sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi

Kun Tuija Lehtisen Rebekka-sarjaa alettiin julkaista, olin jo kasvamassa yli kirjailijan nuortenkirjoista. Niinpä tämän punapäisen tytön seikkailut eivät ole tulleet minulle tutuksi. Blogistanian kesälukumaratonille - jota pidin feministiseen tyyliin - kirja kansineen tuntui olevan nappivalinta. Osallistun tällä postauksella myös kansikuvahaasteeseeni, sillä analysoin kuvaa etukäteen ja virittelen itseäni kirjan tunnelmaan. 

Ennen lukemista:


Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi
Otava 2007
Kansi: Aino Ahtiainen
206 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Aurinkoisen heppoinen.
Minua ilahduttaa tässä Aino Ahtiaisen suunnittelemassa kannessa eniten se, että kuvan keskushenkilö, Rebekka, katsoo suoraan kameraan. Olen aiemmin valittanut monesti sitä, miten kansikuvien naiset katsovat usein poispäin, jos heidän kasvojaan tai silmiään ylipäätään näytetään. Rebekan asento on muutenkin voimauttavan vahva: kädet ylhäällä, iloinen ilme kasvoillaan tyttö näyttää vahvalta ja onnelliselta naishahmolta. Punaiset hiukset ja pisamat lienevät jonkinlainen viittaus Peppi Pitkätossuun, tuohon pienten lasten sankariin. Omassa mielessäni punaiset hiukset assosioituvat jonkinlaiseen erilaisuuteen ja jopa omapäisyyteen. Hiustenväri voisi ollakin varsin kiinnostava analyysinkohde, onhan punahiuksisia poltettu noidiksi syytettyinä. Maagisuutta en tältä tarinalta odota, mutta jonkinlaista peppipitkätossumaista reippautta kylläkin. Kuvan perusteella tyttö ei pelkää olla oma itsensä.

Kannessa on kuitenkin monia elementtejä, jotka eittämättä leimaavat teoksen varsin perinteiseksi nuorten tyttöjen chick litiksi. Ensinnäkin värit: vaaleanpunainen yhdistyy jo sinällään naissukupuoleen. Kannen yläosan pinkki hahmottuukin vaaleanpunaiseksi taivaaksi ja symboloi ainakin minulle tulevaa romanssia ja vaaleanpunaisia ihastumisunelmia. Keltainen voikukkapelto ja siinä tepastelevat koirat puolestaan viittaavat maalaisromantiikkaan, joka on varsin tyypillinen miljöö romansseille. Ja vaikka kuinka toivoisin, että tämä olisi kertomus itsenäisestä tytöstä, joka pärjää sellaisena kuin on, osoittaa jo teoksen nimen kesäprinssi, että kyse on sadusta, jossa prinsessa saa prinssinsä. Kansikuvassa nuorimies on esitetty varsin klassisena suomalaisen miehen kuvana: hän on vaaleahiuksinen, vartaloltaan sopusuhtainen, maanläheisiin väreihin pukeutuva hahmo. Olemus on rento mutta vähän ujo: poika jää taustalle, kun taas keskiössä on Rebekka. Pojan katse suuntautuu Rebekkaan, mutta Rebekka ei poikaa huomaa. Kuinkahan tässä tulee käymään? 

Rebekka ja kesäprinssi -kirjan kansi on kaikin tavoin kiinnostava: se herättää monia ennakko-oletuksia ja -ajatuksia romaanista. Onkin mielenkiintoista lähteä selvittämään, missä määrin omat odotukset tulevat täyttymään.

Lukemisen jälkeen - feministinen analyysi

Rebekka ja kesäprinssi on kuin onkin kesäinen, aurinkoinen, hyvänmielen chick lit. Paljoa pahaa ei tapahdu: romaani keskittyy kuvaamaan erilaisia arjen sattumuksia, joihin Rebekka uudessa kotikaupungissa törmää. Ystävyys ja perhesuhteet ovat romaanissa etusijalla, mutta kuten kirjankansikin kertoo, taustalla vilahtelee myös muun kiinnostava kesäprinssi. Suureksi rakkaustarinaksi Rebekan ja kesäprinssin tarina ei ainakaan tässä osassa muodostu, mutta voi olla, että Lehtinen luo tässä osassa kehikon, jota seuraavat kirjat sitten laajentavat. Varsinkin romaanin alku keskittyy hahmojen esittelemiseen, mikä on aika tyypillistä sarjan aloittaville teoksille.

Kansikuvan voimakkuus mutta toisaalta tutun viihteellisyys sopivat hyvin kuvaamaan Lehtisen teosta. Rebekassa on jonkin verran räväkkää: hän uskaltaa olla oma itsensä, leikkiä sisarustensa kanssa eikä välitä siitä, mitä Jenni-serkku hänelle naiseudesta uskottelee. Alakoulusta yläkouluu siirtyvälle tytölle eivät pojatkaan ole vielä niin tärkeitä, että ne veisivät tilan muilta tärkeiltä asioilta.

