tulevaisuudessaan. 

Lukevana ihmisenä olen löytänyt lohtua lukemisesta. Yhden pilkahduksen vakavien asioiden käsittelyyn tarjoaa Henna Mäkelinin tänä vuonna julkaistu tietokirja Kuolema - kaikki mitä olet aina halunnut tietää. Se on yleistajuinen teos, jossa käsitellään kuolemaa monesta eri näkökulmasta. 

Kuolema on erinomainen, onnistunut teos niille, jotka haluavat löytää sanoja kuoleman ja menettämisen kohtaamiselle. Mäkelin on tehnyt mitä parhainta taustatyö- ja toimitustyötä: kirjassa kuuluvat monien ihmisten äänet, teksti on hyvin jäsenneltyä ja eri luvut hahmottelevat kuolemasta erilaisia puolia. 

Mäkelinin teoksessa kuolemaa ei nähdä synkkänä, elämänilon vievänä tragediana vaan elämään kuuluvana asiana. Kuolemassa elämän päättyminen esitetään tavallisena, varsin arkisena tapahtumana, johon liittyy paitsi fyysinen kuolinprosessi myös henkisiä suru- ja hyväksymisvaiheita. Ne, joita Mäkelin on haastattelut kirjaansa varten, kertovat suuresta surusta mutta myös elämän jatkumisesta. Virkansa puolesta kuolemia kohtaavat puolestaan esittävät, ettei menehtymisessä ole mitään kummallista tai pelättävää. Surullista ja traumaattista se toki voi olla, kuten kertovat ne, joiden omainen on menehtynyt vakavan sairauden, rikoksen tai itsemurhan seurauksena.

Kuolemassa hienoa on se, että Mäkelin selittää yleistajuisesti, millaisia konkreettisia vaiheita kuolemaan, siihen valmistautumiseen ja läheisen menettämiseen liittyy. Teoksen alkuosa painottaa kuolemaan johtavaa sairautta, ja Mäkelin esittelee, millaista palliatiivinen hoito, siis saattohoito, on. Saattohoidosta maalataan varsin positiivinen kuva, ja mieleni tekeekin esittää, toteutetaanko saattohoito aina kuvaillun kaltaisesti, lämpimään ja osalliset huomioivaan tapaan. 

Jos jotakin olisin Mäkelinin teokselta toivonut lisää, olisin halunnut, että teoksessa olisi pohdittu enemmän sitä, kenen kuolemasta yhteiskunnassa puhutaan ja miten epätasa-arvo näkyy kuolemassa ja sen kohtaamisessa. Muutoin Kuolema käsittelee teemaansa ansiokkaasti: se esittelee, mitä tapahtuu ennen kuolemaa, kuoleman aikana ja kuoleman jäkeen. Erityisen kiinnostava on luku, jossa käsitellään sitä, miten suru ja kuolema näkyvät verkossa, verkkokeskusteluissa ja sosiaalisessa mediassa. Tärkeiltä tuntuvat myöskin ne luvut, joissa valaistaan, miten lapselle voi puhua kuolemasta, miksi kuolema usein erottaa eikä yhdistä ihmisiä ja mitä konkreettisia toimia ja dokumentteja tarvitaan vainajan asioiden ja digitaalisen omaisuuden huomiomisessa. Läpi teoksen Mäkelin kysyy, miksi kuolemasta vaietaan eikä siitä uskalleta keskustella. Kuolema - kaikki mitä olet aina halunnut tietää onkin varsin tärkeä avaus kuolemakeskusteluihin.

Jos kaipaat elämääsi lohtua, haluat ymmärtää kuolemaa paremmin tai toivot lukevasi hyvän tietokirjan, suosittelen Mäkelinin teosta lämpimästi.