tiistai 26. huhtikuuta 2016

Graeme Simsion: Vaimotesti

Graeme Simsion: Vaimotesti
Otava 2013 (2013)
Suom. Inka Parpola
333 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Symppis.
Ovikello soi. En ollut maininnut taksia hänelle, joten saatoin hänet ajan tasalle. Hän siemaisi ripeästi viininsä loppuun, ojensi sitten kätensä, ja minusta tuntui, etten ollut ainoa, jota nolostutti.
”No”, hän sanoi. ”Tämä on ollut aikamoinen ilta. Hyvää loppuelämää.”
Se ei ollut standardien mukainen tapa toivottaa hyvää yötä. Minusta oli turvallisempaa pitäytyä konventioissa.
”Hyvää yötä”, sanoin. ”Olen todella nauttinut tästä illasta.” Lisäsin kaavaan vielä: ”Onnea isäsi etsinnässä.”
Romaani siitä, millaista on etsiä puolisoa ja kohdata ihmisiä, kun maailmasta havaitsee ensin yksityiskohdat ja tiedot.

On huippuhauskaa innostua kirjasta. On huippuhauskaa huomata työkiireiden keskellä, että oikeastaan voinkin tänään jäädä nauttimaan kirjoista sen sijaan, että vastailisin vanhemmille illat pitkät. On huippuhauskaa, että Simsionin Vaimotestille on jatko-osa, ja sekin on kivaa, että olen siinäkin jo pitkällä. 

Simsionin Vaimotesti ei kuulu suuriin suosikkeihini (toisin kuin esimerkiksi parin viikon takainen Huomenna rakastan vähemmän), mutta se toi hymyn huulille iltana, jolloin vaivasivat tulevaisuudenhuolet (seuraavat vuodet sisältänevät runsaasti muuttoja), työhuolet (liikaa kirjoitelmia korjattavana, huoltajien yhteydenttoja vastattavina ja tulevia tunteja suunnittelemattomina) ja ikävä (rakkaus). Vaimotesti on hyväntuulinen kirja Asperger-miehestä, joka tarkastelee maailmaa yksityiskohtien ja tosiasioiden näkökulmasta, kummastelee ihmisiä ja haluaa itselleen vaimon.  

Don on luonteikas mies, ja Simsionin kerronta välittää Donin ominaisuudet lukijalle mainiosti. Dan tuntuu elävältä ja aidolta, omanlaiseltaan. Vaimotesti on hyväntahtoisen humoristinen kirja: Donin elämään liittyy tahatonta komiikkaa, ja päähenkilön hyväntahtoisuus ja viattomuus tulevat usein ilmi. Don suhtautuu elämään toisaalta monimutkaisesti, toisaalta hyvin mutkattomasti: hänelle ei ole olemassa samanlaisia sosiaalisia esteitä kuin muille. Don yrittää tulla tietoiseksi niistä, mutta lukijana pohtii, missä määrin normeihin on edes sopeuduttava. Elämä tuntuu luonnistuvan hyvin, vaikkei aina olekaan korrekti. Vaimotesti lohduttaa huumorinsa kautta niitä, jotka kokevat mokaavansa sosiaalisissa tilanteissa. Donin deittielämän ongelmiin on kenen tahansa helppo samastua.

Muutamat asiat vaivasivat minua. Don tuntuu harjoittelemalla oppivan aika hyväksikin tunteiden analysoijaksi. Asperger ei ole minulle kovinkaan tuttu, mutta tavallaan tuntuu, että Don käy läpi suuria muutoksia (vaikkei hänen tarvitsisikaan). Toisaalta tämä liittyy kirjan teemaan: kuinka paljon pitää muuttua toisen takia? Kuinka paljon pitää muuttua itsensä takia? Kuinka paljon toista voi muuttaa, ja mitä toiselta voi vaatia?  Vaimotesti puhuu siitäkin, että oman diagnoosin taakse ei saa piiloutua eikä sen saa antaa määrittää koko elämää. Don ei oikeastaan itse määrittele itseään Asperger-ihmiseksi, mikä on hienoa: hän on vain oma itsensä.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Teatterissa: Katoava maa