Papin perhe tarjoaa kiinnostavan pohjan feministiselle lukutavalle. Tähän kirkolliseen ammattiin assisioituvat konservatiivisuus, perhekeskeisyys ja vanhahtavat sukupuoliroolit. Perhemiljöön voikin ajatella korostavan Rebekan ja tämän äidin omapäisyyttä ja naiseutta, joka ei sovi täysin konservatiiviseen käsitykseen naisen paikasta. On kuitenkin kysyttävä, mitä kaikkea naiset tekevät tai mitä heidän on mahdollista tehdä Lehtisen romaanissa. Rebekka leikkii, tapaa ystäviään, kalastaa ("miesmäistä toimintaa?"), näyttelee, liikkuu luonnossa. Äiti maalaa mutta on toisaalta aiemmin jättänyt työnsä kuvaamantaidonopettajana voidaakseen pitää huolta perheestä. Useimmiten naiset esiintyvät kohtauksissa, joihin liittyy koti tai sen hoitaminen. Toisaalta Rebekka ja myös muuan sivuhahmo Saija astuvat joillakin tavoilla yli sen rajan, jonka vanhoillinen yhteisö tytöille asettaa. Aina näin ei kuitenkaan käy: kun Rebekka ensimmäisen kerran tapaa kesäprinssin, tämän pitää pelastaa tyttö kaatumiselta (pelastaja-pelastettava -asetelma ei feministiä ilahduta), ja toisaalta ihastuksissaan Rebekka toilailee ja joutuu nolostelemaan hassunhauskaa käyttäytymistään pojan edessä. Epävarmuus ja nolostelu kuuluvat teini-ikään, mutta minä soisin Rebekan olevan itsevarmempi.

Minua feministinä kiinnosti tässä teoksessa erityisesti se, että naisiin kohdistuva syrjintä syntyy lähinnä naistenvälisissä suhteissa. Feministisestä sisaruudesta ei juuri puhuta, vaan sukupuolirooliodotukset syntyvät eritoten suhteessa toisiin naisiin. Kukkahattutädit arvostelevat Rebekan käyttäytymistä, jopa säädyttömän värisiä hiuksia, ja kaupunkilaiskarikatyyri, Jenni-serkku, väheksyy Rebekan "epänaisellisuutta". Enon vaimo puolestaan vaatii, että Rebekan huoneessa on oltava peilipöytä. Näille perinaisellisuutta, meikkejä ja kaunistautumista kannattaville naishahmoille kyllä nauretaan Lehtisen romaanissa, mutta vakavasti otettaviksi naiseuden ilmentymiksi heistä ei ole. Sen sijaan, että naisille sallitut kapea tilat ja roolit syntyisivät vallankäyttäjien, yleensä miesten, luomista systeemeistä, näyttäytyvät naiskuvat Lehtisen romaanissa taisteluna, jota käydään epäaitojen kaupunkilaisnaisten, konservatiivisten mummojen ja toisaalta luonnonläheisten saaristolaisnaisten kesken. Miehet näyttäytyvät rentoina ja ymmärtäväisinä, ja pahin uhka nuorelle naiselle muodostuukin niistä naisista, jotka eivät ajattele samalla tavalla kuin itse.

Siinä missä Rebekan ja tämän äidin on jossakin määrin mahdollista vältellä perinteisiä kiltin tyttären ja perheenäidin rooleja, ei Lehtinen tarjoa samaa tilaisuutta romaanin vanhoille naisille. Päinvastoin: jokainen eläkeikäinen rouvashenkilö esitetään varsin negatiivisessa valossa. Sukupolvien välinen kuilu tehdään näkyväksi sillä, että seurakunnan vanhimmat naishenkilöt ovat kirjaimellisesti kukkahattutätejä, jotka arvostelevat kaikkia, eivät pidä kärrynpyöristä ja harrastavat paheksumista. Naiset jäävät litteiksi hahmoiksi, joiden tehtävänä on lähinnä osoittaa, ettei Rebekka käyttäydy kuten aiemmat sukupolvet ovat tottuneet tyttöjen käyttäytyvän. Konservatiivisuudessaan naiset näyttäytyvät ärsyttävinä mutta myös naiiveina ja naurunalaisina hahmoina, sillä he eivät esimerkiksi ymmärrä, etteivät pappilan lapset suinkaan myy mehua vaan vanhaa kotiviiniä (huomatkaa ohut viittaus Anna-sarjaan!). Samasta tätimäisyydestä saa kärsiä Rebekan ystävän, Ullan, täti, joka leimataan ankaraksi, tiukkanutturaiseksi pitsinnyplääjäksi. Vaikka nuorten ja vanhojen väliset erot ovat sinänsä hyvä tehokeino naiskuvien muutosten esittämiseen, on sääli, että vanhat rouvat alistetaan passiivisiksi, naurunalaisiksi ja kaikin tavoin negatiivisiksi karikatyyreiksi.

Kesälukemista alakoululaisille

Lehtisen tyyli on nuorille lukijoille tuttua ja turvallista, helposti luettavaa ja lähestyttävää. Juonellisesti kirja ei tarjoa paljoakaan vaan tuntuu jopa vähän rikkonaiselta: teos muodostuu arkipäiväisistä tapahtumista eikä yhtä selkeää pääjuonta ole, vaikka kirjan nimi tietysti antaa olettaa, että kesäprinssi, rakkaus ja sadut ovat romaanin ytimessä. Tarina jää sen verran avoimeksi, että se koukuttanee nuoria lukijoita jatkamaan sarjan parissa. Teos sopii jo alakoulun yläluokilla oleville. Lehtinen kuvaa nuoruusajan mietteitä osuvasti ja tuo romaaniinsa kohtauksia ja tunteita, jotka ovat monelle nuorelle tuttuja. Aikuislukijalle kirja puolestaan tarjoaa runsaasti aineksia naiskuvan pohtimiseen; täytyy ihan harkita, jatkaisinko sarjan lukemista ja perehtyisin siihen, millaisia tiloja ja oloja Rebekalle jatkossa sallitaan. Kiinnostavaa onkin, että tämän kirjan naiskuvasta on tehty myös gradu (täällä). Voi olla, että tutustun siihenkin.

Toisaalla: Krista, Kaikkea kirjasta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti