Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto

Sekä minä että poikaystäväni tapaamme kirjoitella aina silloin tällöin. Itselleni kirjoittaminen oli erityisen tärkeää yläkoulussa, jolloin istuin tietokoneen ja tarinoiden ääressä lähes päivittäin. Lukiossa tarinat ja runot alkoivat jäädä, ja opiskeluaikoinani olen tarinoinut vain harvakseltaan. Päiväkirjaa olen pitäyt melko säännöllisesti, joskin sekin on kokenut omat kuivat kautensa. Nyt eräänä päivänä päädyimme kotona keskustelemaan kirjoittamisesta ja siitä, miten se on meiltä kummaltakin jäänyt. Kirjoittamishankaluuksiin voi olla monta syytä, kuten huomasimme. Keskustelumme herätti minussa halun tutkia luovuuden välttelyä tarkemmin, ja lainasin kirjastosta Julia Cameronin, kirjoittajagurun, teoksen Tyhjän paperin nautinto.

Tyhjän paperin nautinto kertoo siitä, miten luovaa kirjoittamista voi omassa elämässään ruokkia. Teos jakaantuu useisiin lyhyisiin lukuihin, joista kukin käsittelee tiettyä aihetta, vaikkapa ääniä, kirjoittamisen lykkäämistä tai luonnostelua. Suuressa roolissa ovat myös Cameronin omat henkilökohtaiset kokemukset, joilla hän perustelee ja havainnollistaa kunkin teeman merkitystä kirjoittamisprosessissa.

Cameronin vakaa usko kirjoittamisen tärkeyteen inspiroi lukijaansa. Tyhjän paperin nautinnolla oli konkreettisia seurauksia omassa elämässäni: aloin kirjoittaa päiväkirjaani säännöllisemmin, lähdin luontopolulle havainnoimaan tunnelmia, ja innostuinpa kirjoittamaan tarinan ja joitakuita runojakin. Kesäsuunnittelmissa on tarttua joihinkin luovan kirjoituksen harjoituksiin: teos siis suuntaa lukijansa kohti sitä, mitä Cameron on tekstillään tavoitellutkin.

Yksi Cameronin keskeisimmistä tavoitteista on murtaa kirjailijamyytti ja rikkoa lukijoiden käsitys siitä, millaisia kirjailijat ovat. Cameron muistuttaa lukijaansa siitä, etteivät kirjailijat ole yksinäisiä, erakkoluonteisia, omahyväisiä taruhahmoja vaan että kirjoittaminen on heille arkipäiväinen rutiini, jota toistetaan eri tavoin eri paikoissa. Kuva onkin syytä rikkoa, ja harjoituksillaan Cameron painottaa, että jokainen voi kirjoittaa. Cameron ei kuitenkaan näytä huomioivan lainkaan sitä, että hän osallistuu kirjailijuuden mystifioimiseen itsekin. 

Yksi esimerkki tästä ovat uskonnolliset viitteet, joita Cameron teoksessaan viljelee ja joihin hän kirjoittamista viittaa. Minusta se, että kirjoittamiseen viitataan Jumalan lahjana tai korkeamman voiman hallitsemana taitona, on nimenomaan tapa salaperäistää kirjoittaminen. Siinä missä Tyhjän paperin nautinnon alkuosa keskittyy varsin konkreettisiin muutoksiin, joita kirjoittajaihminen voi elämässään tehdä saadakseen lisää tilaa kirjoittamiselle, pyrkii loppuosa filosofiseen, jopa spiritualistiseen analyysiin. Tämän osoittaa esimerkiksi harjoitus, jossa lukijan oletetaan haluavan käyttää suitsuketta, salviaa tai hiljaista rytmikästä rumpukappaletta auttamaan tajunnan avaamisessa. Harjoituksessa on kirjoitettava kysymys ja sen jälkeen "kuunneltava" siihen vastaus - Cameronin mukaan kirjoittamisessa valta annetaan alitajunnalle ja korkeammat voimat kutsutaan mukaan. "Hörhömittari väräjää", totesi poikaystäväni lakonisesti. Vaikka kirjailijaelämää ei ehkä mystifoidakaan, luo Cameron kirjoittamisesta jumalallisen, alitajunnan sielullisista elementeistä kumpuavan lahjan. Kirjoittaa voi aina, ja se onnistuu aina, väittää Cameron. En innostunut.

Cameronilla näyttääkin olevan varsin pinttyneitä käsityksiä siitä, mitä kirjoittaminen on ja mikä siinä on tärkeää. Hänen mukaansa on kirjoitettava joka päivä - rutiininomaisuus voi kyllä olla erittäin tärkeääkin - mutta hän ei huomioi lainkaan sitä, ettei väkisin kirjoittaminen välttämättä edistä luovan taiteilijan tavoitteita. Minua häiritsi myös ajatus siitä, että paikan tai miljöön kuvaileminen, siis kontekstin selittäminen, olisi jollakin tavalla tärkeää lukijalle. Vastustan itse ajatusta, koska välttelen usein esimerkiksi luontokuvauksia. Pikemminkin on kiinnostavaa, jos paikan ja ajan joutuu toisinaan määrittelemään itse ja lukija voi valikoida, millaisesta kontekstista ja näkökulmasta hän tekstiä lähestyy.

Cameronin teoksessa parasta antia ovat harjoitukset, joita on helppo toteuttaa ja jotka osaltaan auttavat jäsentämään sitä, millaisista elementeistä luovat tekstit koostuvat. Ympäristön havainnointi, erilaisten arvojen ja asioiden listaaminen sekä vaikkapa äänten kuvailu voivat monipuolistaa kirjoittajan omaa maisemaa. Vaikka rutiininomaisuuden korostaminen ärsytti minua, tiedän myös, gradun juuri kirjoittaneena, että kirjoittaminen ei etene, ellei kirjoita. Cameronilla on hallussaan joitakin hyviä, konkreettisia tapoja, jotka kirjoittamisessa on otettava huomioon.

Loppujen lopuksi harmistuin Cameronin teosta lukiessani vielä siitäkin, että se ei varsinaisesti käsittele tyhjän paperin kammoa. Teoksen alkuperäisnimi onkin The right to write - vain käännös viittaa siihen tilaan, jossa kirjoittaja ei kykene luomaan mitään. Lainasin teoksen oikeastaan siksi, että minua kiinnosti nimenomaan tuo luovuusahdistus. Niinpä en koekaan saaneeni vastinetta sille, mitä teokselta odotin. Nimi on oivallinen mutta ei varsinaisesti anna ohjeita siihen, mitä tehdä, jos tyhjän paperin kammo on jo vallannut mielen. Cameronin käytännöllisistä kirjoittamisharjoituksista voi toki olla apua.

Julia Cameron: Tyhjän paperin nautinto. Tie luovaan kirjoittamiseen
Like 2004 (1998)
Suom. Juha Ahokas
295 s.
Pisteitä: 3/5