maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuosi 2018 - kooste luetuista



Vuosi 2018 on ollut epäilemättä paras lukuvuoteni. Olen lukenut paljon - siis PALJON. Toisinaan minusta on tuntunut, etten ole paljon muuta tehnytkään, mutta toisaalta, miksi minun tarvitsisikaan. Lukeminenhan on parasta!

Vuonna 2018 luin yhteensä 167 teosta, mikä lienee henkilökohtainen ennätykseni. Luin paljon ja kaikenlaista, ja tässä lyhyt kooste genreistä, joita tänä vuonna luin: 

romaaneja 46 kpl
tietokirjallisuutta 35 kpl
ya-kirjallisuutta 16 kpl
lastenkirjoja 24
runokokoelmia 12 kpl
esseekokoelmia 4 kpl

Vuoden parhaimpia teoksia olivat Rachel Cuskin Ääriviivat, Saara Turusen Sivuhenkilö, Tomi Adeyemin Children of Blood and Bone, Yaa Gyasin Homegoing ja Min Jin Leen Pachinko. 

Viisi tähteä annoin peräti 33 kirjalle, joten vallan onnistuneesti olen lukemistoani valinnut. Kaksi kirjaa saivat kyseenalaisen kunnian olla yhden tähden kirjoja. Nämä olivat varsin rasistinen lastenkirja Tulikärpäset ja muuten kovin höttöinen, kliseisiä ilmauksia käyttävä Johda tunteita, menesty työelämässä

Vuoden suurin saavutukseni lienee se, että liityin Instagramiin, jossa olen viihtynyt osana Bookstagram-yhteisöä vallan mainiosti. IG:hen liityttyäni en ole enää kirjoittanut jokaisesta lukemastani teoksesta blogiin - olen tehnyt sen linjauksen, että kirjoitan täällä niistä teoksista, jotka vaativat pidemmän analyysin. Harvakseltaan päivitän kirjakuulumisiani myös Twitteriin.

Haasteisiinkin olen tänä vuonna osallistunut. Helmet-haasteeseen osallistuin tuttuun tapaan, mutta kaikista lukemistani kirjoista huolimatta en saanut täytettyä kaikkia kohtia. Vastikään tein koosteen Ompun #runo18-haasteeseen.

Loin myös oman haasteeni, #readyourselfmentalhealth-bingon, jossa bingoruudukon avulla luetaan mielenterveysaiheista kirjallisuutta. Varsinkin IG:ssä olen tuonut esiin mielenterveysaiheita, ja halusin korostaa teeman tärkeyttä myös lukuhaasteella. Bingoilu jatkuu aina toukokuulle asti, joten vielä ehdit hyvin mukaan!

Vuonna 2018 osallistuin elämäni ensimmäiseen bloggaajamiittiin, ja kävin ensimmäistä kertaa kirjamessuilla bloggaajana. Oli lystiä tavata kollegoita! Tämä vuosi onkin ollut tutustumisvuosi: olen tavannut monia bloggaaja- ja bookstagrammaajakollegoita ja saanut uusia ystäviä kirjapiireistä. Kiitos teille! <3 

Miten teidän vuotenna sujui, ja mitä odotatte ensi vuodelta? 

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Rytisalon Rouva C:ssä kirjailija-feministi Canth typistyy vaimoksi ja äidiksi

Parisen vuotta sitten ihastuin Minna Rytisalon Lempiin. Ylistin häntä tuolloin näin: 
Rytisaloa on kiitettävä kauniista, liukuvasta ja soljuvasta kielestä. Kirjailijan tyyli on aforismimainen, ja monta virkettä voisi tästäkin teoksesta poimia muistiin. Lempi solahtaa sujuvasti nykyiseen, sota-aikaan sijoittuvaan kirjallisuuteen ja tarjoaa siihen jotakin persoonallista ja kaunista.
Väistämättäkin innostuin, kun kuulin, että Rytisalon toinen teos käsittelisi kenties Suomen kuuluisinta feministiä, Minna Canthia. 

Rouva C. ei kuitenkaan vetänyt minua puoleensa Lempin tavoin. Ostin sen innokkaana heti kirjan ilmestyttyä, mutta teoksen aloittaminen viivästyi viivästymistään. Olin odottanut teosta yhdestä  Suomen ensimmäisistä naispuolisista kirjailijoista, teosta feminismistä, kannanotoista ja poikkeuksellisen rohkeasta naisesta. Mitä sain käsiini? Teoksen, jossa kirjailija-feministi typistyy pääasiassa äidiksi ja vaimoksi. 

Rouva C. on kyllä sievä tarina. Se kertoo Canthista tarinan, josta ei usein puhuta hänen yhteydessään. Rytisalon teos on kaunokirjallinen kuvaus Minnan ja Ferdinandin, edellisen opettajan, välisestä suhteesta ja avioliitosta, rakkaudesta ja ajalleen epätyypillisen tasa-arvoisesta parisuhteesta. Se on Lempin tapaan kauniisti kirjoitettu, runollisuutta etsivä teos, jossa on lukijalle tarpeeksi tuttua mutta kielellisesti paljon uutta. 

On kuitenkin suuri Mutta. 

Canth tunnetaan Suomessa erityisesti naisasianaisena, feministinä, ensimmäisenä suomenkielisenä naisjournalistina ja naiskirjailijana. Hän on yksi harvoista naisista, jotka tunnetaan Suomessa ja maailmalla siitä, mitä hän on työurallaan tehnyt. 

Onkin mielestäni kyseenalaista kirjoittaa Canthista romaani, jossa hänet sokeroidaan rakastuneeksi nuoreksi, miehensä kautta määrittyväksi naiseksi, vaimoksi, äidiksi. Canthin elämässä olennaisinta ei mielestäni ole se, että hän löysi kenties sopivan, hyväksyvä puolison itselleen, vaan ennemminkin se, miten hän, kaikesta kärsimyksestään ja seitsemästä lapsestaan huolimatta, pystyi menestymään työurallaan, olemaan poliittinen tai ainakin mielipidevaikuttaja, ajamaan naisasiaa ja kirjoittamaan useita kantaaottavia, yhteiskunnallisia teoksia. 

Rouva C:ssä Canthin aattellisuus ja toisaalta myös edistyksellisyys lähinnä vilahtelevat. Romaani jäsentyy Canthin elämässä tapahtuneiden keskeisten perhe-elämämuutosten mukaan: on opiskelujakso, suhde Ferninandin kanssa, keskenmeno, ensimmäisen lapsen syntymä ja niin edelleen. Ajanjaksot vaihtuvat tiuhaan, ja romaanin rytmi on nopea. Minnan halu ja into kirjoittaa tulevat esille lähinnä ohimennen; kuin yllättäen Rytisalo mainitsee Minnan kirjoittaavan silloin tällöin tai haaveilevan omasta työhuoneesta. Kun Minnan teksti lasten kasvatuksesta sitten julkaistaan päivälehden etusivulla, Ferdinand kyllä kannustaa mutta toisaalta kommentoi, miten Minna vain kaunistuu kaunistumistaan. 

Minnasta ei romaanissa hahmotu kokonaista persoonaa, vaikka joitakin sävyjä Rytisalo toki tälle antaa. Masennus peittoaa toisinaan kantaaottavuuden, mutta sitäkin Rytisalo selittää usein ihmissuhdepettymyksillä: kariutuneella ystävyyssuhteella, keskenmenolla ja niin edelleen. Ikäviä, traagisia tapahtumia totta kai, mutta odotin päähenkilön persoonallisuudelta enemmän. Kaipasin vihaista feminististä tekstiä, jossa Canthista rakennettaisiin kantaa ottava yksilö ja jossa voitaisiin kerrankin luopua tavasta, jolla nainen, kirjan nimeä myöten, määrittyy miehensä kautta. 

Rouva C. toistaakin tuttua kaavaa, jolla naisten tarinoita niin usein kerrotaan. Nainen on olemassa suhteessa perheeseensä: naisen elämästä esiin nostetaan nimenomaan ihmissuhteet, vaikka tarjolla olisi paljon filosofisempaakin ainesta. Romaanin ihmissuhdepainotusta voi kenties perustella sillä, ettei Canthien suhteesta tiedetä paljoakaan ja tarina on siinä mielessä kiehtova kuvitelma siitä, mitä ehkä on voinut olla, mutta toisaalta - eikö juuri Canthin kohdalla olisi ollut erityisen tärkeää välttää sitä kaanonia, jossa nainen on rakastettu, vaimo ja äiti? 


Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018
367 s.
Pisteitä: 2/5

Paluu lapsuuden lemppareihin: L.M.Montgomeryn Annan perhe sekä Sateenkaarinotko

Joulunajan kirjojen valitseminen on aina yhtä ihanaa ja jännittävää - mitä valita mukaan lapsuudenkotiin joulunpyhiksi, mitkä kirjat toisivat parhaiten joulutunnelmaa? Tänä vuonna päätin ahertaa loppuun keskeneräisenä hyllyssä pölyyntyneen Annan perheen, ja jatkoin saman tien Sateenkaarinotkoon. Jälkimmäistä en ollut lukenut sitten nuoruusvuosieni (hah, kuulostanpa vanhalta!), joten oli mukava palata muistelemaan, mitä Blythen lapsille oikeastaan tapahtui. 

Montgomery kirjoitti Annan perheen jälkikäteen sarjaan, ja jollakin tavalla sen huomaa: teos ei viehätä samalla tavalla kuin alkuperäiset. Teos koostuu erinäisistä Blythen perheen lapsille tapahtuvista selkkauksista, ja ehkä uskollisen Anna-fanin on vaikea hyväksyä kirja siksikin, että Annan rooli alkaa tässä hiipua ja keskiöön nousevat hänen lapsensa. 

Myös Sateenkaarinotkossa päähenkilöinä ovat Blythen lapset ja näiden lisäksi kirkkoherran lapset. Sateenkaarinotko on kuitenkin Annan perhettä sujuvampi ja osoittaa Montgomeryn kertojanlahjat, sen, miten hän osaa kuvata ihmisiä ja heille sattuvia asioita lämpimästi ja humoristisesti. Romaanissa on kuitenkin jo vakavampia sävyjä: tulevaan sotaankin viitataan, ja lukijaa valmistellaan siihen, ettei kaikki ehkä päätykään niin onnellisesti. Sateenkaarinotkon kohdalla minua vaivasi se, miten suuressa roolissa papin perhe olikaan - olisin mieluusti lukenut vielä enemmän Blythen perheestä. 

Mitä mieltä te olette Anna-sarjan viimeisistä osista? Kotikunnaan Rilla on minulla parhaillaan kesken - sen olen kuullut olevan monen suosikki. Itse viihdyn eniten sarja ensimmäisissä teoksissa. 

L,M.Montgomery: Annan perhe
WSOY 2002 (1939)
Suom.Paula Herranen
301 s.
Pisteitä: 3/5

L.M.Montgomery: Sateenkaarinotko
WSOY 1964 (1919)
Suom. Alli Wiherheimo
232 s.
Pisteitä: 4/5

perjantai 28. joulukuuta 2018

Runohaasteen koonti

On #runo18-haastekoonnin aika. Mitään runovuotta ei tästäkään vuodesta minulle tullut, mutta jotain sentään luin, kiitos Ompun järjestämän runohaasteen: 12 runoteosta, yhden kullekin kuukaudelle. Alkuvuodesta ihastuin Rupi Kauriin, ja loppuvuodesta pidin Nelli Ruotsalaisen feministisistä runoista. Myös Suru sattui elämääni hyvään aikaan - jouduin käsittelemään kuolemanpelkoa ja surua vuoden aikana. Muutoin tämän vuoden runokokemukset olivat - no, eivät niin kovin puhuttelevia. Muutamista olen postannut vain Instagramiin, mutta linkkaan alla olevaan listaan ne, joista olen kirjoittanut myös blogissani.