Tein matkan Keski-Suomeen. Olin päättänyt jo paljon aiemmin, että Katoava maa -esityksen haluan nähdä. Se tuntui tulevan aiheena niin lähelle ja kiinnosti minua, että varasin liput itselleni ja ystävälleni Jyväskylän kaupunginteatterista. Näytös oli viimeisimpiä, mutta pieni näyttämö oli täynnä jokaista istuinta myöten. Tuntuu, että teos on saavuttanut ansaitsemansa maineen.

Matka oli arvoisensa. Tuntuu, että alzheimer-teema ei jätä minua koskaan kylmäksi. Katoavaa maata katsoessani itkin ensimmäisten viiden minuutin jälkeen, ja loppukohtauksessa, jossa pohdittiin parisuhteesta jääviä muistoja, itkin jo vuolaasti.

Katoava maa on näytelmä pariskunnasta, jonka elämää vavahduttaa vakava sairastuminen. Vaimo sairastuu alzheimeriin, ja menneisyys syöksyy väistämättä pariskunnan elämään. Näytelmä koostuu eri aikatasoista: nykyhetken sairastamisesta ja pariskunnan aiempaa elämää. Helenan ja Aarnen matkalta löytyy tragedioita: suhde on kokenut etäiset vaiheensa, ja yhteinen lapsi on menetetty. Kohtaus, jossa Helena on heittäytyä mereen Aarnen palatessa vedestä tyhjin käsin, satuttaa ja repii. Epätoivoisen äidin tuskainen huuto raastaa katsojia, vaikka Aarne pitääkin Helenaa tiukasti sylissään. Katoava maa on eksyä pettämistä pohtivaksi parisuhdedraamaksi mutta muotoutuu lopulta kokonaiseksi muistamisteemansa kautta.

Rasilan näytelmässä kysytään tärkeitä kysymyksiä. Mitä muistot ovat? Mitä muistan myöhemmin? Millaisena minut muistetaan? Huokailin yleisössä, miten repliikkejä tekisi mieli kirjoittaa ylös, niin osuvasti Helenan ja Aarnen pelkoja, huolia ja muita ajatuksia toisinaan avataan. Aarne toteaa osuvasti, ettei ihminen voi elämässään valita, mitä muistaa. Sairautensa alkuvaiheessa Helena on puolestaan kauhuissaan siitä, mitä Aarne hänestä myöhemmin muistaa. Miten parisuhde muuttuu, kun toisesta tulee vieras? On lohduttavaa, että Helenan pohdintojen jälkeen palataan menneeseen: siihen, miten vastarakastunut nuoripari juoksee makuuhuonetta ympäri, nauraa ja rakastaa. Kohtauksen muisto liikuttaa yhä. Ehkä hyvät muistot voittavat lopulta.

Kahden aikakerroksen näytelmässä on tehty taitavia ratkaisuja. Vanha pariskunta jää usein seuraamaan nuoruuden muistoja, katsoo niitä sivusta ja ilmehtii tunnetilojensa mukaan. Oli koskettavaa seurata, miten dementoitunut Helena palasi hymyssäsuin menneisiin tapahtumiin. Näytelmän lopussa Aarne silittää dementoituneen, poissaolevan Helenan hiuksia, ja samalla kuvataan heidän rakastumistaan. Menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat yhteen.

