sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Marko Raassina: Kullervo

Marko Raassina: Kullervo
Arktinen Banaani 2016
71 s.
Pisteitä: 4/5
Kullervo-sarjakuvateoksessaan Marko Raassina tarttuu jälleen kalevalaisiin teemoihin ja kuvittaa uudestaan Kullervon kertomuksen. Tämän klassisen, eepoksestamme tunnetun tarinan ydin on siinä, ettei riitaisaan sukuun syntynyt Kullervo tunnu koskaan löytämään rauhaa. Rengiksi joutuminen, isän antaman puukon katkaiseminen ja siskonryöstö muhevoittavat Kullervon traagista elämää. 

Raassinan mustavalkoien piirrostyyli on hauska, ja hahmot karikatyyrimäisyydessään huvittavia. Kullervon uudelleenkirjoituksessa ja -kuvituksessa yhdistyvät vanhat perinteet ja ripaus moderniakin. Repliikit ovat yleiskielisiä mutta Raassina lainaa ahkerasti alkuperäisteoksen sanastoa. Kalevalamittaiset manaukset korostavat humoristista näkökulmaa.

Kalevalan sankarit ja antisankarit näyttäytyvät Raassinan teoksissa koomisina, surkuhupaisina hahmoina. Eniten teoksesta saa irti, kun tuntee intertekstuaaliset viittaukset ja löytää kohdat, joissa Raassinan versio eroaa alkuperäisestä. Suht humoristisesta otteestaan huolimatta Raassina vaikuttaa kunnioittavan alkuteosta. Kalevala-sarjakuvateoksen tapaan myös tätä olisi kiinnostava käsitellä rinnakkain alkuperäisteoksen kanssa.

Toisaalla: Kirjojen keskellä

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradleyn pehmodekkarit sopivat kesään loistavasti. Vaikka en yleensä dekkareita luekaan, ovat englantilainen kartanomiljöö ja nokkava pikkuvanha päähenkilö hurmanneet minut. 

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bazar 2015 (2011)
Suom. Maija Heikinheimo
419 s.
Pisteitä: 4/5
Hopeisen hummerihaarukan tapaus on, sarjaedeltäjiensä tapaan, varsin klassinen christiemäinen arvoitus- ja rikostarina, jota pohjustetaan muutamin keskushahmoin, murhin ja mahdollisin motiivein. Flavia on taas paikalla, kun rikoksen uhri löytyy taistelemassa hengestään - vain vuorokautta aiemmin Flannella on ennustanut Flavialle ja saanut luvan asustaa de Lucen maaperällä. Soppa on melkoinen, kun Flavia sattuu toisellekin rikospaikalle. 

Bradley osaa hyödyntää rikoskirjallisuuden keskeisimpiä piirteitä: lukijan hämäämistä, ennakkoluuloihin vetoamista, henkilöpaljoutta, ristiriitoja, kadonneita henkilöitä ja yllätyksiä. Hopeisen hummerihaarukan tapaus on lajityypilleen uskollinen kertomus, jossa lukijaa yritetään pidätellä oikean ratkaisun löytämisestä. 

Vaikka Flavia-sarjan kolmas osa ei sinänsä tarjoa mitään uutta tai säväyttävää, on Bradleyn tyyli sen verran koukuttava, että koko sarja tekee mieli ahmaista kesän aikana. Neljäs odottaa jo hyllyssä. Tässä osassa naureskelin erityisen paljon sisarusten välisille metkuille, jotka tähdittävät muuta kerrontaa. Teksti etenee sujuvasti, ja yksi syy sarjaan koukuttumiselle ovat henkilöhahmot. Kuten muissakin sarjoissa, myös tässä ilahtuu siitä, että saa palata samojen, tuttujen henkilöiden luo yhä uudestaan ja uudestaan. Gladys-pyörä on yksi suosikeistani! Kumma, miten pelkkä nimen antaminen voi elollistaa kulkupelin!

Ilahduttavaa on, ettei Bradleyn sarjan sivujuonteena ole romanttista käännettä - mitä nyt yksi poliiseista ihastelee Feelyä - vaan sarjassa liikutellaan vähä vähältä de Lucen perhehistoriaa ja pohditaan, mitä muuttuneessa taloustilanteessa mahtaa tapahtua. Lukijaa houkuttelevat myös viitteet aiempiin romaaneihin: ne tekevät lukijasta salaliittolaisen, joka jo tietää, mihin Bradley viittaa. Kunnia kirjailijalle siitä, ettei romaani kuitenkaan paljasta aiempien tarinoiden tapahtumia.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Kesänpiristyslista 2017

Viime vuonna kesäkuun alussa olin lukuvuoden päättänyt nuori opettaja, jonka oli aika siirtyä työmaailmasta gradumaailmaan. Kesälomalla halusin pitää kuitenkin hauskaa, ja laadin hupaisan, mieltä piristäneen kesänpiristyslistan.

Nyt, juhannuksen korvilla, olen valmistunut filosofian maisteriksi, olen pätevä mutta kovin työtön opettaja. Aikaa on, joten kesänpiristyslista tulee taas tarpeeseen, sillä välillä on pohdittava työkseen asti, mitä seuraavaksi keksisi.

Viime vuoden listassa on paljon lystejä asioita, mutta löytyy hauskuuksia tämän vuoden top 100 -kesätekemisten listalta. Aion viettää aikaa ulkona: kulkea metsäpolkua (tehty), käydä yksin uimassa, havainnoida puistossa, viihtyä vatukossa ja keinua. Pelailu kuuluu oleellisena osana kesään: tahdon pelata Zeldaa (todellakin tehty), Castles of Mad King Ludwig -peliä, mölkkyä sekä tietenkin katsoa pesäpalloa (tehty). Pari palapeliäkin on varattu. 


Ruokailuun liittyvät paitsi puolukoiden kerääminen myös perjantaikarkit, uuden reseptin opetteleminen, kakun leipominen, mustaherukoiden ostaminen, halloumin paahtaminen sekä pehmis.

Lukemistakaan en ole kesältäni unohtanut, vaan tarkoitus on lukea kirjastossa, järven rannalla ja parvekkeella, opetella feminismiä, kirjoittaa blogikommentti ruotsiksi (jag gjorde det!!!), kuunnella blogipostaus ja pitää lukumaraton.

Kirjoittamista edistän havainnoimalla, käymällä taiteilijatreffeillä (käsite Julia Cameronilta), kirjoittamalla kirjeen ja postikortin sekä tietysti päiväkirjaa ja runoja.

Lopuksi on tietenkin oltava hieman lapsenmielinen ja valvottava aamukolmeen, hypittävä kesäsadelätäköissä ja pukeutua juhlavaatteisiin ja juhlia spontaanisti. Olohuoneessakin sopii tanssia. Rentoutumista varten olen listannut yhdeksi kohdaksi sen, että olen pyjamassa iltapäivään saakka. Haaveilemista aion toteuttaa makoilemalla nurmikolla taivasta katsellen.

Kesänpiristyslista on hyvä keino huomata, mistä asioista pitää ja toisaalta huolehtia siitä, että tulee tehneeksi hupsuja asioita silloinkin, kun ei ihan hirveästi huvittaisi. Olen innoissani listasta ja sen pikkupuuhista. 

Esitän tänä vuonna samat kysymykset kuin viime vuonna: Mitkä asiat kuuluvat ehdottomasti kesäänne? Mitä kesäpuuhia olette ehtineet jo toteuttaa, ja mistä vielä haaveilette?

torstai 22. kesäkuuta 2017

Lukumaratonin feministiset kirjat: Lukossa, Aida ja Nukkekoti


Feministisellä lukumaratonillani tartuin viimein nuortenkirjaan, jota minulle on suositeltu monesti aiemminkin. Muistan lueskelleeni tätä joskus yläasteella mutta jättäneeni kirjan sitten kesken. Romaani kertoo Melindasta, hiljaisesta, arasta ja ahdistuneesta teinitytöstä. Lukio ei suosi häntä, ja yksinäisyys vaivaa. Taustalla on salaisuus, josta raotetaan lukijalle palasia kerrallaan. Kuvaamataidolla on keskeinen rooli Melindan elämän helpottumisessa, ja vähitellen menneisyyden tapahtumat alkavat paljastua kanssaeläjillekin.

Pidin romaanissa eniten siitä, että se, Fangirlin tapaan, on ottanut päähenkilökseen tytön, joka ei ole sosiaalinen, suosittu tai loistava kaikessa. Ahdistus kuultaa Melindasta läpi, ja kiusaamisesta ja syrjimisestä Andersen kirjoittaa osuvasti. Kohtaus, jossa eräs henkilö ilmoittaa Melindalle, ettei ystävyys enää jatku, on yksi raastavimmista, joita olen lukenut.

Andersenin puusymboliikka toimii hyvin. Kuvaamataidon tunnilla Melinda saa aiheekseen työstää koko vuoden töitä teemasta puu. Niinpä puusta kasvaa motiivi, joka heijastelee Melindan elämää, menneisyyteen juurtumista ja uusien oksien ja alun kasvattamista. 

Myös romaanin kansi on vakuuttava. Kansikuva muodostuu kasvoista ja niiiden eteen sijoitetusta puusta. Hahmon kasvojen katse ei ole tarkka - se on pikemminkin poissaoleva, etäinen ja sisäänpäinkääntynyt. Eriväriset silmät tulkitsen merkiksi siitä, että hahmolla on kaksi eri puolta: se, mikä näkyy, ja se, mikä ei näy. Suun puuttuminen kielii ujoudesta ja ahdistuksesta: pelottavasta menneisyydestä ei voi puhua. Nuori puu puolestaan kuvastaa nuorta elämää, joka on kyllä alkanut kasvaa, varsin ohuena, mutta jonka lehdet ovat ruskeita, suorastaan kuolleita. Kansi enteileekin synkkiä tunnelmia.

 Marja Leena Virtasen Aida on feministisilmin varsin kiinnostava teos. Romaani kertoo naisesta, joka on ennen kaikkea äiti ja isoäiti. Romaani seuraa naisen elämää, kun sukuun syntyy tyttö, joka ei ole aivan tavallinen. Aida on romaani ihmissuhteita, perheestä, naiseudesta ja äitiydestä.

Odotin Aidalta enemmän kuin sain. Vaikka teoksen päähenkilö on keski-ikäinen nainen, kirja ei tarjoa sukupuolirooleja mullistavia kuvauksia. Naiset kuvataan ennen kaikkea äiteinä ja puolisoina, ja he ovat läsnä koti- ja hoitokohtauksissa: he hoitavat lapsia, lastenlapsia ja omia vanhempiaan. Minäkertojan mies määrittyy aina lääkäriammattinsa kautta, mikä korostaa sukupuolten välistä eroa. Pientä moderniutta kerrontaan tarjotaan, kun kertoja joutuu kohtaamaan tyttärensä homoseksuaalisen ja huomaa, että loppujen lopuksi asia ei muuta heidän suhdettaan.

Kielellisesti Virtasen teksti on sujuvaa, helposti lähestyttävää ja tarkkaa. Aida on leppoisa lukukokemus perhesuhteista ja naiseudesta mutta ei tarjonnut minulle kovinkaan kriittistä otetta sukupuolirooleihin, vaikka tiettyä kritiikkiä tarinassa onkin havaittavissa.

Kolmas lukumaratonteokseni oli Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Nukkekoti. Sen yhtäläisyydet Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta ovat ilmeiset: molemmissa kuvataan särkymäisillään olevaa avioliittoa. Ibsenin teoksessa Nora ja Torvald näyttävät elävän nukkekotielämää, jossa kaikki on hyvin. Torvaldin hellittelyt vaihtuvat kuitenkin äkin kontrolloimiseksi, ja pian paljastuu, että Nora on velkaa. 

Odotin teokselta paljon. Kävi kuitenkin niin, että sen yhteiskuntakriittinen sävy nousi lentoonsa vasta aivan viimeisessä kohtauksessa, joka olikin melko yllättävä (koska en ollut sattunut tutustumaan näytelmään aikaisemmin). Jännittävää oli, että siinä missä ajattelin, että Nora kuvattaisiin uhrina ja epäonnistujana, tunsin häntä kohtaan jatkuvaa vastenmielisyyttä: hänhän oli tehnyt jollakin tavalla väärin, jos kohta ei Torvaldkaan pyhimys ollut. 

Henrik Ibsen: Nukkekoti
WSOY 2009 (1879)
Suom. Eino Palola
125 s.
Pisteitä: 3/5

Marja Leena Virtanen: Aida
Tammi 2010
265 s.
Pisteitä: 3/5

Laurie Halse Anderson: Lukossa
WSOY 2003 (1999)
Suom. Arja Kantele
223 s.
Pisteitä: 4/5

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Postaussarja: Feministin kesä

Alice Walkeria, Jonas Hassen Khemiriä, Caitlin Morania, Maria Jotunia, Charlotte Perkins Gilmania, Maya Angelouta...Kirjahyllyni notkuu taas feminististä luettavaa. On tietoteoksia, esseitä, oppikirjoja, romaaneja ja runoja. Uutta ja vanhaa, kiinnostavaa ja vähän pitkäveteistäkin, mutta joka tapauksessa niin paljon kaikkea, että jotakin tälle feministiselle kaaokselle on tehtävä.

Kuinka ollakaan, satuin törmäämään Lyran noblesser -blogiin, jossa on reilu kuukausi sitten aloitettu kesäinen feministihaaste. Heh! Malttaisinko muka olla osallistumatta? Mitä luulette? No enpä malttanut - avasin välilehdelle sanakirjan ja naputtelin kommentin ruotsiksi. Olen ylpeä itsestäni, sillä vaikka olenkin lukenut aktiivisesti ruotsiksi, olen käyttänyt kieltä viimeksi luullakseni vuonna 2012. Silloinkin hotellihenkilökunta vaihtoi englantiin - kuunteleminen ei ole koskaan ollut vahvuuteni vieraissa kielissä.

Anyway, ajattelin tuoda feministiteeman näkyviin myös omaan blogiini, joka on vähä vähältä löytänyt oman äänensä nimenomaan tämän tasa-arvoaatteen kautta. Feministin kesä -sarjassa ajattelin tuoda esiin ne feministiset teokset, joita kesän aikana luen, mutta toisaalta ehkä kommentoida muitakin feministisiä teemoja.

Lyran noblesser -blogissa ehätin jo lupaamaan senkin, että otan haasteen paitsi feministisenä myös kielellisenä haasteena. Siispä ruotsi käyttöön, ennen kuin se tyystin ruostuu! Haaveilen vähän, että lukemisen ja kuuntelemisen (parhaillaan menossa ruotsinkielinen äänikirja, ja olen niin iloinen siitä, että ymmärrän) lisäksi uskaltautuisin myös kirjoittamaan lukemastani ruotsiksi. Man får se hur det kommer att lyckas!

Adlibriksestä on saapumaisillaan paketti, johon kuuluu muutamia feministisiä kirjoja. Sen lisäksi kuuntelen parhaillaan transsukupuolisuudesta kertovaa teosta Min pappa Ann-Christine, josta postaankin heti, kun olen teoksen kuunnellut. Myös feministin vaikeudesta tekisi mieli kirjoittaa - ei ole itsestäänselvän helppoa kouluttaa omaa ajatusmaailmaa tasa-arvoisemmaksi. Muutettavaa riittää sekä omassa että muiden maailmassa, joten eiköhän kesä tarjoa feministille paljonkin puhuttavaa.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Storytel & kesänovelli: Aino Trosell - Evigt unga

Storytel

Opiskelijaelämä vaihtui kuun alussa työttömän elämään, ja nyt, kun aikaa on, olen lukenut aivan hurjan määrän kirjoja (15 jo nyt, vaikka ollaan vasta vähän yli puolenkuun). Lukumaratonin jälkeen huomasin, että silmäni kaipaavat muutakin kuin tarkkaa lukemista, ja aloin pohtia, mistä löytää kiinnostavaa kuunneltavaa. 

Storytel-palvelu tuli mieleeni, ja eipä aikaakaan, kun innostuin ilmaisesta kokeilujaksosta (kaksi viikkoa). Ruotsinkielisiä äänikirjoja palvelu on tulvillaan, ja sain iloisesti huomata, että tarjolla on myös novelleja, siis lyhyempää kuunneltavaa. E-kirjojakin on. Suomeksi ja englanniksikin luettavaa löytyy suhteellisen paljon. 

Olen skeptinen sen suhteen, että palvelu on työttömälle jokseenkin kallis (17 euroa kuussa). Toisaalta olen innoissani siitä, että voin kuunnella laadukkaitakin romaaneja (suomenkielisten äänikirjojen valikoimaa olen aina pitänyt harmillisen rajallisena) ja kehittää samalla ruotsin taitoani. Sovellus on helppokäyttöinen, ja ainakin omalla kohdallani niin kirjahyllyt kuin kirjanmerkit ovat toimineet hyvin. Eniten hymyilen kuitenkin ruotsinkieliselle materiaalille, johon nyt pääsen käsiksi. 

Kesänovelli

Evigt unga on kertomus Ethelistä, eläkeikäisestä rouvasta, joka on ollut naimisissa vuosikymmenet miehensä kanssa. Törmäys puistossa järisyttää Ethelin elämää: hän tapaa Carl-Göranin. Vanhusten välinen suhde alkaa kehittyä, kun Carl-Göran kyselee, pääsikö Ethel turvallisesti kotiinsa. Ethelissä läikehtii hymy, eikä hän iloltaan malta nukkua. Jotakin suurta on tapahtumassa.

Ihastuin tässä rakkausnovellissa siihen, että sen päähenkilöksi on nostettu nimenomaan vanhempi nainen. Ikääntyvää naista tapaa harvemmin kaunokirjallisuudessa tai mediassa ylipäätään, ja vielä vähemmän puhutaan ikääntyvän naisen seksuaalisuudesta. Evigt unga muistuttaakin, että kypsässäkin iässä voi kokea rakkauden ja nuortua siitä huumasta, jonka toisen ihanat kädet ja pehmeät huulet aiheuttavat. 

Novellin ristiriita syntyy siitä, että molemmat keskushenkilöt ovat tahoillaan naimisissa. Carl-Göran ei epäile ottaa riskiä, mutta Ethlel on vaikeuksissa: hän tunnistaa roolinsa ja velvollisuutensa äitinä, isoäitinä ja puolisona. Evigt unga on kuitenkin kasvukertomus, jossa Ethelille annetaan se arvo, joka naiselle itsenäisenä, itsellisenä toimijana kuuluu. 

Trosellin novelli on kevyt rakkauskertomus, eikä se käsittele Ethelin sisäsiä ristiriitoja kovinkaan syvällisesti. Ethel pelkää perheenjäsentensä reaktioita, mutta lopulta kaikki suhtautuvat tapahtumaan myönteisesti. En tiedä, miten helposti yllättävä ero tosielämässä nieltäisiin. Tarinan ratkaisu on ilmiselvä, mutta toisaalta se varmaan on tämän tarinan tarkoitus: Evigt unga valaa uskoa siihen, että riskit ovat ottamisen arvoisia.

Trosellin novelli on sympaattinen rakkaustarina, joka oli sopivaa kuunteluseuraa metsäretkelle ja neulomisen oheen. Novellin teema, vanhemman naisen oikeus tehdä omia valintoja, jäi myös kiinnostamaan. Hyviä vanhuudesta kertovia teoksia löytyy harvoin, Ehtoolehdot olen jo lukenut. Tuleeko teille mieleen sellaisia kaunokirjallisia teoksia, joissa käsiteltäisiin vanhuutta ja vanhenemista? Kaipaan lukusuosituksia. 

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Laura Bates: Everyday sexism

Minua on ahdisteltu. Minulle on lähetetty seksuaalisssävytteisiä viestejä, vaikka olen kieltänyt ottamasta yhteyttä. Minua on syytetty siitä, että olen joutunut ahdistelun kohteeksi. Minua on moralisoitu seksin ajattelemisesta ja sen harrastamisesta. Minulle on sanottu, että äidinkielen opettajaksi olen yllättävän hyvännäköinen. Olen kuullut raiskausvitsejä. Huonekalumyyjä on kutsunut minua ostotilanteessa "hoikaksi mutta muodokkaaksi". Puhelinkaupassa miesmyyjä sanoi, että olen tyhmä, jos en ymmärrä hänen kertomaansa asiaa. Miehet ovat katsoneet minua ja kehoani alhaalta ylös ja takaisin. Minua on koskettu luvattomasti baarissa. Naispuoliset tuttavat ovat sulkeneet minut "kuka on seuraava äiti tai avioituva" -keskustelusta ja markkeeranneet äitiyden ja avioliiton naiseuden ydinpylväiksi. Hoikkuuttani on kommentoitu. Miespuolinen ystäväni on sanonut minua lihavaksi (painoin korkeintaan 55 kiloa) ja todennut, että hänellä on oikeus sanoa niin. Humalassa ollut mies on kysynyt, saako hän kusta viereeni. Tunnen naisen, joka on raiskattu. Tiedän, että monia ystäviäni on ahdisteltu kadulla.

Kun ajattelen, millaista seksismiä olen elämässäni kohdannut, ei mene kauaa, että saan kirjoitettua kappaleellisen kokemuksistani. Sukupuoleen perustuva syrjintä koskettaa jossakin vaiheessa elämää suurinta osaa ihmisistä, enkä lainkaan epäile, etteivätkö kaikki naiset olisi jossakin kohti elämäänsä kuulleet jotakin sellaista sukupuoleensa tai kehoonsa liittyvää, jota eivät olisi halunneet kuulla. Tietoteoksessaan Everyday sexism Laura Bates puuttuu tähän arkipäiväiseen aiheeseen. Teos perustuu Everyday Sexism -projektiin, jossa on kerätty ihmisten kokemuksia seksismistä. Bates teos kaiuttaakin mukavasti projektiin osallistuneiden ihmisten ääniä ja vakuuttaa lukijansa moniäänisyydellään.

Everyday sexism on yksi vaikuttavimmista teoksista, joita olen lukenut. Se esittelee kattavasti ja monelta kantilta sitä, mitä (erityisesti naisiin) kohdistuva seksismi on, miten ja millaisissa tilanteissa se ilmenee. Teos on jaettu lukuihin, joissa käsitellään seksismin eri muotoja ja paikkoja: äiteihin, tyttöihin ja moninkertaisesti syrjittyihin kohdistuvaa seksisimiä sekä mediaa, työpaikkoja ja julkisia tiloja seksismin mahdollistajina. Jokainen luku alkaa tilastofaktoilla, joissa esitellään kuhunkin aihepiiriin liittyvää tutkimusta. Tilastot ovat suorastaan järkyttävää luettavaa: jopa 5-vuotiaat tytöt murehtivat painostaan, alle 30 prosenttia ilmoittaa työpaikkahäirinnästä, 100 suosituimman, vuonna 2012 julkaistun elokuvan puherooleista vain 28 prosenttia kuului naisille.

Batesin esiintuomat tiedot ovat kauhistuttavaa luettavaa. Koko maailman tasolla joka kolmas nainen joutuu elämänsä aikana raiskatuksi tai hakatuksi. Äitiysloma on todellinen uhka naisille, ja naisten osaamista työpaikoilla vähätellään. Surumielistä kyllä, olen joutunut pohtimaan omaa sukupuoltani harrastuksessanikin - lintuharrastus on varsin miesvoittoinen laji, nuoria naisia näkee torneilla ja puskissa harvoin, ja juuri erästä lintuhavaintoa kirjatessani mietin, olenko tunnistanut lajin väärin - ja selittävätkö miesharrastajat mahdollisen erheen sillä, että tuollainen nuori tyttö on yrittänyt tunnistaa lintuja. Suututtavaa, vaikka kyse olikin vain omista mietteistäni - jostainhan tällaiset mietteet kumpuavat.