Haastekoontiin kuuluu, että kukin kirjoittaa lukemiensa runokokoelmien nimistä runon. Tässä omani. Ei muuten ollut helppo tehtävä - ehkä olisi pitänyt valita kauniimmin soljuvampia nimiä ;)


Minut tunnettiin nimellä Sentimentaalinen seepra
itkin Maitoa ja hunajaa
mutta Elämä on enemmän kuin Suru:
se on Kylmyyden monologi
Vuosisadan rakkaussota

The Sun and Her Flowers
ovat jättäneet minut.

Tulevaisuudessa Elämäni
 - potilasrunoja
kysyt
Kuka lukee kanssasi
kun olen yksin ja dementoitunut;
ehkä ei kukaan, ehkä vaadin:
Revi se!
ja sanon, viimein:
Täällä en pyydä enää anteeksi.


Leinonen: Elämä on enemmän
Partanen: Sentimentaalinen seepra
Kaur: Maitoa ja hunajaa 
Kaur: The Sun and Her Flowers
Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Niemi & Öhman: Elämäni - potilasrunoja
Ikonen: Kylmyyden monologi
Rekola: Kuka lukee kanssasi
Forsström: Sånger
Hauhio, Paakkala & Sadinmäki: Suru
Happonen & Miettinen: Revi se!
Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi

Mitä te luitte runohaasteeseen?

perjantai 21. joulukuuta 2018

Masennus johtuu demoneista tai synneistä - ja muita mielenterveysuskomuksia: Aila Ruohon Pyhät, pahat ja pelokkaat

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat.
Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä
Atena 2017
307 s.
Pisteitä: 5/5
Aila Ruohon Pyhät, pahat ja pelokkaat. Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisössä ei pelkää puhua siitä, mistä monesta seurakunnassa vaietaan: uskonnollisten yhteisön sisäisistä ongelmista. Ruoho tarttuu tietokirjassaan joihinkin ongelmiin, jotka vaikuttavat yllättävänkin yleisiltä pienissä, kristillisperusteisissa uskonnollisissa yhteisöissä (lestadiolaisuudessa, jehovantodistajuudessa, helluntalaisuudessa ja muutamassa muussa pienemmässä yhteisössä). Ongelmien lisäksi Ruohon teos fokusoituu seurauksiin: pelkoihin ja mielenterveysongelmiin, joita ryhmien sisäänpäinkääntyneisyys ja ahdasmielisyys aiheuttavat. 

Teoksensa alussa Ruoho käsittelee sitä, miksi uskonnollisissa yhteisöissä niin usein pelotellaan. Kyse on erityisesti siitä, että kun ihmisiä johdetaan pelolla, heistä saadaan muokattua halutunlaisia - siis vaikkapa kuuliaisia, nöyriä ja pahasta olostaan vaikenevia. Yksi uskonnollisten yhteisöjen keskeisistä ongelmista on Ruohon mukaan se, että ryhmittymät elävät toisinaan hyvinkin eristäytynyttä elämää, ja kaikki "maailmallinen" näyttäytyy pahana ja syntisenä. Ruoho korostaa teoksessaan sitä, että pelot eivät siirry ihmisiin suoraan Raamatusta, vaan kyse on erityisesti niistä tulkinnoista, joita yhteisö tai sen johtohahmot Raamatusta ja uskosta tekevät. 

Johtaessaan pelolla ja vedotessaan synteihin ja demoneihin uskonnolliset yhteisöt luovat pelkoja, joiden toteutuminen ei ole todennäköistä, ja pelkoja, jotka pohjautuvat yhteisön omaan kuvitelmaan maailmasta. Ruoho huomauttaakin, että mieleen iskotetut pelot voivat periytyä sukupolvelta toiselle, mikä on tietysti yksi keino ylläpitää ryhmän jäsenien kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta. Oma ongelmansa pelottelussa ovat lapsille suunnatut uskonnolliset materiaalit, joiden sopivuutta ei ole testattu tai arvioitu. Ruoho muistuttaa teoksessaan siitä, että osa Raamatun tarinoista on niin julmia, ettei niitä sovi kertoa pienille lapsille sellaisinaan. 

Varsin liberaalina, maallistuneena mutta nimellisesti luterilaiseen kirkkoon kuuluvana kansalaisena on todettava, että Ruohon kertoma on hurjaa luettavaa. Pienten ja keskisuurten uskonnollisten yhteisöjen tavat ja arvot sotivat omaa arvomaailmaani mutta myös ihmisoikeuksia vastaan. Seksuaalisuutta rajoitetaan runsaasti, ja siitä tehdään häpeällinen, syntinen asia. En usko, että ihmisen suhde seksuaalisuuteen voi olla kovin terve, mikäli yhteisö säätelee liian lujasti sitä, mitä ihminen saa - tai ehkä yleisemmin, mitä ihminen ei saa - tehdä. Kuten Ruohokin teoksessaan toteaa, ahdasmielisessä ympäristössä kasvaneiden on vaikea löytää seksuaalista nautintoa, jos mielessä kummittelevat syytökset synnistä ja kunnian menetyksestä. 

Teoksensa loppupuolella Ruoho käsittelee niitä seurauksia, joita uskonnollisin yhteisöihin kuuluminen voi ihmisen mielenterveyteen jättää. Kuten Ruohon tutkimusaineistosta - haastatteluista ja kirjeistä - ilmenee, moni entinen jäsen toteaa olleensa tai olevansa yhä masentunut. Seurakunnissa mielenterveydenhäiriöihin ei kuitenkaan ole suhtauduttu kovinkaan suopeasti; esimerkiksi eräs entinen helluntalainen kertoo, että hänelle kerrottiin masennuksen johtuvan demoneista. Ruoho huomauttaakin, että jos masennusta tai muita mielenterveydenhäiriöitä pidetään merkkinä siitä, että ihminen ei usko tarpeeksi, omista henkisistä kamppailuistaan on mahdotonta avautua. Pyhät, pahat ja pelokkaat muistuttaa myös siitä, että monet ryhmiin kuuluvat päätyvät itsemurhaan, koska kuolema nähdään helpompana ratkaisuna kuin uuden, kaiken entisen hylänneen elämän aloittaminen. 

Jos uskossa oleminen ja uskonnolliseen ryhmään kuuluminen voivat sitten johtaa näin hurjiin tapauksiin, miksi ihmiset uskovat? Ruoho perustelee tätä sillä, että yhteisön turva ja lupaus onnesta ja esimerkiksi pelastuksesta saavat ihmiset liittymään erilaisiin yhteisöihin. Pelolla johtaminen kyllä kontrolloi ryhmää ja sen jäseniä mutta ei tee ihmistä onnellista. Monet käytänteet tuntuvat maallikon silmiin järjettömiltä, väkivaltaisilta ja yksilön oikeuksia polkevilta, ja lienee selvää, että uskontojen uhreja täytyy kyetä tukemaan entistä paremmin, mikäli he kokevat, että ainoa tapa irtautua pelosta on lähteä liikkeestä. 

Vaikka Ruohon teoksen aihe on rankka, Pyhät, pahat ja pelokkaat on tärkeä, kiinnostava tietokirja. Se antaa äänen niille, joista ei usein kuulla ja jotka eivät pääse omissa ryhmissään puhumaan: Ruoho on haastatellut ja toisaalta pyytänyt kirjeitse paljon materiaalia joko yhä liikkeissä olevilta tai niiden entisiltä jäseniltä. Runsaat aineistoesimerkit tuovatkin tekstiin elävyyttä, mutta Ruoho on myös taitava kirjoittaja, joka osaa sitoa tekstiaineksen ja aineistonostot yhteen. 

lauantai 8. joulukuuta 2018

Joulukuinen tervehdys - Sivutien kirjajoulukalenteri

Rakastan joulua. Hössötän, koristelen, leivon, askartelen - nautin joulusta mielellään jo lokakuun alusta lähtien. Perinteet ovat minulle tärkeitä, ja niinpä koristeet seisovat joka vuosi samalla paikalla kuin mihin ne laskettiin edellisenä vuonna.

Jouluun kuuluvat olennaisesti myös joulukalenterit. Olen ihastellut sitä, miten viime vuosina kirjakauppoihin on ilmestynyt kirjajoulukalentereita, joista lapset saavat joka päivä yhden pikkukirjan. Koska en itse kehdannut sellaista itselleni haalia, usutin poikaystäväni joulukalenteroimaan. Hän valitsee minulle joka päivä kirjahyllystämme tai alati kasvavasta kirjastopinostani kirjan, jonka pyrin lukemaan ensi vuonna (tai jo tämän vuoden aikana, jos ennätän).

Ensimmäinen viikko on sujunut sutjakkaasti, ja tällaisia valintoja poikaystäväni on tehnyt. Kirjat kuvastavat ihanasti sitä, miten hyvin hän tuntee minut ja sen, millaiset kirjat tekevät minulle hyvää.

Päivä 1: Shaun Bythell: Diary of a Bookseller
Päivä 2: Laurie Helgoe: Introversion voima
Päivä 3: Ninka Reittu: Messi ja Mysteeri - Kaikki järjestyy
Päivä 4: Ta-Nehisi Coates: Between The World And Me
Päivä 5: Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu
Päivä 6: Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Päivä 7: Timothy Snyder: Tyranniasta

Mitä lukusuunnitelmia sinulle on vielä täksi vuodeksi?

perjantai 7. joulukuuta 2018

Onko naisen oltava äiti? Sheila Hetin Motherhood

Sheila Heti: Motherhood
Harvill Secker 2018
284 s.
Pisteitä: 5/5
Yksi naisen elämään eniten vaikuttavista vaatimuksista on olettamus siitä, että naisten kuuluu hankkia lapsia. Parisuhde- ja äitiysvihjailut alkavat jo varhain, ja heti, jos jättää kuohuviinin juomatta tai silittelee turvonnutta vatsaansa, saa uteliaita kysymyksiä ja vihjailevia silmäniskuja. Jos lapsia ei halua, naista katsotaan pahasti. Toisaalta lapsia hankkineet tuntuvat olevan varsin rajun kritiikin alla. Koskaan ei ole hyvin. Kuten Sheila Heti romaanissaan Motherhood huomauttaa: 
Of course, a woman will always be made to feel like a criminal. Whatever choice she makes, however hard she tries. Mothers feel like criminals. Non-mothers do, too.
Motherhoodin ydinkysymys kietoutuu sen ympärille, onko naisen pakko olla äiti. Romaanin kertoja kamppailee ristiriitaisten tunteidensa kanssa ja pohtii, jääkö hän jostakin paitsi, jos hän ei hanki lapsia. Toisaalta Heti pohtii, onko äitiys vain alistumista miehen määräysvallan alle, onhan nainen tottunut miellyttämään miestä ja tuottamaan hänelle nautintoa. Motherhood onkin mitä suuremmissa määrin feministinen, sukupuolirooleja tutkiva ja niitä kritisoiva romaani. 