Katoava maa vetosi minuun monella tavalla. Se kävi sydämeen. Jos voisin, katsoisin tämän uudestaan.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
Otava, Keskiyön kirjasto 2008 (1901-1902)
Suom. Jaakko Kankaanpää
298 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Tjoo! Lajipiirteitä on hauska bongailla.
"Muistakaamme pitkää tapahtumasarjaa, joka yhtäpitävästi viittaa jonkinlaisen pahansuovan voiman vaikutukseen kaikkialla ympärillämme. Ensinnäkin on talon edellisen asukkaan kuolema, joka vastaa täsmälleen suvun legendaa, ja toiseksi maalaukset, jotka ovat toistuvasti kertoneet nummella näkemästään oudosta otuksesta. Olen kahdesti kuullut omin korvin äänen, joka muistuttaa kaukaista ajokoiran ulvontaa. On uskomatonta, mahdotonta, että jotakin sellaista todella voisi olla olemassa luonnon tavanomaisen järjestyksen ulkopuolella."
Nummilla ulisee, ja Baskervillen suvun tuoretta perijää uhataan. Arthur Conan Doylen klassikko.

On myönnettävä, että opetustyö on tuonut oman lisänsä vapaa-ajan lukemiseen. Eri genreihin ja niiden tyypillisiin piirteisiin on ollut pakko perehtyä tarkemmin, ja se on avannut uusia näkökulmia kirjallisuuden tarkasteluun. Fantasia on muuttunut kiinnostavammaksi, ja vaikken olekaan kokenut lukija, tuntuu, että osaan jo hieman keskustella lajityypistä. Dekkarit ja rikoskirjallisuus innostivat omia oppilaitani keskustelemaan ja jakamaan kokemuksiaan, ja ehkä siksikin olen kiinnostunut tutkimaan vanhoja klassikkoja. 

Arthur Conan Doylen kirja on samanlainen kokemus kuin usea muukin klassikko: vaikka sitä aluksi epäilee vaikeaselkoiseksi, se paljastuu helpoksi lukukokemukseksi. Keskiyön kirjaston suomennos, jota kääntäjä Jaakko Kankaanpään kirjan jälkiliitteessä perustelee, on helppolukuista ja nopeasti etenevää. 

Baskervillen koirasta on helppo poimia klassisille dekkareille tyypillisiä piirteitä. On arvoitus: millaiseksi paljastuu Baskervillen sukua uhkaava, nummilegendoissa mainittu koira? On vertaansa vailla oleva yksityisetsivä Holmes - jonka olemusta tämä romaani ei yksistään hirveästi valota - ja tämän keskinkertainen apulainen, johon lukijan halutaan samastuvan. Holmes ja Watson on helppo yhdistää Christien Poirotiin ja Hastingsiin. 

Baskervillen koiraa lukeekin mielellään siksi, että se tuntuu niin tutulta ja koska sen lajipiirteitä on kiinnostavaa tarkastella. Kovin suuriin yllätyksiin Doyle ei silti yllä, tai ainakaan loppuratkaisu ei verrokkiromaaneihin suhteuttaessa tunnu kovin erikoiselta. Rikoksentekijän motiivit ovat nekin muista teoksista tuttuja, ja juoneen liittyy yllättävän arkipäiväisiä asioita (kuten ihmissuhdesotkuja). Viimeinen kokoava selostus rikoksen ratkomisesta on aika puuduttavaa luettavaa. 

Toisaalla: Myös Morrelle, kuten minullekin, tarina oli ensimmäinen Holmes-kertomus ja hyvin eteenpäin kulkeva. Amma ei pitänyt kirjasta yhtä paljon kuin aiemmin lukemistaan, ja Villis yllättyi kertojaratkaisusta mutta piti kirjaa sujuvana.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kirje koskettavasta kirjasta: itku, suru, toivo

Hei Uula.                                                                                                            11.4.2016

Kirjoitan sinulle aurinkoisena kevätiltapäivänä. Elämä on valoa täynnä: päivät ovat pidenneet, asvaltti alkaa tuntua lämpimältä. Pian västäräkkejä hyppii kevätnurmikolla. Odotan kesälomaa, ja olen rakastunut. Meillä on paljon suunnitelmia, joita tahdomme yhdessä toteuttaa. Rakkaus on iso, vakava asia. Emme tee sillä pilaa.