Seksismi on kuuma aihe, joka herättää tunteita. Bates perustelee vahvasti teoksessaan, miksi seksismi kohdistuu useammin naisiin kuin miehiin ja miksi naisiin kohdistuva seksismi on useimmiten luonteeltaan vakavampaa ja laajempaa kuin miehiin kohdistunut syrjintä. Miesten syrjintää koskevassa luvussa on kuitenkin tärkeää tietoa myös siitä, miten miehille rakennetaan epätodenmukaisia odotuksia. Luku on luonteeltaan hieman anteeksipyytelevä: nykymaailmassa on yhä perusteltava, miksi feministit puuttuvat ensisijaisesti naisiin kohdistuvaan syrjintään. Bates perustelee oman valintansa hyvin, vaikka joutuukin myönnyttelemään niitä, jotka näkevät feminismin miesvihana. Batesin argumentit kuitenkin osoittavat, että naisiin kohdistuva seksismi on konteksteiltaan laajempaa ja menee enemmän henkilökohtaisuuksiin (esimerkiksi raiskausuhkauksia saavat enemmän naiset kuin miehet), vaikka kehen tahansa kohdistuva syrjintä on vakava, puuttumisen arvoinen asia. 

Batesin teoksen heikkous on se, ettei Bates esitä kattavaa listaa lukuisista lähteistään ja tutkimustiedoistaan. Useimmat tutkimukset lienee helppo jäljittää, mutta lähdeluettelo lisäisi informaation luotettavuutta ja uskottavuutta. Intersektionaalinen feminismi saa sekin osakseen suhteellisen vähän tilaa (jos kohta sentään yhden luvun), ottaen huomioon, että intersektionaalisuus on tärkeä suuntaus nykypäivän feminismissä. Bates on kuitenkin onnistunut rajaamaan teoksen ja sen aiheet hyvin, ja kokonaisvaikutelma on jäsentynyt, harkittu ja huoliteltu. Tämä kannattaa lukea!

Toisaalla: Kirjavarkaan tunnustuksia ja Bookishteaparty

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi

Kun Tuija Lehtisen Rebekka-sarjaa alettiin julkaista, olin jo kasvamassa yli kirjailijan nuortenkirjoista. Niinpä tämän punapäisen tytön seikkailut eivät ole tulleet minulle tutuksi. Blogistanian kesälukumaratonille - jota pidin feministiseen tyyliin - kirja kansineen tuntui olevan nappivalinta. Osallistun tällä postauksella myös kansikuvahaasteeseeni, sillä analysoin kuvaa etukäteen ja virittelen itseäni kirjan tunnelmaan. 

Ennen lukemista:


Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi
Otava 2007
Kansi: Aino Ahtiainen
206 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Aurinkoisen heppoinen.
Minua ilahduttaa tässä Aino Ahtiaisen suunnittelemassa kannessa eniten se, että kuvan keskushenkilö, Rebekka, katsoo suoraan kameraan. Olen aiemmin valittanut monesti sitä, miten kansikuvien naiset katsovat usein poispäin, jos heidän kasvojaan tai silmiään ylipäätään näytetään. Rebekan asento on muutenkin voimauttavan vahva: kädet ylhäällä, iloinen ilme kasvoillaan tyttö näyttää vahvalta ja onnelliselta naishahmolta. Punaiset hiukset ja pisamat lienevät jonkinlainen viittaus Peppi Pitkätossuun, tuohon pienten lasten sankariin. Omassa mielessäni punaiset hiukset assosioituvat jonkinlaiseen erilaisuuteen ja jopa omapäisyyteen. Hiustenväri voisi ollakin varsin kiinnostava analyysinkohde, onhan punahiuksisia poltettu noidiksi syytettyinä. Maagisuutta en tältä tarinalta odota, mutta jonkinlaista peppipitkätossumaista reippautta kylläkin. Kuvan perusteella tyttö ei pelkää olla oma itsensä.

Kannessa on kuitenkin monia elementtejä, jotka eittämättä leimaavat teoksen varsin perinteiseksi nuorten tyttöjen chick litiksi. Ensinnäkin värit: vaaleanpunainen yhdistyy jo sinällään naissukupuoleen. Kannen yläosan pinkki hahmottuukin vaaleanpunaiseksi taivaaksi ja symboloi ainakin minulle tulevaa romanssia ja vaaleanpunaisia ihastumisunelmia. Keltainen voikukkapelto ja siinä tepastelevat koirat puolestaan viittaavat maalaisromantiikkaan, joka on varsin tyypillinen miljöö romansseille. Ja vaikka kuinka toivoisin, että tämä olisi kertomus itsenäisestä tytöstä, joka pärjää sellaisena kuin on, osoittaa jo teoksen nimen kesäprinssi, että kyse on sadusta, jossa prinsessa saa prinssinsä. Kansikuvassa nuorimies on esitetty varsin klassisena suomalaisen miehen kuvana: hän on vaaleahiuksinen, vartaloltaan sopusuhtainen, maanläheisiin väreihin pukeutuva hahmo. Olemus on rento mutta vähän ujo: poika jää taustalle, kun taas keskiössä on Rebekka. Pojan katse suuntautuu Rebekkaan, mutta Rebekka ei poikaa huomaa. Kuinkahan tässä tulee käymään? 

Rebekka ja kesäprinssi -kirjan kansi on kaikin tavoin kiinnostava: se herättää monia ennakko-oletuksia ja -ajatuksia romaanista. Onkin mielenkiintoista lähteä selvittämään, missä määrin omat odotukset tulevat täyttymään.

Lukemisen jälkeen - feministinen analyysi

Rebekka ja kesäprinssi on kuin onkin kesäinen, aurinkoinen, hyvänmielen chick lit. Paljoa pahaa ei tapahdu: romaani keskittyy kuvaamaan erilaisia arjen sattumuksia, joihin Rebekka uudessa kotikaupungissa törmää. Ystävyys ja perhesuhteet ovat romaanissa etusijalla, mutta kuten kirjankansikin kertoo, taustalla vilahtelee myös muun kiinnostava kesäprinssi. Suureksi rakkaustarinaksi Rebekan ja kesäprinssin tarina ei ainakaan tässä osassa muodostu, mutta voi olla, että Lehtinen luo tässä osassa kehikon, jota seuraavat kirjat sitten laajentavat. Varsinkin romaanin alku keskittyy hahmojen esittelemiseen, mikä on aika tyypillistä sarjan aloittaville teoksille.

Kansikuvan voimakkuus mutta toisaalta tutun viihteellisyys sopivat hyvin kuvaamaan Lehtisen teosta. Rebekassa on jonkin verran räväkkää: hän uskaltaa olla oma itsensä, leikkiä sisarustensa kanssa eikä välitä siitä, mitä Jenni-serkku hänelle naiseudesta uskottelee. Alakoulusta yläkouluu siirtyvälle tytölle eivät pojatkaan ole vielä niin tärkeitä, että ne veisivät tilan muilta tärkeiltä asioilta.

Papin perhe tarjoaa kiinnostavan pohjan feministiselle lukutavalle. Tähän kirkolliseen ammattiin assisioituvat konservatiivisuus, perhekeskeisyys ja vanhahtavat sukupuoliroolit. Perhemiljöön voikin ajatella korostavan Rebekan ja tämän äidin omapäisyyttä ja naiseutta, joka ei sovi täysin konservatiiviseen käsitykseen naisen paikasta. On kuitenkin kysyttävä, mitä kaikkea naiset tekevät tai mitä heidän on mahdollista tehdä Lehtisen romaanissa. Rebekka leikkii, tapaa ystäviään, kalastaa ("miesmäistä toimintaa?"), näyttelee, liikkuu luonnossa. Äiti maalaa mutta on toisaalta aiemmin jättänyt työnsä kuvaamantaidonopettajana voidaakseen pitää huolta perheestä. Useimmiten naiset esiintyvät kohtauksissa, joihin liittyy koti tai sen hoitaminen. Toisaalta Rebekka ja myös muuan sivuhahmo Saija astuvat joillakin tavoilla yli sen rajan, jonka vanhoillinen yhteisö tytöille asettaa. Aina näin ei kuitenkaan käy: kun Rebekka ensimmäisen kerran tapaa kesäprinssin, tämän pitää pelastaa tyttö kaatumiselta (pelastaja-pelastettava -asetelma ei feministiä ilahduta), ja toisaalta ihastuksissaan Rebekka toilailee ja joutuu nolostelemaan hassunhauskaa käyttäytymistään pojan edessä. Epävarmuus ja nolostelu kuuluvat teini-ikään, mutta minä soisin Rebekan olevan itsevarmempi.

Minua feministinä kiinnosti tässä teoksessa erityisesti se, että naisiin kohdistuva syrjintä syntyy lähinnä naistenvälisissä suhteissa. Feministisestä sisaruudesta ei juuri puhuta, vaan sukupuolirooliodotukset syntyvät eritoten suhteessa toisiin naisiin. Kukkahattutädit arvostelevat Rebekan käyttäytymistä, jopa säädyttömän värisiä hiuksia, ja kaupunkilaiskarikatyyri, Jenni-serkku, väheksyy Rebekan "epänaisellisuutta". Enon vaimo puolestaan vaatii, että Rebekan huoneessa on oltava peilipöytä. Näille perinaisellisuutta, meikkejä ja kaunistautumista kannattaville naishahmoille kyllä nauretaan Lehtisen romaanissa, mutta vakavasti otettaviksi naiseuden ilmentymiksi heistä ei ole. Sen sijaan, että naisille sallitut kapea tilat ja roolit syntyisivät vallankäyttäjien, yleensä miesten, luomista systeemeistä, näyttäytyvät naiskuvat Lehtisen romaanissa taisteluna, jota käydään epäaitojen kaupunkilaisnaisten, konservatiivisten mummojen ja toisaalta luonnonläheisten saaristolaisnaisten kesken. Miehet näyttäytyvät rentoina ja ymmärtäväisinä, ja pahin uhka nuorelle naiselle muodostuukin niistä naisista, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin itse.

Siinä missä Rebekan ja tämän äidin on jossakin määrin mahdollista vältellä perinteisiä kiltin tyttären ja perheenäidin rooleja, ei Lehtinen tarjoa samaa tilaisuutta romaanin vanhoille naisille. Päinvastoin: jokainen eläkeikäinen rouvashenkilö esitetään varsin negatiivisessa valossa. Sukupolvien välinen kuilu tehdään näkyväksi sillä, että seurakunnan vanhimmat naishenkilöt ovat kirjaimellisesti kukkahattutätejä, jotka arvostelevat kaikkia, eivät pidä kärrynpyöristä ja harrastavat paheksumista. Naiset jäävät litteiksi hahmoiksi, joiden tehtävänä on lähinnä osoittaa, ettei Rebekka käyttäydy kuten aiemmat sukupolvet ovat tottuneet tyttöjen käyttäytyvän. Konservatiivisuudessaan naiset näyttäytyvät ärsyttävinä mutta myös naiiveina ja naurunalaisina hahmoina, sillä he eivät esimerkiksi ymmärrä, etteivät pappilan lapset suinkaan myy mehua vaan vanhaa kotiviiniä (huomatkaa ohut viittaus Anna-sarjaan!). Samasta tätimäisyydestä saa kärsiä Rebekan ystävän, Ullan, täti, joka leimataan ankaraksi, tiukkanutturaiseksi pitsinnyplääjäksi. Vaikka nuorten ja vanhojen väliset erot ovat sinänsä hyvä tehokeino naiskuvien muutosten esittämiseen, on sääli, että vanhat rouvat alistetaan passiivisiksi, naurunalaisiksi ja kaikin tavoin negatiivisiksi karikatyyreiksi.