Motherhoodin kertoja näkee jatkuvasti unia lapsista ja äitiydestä. Eräässä unessa kertojan kuviteltu poika näkee kertojan itkevän; jälkimmäinen syyllistyy. Uni rinnastuu kertojan ja tämän äidin suhteeseen, siihen, miten kertoja on kasvanut kyynelissä ja miten tämä pelkää, että suvun murheet ja traumat kulkevat, kyynelineen, sukupolvelta toiselta. Heti kysyykin, onko sukutaakkaa pakko jatkaa - onko hänen pakko lisääntyä, vaikka se tuottaisi lisää tuskaa. Kertojan juutalaiset sukujuuret luovat kontekstin romaanille - äiti-lapsisuhteet eivät ole olleet helppoja, kun suvussa on kannettu holokaustitraumaa.

Toinen olennainen näkökulma, jonka Heti romaanissaan esittää, on kertojan kaipuu taiteeseen. Kertoja ei tahdo olla äiti; hän tahtoo olla taiteilija. Heti kuvaa ajatusta kauniisti näin: 
Yet making art makes me feel alive and taking care of others doesn´t make me feel as alive."
Tyyliltään Hetin teksti heilauttaa. Motherhood koostuu aforistimaisista pohdinnoista; kerronta on välillä suorasanaisempaa, välillä hyvinkin lyhyttä ja toteavaa. Keskeinen osa Motherhoodia ovat kertojan esittämät kysymykset, joihin tämä hakee vastauksia kolikkoa heittämällä. Sattumanvaraisuus onkin osa kerrontaa ja romaanin tulkintaa, mikä tekee lukemisesta kiinnostavaa. Miten romaani ja kertoja olisivat muuttuneet, jos kolikot olisivat "vastanneet" toisin? Toisaalta Motherhoodin terävä, itsestään tietoinen kieli tuo esiin sen, miten paljon merkitystä kielellä on. Heti esittelee ongelman, jonka ei-äiti kohtaa: hänen kokemukselleen ei ole sanaa. Heti kysyykin, voiko myös ei-äitiys olla äitiyttä. 

Hetin tyyliä on moitittu muun muassa Goodreadsissa tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi ja hänen romaaniaan etuoikeutetun valkoisen naisen valitukseksi. En yhdy näihin mielipiteisiin. Vaikka Heti eittämättä kertoo asiat omasta valkoisestanäkökulmastaan, Motherhood on mielestäni hyvin rajattu kokonaisuus: se käsittelee kritiikkiä, joka kohdistuu naiseen, jolla ei ole lapsia. Toisaalta on totta, ettei Heti pohdi kaikkia sellaisia näkökulmia, jotka eittämättä vaikuttavat naiseuteen ja äitiyteen. Esimerkiksi rotua ja luokkaa Motherhoodissa ei käsitellä.

Väistämättä tulee mieleen kysyä, onko Hetin saamassa kritiikissä ainakin osittain kyse siitä, että naisen ei-äitiyttä pidetään uhkana. Naista, joka kieltäytyy ottamasta äitiyden roolia vastaan, on moitittava kapeakatseisuudesta ja oman elämän etuoikeuksista - siitä, ettei tämä ajattele, miten paljon helpompaa hänellä on, kun ei ole lapsia, tai siitä, ettei lapsettomuudesta sovi valittaa, kun osa ei lapsia koskaan saa. Nämä eivät kuitenkaan ole keskeisiä kysymyksiä Hetin romaanissa. Olennaista on se, että naiselle on asetettu velvollisuus olla äiti ja että tuosta roolista kieltäytyminen asettaa naisen kriittisten katseiden alle. 

Motherhood on tarpeellinen puheenvuoro siitä, miten sukupuoli voidaan nähdä vain tiettyjen normien ja roolien kautta ja miten noista normeista tulisi päästä eroon. Lisäksi Heti muistuttaa, että meidän tulisi kyetä hyväksymään vaihtoehtoiset tavat elää: 
One person´s life is not a political or general statement about how all lives should be. Other lives should be able to exist alongside our own without any threat or judgement at all."a

tiistai 13. marraskuuta 2018

Apokalyptisia lillukanvarsia poimimassa - Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput

Sinikka Vuola & Tommi Melender: 
Maailmojen loput
WSOY 2018
296 s.
Pisteitä: 4/5 
Vahvaa ilmaisua tekstilajien hierarkiasta

Maailmojen loput on siinä mielessä kummallinen teos, että pidän siitä kovasti, vaikka en ole sen kanssa aina samaa mieltä. Romaanien loppuja käsittelevä esseeteos on Vuolan ja Melenderin vuoropuhelua: teoksen alku koostuu esseistä, joissa kirjoittajat käsittelevät vuorotellen loppujen kirjoittamiseen ja lukemiseen liittyviä teemoja. Romaanin toinen osuus koostuu miniesseistä, joissa Vuola ja Melender analysoivat ja tulkitsevat suhteellisen tunnettujen romaanien lopetuksia. Teoksen erityinen vahvuus on sen kaunis, monipuolinen suomi: ihailen sekä Vuolan että Melenderin analyyttista, vahvaa ilmaisua ja syvällistä tapaa jakaa lukukokemuksensa ja tulkintansa lukijoille. 

En kuitenkaan pysty sietämään sitä, miten Maailmojen loput erottaa, tahallisesti tai tahtomattaan, hyvän kirjallisuuden huonosta. Sekä Vuola että Melender tuovat avoimesti esiin sen, että he toivoisivat postmodernille, rajoja ja genrejä rikkoville romaaneille enemmän arvostusta. Romaanihistorian perinteisiin nojautuvat romaanit näyttäytyvät Maailmojen lopuissa vähäarvoisimpina: esimerkiksi juonivetoisista romaaneista puhutaan niin, että ne ovat kerran luettavia, ratkaisun jälkeen arvonsa menettäviä teoksia. En pysty samastumaan tähän tulkintaan, joka vähättelee ns. viihdekirjallisuuden lukijoita ja heidän kykyään valita itselleen sopivaa taidetta. Vuolan ja Melenderin puhetapa heijasteleekin kirjallisuuselitismiä, jossa erilaiset tavat kirjoittaa ja lukea asetetaan hierarkkiseen asemaan. 

Tästä en kuitenkaan aio pahastua pahemmin: on totta, että ravistelu tekee kirjallisuudelle hyvää. Maailmojen lopussa pohditaan sitä, että varsinkin suomalainen kirjallisuus roikkuu realismissa: perinteisesti eniten myyvät kirjat, joissa on kronologinen sukutarina (mielellään toisella maailmansodalla höystettynä). Kokeellista kirjallisuutta ei meillä kovin paljon julkaista. Havainto on tärkeä. Toisaalta päädyin pohdiskelemaan tähän syytä poikaystäväni kanssa. Hän toi esiin toisen tärkeän havainnon: suomalainen kirjallisuus on vielä nuorta, kansallinen lukutaito vielä sitäkin nuorempaa. Onko kirjallisuudellamme ollut aikaa kehittyä yhtä kokeilevaksi kuin niillä alueilla, jossa kirjallisuutta on julkaistu vuosisatoja kauemmin? 

Nautin Maailmojen lopussa erityisesti siitä, että vaikka esseiden fokuksessa on romaaniloppujen tulkitseminen, siis lukeminen, tuntuu koko ajan siltä kuin Vuola ja Melender kirjoittaisivat nimenomaan kirjoittamisesta. Romaanien vahva analyysi ja tulkinta saavat lukijan miettimään, miten omia tekstejään voisi lopettaa paremmin. Maailmojen loput ei koskaan lässähdä juliacameronmaiseksi opasteokseksi, jossa lukijalle toistellaan itsestäänselviä ja toisaalta täysin höpsähtäneitä vinkkejä. Sekä lukemisen että kirjoittamisen ohjeet muotoutuvat ikään kuin esseiden rinnalla - tai ehkä niiden takana.

Vuola ja Melender mainitsevat teoksessaan, että Maailmon loput pyrkii osaltaan purkamaan taiteilijamyyttiä. Kiinnostavia kirjoittamisen vinkkejä teoksesta toki saa, mutta ihan täysin en tämän tavoitteen toteutumista näe. On nimittäin yllättävän vaikea sietää sitä, että teos sanoo purkavansa taiteilijamyyttiä mutta kertoo tekstin lopettamisesta näin: 

Odottamattomat loput syntyvät ehkä sattumalta: jokin naksahtaa kirjailijan päässä tavalla, jota ei ole tapahtunut koskaan ennen. On toivottava sattumaa ja autettava sitä toteutumaan.

Pohdittavaksi jää, onko vuoropuhelun lopetusosuus tahallisesti lässähtävä - ainakin minä hymähdin huvittuneesti sen kliseisille ilmauksille. 

Lillukanvarsia poimimassa

Vaikka nautin Maailmojen lopusta ja sen erinomaisen ansiokkaasti kielestä suunnattomasti, kerran olen oikeasti aikeissa alkaa riidellä Tommi Melenderin kanssa. Se tapahtuu sivulla 128, kun Melender kirjoittaa kirjallisuuskritiikistä näin: 
Näin aikoina kirjallisuuskritiikillä on korostunut tarve etsiä teoksista jotain epäilyttävää. Luin hiljattain Helsingin Sanomien arvostelun Tommi Kinnusen Pintti-romaanista, jossa kriitikko kehui Kinnusen tapaa rakentaa hienoja naishahmoja. Samalla hän näpäytti kirjailijaa yhdestä onnettomasta sanavalinnasta. Saunakohtauksessa naiset "supsuttavat toisilleen kaipuunsa ja haaveensa". Kriitikon mielestä "supsuttaa" on alentuva ja höpsöttävä naisverbi. Minun kovissani "supsuttaa" on onomatopoeettinen ilmaisu, joka jäljittelee moottorin ääntä (tsut-tsut) ja stereotyyppisesti ajateltuna pikemminkin maskuliininen kuin feminiininen verbi. Ehkä olen väärässä. Yhtä kaikki näinä aikoina myös hutiin luetuista romaaneista saa aikaan nasevaa kritiikkiä, kun löytää tekstistä jotakin sellaista, mikä yleisesti tunnustetaan epäilyttäväksi. Voisin kuvitella, että Maailmojen lopussakin näyttää pahalta, kun vuoropuhelun viimeisen sanan sanoo kahdesta keskustelijasta se, jolla on Y-kromosomi
Teen tässä sen, mitä Melender näyttää eniten kammoavan: tartun yksittäisiin virkkeisiin, yksittäisiin sanamuotoihin, ja esitän kritiikkini siitä, miten metateksti Maailmojen lopun vastaanotosta toteutuu Melenderin epäilemällä tavalla. 

Aloitetaan katkelman ydinajatuksesta. Melender kyseenalaistaa nykyisen kirjallisuuskritiikin tason: yllä oleva katkelma antaa olettaa, että kirjallisuuskriitikot - ja varmaan myös bloggaajat - tarttuvat lillukanvarsiin, etsivät etsimällä teoksesta vikoja ja lyttäävät teoksen yksien onnettomien sanavalintojen perusteella. Melenderin tekstissä syntyy kuitenkin ristiriita, johon en lukijana pysty olemaan tarttumatta: samalla, kun Melender syyttää journalisti Noora Vaaralaa yksityiskohtiin takertumista, hän itse, tuttavani huomiota lainaten, typistää Vaaralan onnistuneen kirjallisuuskritiikin sen yhteen huomioon.