Aloitan kertomalla, että olen itkenyt kanssasi. Olen itkenyt kanssasi paljon. Ensimmäisen kerran itkin tarinasi sivulla 34. Sitten sivulla 90. Eilen, keskiyöllä, käperryin peiton alle, halasin tyynyä ja toivoin rakkautta vierelleni. Tarinasi kosketti minua monella tapaa. Itkin sinun suruasi, itkin vääryyttä, jota sinulle oli tehty, ja vääryyttä, jota sinä teit muille. Itkin omia surujani, ja liikutuin kyyneliin taas aamulla, kun tartuin tarinaasi uudelleen. Nyt kerron sinulle salaisuuden. En itke usein lukiessani. Sinä sait minut romahtamaan. Sinä sait minut tuntemaan. Olen hyvin kiitollinen siitä.

Sinun tarinasi - ja Sofian ja Kertun ja Marjan ja Pekan ja Annin ja kaikkien muidenkin tarina - on niin synkeä, että harvoin olen tuollaisiin sirpaleisiin tutustunut. Olet kokenut trauman, kriisin, kuoleman ja surun, olet menettänyt tyttöystäväsi. Sofia teki itsemurhan. Mutta elämässäsi on tapahtunut muutakin. Kerttu on ollut elämässäsi jo puolitoista vuotta, ja hän on ostanut teille oranssin sohvan. Haluatko kertoa, miksi niin kävi?

Tiesitkö, että sinua kutsutaan romaanihenkilöksi, jota tekisi mieli ravistella? Tiesitkö, että olet tehnyt elämässäsi monia virheitä? Tiesitkö, että vaikka lukija samastuu sinuun ja elää kaikki tunteet kanssasi - ne suorastaan vyöryvät sinusta lukijaan - sinua on vaikea ymmärtää. Kun tilannettasi tarkastelee ulkopuolisena, tekisi mieli antaa muutama elämänohje. Mikset sinä nähnyt todellisuutta aiemmin? Miksi lähdit Sofian mukaan? Sofia kiskoi sinut mukaansa taksijonosta, ei antanut numeroaan mutta kiskoi sinut mukaansa uudestaan. Miksi et, ensimmäistä soittoa odottaessasi, ymmärtänyt, että Sofialla ei ole kaikki hyvin? Tapaamisenne ei kuulostanut todelliselta? Jotakin oli pielessä alusta lähtien. 

Olen pohtinut paljon sitä, miksei vaaraa näe ennakolta. Enkä niinkään tarkoita sitä, että sinun olisi pitänyt aavistaa Sofian kuolema - se vastuu ei kuulu sinulle vaan Sofialle - vaan sitä, että sinun ei olisi pitänyt antaa Sofian kohdella itseäsi miten hyvänsä. Olit rakastunut, ja annoit Sofian tehdä mitä vain. Minäkin olen sortunut monesti samaan. En ole uskaltanut toivoa parempaa, vaan olen sinnitellyt jossakin tietyssä. Uskonut, että näin on hyvä. Jälkeenpäin on helpompi huomata, ettei kaikki ole ollut niin kuin pitäisi. Pohdit itsekin, miten jälkikäteen kaipaa selityksiä. Sofia oli kuolemansairas, toteat. Kannattaako siihen leikkiin lähteä?