Kesälukemista alakoululaisille

Lehtisen tyyli on nuorille lukijoille tuttua ja turvallista, helposti luettavaa ja lähestyttävää. Juonellisesti kirja ei tarjoa paljoakaan vaan tuntuu jopa vähän rikkonaiselta: teos muodostuu arkipäiväisistä tapahtumista eikä yhtä selkeää pääjuonta ole, vaikka kirjan nimi tietysti antaa olettaa, että kesäprinssi, rakkaus ja sadut ovat romaanin ytimessä. Tarina jää sen verran avoimeksi, että se koukuttanee nuoria lukijoita jatkamaan sarjan parissa. Teos sopii jo alakoulun yläluokilla oleville. Lehtinen kuvaa nuoruusajan mietteitä osuvasti ja tuo romaaniinsa kohtauksia ja tunteita, jotka ovat monelle nuorelle tuttuja. Aikuislukijalle kirja puolestaan tarjoaa runsaasti aineksia naiskuvan pohtimiseen; täytyy ihan harkita, jatkaisinko sarjan lukemista ja perehtyisin siihen, millaisia tiloja ja oloja Rebekalle jatkossa sallitaan. Kiinnostavaa onkin, että tämän kirjan naiskuvasta on tehty myös gradu (täällä). Voi olla, että tutustun siihenkin.

Toisaalla: Krista, Kaikkea kirjasta

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Blogistanian kesälukumaraton (päivittyvä postaus; lopuksi)

No niin! Nyt on aika käynnistää kesäinen lukumaraton. Olen varannut hyllyyni rutkasti feminististä luettavaa. Lähden liikkeelle Tuija Lehtisen tytöille suunnattusta nuortenkirjasta Rebekka ja kesäprinssi, joka houkutteli itsensä mukaan maratonille kiinnostavalla kannellaan.

13.30: Maraton alkaa.

15.50 No niin, Lehtisen Rebekka taittui nopeasti. Feministi saa kirjasta paljonkin irti. Lukiessa minua vaivasi pieni tympääntyminen, koska selkeää pääjuonta ei ollut vaan teos oli pikemminkin erilaisia arkipäivän selkkauksia. Hyvä mieli kirjasta kuitenkin jäi. Seuraavaksi siirryn vakavampiin tunnelmiin, kun otan lukuunu Andersonin Lukossa. Moni on tätä suositellut, ja se on mainittu feministisillä kirjalistoillakin. Muistan aloittaneen kirjan yläkoulussa, mutta en sitten tainnut koskaan lukea loppuun.

19.50 Reilut kuutisen tuntia mennyt. Aika on mennyt nopeaa - meillä kävi sukulaisia kylässä ja no, lukiessa aika vain kuluu. Olen päässyt puoleenväliin Andersonin kirjaa, ja nyt alkaa vähitellen tapahtua. Pidän siitä, miten päähenkilön ongelmat tiivistyvät varsin lihallisiin, ruumiillisiin ja visuaalisiin kohtauksiin. Näennäisen tavallinen elämä piilottaa sisäänsä paljon kipua. Pystyn myös samastumaan kipuilevaan teiniin, vaikkei kipupisteemme samoja olekaan. Lukemiseeni vaikuttaa se, että tiedän päähenkilön salaisuuden jo ennakolta. Siksi odotin ehkä vähän toisenlaista kirjaa. Sivuja luettuna 322.

21.40 Sain Andersonin kirjan luettua. Se oli kuin olikin raastava, surullinen ja kuitenkin jollakin tapaa toiveikas romaani. Tänä iltana on tarkoitus jatkaa vielä jonkin aikaa, sitten nukkua hyvät unet ja tehdä loppukiri aamulla. Olen varannut jonkin verran feminististä tietokirjallisuutta luettavakseni, mutta minusta tuntuu, että maraton etenee jouhevammin, kun luen kaunokirjallisuutta. Voi toki olla, että silmäilen edes jotakin artikkelia ennen nukkumaanmenoa. Joka tapauksessa olen innoissani siitä, että olen tuomassa kesäaikaan lukuisia feministisiä teoksia tänne blogiini :)

10.30 Ennen nukkumaanmenoa ehätin vielä Henrik Ibsenin Nukkekodin. Tuo näytelmä on ollut pitkään lukulistallani. Tänä aamuna aloitin Marja Leena Virtasen Aidaa. Se on kiinnostava kertomus naisista. Leppoisasta sävystään huolimatta minua ahdistaa se, että kirjan naiset ovat hyvin sidoksissa yksityiseen ja kotiin. Luettunaa 656 sivua.

13.00 Luin Aidan loppuun. Tarinassa kohtaa monenlaisia naisia, joten sitä on kiinnostava ryhtyä analysoimaan. Päätän maratonini puoli tuntia etuajassa, sillä futiskenttä ja poikaystävän seura houkuttavat tällä hetkellä enemmän. Viimeisimmän parin tunnin aikana luin vielä noin 150 sivua, ja maratonin kokonaissivumääräksi tuli neljä teosta ja 811 sivua. 

torstai 15. kesäkuuta 2017

Feministin lukumaraton

Viikonloppuna kirjablogimaailmassa vietetään kesän ensimmäistä yhteistä lukumaratonia. Ilmoittauduin mukaan jo hyvä aika sitten, ja vaikka ehdin jo yhden oman maratonpäivän pitää, olen suunnitellut tätäkin tempausta innolla. 

Olen vähitellen toipunut gradunpalautuskiireistäni. Nyt minulla on aikaa lukea ja toisaalta keskittyä asioihin, jotka minua kiinnostavat. Niinpä olen palannut taas aktiivisemmin feminismin pariin: sain muun muassa luettua loppuun Bad feministin (joka on ollut kesken lähes vuoden) ja Everyday Sexismin (josta tulee postaus lähipäivinä). Alkusysäyksen uudelle feministiselle otteelleni antoi muun tv-pätkä, jossa SVT:n toimittaja haastatteli Ruotsin entistä tasa-arvoministeriä. Tältä rodullistetulta naiselta kysyttiin, miksi hän oli leikannut hiuksensa hyvin lyhyeksi juuri ennen uuden hallituksen valokuvaa. Mietinpä vain, onko yhdeltäkään miesministeriltä koskaan kysytty, minkä takia hän on päättänyt vaihtaa hiustyyliä.

Toimittajan kysymyksistä tuohtuneina saatoin loppuun nuo mainitsemani feministiset teokset, minkä jälkeen olen viihtynyt enimmäkseen kirjastojen sukupuolentutkimushyllyillä. Päätinkin, että viikonlopun lukumaratonistani tulee feministinen: olen valinnut luettavakseni naiskirjailijoita, naisista ja tytöistä kertovia kirjoja sekä joitakin feministisiä tietoteoksia. Kaikkea en taaskaan ehdi kahlata, mutta toivoakseni tulen esittelemään feministisiä lukukokemuksiani blogissani pitkin kesää. Yksi projektini osanen on pohdiskella, millaisia kansikuvia feministiset teokset ovat saaneet. 

Viikonlopulle on paljon suunnitelmia, joten päätin aloittaa maratonini jo perjantai-iltapäivästä. Olen huomannut, että iltapäivä on muutenkin paras aika aloittaa: silloi ehtii lukea ensimmäisenä päivänä hyvin mutta myös nukkua yöllä. Seuraavanakin päivänä ehtii vielä vaikka mitä, kun yöunet vähän ovat virkistäneet. 

Oletteko te osallistumassa yhteiseen maratoniin? Mitä teoksia olette aikeissa lukea?

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni

Marjane Satrapi: Persepolis. 
Iranilainen lapsuuteni
Otava 2004 (2000-2001)
Suom. Taina Aarne
160 s.
Pisteitä: 4/5
Omaelämäkerrallinen Persepolis. Iranilainen lapsuus kertoo siitä, miten Marji varttuu hajoavassa, väkivaltaisessa Iranissa. Sarjakuvaromaani rakentuu tarinoista tai osioista, jotka kronologia sitoo yhteen - teos kuvaa nuoren, naiseksi kasvavan tytön elämää. Kussakin tarinassa on jokin tietty näkökulma tai tapahtuma, jonka kautta sodan varjostamaa lapsuutta tarkastellaan. Ratkaisu on toimiva: Persepolis on kokonaisuutena jäsennelty ja harkittu.

Koko teos on kuvattu nuoren Marjanen näkökulmasta. Lapsikertoja on teoksessa uskottava: hän ei tiedä kaikkea maailmasta, ja usein Satrapi keskittyykin hetkiin, jolloin Marjille valkenee jokin sellainen asia, joka lapsilta usein pimitetään. Näin käy, kun tyttö oppii, että matkalla olevat ihmiset eivät useinkaan ole matkoilla vaan he ovat kuolleet; teini-iässä hän joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että Iranissa nuoria neitsytnaisia saatetaan raiskata ja naittaa vain siksi, että heidät voidaan myöhemmin tappaa. Naiseksi kasvaminen tapahtuukin historiallisten ja väkivaltaisten tapahtumien mukana. Teoksen mustavalkoisuus korostaa sitä kuilua, joka teoksen hyvillä ja pahoilla on. Tummat sävyt vahventavat myös teoksen miljöön pelottavuutta ja ahdistavuutta.

Satrapin sarjakuvaromaani on hyvin poliittinen teos. Iranin kauheuksia tarkastellaan tavallisen iranilaisen perheen kautta: kirjailija osoittaa, etteivät tavankansalaiset osallistu ääri-islamistiseen toimintaan vaan pelkäävät sitä. Liberaalien vanhempien kautta maailma näyttäytyy Marjille paikkana, jossa aitoa iranilaista väkeä sorretaan - Satrapin teoksesta käy julmasti ilmi se, miten sota ja terrori koskettavat viattomia siviilejä. Persepoliksen sanoma kuitenkin on se, etteivät kaikki iranilaiset ole pelkästään uhreja. Marjanen perheessä ollaan valveutuneita, poliittisia ja aktiivisia, ja koko perhe käy usein osoittamassa mieltään. Elämä jatkuu ja siinä ollaan kiinni, vaikka pelko tarrautuukin kaikkiin hahmoihin. 

Yksi kiinnostava polku Satrapin sarjakuvassa on se, miten siinä kuvataan uskonnon käyttämistä tekosyynä tai oikeuttavana tekijänä. Tavallista, poliittisesti valveutunutta mutta rauhallista islamia noudattavaa perhettä seuraamalla Satrapi osoittaa, miten mielettömältä väkivalta ja ääri-islamilaiset hyökkäykset tuntuvat myös muslimimaissa. Vallankäyttäjiä ja vapaudenriistäjiä kritisoidaan Marjin perheessä tiukasti, mutta samalla opetellaan vaikenemaan silloin, kun se turvallisuuden kannalta parasta on. Vanhemmat surevat menetettyjä sukulaisiaan, ja erityisen koskettavalta tuntuu kertomus kotiapulaisesta, jonka poika on aivopesty armeijaan uskottelemalla, että kuolemanjälkeisessä maailmassa hän tosiaan pääsee neitsyiden ja yltäkylläisyyksien maailmaan.

Henkilöhahmona nuori Marji on hurmaava. Lapsena hän on kaikkivoipaisen viaton ja toivoo voivansa ryhtyä profeetaksi. Iranin poliittinen tilanne heijastuu kuitenkin lapsuuteen, ja niinpä Satrapi kuvaa useita leikkejä, joihin väkivallanpelko peilautuu. Marji muun muassa keksii, että leikkien häviäjää pitää kiduttaa - niinhän kidutetaan myös hänelle tuttuja ihmisiä. Henkinen kasvu ja maailman oivaltaminen kuitenkin suorastaan loistavat Marjista, joka alkaa nuoruusiän lähestyessä ymmärtää, että hänen maailmassaan ihmisiä jaotellaan yhteiskuntaluokan mukaan. Hänen perheensä kotiapulainen on tullut heille nuorena lapsena, eikä tällä ole mahdollisuutta naida sitä poikaa, josta pitää. Vapaamielinen koti mahdollistaa Marjille hetkiä, jolloin hän voi olla kuten kuka tahansa nuori ja kiinnittää huoneeseensa idolijulisteita ja kulkea kadulla farkkutakissa. Revittelyllä voi kuitenkin olla omat seurauksensa, minkä Marji vähitellen oppii.