Onko yksityiskohdilla sitten väliä? Vuolan ja Melenderin mukaan on - 

Melenderin mukaan väliä on myös sillä, että teos jatkaa elämistään lukijan tietoisuudessa: katkelman edellä hän puhuu siitä, miten teos jatkaa elämäänsä lukijoiden tajunnassa, jälkihehkuna tai jälkikohinana. Tähän lauseeseen suhteutettuna tuntuu kummalliselta, että Melender uskaltaa viitata hutiin lukemiseen, siis siihen, että kirjailijan aikeista tietämätön lukija tulkitsee teoksen väärin. Mutta onko olemassa yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa? Voiko postmoderneja teoksia käsittelevässä kirjassa antaa olettaa, että jonkun toisen tapa lukea on oikein, jonkun toisen taas väärin? Onko holistinen lukutapa aina mikrolukutapaa todenmukaisempi? Haluan myös kysyä, mikä merkitys on sillä, että Melender viittaa katkelmassaan nimenomaan naisjournalistin kirjoittamaan arvioon. Melenderin ja Vaaralan välillä syntyy valtasuhde, jossa toinen arvioi sitä, onko toisen sanatason analyysi onnistunutta. 

Melenderin uhriutumisessa on kiinnostavaa sekin, miten hän omaan positioonsa viittaa. Sen sijaan, että hän tunnustaisi oman valta-asemansa miehenä, hän piilottaa mieheytensä kokokaan. Parafraasi se, jolla on Y-kromosomi häivyttää tekijän sukupuolen ja korostaa biologista sattumaa. Välttämällä mies-sanan käyttöä hän ei suostu puhumaan sukupuolesta, ja kolmannen persoonan valinta osoittaa, ettei hän suostu asettumaan itse (valkoisen) miehen asemaan. 

Minun valintani tarttua Maailmojen loppujen yksityiskohtaan on tietoinen: kieltäydyn asettumasta positioon, johon teos - tai reippaammin: Melender - minut yrittää työntää. Luettuani lähes 300 sivua siitä, miten postmodernia kirjallisuutta ja genrelajeja ylittäviä teoksia tulisi arvostaa enemmän, en suostu kirjoittamaan postausta, jossa etenen kaavamaisten rakenteiden mukaan. En halua ohittaa yksityiskohtia myöskään kielitieteilijänä: kielen ja kirjoittamisen ammattilaisena minäkin tiedän, miten paljon sanat, virkkeet ja puhetavat rakentavat maailmaa. Yksittäiset katkelmat voivat luoda koko teokselle pohjavireen, ehkä jopa Melenderin ja Vuolan paljon käyttämän varjokertomuksen. Kokonaisvaltaisesta, koko teosta ymmärtävästä tekstistä kieltäytymällä osoitan olevani myös feministi, jolla on oikeus ja velvollisuus keskusteluttaa ympäristöään siitä, miten sukupuolten välinen valta näkyy piiloisena niissäkin teksteissä, joista vallan epäsuhtia ja valkoisen miehen horjuntaa ei ehkä osaisi muuten etsiä. 


perjantai 9. marraskuuta 2018

Feminist Friday: Miten sietää suuttumus ja vihan tunteet?

"Entä jos vain antaisit asian olla?"
"Ei se mitään pahaa tarkoittanut."
"Unohtaisit sen nyt."
"Keskity muihin asioihin."
"Ei yksi teksti kuitenkaan muuta toisin ajattelevien mieltä."
"Miksi sä olet vihainen?"
"Ei kannattaisi suuttua noin pienestä."
Kun feministi suuttuu, vastapuoli reagoi usein tyynnytellen: anna asian jo olla, ei kannattaisi kiihtyä tuosta. Feminististä vihaisuutta ei tunnuta hyväksyvän aitona tunteena vaan se nähdään turhana energiantuhlauksena, lillukanvarsiin takertumisena ja naismaisena ylireagointina. 

Kun kiihtyy yhteiskunnallisesta epäkohdasta, suuttunutta käskytetään rauhoittumaan, vaikka, kuten esimerkiksi Soraya Chemaly toteaa teoksessaan Rage Becomes Her, viha on se tunne, joka ajaa meitä eteenpäin ja kannustaa muuttamaan asioita. 

Feministinä minun onkin vaikea ilmaista kaikkea sitä turhautuneisuutta ja suuttumusta, jonka yhteiskunnalliset epäkohdat nostattavat. Olen ihmisenä sellainen, että suutun nopeasti mutta useimmiten kyllä syistä, joista on tarpeenkin suuttua. Kun tunteet kuitenkin syttyvät nopeasti, on vaikea reagoida niihin: miten saan purettua tunteen, joka vyöryy ylitseni ärhäkkänä, jopa hallitsemattomana? 

Epätoivo omasta kiukustumisesta syntyy muutamasta asiasta. Ensinnäkin ovat olemassa nuo yllämainitut odotukset ja reagoinnit, jolla feministin vihaisuuteen suhtaudutaan. Miten voin ilmaista vihaani, jos minun ei sallita ilmaista sitä? Miten uskaltaa mainita raivostuttavista asioista, jos vastareaktiona on rauhoittelua ja tunteideni vähättelyä? 

Toisaalta suuttuessa turhautuu siitäkin, että omalla vihantunteella ei tunnu olevan välittömiä seurauksia. Onko minun järkeä suuttua - auttaako se mitenkään? Mitä väliä on yhdellä artikkelilla, sananvalinnalla tai seksistisellä tai rasistisella teolla, kun epätasa-arvoa ei kuitenkaan saada loppumaan? Toisinaan tulen kysyneeksi itseltäni: onko mitään järkeä olla feministi, onko mitään järkeä suuttua epäoikeudenmukaisuuksista, kun yksilönä on niin vaikea vaikuttaa mihinkään? 

Onneksi olen tähän asti huomannut, että kyllä, feministinä olemisessa on paljon järkeä. Siinä on kuitenkin myös paljon tunnetta, ja siksi olen joutunut pohtimaan sitä, miten feminismikiukun kanssa voi pärjätä. 

1. Ilmaise kiukkusi. 


Varsinkaan naisten ei ole aina turvallista tai sallittua ilmaista suuttumuksen tunteitaan (ks. esim. Chemalyn Rage Becomes Her), mutta se ei tarkoita, etteikö tunteet kannattaisi kokea. Feministinä joutuu suuttumaan ja turhautumaan usein, ja jos ärsyyntymistään ei koskaan ilmaise, ehtii kehoon kertyä varsin paljon kiellettyjä, kätkettyjä tunteita. Jotta feministisen vihan kanssa tulisi jotenkin toimeen, olisi hyvä löytää omat tapansa kiukun ilmaisemiselle. Toisinaan on tärkeä sanoa ääneen, että nyt olen vihainen, toisinaan tunteet voi purkaa tyynyjen mätkimiseen. Sekä keholle että mielelle kannattaa antaa lupa kokea kaikki se kiukku, jonka jokin tapahtuma on synnyttänyt.


2. Löydä itsellesi turvallinen ympäristö, jossa voit puhua feminismistä

Feministinä joutuu usein tilanteisiin, joissa oma aatemaailma kyseenalaistetaan. Vaikka kaikki tuntuvat kannattavan tasa-arvoa, feministiksi koko kansakunta ei ole halukas ryhtymään. Jos keskustelukumppani suhtautuu feminismiin nihkeästi ja luokittelee sinut lähinnä stereotypioin, omaa kiukkuisuutta voi olla vaikea ilmaista. Ainakin itse olen kokenut tärkeäksi sen, että minulla on paikkoja - esimerkiksi koti, muutama keskusteluryhmä ja feministiset ystävät - joissa voin ilmaista kiukkuni ilman, että sitä kyseenalaistetaan tai että tunnen oloni turvattomaksi. Turvallinen paikka on kuitenkin etuoikeus, jonka olemassaolon itsestäänselvyys kannattaa kyseenalaistaa - kaikkien ei ole mahdollista löytää paikkaa, jossa keskustella tai ilmaista tunteitaan turvallisesti, mikä taas johtaa siihen, että nämä ihmiset tunteineen ja ajatuksineen joutuvat helposti vaiennetuiksi.

3. Sanallista se, mikä sinua suututtaa.

Olen käynyt terapiassa muutaman jakson elämästäni, ja yksi terapian tärkeimpiä oppeja on ollut se, että omia tunteita on hyvä ilmaista kielellisesti. Omia tunteitaan on helpompi käsitellä, jos vihaisuuden syyn ymmärtää. Rakenteellisten käytänteiden loukkaavuutta on helpompi purkaa, jos ymmärtää, mikä niiden vahingollisuudessa satuttaa. 

4. Sanallista se, miten toivoisit asioiden olevan. 

Tämä liittyy edelliseen - kerro, mitä kaipaat, kerro, mikä nykytilanteessa suututtaa ja esitä, miten asiat toimisivat paremmin.

5. Kysy itseltäsi, mitä voit itse tehdä asialle.

Feministinä suuttumuksen tunteita ei voi välttää. Maailmalla tapahtuu koko ajan niin paljon - valitaan huonoja päämiehiä kansoille, tallotaan ja riistetään vähemmistöjen oikeuksia ja seksismi tuntuu juurtuneen pienimpiinkin käytänteisiin. On luonnollista, että epäoikeudenmukaisuus suututtaa ja herättää voimakkaita tunteita, mutta pelkkä tunteissa vellominen ei välttämättä auta. Oman ja muiden olon helpottamiseksi voi olla syytä miettiä, miten voi itse toimia, jotta vastaavilta epäoikeudenmukaisuuksilta vältyttäisiin. Vaikka luovuttaa ei pidä eikä epäoikeudenmukaisuudelle alistua, joskus on myös hyvä antaa itselleen lupa suojella itseään. Kaikki ongelmat eivät ratkea hetkessä, ja joskus on hyvä varata itselleen aikaa sekä tunteiden käsittelyyn että epäkohtien ratkaisemiseen.

6. Pidä tauko. 

Entinen esimieheni antoi minulle tärkeän vinkin: jos saan asiakkaalta tunteita herättävän viestin, on hyvä pitää tauko, nukkua ehkä yön yli ja vastata viestiin vasta sitten. Samaa voi soveltaa muihinkin tilanteisiin, jossa voimakkaat tunteet uhkaavat estää työskentelyä. Kun on kysynyt itseltään, mitä voi tilanteelle tehdä, on ehkä hyvä hengittää pieni hetki. Joskus on hyvä pitää tauko - laittaa ärsyttävä artikkeli talteen mutta mennä sitten puuhaamaan jotakin muuta, ja palata kritiikin äärelle, kun on rauhoittunut ja saanut jäsenneltyä ajatuksiaan. Vaikka vihaisuus on hyödyllinen tunne, kaikki ajatukset eivät jäsenny parhaiten silloin, kun tunne vyöryy päälle, vaan joskus ratkaisuehdotukset ja pätevimmät argumentit saa aikaiseksi sitten, kun pystyy tarkastelemaan tilannetta analyyttisemmin eikä vain tunteiden ohjaamana.

7. Tee asialle jotakin - toimi.


Toisaalta tunteet kannattaa hyödyntää. Vihaisuudesta voi saada voimaa, ja adrenaliini saa toimimaan. Tuttavan rasistisia hyökkäyksiä ei tarvitse sietää eikä kuunnella - niiden loukkaavuudesta voi ilmoittaa. Valtamediassa julkaistuja, loukkaavia tai haitallisia tekstejä voi kritisoida ja epäkohteliaasta käytöksestä huomauttaa. Feministisiä järjestöjä ja podcasteja perustetaan tiuhaan (kannattaa tsekata esim. Mitä vittua? -podcast), koska yhteiskunnan epäkohtiin halutaan puuttua. Yksi helpoimmista tavoista toimia on koota yhteen kanssafeministejä ja järjestää feministirageiltamat. Turvallisessa tilassa keskusteleminen on toimimista: vertaistuki on tärkeää. Asioihin saa usein myös uusia näkökulmia, kun epäkohdista ja omasta vihaisuudestaan puhuu toisten kanssa. 


Miten sinä toimit, kun jokin epäoikeudenmukaisuus suututtaa sinua? Miten näytät tunteesi ja miten käsittelet niitä? 

lauantai 3. marraskuuta 2018

Miksi kuolemasta ei uskalleta puhua? Pyhäinpäivän lukemisena Henna Mäkelinin Kuolema

Henna Mäkelin: Kuolema. Kaikki mitä
olet aina halunnut tietää
S&S 2018: 320 s.
Kansi: Tiia Javanainen/Purotie Design
Pisteitä: 5/5
Muutama viikko sitten tuttavani sai huonoja uutisia: kummalliset oireet, jotka olivat vaivanneet häntä jo jonkin aikaan, johtuivatkin syövästä eikä stressistä. Nuoren, elämänsä alussa olevan ihmisen sairastuminen veti minunkin mieleni matalaksi: miksi elämä ei kohtele meitä todennäköisyyksien mukaan vaan iskee ikäviä uutisia niihinkin, joiden ei olettaisi kuolevan vielä aikoihin? 

Tuttavan sairautta on alettu vähitellen hoitaa. Ennustetta on silti vielä vaikea sanoa - yleisesti ottaen se ei ole kyseisessä syöpätyypissä kovinkaan hyvä. Koska en ole omassa elämässäni juurikaan joutunut tekemiseen kuoleman ja menetysten kanssa - olen kokenut vain isän puolen isovanhempien kuolemat - ajatukseni ovat liikkuneet tuttavassani, hänen voinnissaa ja tulevaisuudessaan. 

Lukevana ihmisenä olen löytänyt lohtua lukemisesta. Yhden pilkahduksen vakavien asioiden käsittelyyn tarjoaa Henna Mäkelinin tänä vuonna julkaistu tietokirja Kuolema - kaikki mitä olet aina halunnut tietää. Se on yleistajuinen teos, jossa käsitellään kuolemaa monesta eri näkökulmasta. 

Kuolema on erinomainen, onnistunut teos niille, jotka haluavat löytää sanoja kuoleman ja menettämisen kohtaamiselle. Mäkelin on tehnyt mitä parhainta taustatyö- ja toimitustyötä: kirjassa kuuluvat monien ihmisten äänet, teksti on hyvin jäsenneltyä ja eri luvut hahmottelevat kuolemasta erilaisia puolia. 

Mäkelinin teoksessa kuolemaa ei nähdä synkkänä, elämänilon vievänä tragediana vaan elämään kuuluvana asiana. Kuolemassa elämän päättyminen esitetään tavallisena, varsin arkisena tapahtumana, johon liittyy paitsi fyysinen kuolinprosessi myös henkisiä suru- ja hyväksymisvaiheita. Ne, joita Mäkelin on haastattelut kirjaansa varten, kertovat suuresta surusta mutta myös elämän jatkumisesta. Virkansa puolesta kuolemia kohtaavat puolestaan esittävät, ettei menehtymisessä ole mitään kummallista tai pelättävää. Surullista ja traumaattista se toki voi olla, kuten kertovat ne, joiden omainen on menehtynyt vakavan sairauden, rikoksen tai itsemurhan seurauksena.

Kuolemassa hienoa on se, että Mäkelin selittää yleistajuisesti, millaisia konkreettisia vaiheita kuolemaan, siihen valmistautumiseen ja läheisen menettämiseen liittyy. Teoksen alkuosa painottaa kuolemaan johtavaa sairautta, ja Mäkelin esittelee, millaista palliatiivinen hoito, siis saattohoito, on. Saattohoidosta maalataan varsin positiivinen kuva, ja mieleni tekeekin esittää, toteutetaanko saattohoito aina kuvaillun kaltaisesti, lämpimään ja osalliset huomioivaan tapaan. 

Jos jotakin olisin Mäkelinin teokselta toivonut lisää, olisin halunnut, että teoksessa olisi pohdittu enemmän sitä, kenen kuolemasta yhteiskunnassa puhutaan ja miten epätasa-arvo näkyy kuolemassa ja sen kohtaamisessa. Muutoin Kuolema käsittelee teemaansa ansiokkaasti: se esittelee, mitä tapahtuu ennen kuolemaa, kuoleman aikana ja kuoleman jäkeen. Erityisen kiinnostava on luku, jossa käsitellään sitä, miten suru ja kuolema näkyvät verkossa, verkkokeskusteluissa ja sosiaalisessa mediassa. Tärkeiltä tuntuvat myöskin ne luvut, joissa valaistaan, miten lapselle voi puhua kuolemasta, miksi kuolema usein erottaa eikä yhdistä ihmisiä ja mitä konkreettisia toimia ja dokumentteja tarvitaan vainajan asioiden ja digitaalisen omaisuuden huomiomisessa. Läpi teoksen Mäkelin kysyy, miksi kuolemasta vaietaan eikä siitä uskalleta keskustella. Kuolema - kaikki mitä olet aina halunnut tietää onkin varsin tärkeä avaus kuolemakeskusteluihin.

Jos kaipaat elämääsi lohtua, haluat ymmärtää kuolemaa paremmin tai toivot lukevasi hyvän tietokirjan, suosittelen Mäkelinin teosta lämpimästi. 

maanantai 29. lokakuuta 2018

"Miksi mun ois pitänyt ottaa sun kaltaiset miehet huomioon" ja muita Saara Turusen teräviä kommentteja

Saara Turusesta on tullut hetkessä yksi lempikirjailijoistani, ja niinpä olen haukkana paikalla, kun Turunen esiintyy kirjamessuilla. Yllätykseni ei ole kovin suuri, kun huomaan tuohtuvani kaikissa kolmessa esiintymisessä, joita käyn katsomassa. Niin Sivuhenkilöä kuin sen saamia kritiikkejä käsittelevissä haastatteluissa käy ilmi se, että suuren yleisön ei oleteta olevan kiinnostunut Turusen feminismistä vaan ennemminkin autofiktiosta ja vähän siitä, miten väärin kirjailija on ymmärtänyt saamansa palautteen. Huh, feministiä suututtaa! 

Miksi kirjoittaa itsenäisistä naisista?

Perjantain ensimmäisessä esiintymisessään Saara Turunen on haastateltavana toisesta romaanistaan Sivuhenkilöstä. Haastattelun alussa puhutaan kirjan vastaanotosta ja sen ristiriitaisuudesta - Turunen ei tunnu itsekään tietävän, miten suhtautua kritiikkiin. Haastattelun tunnelma ei pääse rentoutumaan, sillä yhtäkkiä haastattelija kysyä töksäyttää, voisiko Turunen kirjamessujen kunniaksi lukea teoksestaan katkelman, jossa liikutaan kirjamessuilla. "Kai mä sitten voin", Turunen puuskahtaa ahdistuneena ja saa feministiyleisönsä sympatian. Eikö Turuselta ole kysytty etukäteen? Eikö Turusen ole itse annettu valita kohtaa, jonka hän haluaisi tuoda yleisön kuultavaksi? Miksi katkelmaksi on valittu niin surkea kohta, kun tilanteessa olisi voitu tuoda esiin Turusen feministinen tematiikka? Onneksi katkelman lopussa feministinen pohdinta välähtää esiin.

Haastattelija päättää myös kyseenalaistaa Turusen kirjan tematiikan ja kysyy, miksi nainen on kirjoittanut itsenäisistä naisista. Turunen pahastuu kysymystä, ja syystäkin: kuten Turunen selittää, kyse on enemmän yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta, feminismistä. 

Haastattelu päättyy varsin outoon kysymykseen: haastattelija tuo esiin sen, millaista palautetta kustantamo on saanut kirjasta. Haastattelija nostaa esiin sen, että perheenäidit ovat pitäneet kirjan päähenkilöä vapaana - ja ilmeisesti samalla kritisoineet Turusen tapaa luoda päähenkilöstään niin negatiivinen. Turunen on kuitenkin osannut valmistautua ja puuskahtaa haastattelijalle, että kyse on varmaan siitä, ettei hänen teoksensa päähenkilöllä ole lapsia hoivattavana. Haastattelija ei lähde tähän mukaan, vaan Turunen joutuu kamppailemaan feministisen sanomansa itse esiin. Siinä hän kyllä onnistuu - ja ansaitsee jämäkkyydestään aplodinsa, jotka hän esiintymisensä päätteeksi saa.


Miesten kirjoittelemia spekulaatioita 

Toinen haastattelu pääsee käyntiin puoli kuudelta, jolloin Nuori Voima -lehden päätoimittaja, kriitikko Vesa Rantama haastattelee Turusta.

Alkuun hurraamme Mitä luimme kerran -blogin Lauran kanssa: nyt käsitellään kirjallisuuskysymyksiä eikä höpötetä itsestäänselvyyksistä. Pieni epäilys silti kutittaa mieltä: Rantama aloittaa haastattelun puhumalla ja puhumalla Sivuhenkilöstä - hän tuo esiin vain oman lukukokemuksensa eikä viittaa tarpeeksi yleiseen keskusteluun ja havaintoihin siitä, mistä teoksessa on kyse. 

Haastattelun alussa Turunen tuo rehellisesti esiin ne vaikeudet, mitä Sivuhenkilön vastaanottoon on liittynyt. Turusen mukaan vastaanotto on ollut jokseenkin mukavaa mutta kuitenkin ristiriitaista: suurin osa arvioista on ollut miesten kirjoittelemia (hah, miten ovela tapa ottaa kantaa kirjoitusten ammattitaitoisuuteen!) juttuja, joissa on spekuloitu teoksen autofiktiivisyyttä. Monen viesti tuntuu olleen: ole iloinen, että kirjastasi puhutaan. Turunen myöntää ymmärtäneensä tämän itse vasta myöhemmin - tietty määrä kritiikkiä ja keskustelua auttaa pitämään kirjan julkisuudessa. 

Rantama ja Turunen käsittelevät haastattelussa myös kirjallisuuden vaiettuja aiheita. Turunen ihmettelee, miksi pitäisi olla olemassa tabuja, kiellettyjä aiheita, joihin kirjailija ei voisi ottaa kantaa. 

Konflikti ja lähes spontaanit aplodit

Haastattelun kiinnostavin kohta on konflikti, jossa Rantama ajaa itsensä pussiin. Rantama tuo esiin oman tulkintansa Sivuhenkilöstä ja toteaa, ettei nähnyt teoksen realismia. Pyöritän silmiäni bloggaajakollegoilleni: Sivuhenkilö, jos mikä, on realismia! Vaivaantuneeksi haastattelu muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Rantama toteaa, ettei hän löytänyt teoksesta miehen tai mieslukijan paikkaa. 

Turusen vastaus on napakka ja jämäkkä: "Miksi mun ois pitänyt ottaa sun kaltaiset miehet huomioon?" Turunen saa yleisöltä lähes spontaanit aplodit - hetkeä aiemmin olemme Bookishteapartyn Katrin kanssa miettineet, että Turusen hienoille vastauksille pitäisi taputtaa. Nyt saamme syyn. 