Vaikka Persepolis esittää väkivaltaisin, raa´an ja kansalaisiin sortavan maan, on teoksessa myös paljon lohdullista. Yksi teoksen vahvuuksista onkin se, että se kuvaa yhteisöllistä perhettä ja sukua. Marjilla on läheiset välit vanhempiinsa ja sukulaisiinsa. Turvallinen koti kuvautuukin paikaksi, jossa ulkomaailman raakuuksista voi selvitä. Teos loppuu jokseenkin dramaattiseen kohtaan: Iranin olot pahenevat entisestään, ja Marjin vanhemmat katsovat, että tytär on paras lähettää ulkomaille opiskelemaan. Niinpä onnellisuus tai varsinkaan turvallisuus ei aina ole kiinni pelkästään rakkaudesta. Satrapi kertoo tarinaansa niin voimakkaan kantaaottavasti ja kasvamista uskottavasti kuvaten, että haluan lukea teoksen jatko-osan heti lähitulevaisuudessa.

Toisaalla: Omppu, Aletheia

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Crime Time 2017
265 s.
Pisteitä: 3/5
Seppo Jokiseen voi aina luottaa. Aloitin Koskinen-sarjan lukemisen kahdeksannella luokalla: Piripolkka on ensimmäinen lukemani Jokinen, ja se oli vahva elämys. Siitä eteenpäin olen lukenut lähes kaikki sarjaan kuuluvat kirjat. Varsinkin viime vuosina olen yrittänyt herätellä eloon aikaisempaa dekkari-innostusta.

Vakaasti harkiten -romaanissa rannalta löytyy mies, joka on tapettu naskaliniskulla niskaan. Rikoksen selvittäminen yhdistyy nopeasti perheeseen, jonka tyttären tämä tapettu mies on aiemmin pahoinpidellyt neliraajahalvaukseen asti. Toinen murha johtaa kuitenkin siihen, että tutkinnassa on otettava huomioon lisää seikkoja, myös mahdollisuus siitä, että tekijä on sittenkin toinen kuin aluksi epäiltiin.

Tuttuun tapaan Jokinen kuljettaa romaanissaan niin poliisilaitoksen kuin Koskisen henkilökohtaista sosiaalista elämää. Sorilla käydään pienimuotoista valtataistelua, jossa vanhankansan poliisit joutuvat kohtaamaan uusia sukupuolirooleja. Nuorehko Anni-poliisi pitää pintansa miesvaltaisella alalla, ja Jokinen kuvaa poliisien keskinäistä välienselvittelyä ottamatta tarkemmin kantaa siihen, mikä on oikein, mikä väärin. Koskinen puolestaan kamppailee tuttuun tapaan sosiaalisissa suhteissaan ja opettelee ymmärtämään Ullaa, naisystäväänsä. Pitkään Jokisen tekstejä seuranneena hahmot ovat tulleet hyvin tutuiksi, ja heidän luokseen palaaminen tuntuu mukavalta. Toisaalta kirja ei enää tarjoa juurikaan yllätyksiä, ja ihmissuhteet pyörivät tutuissa kaavoissaan.

Jokisen uusimmassa romaanissa korostuu se, että rikoksentekijöillä on usein epätoivoinen tausta. Vakaasti harkiten -teoksen rikolliset ovatkin usein kokeneet jotakin epäoikeudenmukaista, suistuneet yhteiskunnan holvauksesta omaan, eristettyyn maailmaansa, jonne tasa-arvon käytänteet eivät näy. Rikokset tuomitaan, mutta Jokinen tuo esiin sen, että pahoillakin teoilla on syynsä, jotka ovat johtaneet äärimmäiseen väkivaltaan ja aggressiiviseen käyttäytymiseen. Teema jätti pohdituttamaan pitkäksi aikaa, ja olen iloinen, että Jokinen ottaa romaanissaan tähän aiheeseen kantaa. Rikoksentekijät taustoineen ovat olleet läsnä useimmissa muissakin Jokisen romaaneissa, mutta vasta nyt heräsin siihen, miten heidän taustojensa kuvaaminen, lukijan auttamisen lisäksi, selittää sitä, miksi ihmiset ylipäätään päätyvät pahoille teille. 

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Miksi en yleensä lue dekkareita

Lapsuudessani ja nuoruudessani rakastin dekkareita. Lapsena vietin iltapäiväni lähimetsikössä, juoksentelin kuusitiheikössä välillä Neiti Etsivänä, välillä yhtenä (tai neljänä; äiti oli Tim) Viisikon jäsenistä. Mystery Clubien kautta siirryin vähitellen Seppo Jokisen romaaneihin, sitten tykästyin Mari Jungstedtiin. Muistan sanoneeni joskus, että pidän dekkareista siksi, että ne pakottavat lukijansa ajattelemaan: lukija koukuttuu, koska joutuu miettimään, miten kaikki ratkeaa.

Omassa elämässäni dekkarien lukeminen ratkesi seuraavalla tavalla:

Tapahtui rikos. 

En ole välttämättä valmis avaamaan taustojani tarkemmin, mutta oma kokemukseni liittyy ihmissuhteeseen, josta katosi kaikki hyvä. Ihmissuhteisiin liittyvä valta on aina hankala ja jopa pelottava juttu; arvatenkin minä olin se, joka jäi toisen ihmisten mielihalujen alle. Vallankäyttö johti ahdistukseen, ja loppujen lopuksi kärsin posttraumaattisesta stressistä, joka oireilee silloin tällöin nykyäänkin, monta vuotta alkutapahtumiensa jälkeen.

Kävi siis niin, että turvallisuudentunteeni rikottiin. Samalla rikottiin myös illuusio siitä, että väkivalta ja rikokset olisivat hyvää viihdettä. 

Lukiossa rakastin psykologian opiskelua. Muistan yhä, miten temperamentteja käsittelessämme meille esiteltiin ihmistyyppi, joka rakastaa niin sanottua turvallista vaaran tunnetta: adrenaalini tekee heille hyvää, ja niinpä vaikkapa laskuvarjohypyt tai olohuoneessa katsotut kauhuelokuvat saavat heidät tyytyväisiksi. Päivänselvää on, että minä en ole adrenaliini-ihminen enkä kaipaa muutenkin voimakkaaseen tunne-elämääni ylimääräistä vahvistusta. Minulle dekkarit eivät siis ole koskaan tarjonneet sitä, mitä ne ehkä muille tarjoavat. 

Roxane Gayn Bad Feminist -teosta analysoidessaan Omppu kirjoittaakin varsin vahvasti auki sen, mikä kirjallisuudessa usein unohdetaan: rikoksista, jopa kuolemista, tehdään viihdettä, jossa unohdetaan se, mitä rikos kokemuksineen merkitsee uhreille. Gay itse huomauttaa esseessään Det nonchalanta sättet att prata om sexuallt våld, että raiskauskulttuurissamme raiskauksista tehdään viihdettä, saalistetaan yleisöä ja rakennetaan hahmoja, jotka toipuvat raiskauksestaan yllättävänkin hyvin. Tunne-elämän sivuuttaminen ja toisen tuskan tirkistely ovat osasyyllisiä siihen, miksi en dekkareita juurikaan lue.

1) Tapahtumat tuovat oman elämän liian lähelle

Ensisijainen syy sille, miksi en enää välitä rikos- ja dekkarikirjallisuudesta, on kuitenkin se, että genre pitää sisällään liian paljon triggereitä, jotka muistuttavat omasta kokemuksestani. Triggerit, nuo ihanat pienet ahdistuksenetsijät ja -laukaisijat, asiat, jotka muistuttavat omasta menneisyydestä. 

Triggereiden kohdalla ei tietenkään tarvitse puhua veitsistä, pimeistä metsiköistä, samasta rikostavasta tai muista suurista tekijöistä - traumaan saa kyllä kontaktin helpomminkin, vaikkapa tietynlaisesta sanasta, äänenpainosta tai esineestä. Traumamuistoja voi laukaista mikä tahansa teos, mutta omassa tapauksessani rikoksia käsittelevät aiheet johdattavat mielen tavallista vahvemmin ja suoraviivaisemmin pahan äärelle. Väkivaltaviihteellä mässäily tarkoittaa toisin sanoen sitä, että ne, jotka ovat kohdanneet elämässään jotakin vastaavaa, joutuvat kohtaamaan nuo tapahtumat yhä uudestaan ja uudestaan. Kun omat kokemukset, pelot ja muut tunteet sekoittuvat lukukokemukseen, teoksen viihteellisyys jää toissijaiseksi. Dekkarien lukeminen voi olla tiivistä kamppailua itsensä kanssa: pystynkö lukemaan tämän, pystynkö kohtaamaan oman menneisyyteni, pystynkö sietämään nämä tapahtumat?

Pahimmillaan dekkareissa käsitellään sitä, mitä minullekin olisi voinut tapahtua. Ihan yhtä hyytävää on se, jos teokset käsittelevät niitä pelkoja, joita olen itse omassa elämässäni eniten pelännyt. Tämän voisi kääntää voimavaraksikin - rikoksista lukeminen voi toimia keinona käsitellä pahuutta ja elämän julmuutta. Lukukokemusten kautta voi työstää omaa menneisyyttään ja omaa suhdettaan pahuuden kokemuksiin. Dekkarit eivät kuitenkaan useinkaan luo minulle sellaista tunteita syväluotaavaa lukukokemusta, joka mahdollistaisi parantumisen. Tapahtuma-, toiminta- ja ratkaisijakeskeisyydessään dekkarit eivät useinkaan pohdi uhrin selviytymistä, vaan teosten keskeisenä tavoitteena on viihdyttää turvallin pelon tuntein. Minä en kaipaa lukukokemukselta pelkoa, edes turvallista sellaista; jos dekkari sattuu tavalla tai toisella muistuttamaan sitä, mitä olen itse kokenut, joudun hylkäämään kirjan saman tien. Järkyttynyt mieli tarvitsee rauhaa, jota rikoskirjallisuus ei välttämättä rikosten uhreille anna. Jatkuva triggerkamppailu ei hälvennä järkyttyneen pelkoja.

2) En ole kiinnostunut rikoksentekijöiden maailmasta enkä siitä, miten pahuutta kuvataan

Toinen syy, miksi en juurikaan lue dekkareita, on se, etten välitä päästä murhaajien ja rikollisten pään sisään. Aikanaan ajattelin paljonkin sitä, mitä oman elämäni inhottava ihminen ajatteli - mitä hän halusi, mitä hän aikoi minun suhteeni, milloin hän luovuttaisi. Monissa dekkareissa on otettu käyttöön tehokeino, jossa lukijalle paljastetaan enemmän kuin rikoksen ratkojille: lukija pääsee hetkittäin pahantekijän pään sisään, aistii tämän liikkeet hetki hetkeltä ja seuraa rikoksentekijän jalanjälkiä. Rikokset tiivistyvät henkeäsalpaaviksi, nopeatempoisiksi tapahtumasarjoiksi, joissa lukija pääsee tirkistelemään 

Oma traumaattinen kokemukseni opetti minulle sen, että rikoksentekijöitä on vaikea ymmärtää, ainakin, jos on itse uhrin asemassa. Varmaa on kuitenkin se, etteivät kaunokirjalliset rikolliskuvaukset tuota sen enempää varmuutta kuin hallintaakaan omaan maailmankuvaani. Ainakin viime aikoina lukemani (harvat) rikoskirjat kuvaavat pahuuden syntyä tietyillä, kaanoniin vakiintuneilla tavoilla. Pahuuden syntymisen pohtiminen on tärkeää, mutta ainakaan minun ei tee useinkaan mieli tehdä enempää tuttavuutta sellaisen ihmisen kanssa, joka on tarkoituksella kohdellut toista ihmistä kaltoin. Kaikista vähiten kaipaan muistutuksia siitä ihmisestä, joka onnistui satuttamaan minua.

3) Viihdyttävä rikoskirjallisuus unohtaa oleellisen

Kolmas syy dekkarivälttelylleni on se, että rikosromaaneista puuttuu usein jotakin oleellista. Rikokset ja väkivalta ulkoisestetaan prosessiksi, jossa joku toimii, jotakin tapahtuu ja joku ratkaisee. Lopussa maailma palaa aina ennalleen, onhan rikoksentekijä saatu kiinni. Useimmat uhrit menettävät henkensä, joten heistä ei tarvitsekaan kertoa enempää, varsinkaan heidän kokemuksistaan ja tunnetiloistaan. Omaisetkin ovat usein epäiltyjä, joten heidänkin voidaan olettaa olevan rikostrauman tunteista erillään (lukijan sympatiat tuskin ovat syyllisten puolella, eikä näiden tunne-elämästä siten juuri kirjoiteta). Ei sillä, että haluaisinkaan lukea rikoskertomusta, jossa keskitytään kuvailemaan kaikkea sitä ahdistavaa pahaa, johon teon osapuolet ja ympäristö väittämättä altistuvat, mutta mielestäni on vaarallista, että tämä tunnepuoli unohdetaan. Uhrien ja heidän omaistensa elämä ei palaudu ennalleen siinä vaiheessa, kun komisario Koskista onnitellaan poliisilaitoksella. Rikokset eivät, ihan totta, ole tapahtumia - ne ovat tunteita. Ne ovat tunteita ja traumoja, jotka metsästävät kokijaansa kuukausi-, vuosi- ja elämätolkulla. Niinpä kaikki ne kirjat, joissa uhrien ahdistusta ei kuvata sellaisella volyymilla kuin se oikeasti on, ovat minulle jollakin tavalla epätodenmukaisia. En usko sellaiseen maailmaan, jossa rauha palautuu sillä, että pahantekijä saadaan kiinni. Yksittäisen ihmisen tai uhriyhteisön kohdalla se ei mene niin. 

Tätä tekstiä kirjoittaessani jäin miettimään, mitä olisin ajatellut, jos minun traumastani olisi tehty tarina. Miten olisin reagoinut, jos kokemani olisi muuttunut rikoskertomukseksi, jossa keskeistä ei suinkaan ole uhrin tai tämän läheisten kokema paha olo vaan se, miten ja miksi tekijä on tekoonsa päätynyt ja kenestä pahuutta voidaan syyttää? Tirkistely-yhteiskunta on monella tapaa ongelmallinen. Mediaa ja kaunokirjallisiakin tekstejä tarkastellessa huomaa, että toisinaan meiltä (osallistun tirkistely-yhteiskuntaan itsekin) unohtuu se, että väkivalta ja muut rikokset kohdistuvat oikeisiin, tunteviin ihmisiin. Rikokset tuottavat tuskaa ja vaikeuttavat elämää. Kyse ei ole ainoastaan tapahtumista, jotka voidaan rationalisoida ratkaistavaksi tapahtumasarjaksi - kyse on henkisistä ja fyysisistä vaurioista, joita ei aina ole mahdollista korjata. Rikoksissa ja väkivallanteoissa on kyse myös yksityisyydestä, sellaisista kokemuksista, jotka satuttavat toisia. Niistä saa ja pitää puhua, niistä pitää kirjoittaa, mutta viihteellistäminen ja väkivallalla mässäily ovat asia erikseen. 

Dekkarien kohdalla oma lukupolkuni jatkuu siten, että koetan sopeuttaa itseäni. Pahalle ololle on helppo antaa periksi, mutta toisinaan on hyvä totuttaa itseään normaaliin elämään. Omalla kohdallani Alan Bradleyn ja Seppo Jokisen dekkarit ovat olleet tarpeeksi kepeää, turvallista luettavaa - ne eivät juuri keskity väkivaltaan eivätkä niiden aiheet ole toisaalta liipanneet liian läheltä omaa elämääni. Pidän kuitenkin edelleen kiinni siitä, ettei minun tarvitse lähestyä aiheita, jotka muistuttavat kipeästä menneisyydestäni. Kirjallisuus on minulle turvapaikka, ja siksi en ole aina valmis lähestymään niitä tarinoita, joiden tarkoituksena on säikyttää, pelottaa tai jännityttää.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bazar 2014 (2010)
Suom. Laura Beck
389 s. 
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Taatun laadukas.
Suosikkisarjoja on kiva löytää, samaten sellaisia kirjailijoita, joiden teoksiin on helppo palata milloin vain. Alan Bradley osoitti heti ensimmäisellä rikoskirjallaan, että Flavia de Lucen kanssa on miellyttävä viettää aikaa. Romaanien suurin hehku perustuu, ainakin minulla, erityisesti päähenkilön viehättävään vanhanaikaisuuteen ja pikkumaisuuteen, mutta arvostan Bradleyn romaaneissa sitä, että ne keskittyvät väkivaltakuvausten sijaan kerrontaan ja arvoitusten ratkaisemiseen. 

Tässä Flavia-sarjan toisessa osassa Bishop´s Laceyn kylään sammuu nukketeatteritekijöiden auto. Flavia äkkää nopeasti, että kylään syntyy eripuraa, ja tapahtuupa kirjassa murhakin. Kertomahetken rikokset kietoutuvat menneisyyteen, ja kirjaston sanomalehtiarkistolle on taas käyttöä. 

Markkinoin sarjaa ystävälleni kevytdekkarina - kyse on varsin pehmeästä rikoskirjallisuudesta, jossa väkivallalla ja rikoksilla ei mässäillä vaan jossa on, perinteisen englantilaisen rikoskirjallisuuden tapaan, keskiössä vanhoillisromanttinen ympäristö ja arvoituksen ratkaiseminen. Tässäkin osassa seurataan Flavian ajatuksenjuoksua ja selvitystyötä, ja ratkaisu ilmenee lukijallekin vasta teoksen loppupuolella. Miljöökuvaukset ja de Lucen perheeseen tutustuminen ovat lopulta rikoksen syitä ja tekotapoja tärkeämpiä seikkoja. 

Kuolema ei ole lasten leikkiä oli oikein sopivaa lukemista lomanaloittajaismaratonille, ja sarjan seuraavan osan suunnittelenkin lukevani Blogistanian yhteisellä lukumaratonilla. Vaikka Bradleyn romaani ei tarjoakaan varsinaisia yllätyksiä, voi sen laatuun ja turvallisuuteen luottaa. 

Toisaalla: Yöpöydän kirjoissa teosta pidetään laadukkaana, suomennosta kehutaan ja Flaviaa verrataan Hermioneen; Oksan hyllyltä -blogin kirjoittajan Flavia sulatti, Kasoittain kirjoja -blogissa Flavia-innotus jatkuu, ja Lukuisassa pelko sarjan yksitoikkoisuudesta ei käynyt toteen.


sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
Karisto 2017
Kansi: Fredrik Schlyter/Johner
190 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Aurinkoisen kesäinen,
Äkkiä tiskin toisella puolella seisoi taas se mies, joka saattoi puhua mitä kieltä sattui huvittamaan. Tällä kertaa aurinkolasit päässä, reikäisissä farkuissa ja lyhythihaisessa pusakassa. Hän ei sisi ollutkaan kertakäyntiasiakas, ikävä kyllä. Riina keskittyi pitämään ilmeensä neutraalina ja kielensä selkeänä suomena.

Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella on varsinainen kesäkirja. Sen sivuilta hehkuvat aurinkoiset maalaismaisemat, kimmeltävät järvet ja retkeilemään kutsuvat mäntymetsät. Miljöö on varsin kansallisromanttinen ja tarjoaa rauhoittumispaikan kaupunkilaishahmoilleen ja -lukijoilleen.

Vasta valmistunut Riina on jäänyt ilman työtä ja parisuhdetta - avomies on lähtenyt. Äidin serkku tarjoaa kuitenkin kesätöitä lossikahvilasta, ja niin Riina päätyy lapsuusmaisemiinsa. Kahvilatyössään Riina tapaa useita paikallisia hölösuita, vaarallisempia ja vaarattomampia.

Pehkonen käyttää dialogeissaan ihanan kotoista savonmurretta. Se tekee hahmoista elävämpiä ja lupsakampia: esimerkiksi Sirkka-täti vaikuttaa savolaisrouvan malliesimerkiltä ja olisi helposti löydettävissä kotomaisemistanikin. Pehkonen osoittaa, että maaseudulla pärjää reippaalla, avoimella mielellä ja koko ajan käyvällä suulla. Dialogia on paljon, ja se sopii Savoon.

Sydämenasioita Jylhäsalmella on herttainen ja hellyttävä viihdekirja, jonka lukukokemukselle olennaista on hyvä mieli. Se taas syntyy kesäisen kansallisesta miljööstä, viihdyttävistä hahmoista ja romantiikankipinöistä.

Suuria yllätyksiä romaani ei kuitenkaan lukijalle tarjoile. Myös päähenkilö Riina vaikuttaa toisinaan varsin naiivilta: hän ei mukamas yhtään arvaa Aatun pahansuopia ajatuksia, vaikka ne lukijalle ovat ilmiselviä. Kokonaisuudessaan tarinasta jää kuitenkin mieleen sen lempeät, hyvää tarkoittavat käänteet. Riinan tarinaa seuraa mielellään eteenpäinkin.

Toisaalla: Amma nautti kielestä ja tunsi maalaistyttönä olonsa kotoisaksi, Evaria jää odottamaan jatkoa ja Jonnan mukaan tunnelmaan on helppo päästä mukaan. Toisen Jonnan mukaan kirja taas pitää sisällään sen, mitä hyvänmielen kirjan pitääkin sisältää.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

Sekä minä että poikaystäväni tapaamme kirjoitella aina silloin tällöin. Itselleni kirjoittaminen oli erityisen tärkeää yläkoulussa, jolloin istuin tietokoneen ja tarinoiden ääressä lähes päivittäin. Lukiossa tarinat ja runot alkoivat jäädä, ja opiskeluaikoinani olen tarinoinut vain harvakseltaan. Päiväkirjaa olen pitäyt melko säännöllisesti, joskin sekin on kokenut omat kuivat kautensa. Nyt eräänä päivänä päädyimme kotona keskustelemaan kirjoittamisesta ja siitä, miten se on meiltä kummaltakin jäänyt. Kirjoittamishankaluuksiin voi olla monta syytä, kuten huomasimme. Keskustelumme herätti minussa halun tutkia luovuuden välttelyä tarkemmin, ja lainasin kirjastosta Julia Cameronin, kirjoittajagurun, teoksen Tyhjän paperin nautinto.

Tyhjän paperin nautinto kertoo siitä, miten luovaa kirjoittamista voi omassa elämässään ruokkia. Teos jakaantuu useisiin lyhyisiin lukuihin, joista kukin käsittelee tiettyä aihetta, vaikkapa ääniä, kirjoittamisen lykkäämistä tai luonnostelua. Suuressa roolissa ovat myös Cameronin omat henkilökohtaiset kokemukset, joilla hän perustelee ja havainnollistaa kunkin teeman merkitystä kirjoittamisprosessissa.

Cameronin vakaa usko kirjoittamisen tärkeyteen inspiroi lukijaansa. Tyhjän paperin nautinnolla oli konkreettisia seurauksia omassa elämässäni: aloin kirjoittaa päiväkirjaani säännöllisemmin, lähdin luontopolulle havainnoimaan tunnelmia, ja innostuinpa kirjoittamaan tarinan ja joitakuita runojakin. Kesäsuunnittelmissa on tarttua joihinkin luovan kirjoituksen harjoituksiin: teos siis suuntaa lukijansa kohti sitä, mitä Cameron on tekstillään tavoitellutkin.