Haastattelija on juuri sortunut siihen, mitä koko Sivuhenkilö on käsitellyt: miestoimijat eivät kunnioita naisen ajatuksia, hiljentävät naisääniä ja kääntävät keskustelun itseensä silloinkin, kun kyse on naisten vuorosta olla äänessä. Rantama yskähtelee ja takeltelee sanoissaan - huomaa varmaan itsekin, että haastattelu kulkee epäonniseen suuntaan. 

Me kriitikot? 

Tilanne ei kuitenkaan korjaudu itsestään, eikä Rantama ymmärrä pyytää anteeksi. Sen sijaan hän kyseenalaistaa Turusen kokemuksen kirjallisuuskritiikistä ja kysyy, miksi Sivuhenkilössä kritiikki esitetään niin jähmeänä. Turunen on vastauksessaan jälleen ytimekäs ja jämäkkä: kritiikkihän on jähmeä tekstilaji! Rantama vaikuttaa pahastuvan ja puolustautuu: "Me kriitikot suojelemme autonomiaa - kirjailija on unohdettava teoksen tieltä". Sitä, mistä autonomiasta on kyse, ei kuulijakunnalle esitetä, eikä siitäkään puhuta, keitä ovat nämä sisäryhmän muodostavat kriitikot, jotka tuntuvat asettuvan yhteen, kirjailijoita vastapäätä asettuvaan luokkaan. 

Puolustautumisena toimii tietysti myös tahallinen tai tahaton väärinymmärtäminen: Rantama haastaa Turusen kysymällä, pitäisikö kriitikon siis olla empaattisempi kirjailijaa ja tämän teosta kohtaan. 

Turunen kieltää tämän, vaikka myöntääkin, että kriitikko voi toki huomioida sen, että teosten takana on ihminen, joka on käyttänyt kirjoittamiseen valtavan määrän aikaa. Olennaisempaa Turusen mielestä on kuitenkin se, että teoksia luettaisiin feministisesti - kriitikon tulisi tiedostaa oma valta-asemansa. Kontekstualisointi ja oman valta-aseman positiointi ovat tärkeitä, Turunen korostaa. 

Kun kirjailija kohtaa kriitikon - ja tämän kulmakarvat: Turusen haastattelussa Helsingin Sanomien Antti Majander

Lauantainakin on saavuttava messuille, sillä Imagen kritiikkitapahtumassa valta-asetelmat on käännetty päinvastoin: Turunen pääsee haastattelijana hiillostamaan Antti Majanderia, joka on kirjoittanut sekä kritiikin Rakkaudenhirviöstä että esseen Sivuhenkilön aiheuttamista loukkaantumisen tunteista. 

Jo alusta asti on selvää, miten Majander tilaisuuteen suhtautuu: hän ei ota Turusta tai tämän kysymyksiä vakavissaan. Mistä tämä selviää? Majanderin kehonkieli kertoo, ettei hän ole valmis pyytämään anteeksi eikä toisaalta ymmärtämään Turusen näkemyksiä: miehen kulmakarvat kohoilevat, silmät pyörivät ja koko keho asentoineen ja suuntineen tuntuu halveksivan Turusta. Ihmettelen tätä Anniinan kanssa ja twiittaan blogitililleni, että Majander kaipaa ryhdistäytymistä. 

Haastattelu ei koskaan ota syttyäkseen, koska Majander on puolustusasemissa ja tekee kehonkielellään Turusen olon selvästi epämukavaksi. Turusen kysymykset ovat tarkoin mietittyjä ja kiinnostavia, mutta Majanderin kielenkantoja ne eivät avaa. Kun Turunen kysyy, onko Majander kokenut väärinymmärretyksi tulemista tai millaisia tunteita hänessä on herännyt, Majander kieltää kyllä olevansa tunteeton ihminen mutta toteaa, ettei keskustelu ja kohu ole herättänyt hänessä juurikaan suuria tunteita. Sen sijaan Majander haluaa muuttaa keskustelun suuntaa ja alkaa esittää Turuselle vastakysymyksiä. Majander ei siis ilmiselvästi suostu asettumaan siihen rooliin, joka hänelle on haastattelussa pedattu. 

Manauksia ja ohipuhumista

Majander puuskahtaa herranjumalat, kun Turunen lukee katkelman vuonna 2007 julkaistusta arviosta, jossa Majander on arvottanut sota-aiheisen autofiktioteoksen onnistuneeksi. Turunen kysyy aiheellisesti, eikö kodinhoito tai naisten tekemä työ ole sopiva autofiktion aihe. Majander kieltää ajattelevansa näin, mutta miehen yleisilme on välttelevä.

Erityisen kiinnostava kysymys on se, miten Majander hahmottaa itsensä osaksi suomalaista kirjallisuuskenttää. Kysymys, joka tarjoaisi mahdollisuuden Turusen kaipaamaan positiointiin, kääntyy mitätöimiseksi, kun Majander puhkeaa selittelemään, miten hän kirjoittaa vain itselleen - hyvällä onnella joku lukee hänen tekstejään. Puuskutan Twitteriin vihaisen twiitin: Majander ei tosiaan kirjoita vain pöytälaatikkoon! Hän on maamme arvostetuimman päivälehden kirjallisuustoimittaja, joka tekee kritiikkejä työkseen ja jonka tekstit saavat reilusti julkisuutta. Ehkä Majander ei uskalla alkaa analysoida omaa positiotaan - sehän saattaisi kaatua, jos paljastaisi, miten paljon valtaa hänellä oikeasti on ja miten hän siitä hyötyy. 

Haastattelun - ja Majanderin välttelevän käytöksen - huipentaa kysymys, jossa Turunen huomauttaa, miten vähän miehet lukevat naisten kirjoittamia kirjoja. Turunen uteleekin, miten paljon Majander lukee vapaa-ajallaan naisten kirjoittamia teoksia ja mitä hän suosittelisi yleisölle. Onnistunut kysymys jälleen kerran - mutta Majander alkaa puhua työstään. Turunen ei jää hymistelemään vaan keskeyttää: kyse oli vapaa-ajasta. Majander mutisee suosituksen Sara Hildénin elämäkerrasta, ja haastattelu päättyy köykäiseen vitsiin yhteisten snapsien nauttimisesta. 

Huhheijaa 

Kaikki esiintymiset tuovat esiin niitä ongelmia, joita Turunen on teoksissaan pureskellut. Naisen asema on olla sivuhenkilö, jota ei oteta vakavasti, jota yritetään hiljentää ja jonka päälle yritetään puhua. Turunen hoitaa tilanteet kuitenkin ammattimaisesti: hän ei suostu hiljennettäväksi vaan vastaa jämäkästi ja ohjaa haastatteijana keskustelua valta-asemastaan käsin. Hienoa! Hehkutamme kirjabloggaajakollegoideni kanssa pitkään sitä, miten upea esiintyjä ja kannanottaja Turunen on. Tuntuu äärimmäisen epäreilulta, miten kehnosti häneen on yleisessä keskustelussa suhtauduttu - ja siksi koen tärkeäksi mainostaa Turusen onnistuneita töitä ja kannanottoja. Erään bookstagrammaajan sainkin jo ostamaan Turusen esikoisteoksen ;) 

torstai 25. lokakuuta 2018

Kirjamessut ovat alkaneet - mitä Sivutiellä tekee messuilla?

Helsingin kirjamessut ovat taas täällä, ja kirjanystävien kansanjuhlaa vietetään 25.-28.10. Minä ja puolisoni suuntaamme pääkaupunkiseudulle huomenna ja hyppäämme messuhulinaan heti, kun olemme majoittuneet. Saatan piipahtaa messuilla vielä itsekseni sunnuntaina, joten päätin laatia monen muun bloggaajan tapaan listauksen siitä, mitkä ohjelmanumerot minua messuilla kiinnostavat.

Perjantai: 


Senaatintori, klo 16.00: Saara Turunen ja Sivuhenkilö.
Suomalainen kirjakauppa, klo 16.30: Pauliina Rauhala ja Synninkantajat
Kallio, klo 16.30: Kotimainen manga tutkii sukupuoli-identeettiä lämpimällä huumorilla, Mae Korvensivu
Hakaniemi, klo 17.30: Kirjoittava käsi yltää kauas – myös saameksi kirjoittavan?
6k40, klo 17.30 : Booktalk: Cecilia Samartin's Beauty for Ashes
Kallio. klo 17.30: Sukupuolena ihminen
Senaatintori, klo 18.00:  Lyriikkakeskustelu: D.R.E.A.M.G.I.R.L.S (Tänne on mentävä!)
Hakaniemi, klo 18.30: Saamelainen nykyrunous meillä ja muualla



Sunnuntai

Fiskehamn, klo 10.30: Kvinnans villkor genom decennierna
Esplanadi, klo 11.30: Leena Krohnin maailmat
Senaatintori, 12.30: #Metoo - mitä nyt?

Iltapäivästä on ehdittävä sukulaisiin, joten suuria suunnitelmia sunnuntaille ei ole. Mutta onhan aikaa jäätävä kirjaostoksillekin :D 

Osallistutteko kirjamessuille? Mitä odotatte messuilta eniten? 

lauantai 20. lokakuuta 2018

Mikä on naiskirjailijan asema suomalaisessa yhteiskunnassa? Saara Turusen Sivuhenkilö vastaa

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
236 s.
Pisteitä: 5/5
Kun Saara Turunen julkaisi esikoisromaaninsa Rakkaudenhirviö, kohu sekä syttyi että oli syttymättä. Ensialkuun teosta ei otettu vastaan suosiolla, mihin vaikutti Helsingin Sanomien kriittinen arvio, jossa Antti Majander moitti Rakkaudenhirviön tematiikkaa tavattoman tylsäksi. Loppuvuodesta Turusen esikoisteos palkittiin kuitenkin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, mikä nosti Rakkaudenhirviön uudelleen puheenaiheeksi. Sittemmin Turunen ja hänen teoksensa ovat löytäneet lukijakuntansa, mutta Rakkaudenhirviöstä käyty keskustelu osoitti, että toisinaan valtaapitävät vaikuttavat vahvastikin ympäristöönsä. 

Näistä kokemuksista on syntynyt Turusen toinen romaani, Sivuhenkilö. Siinä esikoiskirjailija elää elämää, joka muistuttaa vahvasti Turusen kokemuksia: minäkertoja on julkaissut esikoisteoksensa vastikään, se torpataan maan arvostetuimmassa sanomalehdessä, eikä kukaan tunnu ymmärtävän esikoisteoksen arvoa. Kirjailijaa ei oteta todesta eikä hänestä olla kiinnostuneita, ja teoksessa pohditaan, miten paljon sukupuoli vaikuttaa teoksen vastaanottoon ja tulkintaan. Ihmisten asenne muuttuu vasta kirjallisuuspalkinnon myötä. 

Turunen on yksi Suomen kiinnostavimmista feministisistä äänistä. Vaikka hänen teostensa feminismi on jokseenkin valkoista, avaa hän silti luokan ja sukupuolen vaikutusta siihen, miten taiteen ammattilaiseen suhtaudutaan kulttuurialalla. 

Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain alasta kertovaa? Olisiko äitisuhde vertautunut maiden välisiin valtasuhteisiin? Olisiko kieroutunut omakuva ja katkeruus selitetty onnettoman lapsuuden sijasta yhteiskunnan mädännäisyydellä? Olisiko kysymys, miten minusta tuli minä, ollut sittenkin, miksi maailma on sellainen kuin on?

Turunen kysyy romaanissaan aiheellisesti, tulkitaanko miesten teoksia syvällisemmin ja yleismaailmallisemmin kuin naisten romaaneja. Yllä oleva pohtiva katkelma paljastaa, millaisia epäkohtia kirjallisuuden vastaanottoon liittyy. Kun mies asettuu ihmisyyden normaaliksi, nähdään naishahmojen tarinat pelkästään naiseutta, ei ihmisyyttä ylipäänsä, kuvaavina. 

Turusen luomassa maailmassa, joka on helppo peilata täksi nykyiseksi yhteiskunnaksi, miehillä on valtaa. Miehet ovat näkyvillä, heidän teoksiaan arvostetaan. Kokenut kirjailijakonkari pystyy tokaisemaan esikoiskirjailijalle, miten hänen mielestään kirjoja julkaistaan liikaa - nuori nainen nähdään omaa asemaa uhkaavana. Miehet ovat äänessä jo nuorina, kuten Turunen kuvaa kohtausta, jossa teatterialan opiskelijat pitävät demoesitystään: 
Tilanne oli lämminhenkinen, mutta silti en voi olla miettimättä, onko sattumaa, että jälleen kerran pojat puhuvat, laulavat ja soittavat, samalla kun tytöt kuvittavat heidän ideoitaan. Teoriassa nämä iimset ovat samalla viivalla, mutta käytännössä niin ei ole. Tytöt ovat ikään kuin kaiken keskellä mutta kuitenkin näkymättömissä. 
Turunen muistuttaakin siitä, että vaikka naiset ovat olemassa, heidän olemassaoloaan ei nähdä eikä heidän asiantuntijuuttaan, lahjakkuuttaan tai työntekoaan arvosteta. Nainen jää oman elämänsä sivuhenkilöksi, jonka tehtävänä on tukea ja mahdollistaa miesten kehittyminen. 

Oma vaaransa on tietysti siinäkin, kun miespuolinen kriitikko arvostelee naisen kirjoittaman romaanin. Valtaa käytetään väärin, jos mieslukija ei nosta esiin sukupuolikysymystä ja tiedosta omaa asemaansa romaanin lukijana, sen tulkitsijana ja arvioijana. Minut pysäytti Goodreadsissa arvio, jonka oli kirjoittanut suomalainen miesrunoilija ja jossa tämä sympateerasi Turusta ja tunnisti romaanista itsensä ja omat kokemuksensa esikoisteoksen julkaisseena. Minä ihmettelin mielessäni, miksei runoilija antanut tunnustusta nimenomaan sille, mikä Turusen romaanissa on olennaista: se, miten sukupuoli osoittaa kirjailijalle tämän paikan. Miesrunoilija tuskin pystyy eläytymään täysin naiskirjailijan asemaan, vaikka esikoisteoksen vastaanotossa jotakin samaa olisikin. Tuntuu harmilliselta, että osa lukijoista on jatkanut arvosteluita edellisteoksen kaltaisesti: feminismi, sukupuolen ja luokan merkitys, irrallisuus ja yksinäisyys on unohdettu, vaikka niitä Turunen kuvaa taitavimmin.  

Sivuhenkilö on kipeä romaani, joka herättää lukijassaan epäreiluuden ja vihaisuuden kokemuksia. Vaikka niiden kanssa on hankala elää, ne ovat tärkeitä: ne toivottavasti herättävät ajattelemaan ja toimimaan. Rakkaudenhirviön tapaan myös Sivuhenkilö on analyyttinen, päälauseissaan rytmikäs, kannanottonsa rohkeasti toteava mutta myös kipeitä epävarmuuden tunteita arasteleva teos. Se kuvaa hienosti naisen epävarmaa asemaa ja toisaalta suomalaisen perhe- ja yhteiskunnan ahdasmielisyyttä. Minä olen löytänyt Saara Turusesta yhden suosikkikirjailijoistani, ja niin soisin muidenkin tekevän. 

Oletko lukenut Turusta? Mitä ajatuksia hänen teoksensa ovat sinussa herättäneet? 

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Lue itsellesi mielenterveyttä - lukuhaaste ja -projekti + kirjamessujen lippuarvonta

Tänään, lokakuun 10. päivä, on paitsi Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden merkkipäivä, myös eräs toinen tärkeä päivä: maailman mielenterveyspäivä.

Suomen mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan, että tämänvuotinen teema on nuorten mielenterveys muuttuvassa maailmassa. Suomessa teema tarkoittaa sitä, että panostetaan mielenterveyden vahvistamiseen: olisi tärkeää, että nuoret löytävät ja oppivat tunnistamaan omat vahvuutensa.

Kuten moni teistäkin on varmasti huomannut, mielenterveystematiikka on itselleni tärkeä ja haluan keskustella siitä täällä blogissani. Instagram-tililläni olen muistuttanut useimpina maanantaina Mental Health Mondaysta ja esitelyt sekä omia kokemuksiani yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä että lukusuosituksiani mt-aiheisista kirjoista. Blogin puolella olen taas julkaissut pidempiä mielenterveysaiheisia postauksia ja keskustellut esimerkiksi lohdullisista laululyriikoista, tehnyt mielenterveysaiheisen booktagin ja puhunut kirjallisuudesta vertaistukena.

Koska haluan jatkaa mt-aiheesta postailemista säännöllisesti ja herättää aiheesta keskustelua, olen laatinut itselleni ja teille lukuhaasteeseen, jossa luetaan itselle mielenterveyttä ja tietoa mielenterveydenhäiriöistä.

Lue itsellesi mielenterveyttä -projekti ja -lukuhaaste käynnistyy tänään, 10.10.2018, ja jatkuu ensi kevääseen. Suomen mielenterveysseura on juhlinut toukokuussa Mental Health Art Weekiä, joten toukokuu tuntuu hyvältä ajankohdalta päättää kirjallisuusaiheinen mielenterveyskeskustelu. Vaan mistä haasteessa on kyse ja mihin siihen voi osallistua?

Lue itsellesi mielenterveyttä -haasteessa keskeistä on bingo, jota voi täyttää lukemalla mielenterveyttä käsitteleviä ja sitä parantavia kirjoja. Lue siis teoksia, jotka lisäävät hyvinvointiasi, ja teoksia, jotka opettavat jotakin toisten hyvinvoinnista - ja koeta saada neljä rastia peräkkäin (mihin suuntaan tahansa).



Lukemisen ohella aion itse jatkaa mielenterveysaiheisten postausten laatimista: mielenterveysongelmien aiheuttamaa stigmaa ja ennakkoluuloja on edelleen vähennettävä. Jos mielessäsi on aihe, josta haluaisit keskustella tai kuulla lisää, vinkkaa!


Mikä: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (#luemielenterveyttä, #readyourselfmentalhealth)
Milloin: 10.10.2018-26.5.2018
Missä: Blogeissa, Instassa, Twitterissä, muualla somessa, arkielämässä. Ilmoittaudu tämän postauksen kommenttiosiossa ja koosta ensi keväänä oma panoksesi blogiin, instaan tai muualle someen.
Kenelle: Kaikille!
Miksi: Mielenterveysongelmista puhutaan edelleen liian vähän.

No entä ne messuliput? 

No niitähän voi saada Instagramista! Liity tilini seuraajaksi ja kommentoi  messulippupostauksessa perjantaihin 12.10. mennessä, kenen kanssa (ja miksi) lähtisit kirjamessuille. Kaksi onnekasta voittaa kukin yhden lipun.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Miten feministi suhtautuu uskoon? Esittelyssä feministiteologinen artikkelikokoelma Näen Jumalan toisin

Pauliina Kainulainen & Aulikki Mäkinen (toim.): 
Näen Jumalan toisin - kristinuskon feministisiä
tulkintoja
Kirjapaja 2006
246 s.
Pisteitä: 3/5
Rippikouluaikaan Jumala oli minulle tärkeämpi kuin nykyään. Tuntui hienolta, että oli tarpeeksi vanha ehtoolliselle ja kummiksi ryhtymiseen; muutamat ensimmäiset vuodet kävin ehtoollisella aina, kun kävin kirkossa (lähinnä sukujuhlissa). Sittemmin olen lakannut ehtoolliskäynnit mutta iloinnut edelleen kummiudestani. Sitäkään tehtävää ei kuitenkaan määritä uskoon kasvattaminen vaan pikemminkin turvallisena aikuisena oleminen ja lapsen kanssa leikkiminen. Huonoina päivinä minäkin silti kaipaan jotakin ihmistä suurempaa voimaa, johon nojautua ja jolta pyytää apua. Siitä, onko kyse jumalasta, en tiedä. 

Nykyään minun on vaikeampi suhtautua Jumalaan ja uskoon. Oma liberaali arvomaailmani ei tunnu löytävän kirkosta väylää, jossa se saisi olla tuomitsematta. Vaikka jotkut kirkon toimijat ovatkin esiintyneet julkisuudessa varsin liberaaleina, tuntuu kirkko silti omasta elämästäni varsin etäiseltä. 

Yksi tapa tutkia omaa kirkko- ja jumalasuhdettani löytyi, kun törmäsin kirjastossa Näen Jumalan toisin -artikkelikokoelmaan, jossa uskontoa ja kristinuskoa käsitellään feministiteologisesta näkökulmasta.  Näen Jumalan toisin kysyy, voiko nainen toteuttaa uskontoa, joka pohjautuu patriarkaattiseen ja seksistiseen perinteeseen ja joka korostaa jumalten maskuliinisuutta. Näin se tulee samalla kysyneeksi, voinko minä, liberaaleihin arvoihin uskova, kuulua uskoon, joka ei anna tarpeeksi tilaa niille arvoille, joista itse välitän.

Näen Jumalan toisin -kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä käsitellään feministiteologiaa ja naisten roolia kirkossa. Toinen osa keskittyy esittelemään naisten tekemiä tulkintoja Raamatusta. Outi Lehtipuu kysyy artikkelissaan, miten uskova nainen voi elää Uuden testamentin ja sen partiarkaalisten tekstien kanssa. Minna Salmi puolestaan tutkii vanhan testamentin naiskuvia. Kolmas osio puolestaan syventyy ruumiilliseen hengellisyyteen ja pohtii muun muassa seksuaalisuuden ja feministisen liturgian teologiaa.

Näen Jumalan toisin saa minut kysymään, onko uskonnossa olennaista yhteisöllisyys ja yhteisön kokemus jumalasta, vai voiko seurakunta olla olemassa, vaikka jokaisen jumala näyttäisi erilaiselta. Feministikään ei välty elämässään vaikeuksilta eikä pysty selittämään kaikkea sitä tuskaa, mikä ihmisen harteille usein asetetaan. Mistä siis hakea turvaa? Jos en halua uskoa maskuliiniseen, patriarkaattiseen isä Jumalaan, voinko uskoa toisenlaiseen, feminiinisempään tai androgyyniseen jumalaan, joka tuntuu minulle läheisemmältä? 