Yksi Cameronin keskeisimmistä tavoitteista on murtaa kirjailijamyytti ja rikkoa lukijoiden käsitys siitä, millaisia kirjailijat ovat. Cameron muistuttaa lukijaansa siitä, etteivät kirjailijat ole yksinäisiä, erakkoluonteisia, omahyväisiä taruhahmoja vaan että kirjoittaminen on heille arkipäiväinen rutiini, jota toistetaan eri tavoin eri paikoissa. Kuva onkin syytä rikkoa, ja harjoituksillaan Cameron painottaa, että jokainen voi kirjoittaa. Cameron ei kuitenkaan näytä huomioivan lainkaan sitä, että hän osallistuu kirjailijuuden mystifioimiseen itsekin. 

Yksi esimerkki tästä ovat uskonnolliset viitteet, joita Cameron teoksessaan viljelee ja joihin hän kirjoittamista viittaa. Minusta se, että kirjoittamiseen viitataan Jumalan lahjana tai korkeamman voiman hallitsemana taitona, on nimenomaan tapa salaperäistää kirjoittaminen. Siinä missä Tyhjän paperin nautinnon alkuosa keskittyy varsin konkreettisiin muutoksiin, joita kirjoittajaihminen voi elämässään tehdä saadakseen lisää tilaa kirjoittamiselle, pyrkii loppuosa filosofiseen, jopa spiritualistiseen analyysiin. Tämän osoittaa esimerkiksi harjoitus, jossa lukijan oletetaan haluavan käyttää suitsuketta, salviaa tai hiljaista rytmikästä rumpukappaletta auttamaan tajunnan avaamisessa. Harjoituksessa on kirjoitettava kysymys ja sen jälkeen "kuunneltava" siihen vastaus - Cameronin mukaan kirjoittamisessa valta annetaan alitajunnalle ja korkeammat voimat kutsutaan mukaan. "Hörhömittari väräjää", totesi poikaystäväni lakonisesti. Vaikka kirjailijaelämää ei ehkä mystifoidakaan, luo Cameron kirjoittamisesta jumalallisen, alitajunnan sielullisista elementeistä kumpuavan lahjan. Kirjoittaa voi aina, ja se onnistuu aina, väittää Cameron. En innostunut.

Cameronilla näyttääkin olevan varsin pinttyneitä käsityksiä siitä, mitä kirjoittaminen on ja mikä siinä on tärkeää. Hänen mukaansa on kirjoitettava joka päivä - rutiininomaisuus voi kyllä olla erittäin tärkeääkin - mutta hän ei huomioi lainkaan sitä, ettei väkisin kirjoittaminen välttämättä edistä luovan taiteilijan tavoitteita. Minua häiritsi myös ajatus siitä, että paikan tai miljöön kuvaileminen, siis kontekstin selittäminen, olisi jollakin tavalla tärkeää lukijalle. Vastustan itse ajatusta, koska välttelen usein esimerkiksi luontokuvauksia. Pikemminkin on kiinnostavaa, jos paikan ja ajan joutuu toisinaan määrittelemään itse ja lukija voi valikoida, millaisesta kontekstista ja näkökulmasta hän tekstiä lähestyy.

Cameronin teoksessa parasta antia ovat harjoitukset, joita on helppo toteuttaa ja jotka osaltaan auttavat jäsentämään sitä, millaisista elementeistä luovat tekstit koostuvat. Ympäristön havainnointi, erilaisten arvojen ja asioiden listaaminen sekä vaikkapa äänten kuvailu voivat monipuolistaa kirjoittajan omaa maisemaa. Vaikka rutiininomaisuuden korostaminen ärsytti minua, tiedän myös, gradun juuri kirjoittaneena, että kirjoittaminen ei etene, ellei kirjoita. Cameronilla on hallussaan joitakin hyviä, konkreettisia tapoja, jotka kirjoittamisessa on otettava huomioon.

Loppujen lopuksi harmistuin Cameronin teosta lukiessani vielä siitäkin, että se ei varsinaisesti käsittele tyhjän paperin kammoa. Teoksen alkuperäisnimi onkin The right to write - vain käännös viittaa siihen tilaan, jossa kirjoittaja ei kykene luomaan mitään. Lainasin teoksen oikeastaan siksi, että minua kiinnosti nimenomaan tuo luovuusahdistus. Niinpä en koekaan saaneeni vastinetta sille, mitä teokselta odotin. Nimi on oivallinen mutta ei varsinaisesti anna ohjeita siihen, mitä tehdä, jos tyhjän paperin kammo on jo vallannut mielen. Cameronin käytännöllisistä kirjoittamisharjoituksista voi toki olla apua.

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen
Like 2004 (1998)
Suom. Juha Ahokas
295 s.
Pisteitä: 3/5

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Roxane Gay: Bad feminist

Bad feministiä suositeltiin minulle syksyn alussa. Tilasin sen verkkokaupasta ruotsiksi, koska hinta oli halvempi ja kieli motivoi minua englantia enemmän - nyt, kun teoksen olen viimein saanut luettua, on se käännetty jo suomeksikin. Olen lueskellut kokoelmaa pikkuhiljaa eteenpäin ja pitänyt tavasta, jolla Gay nostaa esiin erilaisia yhteiskunnallisia, naisiin ja rodullistettuihin liittyviä ongelmia. Kokoelma on antanut minulle paljon, vaikka postaus onkin hajanainen koonti ajatuksistani - ensimmäisten esseiden lukemisesta on todella aikaa. Saatan olla huono feministi - rotukysymyksen sijaan pohdin tässä postauksessa enemmän puhetta seksuaalisesta väkivallasta. Toivon, että toisaalla asiantuntevammat keskittyvät pohtimaan Gayn teoksen yhteiskunnallista merkityksellisyyttä rodun ja toiseuden kokemusten esiintuojana.

Toiseuden kokemuksista

Bad feminist on esseekokoelma, jossa äänen saa ja on ottanut itselleen rodullistettu kirjailija. Gay tuo vahvasti esiin sen, millaisiin vaikeuksiin rodullistaminen johtaa yhteiskunnassa, jossa valkoihoisia suositaan ja joissa valkoihoisilla on valtaa. Kokoelma muistuttaa siitä, miten rodullistetut joutuvat kamppailemaan monin verroin tullaakseen hyväksytyiksi ja nähdyiksi kunnon kansalaisina. Gay viittaa useisiin tapauksiin, joissa rikollisuus on syyttä kytketty tummiin miehiin. Rasismi kytkeytyy niin moneen yhteiskunnalliseen käytänteeseen, että tekemistä riittää.

Gayn teos ei syyttele lukijaansa. Sen vetovoima perustuu pikemminkin siihen, että Gay havainnollistaa selkein, tutuin esimerkein ja mediatekstein. Yhtäkkiä alkaa katsoa toisin sitä, miten Orange is the new black esittää rodullistettuja hahmoja. Yksi kokoelman tavoitteista onkin kohdistaa kanssaihmisten huomio kulttuuriteoksiin ja niiden käsitykseen ihmisyydestä ja vallasta. Gay tuo kuitenkin esiin sen, että myös arvomaailmaltaan kyseenalaisista kulttuurituotteista voi nauttia, kunhan on jollakin tavalla tietoinen siitä, miten 

Miten raiskauksesta puhutaan?

Yksi minua eniten puhutelleista esseistä on Det nonchalanta sättet att prata on sexuellt våld (Epäsopiva tapa puhua seksuaalisesta väkivallasta). Siinä Gay ottaa esimerkiksi uutisoinnin 11-vuotiaan tytön raiskauksesta. New York Timesissa kärsijänä esitettiin teosta järkyttynyt kaupunki, sympatiaa osoitettiin 18 nuorehkolle raiskaajamiehelle, joiden elämä ei palautuisi ennalleen

Gay huomauttaa, että elämme raiskauskulttuurissa, jossa lähes jokaikinen televisio-ohjelma käsittelee jollakin tavalla raiskaamista. Raiskaamisesta tehdään viihdettä ja sillä kerjätään yleisöä. Kumma kyllä, päähenkilöt tuntuvat toipuvan raiskauksestaan hyvin. Mautonta on myös aborttikulttuuri, josta Gay eräässä esseessään kertoo. Abortti lienee taas ajankohtainen keskustelunaihe USA:ssa, mutta Gay osoittaa, etteivät asiat ole koskaan olleet hyvin. Miehet tekevät naisen keholle päätöksiä tietämättä ensinkään, millaisista asioista he oikein määräävät.

Se, miten media käsittelee väkivaltaa, on aika surullista tulkittavaa. Mietin raiskauskuvauksia itse silloin, kun katsoin Netflixistä The Fostersia - raiskatun tytön trauma tuli esille vasta kauden puolivälissä eikä tuntunut juuri vaikuttavan tämän elämään: poikien lähellä oli helppo olla. Mietin, miksei tyttöä kuvattu traumatisoituneemmaksi, sillä eihän tuollaisista väkivaltateoista pääse irti hetkessä. Seita Vuorelan Lumessa raiskaus tapahtuu, mutta sen kokeneelle tytölle ei anneta ääntä suhteessa tapahtuneeseen. Tapahtumaa katsellaan ulkopuolelta. Myös elokuvia katsoessani olen miettinyt, miksi tosirakkaudet juoksevat ihastustenkohteidensa ikkunoiden alla, jäljittävät näiden työpäivät ja lenkkiseurat. Mitä hauskaa ahdistelevissa ihailijoissa on? Olen kokenut sen itse, ja pidän käyttäytymistä vastenmielisenä. Tuntuu surulliselta, että naisen oletetaan ihastuvan ahdistelevaan, toista kunnioittamattomaan ihmiseen ja hyväksyn käytös, joka muistuttaa lähinnä pakkomielteisyyttä tai kyvyttömyyttä antaa periksi.

Gay ottaa keskusteluun monia kiinnostavia aiheita. Seksismi - ja toisaalta feminismin tarve - näkyy esimerkiksi naiskirjallisuudessa, jota aliarvostetaan ja jolle ei anneta yhtä paljon yhteiskunnallisia merkityksiä kuin miesten kirjoittamille romaaneille. Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten rodullistettuja mediassa esitetään ja millaisia mahdollisuuksia heille sallitaan. Olen pyrkinyt myös siihen, että tiedostaisin omat vahingoittavat ajatustapani. Gayn kirja suuntaa lukijansa ajattelemaan sekä omaa käytöstään että yhteiskunnallisia rakenteita. Konkreettisin esimerkein ja henkilökohtaisin kokemuksin Gay vakuuttaa lukijansa siitä, että muutos on tarpeen.

Roxane Gay: Bad feminist
Månpocket 2016
Översättning: Helena Hansson
397 s.
Pisteitä: 5/5

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Zadie Smith: Swing time

Zadie Smith: Swing time
WSOY 2017
Suom.Irmeli Ruuska
463 s.
Pisteitä: 4/5
Alkuvaiheessa Tracey ja minä emme olleet ystäviä emmekä vihamiehiä tai edes tuttuja: hädin tuskin puhuimme keskenämme. Toisaalta meillä oli aina se yhteinen tietoisuus, väliimme pingotettu näkymätön nauha, joka yhdisti meidät ja esti meitä ajautumasta liian syvällisiin suhteisiin muiden kanssa.

Feministinä minua on kiinnostanut tämän kevään kaunokirjoissa erityisesti Zadie Smithin uutuus Swing time. Smith tarttuu romaanissaan moniin teemakokonaisuuksiin, jotka koskettavat rodullistettujen elämää. Valta, etuoikeudet ja rodullistaminen pyörittävät romaania, jossa rodullistettu kertoja päätyy ensiksi alisteiseen ystävyyssuhteeseen ja sitten valkoihoisen artistin avustajaksi. Alkaa matka, jossa kohdataan, tai ollaan kohtaamatta, etuoikeuksia, pohditaan valkoisen ihmisen valtaa ja rakennetaan identiteettejä.

Varsinkin valta on Smithin romaanin keskiössä. Sen käsittely alkaa jo romaanin alussa, jossa kuvataan kertojan ja Traceyn välistä ystävyyttä. Viime aikoina kirjallisuuteen on nostettu paljon ystävyyskuvauksia, joissa vallan epätasapaino määrittää ystävysten välistä suhdetta. Swing timessa hyväksikäyttävä ystävyys syntyy monestakin tekijästä: taloudellisista mahdollisuuksista, Traceyn omapäisyydestä, kateellisuudesta ja yhteisestä rodullistamisen kokemuksesta. Jollakin tavalla yhteinen identiteetti tuo kertojan ja Traceyn yhteen, mutta jo pian kertoja saa huomata, että ystävyyssuhde liikkuu Traceyn mielialojen ja -halujen mukaan. Romaani paljastaa, että myös Traceyn tuntema kateellisuus on monella tapaa osana ystävysten välistä suhdetta. 

Toinen merkityksellinen valtasuhde syntyy, kun kertoja pääsee töihin valkoisen Aimee-artistin avustajaksi. Työsuhde korostaa rodullistetun ja etuoikeutetun valkoisen välistä suhdetta: jälkimmäinen johtaa ja päättää edellisen asioista, tarjoaa työpaikan ja päättää työtehtävistä. Aimee edustaa sitä ihmisryhmää, jota valkoisen lukijan tulisi romaanissa pohtia. Lähtiessään erääseen afrikkalaiseen valtioon Aimee todella ajattelee tekevänsä hyväntekeväisyyttä, pelastavansa maailman, vaikka tarjoaakin vain valkoista pelastamista. Etuoikeutettu asema mahdollistaa sen, että Aimeen tarvitse kyseenalaistaa tai tiedostaa omia motiivejaan tai mahdollisuuksiaan, vaan hän voi toimia vieraassa kulttuurissa hyvinkin röyhkeästi. Paikallisiin tapoihin tutustuminen ei häntä kiinnosta. Moni on pitänyt matkaan sijoittuvaa jaksoa tylsempänä kuin romaanin muuta osaa, mutta minua se kiinnosti oikeastaan eniten: Smith kuvaa monin keinoin sitä, miten länsimaat käyttävät valtaansa suhteessa Afrikan valtioihin.

Vieraaseen valtioon tutustuminen ei suju helposti romaanin kertojaltakaan, vaan hän joutuu, Britannian kansalaisena, hyvinvointivaltion asukkaana, tunnustamaan tietyt etuoikeudet, joita hänellä, rodullistetun asemasta huolimatta, on. Siinä missä Aimee ei kohtaa etuoikeuksiaan, alkaa kertoja hahmottaa sitä, millaisille alueille hän voi astua. Suhteessa työnantajaansa hän on selvästi alistettu ja sorrettu, kun taas uudessa valtiossa hän näyttäytyy länsimaalaisena vieraana. Smith rakentaa keskushenkilölleen monimutkaisen identiteetin, johon vaikuttavat valta, rodullistaminen, etuoikeudet ja niiden menettäminen.

Swing time vie lukijansa kohtaamaan luokkaerot ja niiden aiheuttamat etuoikeudet ja -oikeudettomuudet. Romaanin rodullistetut henkilöhahmot kohtaavat jossakin vaiheessa lasikaton, jota on hankala tai mahdotonta ylittää. Kertojan äiti taistelee päästäkseen politiikkaan mutta joutuu taipumaan usein; kertoja taas on riippuvainen siitä, mitä Aimee hänelle tarjoaa. Irti päästäminen ja omien ratkaisujen tekeminen ei ole aina mahdollista, vaikka omat ajatukset olisivat ristiriidassa sen kanssa, miten ympäristö elämäänsä elää. Traceykaan ei, alun menestyksestään huolimatta, saavuta sellaista elämää, mistä on haaveillut, vaan joutuu kohtaamaan sen, mihin hänen yhteiskuntaluokkansa on hänet johdattanut: itsenäisen naisen haaveet kariutuvat, ja hankala perhe-elämä odottaa. Swing time osoittaakin, miten alun alkujaan huonot perhesuhteet vaikuttavat rodullistetun elämässä vielä pitkään. Romaanin loppupuolella Tracey tiuskahtaa kertojalle heidän välisestään kuilustaan näin: 
"Kuule, latele vaan noita hienoja sanoja: se systeemi on olemassa, ja sinä ja sun vitun mutsisi kuulutte siihen."
Lukukokemuksena Swing time on samalla kertaa sekä helppo että raskas. Smithin virkkeitä, vaikka ne pitkiä ovatkin, on helppo lukea: kertojan ajatukset liukuvat luonnollisesti asiasta toiseen. Sujuvasta kielenkäytöstä huolimatta Swing timesta jää päällimmäisenä mieleen se, miten se pakottaa lukijan asemoimaan itsensä suhteessa kirjan henkilöihin. Kuten Ruskeita tyttöjä lukiessani, myös Smithin teosta läpikäydessäni minun oli myönnettävä, että tämä kirja ei ole suunnattu minulle. Smithin tekstistä on kyllä helppo poimia niitä epäkohtia, joita rodullistettujen elämään liittyy, ja niitä etuoikeuksia, joita valkoisilla länsimaalaisilla on - näiden asian tiedostaminen on vaikea mutta antelias prosessi ja saa ajattelemaan lukukokemustakin toisin. Vaikka en aina pystynytkään ymmärtämään kertojan ajatusmaailmaa - en ollut varma, mitkä tapahtumat johtivat mihinkin kertojan tunne-elämässä - pystyin kunnioittamaan Smithin teosta hienona, monipuolisena tarinana. Swing time on feministille monella tavalla opettavainen romaani, ja siihen kannattaa ehdottomasti tarttua. 


tiistai 6. kesäkuuta 2017

Yuri Herrera: Maailmanlopun merkit

Yuri Herrera: Maailmanlopun merkit
Sammakko 2016 (2009)
Suom. Einari Aaltonen
Ulkoasu: Riikka Majanen
115 s.
Aloitetaan kansikuvasta (ensimmäinen postaukseni kansikuvahaasteeseeni liittyen): Kirjan lainatessani koin kansikuvan humoristiseksi - luulen sen johtuvan kannen voimakkaista, selkeistä väreistä ja yksinkertaisesta asettelusta. Toisaalta luokittelin kannen Meksikoa stereotypisoivaksi: keltainen, musta ja vihreä assosioituvat vähän liiankin helposti kyseiseen maahan. Kaktus, joka seisoo pimenevän auringon edessä, puolestaan typistää Meksikon punaisenhohtoiseksi autiomaaksi. Sama, Meksikon yhtä tarinaa toistava vaikutelma välittyy edellisesen teoksen, Kartellin trubaduurin, kannesta, joka on kuvattu sivuliepeeseen. Siinä esillä ovat sombrero, paksut, mustat viikset ja harmonikka. Kirjojen kannet voi tietenkin lukea itseironisena tapana lähestyä meksikolaista kulttuuria, mutta tiedä sitten, onko se ollut tarkoitus. Toisaalta ainakin Maailmanlopun merkit on tarinanakin sellainen, joka sopii omaan, puutteelliseen Meksiko-kertomuskaanoniini (ja vastaa länsimaalaista tequila-kaktus-autiomaa-huumekartelli-stereotyyppiä), että pelkistetty, Meksikoon liitettyjä symboleja esittelevä kansikuva sopii siihen. Google-haku tuottaa kaksi kansikuvaa, joista toinen (kurkkaa täältä) on suomalaista versiota vakavampi, kaupunkimaisemaan sijoittuva teos, ja toinen suomalaiseen tapaan pelkistetty ja yksinkertainen, jonkinlaiseen autio- tai karumaahan sijoittuva kuva (täällä).

Kuten sanottua, Herreran teos tuntui juonellisesti stereotypisoivalta. En tiedä Meksikosta juuri mitään, ja jotenkin se, että tässä teoksessa etsitään veljeä, taistellaan rikollisia vastaan ja kohdataan vain alamaailman mieshahmoja, sopii siihen kuvaan, jota Meksikosta usein esitetään. Kirjan päähenkilö, Makina, lähtee etsimään veljään, joka puolestaan on paennut kotoa maatilkkua perimään. Maailmanlopun merkit on lyhyt seikkailukertomus, jossa naissankari ei alistu pelolle. 

Takakannessa Herreran teoksen hehkutetaan olevan yksi mielenkiintoisimmista espanjankielisistä nykyromaaneista. Minä en teoksesta kuitenkaan innostunut. Sen hahmot jäävät litteiksi, eikä heihin pääse tutustumaan; romaani on jollakin tapaa turhan toimintapainotteinen. Kulttuurisen tietämisen puute voi tietysti sekin vaikuttaa, sillä teoksen tapahtumia oli vaikea asettaa minkäänlaiseen aika- tai historiakontekstiin. Teoksen luvataan olevan identiteetinmuutosmatka, mutta minulle muutoksen symbolit jäivät, itse matkaa lukuun ottamatta, etäisiksi. 

Pisteitä: 2/5

Toisaalla: Mummo matkalla

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Lomanaloittajaismaraton alkaa (9.10)

No niin! Tätä hetkeä olen odottanut jo pidemmän aikaa - lupasin itselleni, että kun viimeiset esseet on palautettu ja gradu on valmistunut, vetäydyn sohvannurkkaan lukumaratonille. Harmillisesti sää ei mahdollista parvekelukemista (eilen tuli lunta...), mutta toisaalta, ainakin voi hyvällä omallatunnolla pysytellä sisällä.

Olen tuttuun tapaan valinnut hurjasti luettavaa (loput voi jättää Blogistanian yhteiselle maratonille). Aloitan tuosta Maailmanlopun merkeistä ja etenen sitten jossakin järjestyksessä. Eväät on pöydällä, joten kaikki on valmista ja maraton voi alkaa.

13.30 Maraton alkaa.

15.30 Ensimmäinen kaksituntinen on takana. Lähdin liikkeelle pinon päältä ja luin Herreran Maailmanlopun merkit. Se oli kummallinen, pieni ja lyhyt veljenetsintäkertomus, nopeasti luettu. En tykästynyt teokseen juurikaan ja jäinkin pohtimaan, esittääkö se Meksikosta tarinan, joka sopii länsimaalaisten Meksiko-kaanoniin. No, ensimmäisen tunnin jälkeen tartuin sitten Alan Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä -teokseen, ja sitä olen lukenut nyt vähän yli sata sivua. Kiitos helppolukuisten kirjojen maraton sujuu huipptahtia, ja olen ahminut heti alkuun jo 218 s.

19.30 Alkuspurtin jälkeen tahtini on hidastunut. Kamppailen edelleen Bradleyn romaanin parissa, joka alkaa olla viimemetreillään. Viihdyn Flavian seurassa. Kuuden tunnin aikana olen ehtinyt lukea 437 s.

22.00 Sain Bradleyn luettua ja siirryin Minä, Simon, Homo Sapiens -teokseen. Se on hyväntuulinen teos, joka sopii lukumaratonille. Olen lukenut sitä nyt noin 100 sivua, ja yhteensä tänä iltana jotakuinkin 604 sivua. Tonni on tavoite. Pieni hetki lukemista tänään, ja sitten vuorossa ovat yöunet.

9.10 Albertallin Minä, Simon, Homo sapiens oli hauska ja hellyttävä nuortenkirja. Mukava saada seksuaalisuuden moninaisuutta nuortenkirjoihin - postaan tästä Pride-viikon aikana.En vielä tiedä, mitä aion seuraavaksi lukea, mutta 300 sivua on loppupäivän tavoite. Olen ehtinyt 757 sivuun, joten tuhat sivua lähestyy lähestymistään ;)

13.30 Jatkoin maratoniani Seppo Jokisen uusimmalla dekkarilla, ja sain luettua siitä 301 sivua. Maratonin kokonaissummaksi tulee näin ollen 1058 sivua, mihin voi olla hyvin tyytyväinen. Hauskaa ja rentouttavaa oli - nyt on lähdettävä ulkoilemaan 24 tunnin istumisen vastapainoksi :D