Näen Jumalan toisin -kokoelmassa on kuitenkin omat ongelmansa. Eero Jokela pyrkii artikkelissaan luomaan kuvaa uudesta seksuaalisuuden teologiasta mutta kiertelee aihepiirin sanastoa posket punaisena. Seksuaalisuutta ei määritellä tarkemmin, eikä halusta ja seksistä puhuta kovinkaan suoraan. Artikkeli välittääkin lopulta varsin perinteisen kuvan kirkon seksuaalisuuskäsityksestä: kehosta ja sen haluista ei puhuta suoraan ääneen vaan pikemminkin abstraktien tunnesanojen kautta. Jokela ei myöskään pidä kirkon nuorisotyöntekijöiden välttämättömänä tehtävänä vastailla nuorten esittämiin kysymyksiin seksuaalisuudesta (siis varmaan myös seksistä?), mihin suhtaudun epäillen. Jos nuori kysyy, soisi aikuisen vastaavan suoraan. Seksi on tietenkin vain yksi osa seksuaalisuutta, mutta siitä on kyettävä puhumaan ääneen eikä verhoamaan sitä salaperäisen seksuaalisuuden käsitteeseen. 

Varovainen kielenkäyttö koskee muutakin kokoelmaa - teoksessa todetaan esimerkiksi varsin ylimalkaisesti, että naiset voivat tehdä Raamatusta haluamanlaisiaan tulkintoja ja käsitellä naisten roolia omalla tavallaan. Vaikka ymmärränkin kirjoittajien halun pitää kokoelmansa jokseenkin maltillisena, olisin toivonut teokselta toisinaan selkeämpiä ja voimakkaampia kannanottoja. 

Näen Jumalan toisin - kristinuskon feministisiä tulkintoja tarjoaa kristinuskoon näkökulman, jota uskonnontunneilla ei ole juuri käsitelty. Teos argumentoi, että usko ja kirkko voivat ottaa huomioon myös naisten kokemukset - ja että näin pitääkin tehdä. Jos oman jumala- ja kirkkokuvan kanssa kipuilee, voi olla, että feministinen teologia antaa joitakin vastauksia siihen, miten nainen tai vähemmistöön kuuluva voi toteuttaa uskooan. 

lauantai 29. syyskuuta 2018

Ihmisen hyvyys ei ole sidottu uskoon - Marko Annalan Paasto

Marko Annala: Paasto
Like 2018
284 s.
Pisteitä: 5/5
"Myös mysteereistä suurin, Pyhän Hengen kosketus, on vältellyt minua. En ole tuntenut Jumalan läsnäoloa vuosiin. Olen koettanut pitää uskonnollista minääni hengissä rutiinien ja seurakuntayhteyden avulla, mutta hengellinen minäni ei ole saanut kokea Pyhän kosketusta sen enempää kuin kirjapinoni pölyhuiskaa. Eusebiuksen kirkkohistoria on kandilehdeltään kellastunut, mutta sisältä ehjä; minä olen vielä ensimmäistä harmaata hiusta vailla mutta sisältä pölyssä."
 Marko Annalan toisessa romaanissa Paastossa keski-ikäinen Matias kohtaa uskonkriisin. Rakas, kristitty vaimo on lähdössä ulkomaille lähetystyöhön, kun Matias päättää jysäyttää tunnustuksen: hän ei usko enää Jumalaan. 

Paastossa on paljon lähtemistä. Matias haluaa lähteä uskosta - hän ei koe enää yhteyttä Jumalaan. Jotta päähenkilön sisäisestä kamppailusta tulisi yksinäisempi ja ehkä avoimempikin, lähtee myös vaimo, ulkomaille lähetys- ja opetustyöhön. Myös Matiaksen mummo on lähdössä: sairas vanhus on odottanut kuolemaansa jo pitkään. Myös lyhyt mutta merkityksellinen kohtaaminen Tessan kanssa päättyy lähtemiseen. 

Annala käsittelee romaanissaan ihmisen suhdetta uskontoon ja ei-uskomiseen. Ortodoksinen paastoaika, jota Matias viettää yksin, pakottaa miehen kohtaamaan ja tunnustamaan oma tilanteensa. Uskosta ei tunnu löytyvän selitystä, lohtua eikä turvaa, eikä tieto siitä, että uskonkriisi voi olla Jumalan asettama koettelemus, rauhoita Matiaksen mieltä. Kun Matias antaa itsensä luopua uskosta, hän sallii myös menneisyytensä ja tulevaisuutensa, kipukohtiensa ja haaveidensa, tulla pintaan. Samalla hän pohtii, maksaako uskosta erkaantuminen hänelle liikaa: ehkä työtoverit, vaimo ja mummo eivät ymmärrä. 

Paastossa uskontoa ei käsitellä tuomitsevasti muttei toisaalta idyllisellä romantisoinnillakaan. Annalan sanoma tuntuu pikemminkin olevan se, että ihminen voi olla hyvä ja onnistua elämässään, uskoipa hän Jumalaan tai ei - kummatkin polut ovat mahdollisia ja yhtä oikeita. Jumala saattaa kadota elämästä mutta se voi myös palata, eikä kaikki kaadu siihen, että uskostaan luopuu. Matiaksen tarinan kautta Annala näyttää, että toisinaan on tärkeä tulla tietoiseksi omasta menneisyydestään ja kohdata kipunsa ilman, että ne näyttäytyvät Jumalan määrääminä kokemuksina. Kipukohdat, kuten vanhempien kuolema ja lapsettomuus, on koettava niin henkisesti kuin fyysisestikin, jotta ihminen voi muodostaa ehjän suhteensa itseensä, muihin ja ehkä myös Jumalaan. 

Paasto paljastaa Mokoma-yhtyeestä tunnetun Annalan taitavaksi sanankäyttäjäksi. Romaani on rakennettu huolella, ja sen uskonnollinen kuvasto saa miettimään omaa suhdetta uskontoon. Suosittelen luettavaksi - riippumatta siitä, miten suhtaudut uskoon ja jumaliin. 


lauantai 22. syyskuuta 2018

Minimalistista, häivyttävää kirjallisuutta - Rackelin Cuskin upea Ääriviivat

Rachel Cusk: Ääriviivat
S&S 2018 (2014)
207 s.
Pisteitä: 5/5 
Rachel Cuskin Ääriviivat sopii luettavaksi niille, joita minimalistisuus kiehtoo. Ääriviivat saa raaminsa varsin yksinkertaisesta kehystarinasta, jossa romaanin minäkertoja lähtee Ateenaan opettamaan kirjallisuutta. Juonivetoisuuden sijaan Cuskin teos kiinnittää huomiota tarkkailemiseen ja ihmissuhteiden yksityiskohtiin. Muutaman Ateenassa vietetyn päivän aikana minäkertoja joutuu toistuvasti tilanteisiin, jossa kanssaihmiset avautuvat hänelle epäonnistuneista ihmissuhteistaan.

Ääriviivoista muodostuukin tutkielma ihmissuhteista - siitä, miten kukin havannoi omaa elämäänsä omasta näkökulmastaan mutta jättää huomiotta vaihtoehtoiset merkitykset. Lukija jää väistämättä pohtimaan, millainen suhde subjektiivisella on objektiiviseen silloin, kun ihminen tarkastelee omaa tai toisen elämää. Samalla hämmästyy siitä, miten syvällisiltä pienetkin kohtaukset voivat näyttäytyä, kun ne tuodaan lukijan eteen ja kehotetaan lukijaa tekemään niistä omat tulkintansa.

Cuskin kerrontatapa on äärimmäisen mielenkiintoinen. Näkökulma on periaatteessa minäkertojan, mutta Cusk on pyrkinyt häivyttämään autofiktiivisen teoksen kertojaa. Avautujaihmisten kertomukset ovatkin usein epäsuoraa kerrontaa, ja paikoin pohdiskeleva, epäsuora kerronta tuo mieleen esimerkiksi José Saramagon. Kieli on kaunista, viipyilevää, paikoin runollistakin.

Ääriviivoissa ei tapahdu paljon, mutta silti Cusk onnistuu maalaamaan laajan alan tarkasti rajattujen viivojen sisältä. Ihmissuhteiden kuvaus nousee aforistiselle, kielestään tietoiselle tasolle. Romaani saattaa koetella niitä lukijoita, jotka kaipaavat teokselta toimintaa, mutta se ihastuttaa niitä, jotka haluavat viivytellä kirjan tunnelmassa tai pohdiskella ihmisyyden ja ihmissuhteiden merkitystä. Ääriviivat aloittaa trilogian, joten toivon lämpimästi, että S&S suomentaa kolmiosaisen sarjan muutkin osat.


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa

Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoista
suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa
S&S 2018
278 s.
Pisteitä: 4/5
Ida ja Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa jatkaa menestyvistä tytöistä kertovien kirjojen sarjaa. 70 itsenäistä naista - ja Bad Girls -tyyppisissä teoksissa ideana on, että ne nostavat esiin niitä historiamme naisia, jotka ovat menestyneet ja rikkoneet sukupuolirajoja. Kuten aiemmissa postauksissani olen nostanut esiin, konsepti ei ole ongelmaton, sillä useimmat teokset esittelevät suurimmaksi osaksi valkoisia, sukupuolinormatiivisia ihmisiä. 

Myös Salmisten teoksessa valkoisuus korostuu. Ruskeita tyttöjä esitellään vain muutama - esimerkiksi Koko Hubara ja Nasima Razmyar. Joukkoon mahtuu myös yksi saamelainen, mutta esimerkiksi romaninaisesta en ole vieläkään lukenut. Myöskään vammaisia naisia ei teoksessa esitellä. 

Toisaalta Salmisten teos onnistuu sellaisissa asioissa, missä sen isosiskoteokset eivät aina ole onnistuneet. Ensinnäkin teos esittelee naisia todella monilta eri aloilta eikä esimerkiksi pelkästään taiteen ja kulttuurin aloilta. Enpä tiennyt, että maastamme on kotoisin menestynyt avaruussään tutkija, Minna Palmroth, tai että aurinkoenergiaakin on tutkittu (Hele Savin). Myös merentutkija Eugenie Lisitzin oli minulle uusi nimi. 

Salmisten teoksen ominaisemmaksi piirteeksi nousee se, että kunkin naisoletetun tarina on kerrottu satumuodossa. Niinpä jokainen kertomus alkaa klassisella olipa kerran -fraasilla ja lähtee liikkeelle henkilön lapsuusvaiheista. Suoran kerronnan seassa käytetään dialogia, mikä elävöittää tekstiä. Tarinat ovat myös hieman pidempiä kuin sisarteostensa lyhyet esittelytekstit, minkä vuoksi lukija perehtyy paremmin teoksessa esiteltyihin henkilöihin. Kaiken kaikkiaan kerrontamuodon valinta on onnistunut: satu on luonnollinen tapa opettaa lapsille asioita. Tarinat ovat hyvin kirjoitettuja, ja hauskaa on, että muutamista kuuluisista miehistä mainitaan vain lyhyesti etunimi niin, etten itsekään aina heti hoksannut, kenestä on kyse. Naiset siis pääsevät näissä kertomuksissa ääneen. 

Minua ilahduttaa Salmisten teoksessa myös se, että sisällysluettelossa esitellään jokaisen naisen ammatti tai ala, ja teoksen lopussa on sekä historiallinen aikajana että sanasto, jossa selitetään vaikeimpia käsitteitä. Sanaselitykset eivät aina ole kovin onnistuneita - usein niissä on jokin toinen hankala käsite - mutta antavat kuitenkin apua termien tutkimiseen. Riikka Salmisen kuvitukset ovat kauniita ja onnistuneita. Pidin niissä siitä, että jokaisesta esitellystä henkilöstä on tehty sekä lapsuudenaikainen että aikuista henkilöä esittävä kuva.