Jälkeenpäin kaikki näyttää yksinkertaiselta ja helpolta.
Kaikki ne teot, jotka jätti tekemättä ja olisi pitänyt tehdä.
Kaikkien ihmisten katseet sanovat kaduilla ja sukujuhlissa ja seinän takana tuntemattoman naapurin kahvikakkuisilla nimipäivillä kinuskitäytettä suupielissään:
Miksi sinä et puhunut hänelle enemmän? Vienyt häntä terapiaan lääkäriin sairaalaan? Miksi sinä et kuunnellut rivien välejä tai rivejä edes? Miksi sinä et rakastanut häntä enemmän?
Toinen elämänohje - tai ehkä sittenkin syyllistävä kysymys - kuuluu näin: miksi et ottanut opiksesi? Menetit Sofiassa paljon, mutta miksi et oppinut, että ihmissuhteissa on riskinsä? Miten olet päätynyt yhteen Kertun kanssa? Et rakasta häntä, ja persoonallisuutenne tuntuvat vastakkaisilta. Kerttu loimuaa, leimuaa ja räiskyy, kun taas sinä puhut varjoille ja mielikuville. Sinä olet kiinni surussasi, etkä tartu Kertun elämäniloon. Hyvä on, myönnetään, Kerttu on vähän rasittava. Hän pursuaa onnea eikä näe todellisuutta. Miten sinä olet päästänyt sellaisen ihmisen elämääsi, kun tiedät, miten vaarallista rakkaus on? Miksi olet tyytynyt niin vähään? Vai etkö vain näe onneasi? 


Ja minä odotin sinulta onnea, jo heti silloin, painavin asia mitä toiselta voi odottaa.
Minä odotin sinulta onnea. Tahtomattasi, vasten tahtoasi.
Minä en tajunnut, että se on uhkarohkeaa, odottaa onnea toiselta, se on uhkarohkeaa aina. Sinä tiesit, että sitä se on, sinä tiesit sen liian hyvin.
Sinun tarinasi on kauniisti kirjoitettu. Lintulan kieli on runollista, kaunista, pysäyttävää. Se on lauseita, pilkkuja, hengähdystaukoja, hengittämistä ja hengittämättä jättämistä. Se on itkua, kuiskauksia, ahdistusta ja tunnepuuskia. Se ravistelee, kuten ravisteli Kirsti Kurosen Paha puuska. Se satuttaa. Se riipii. Se itkettää. On niin monta syytä, joilla voisin perustella, miksi tarinasi on yksi parhaista, joita olen koskaan lukenut.

Ja lopulta, mitä sinuun ja Kerttuun tulee: asiat järjestyvät kuten niiden kuuluukin. Olisin ehkä halunnut, että ne olisivat järjestyneet vähän toisilla keinoilla, ei niin ilmiselvästi, mutta kaikkea ei voi mahduttaa yhteen tarinaan. Liikutus ja tunteet säilyvät viimeisiin sivuihin asti. 

Jäät elämään mieleeni. Ehkä tutustun sinuun vielä joskus uudestaan. Pidä itsestäsi huolta siihen asti.

Liikuttunein terveisin, 

Sirri

P.S. Pienen Runotytön alussa puhutaan kuolemasta. Siinä Montgomery opettaa: Avaruus on rakkautta täynnä - ja kevät tulee kaikkialle. Kirjoitin katkelman itselleni ylös. Nyt haluaisin sanoa nuo samat sanat sinulle. Elämä saapuu kyllä.

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän
Moreeni 2012
193 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Itkuinen.
Kuuntele: Johanna Kurkelan Ingrid ja Haloo Helsingin Kevyempi kantaa

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

Tämänhetkiset Montgomery-tarinat kirjastosta ja omasta hyllystäSuvi Ahola ja Satu Koskimies (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt
Tammi 2005
384 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Ah! Tunnistan itseni.


Suuri Anna-kauteni ei ole vielä mennyt ohi. Palasin viime kuussa lapsuusmuistoihini ja sukelsin Anna-kirjojen maailmaan. Anna ystävämme -postauksessa pohdin omia Anna-muistojani, ja myöhemmin intouduin analysoimaan Anna-kirjojen opettajuuskuvaa.

Aholan ja Koskimiehen toimittama Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt on kokoelmateos tekstejä, joissa eri-ikäiset tytöt ja naiset pohtivat suhdettaan Montgomeryn tunnetuimpiin teoksiin. Se on fanityttöjen ja faninaisten teos: sen ovat kirjoittaneet Mongomeryn teoksiin ihastuneet naiset, ja se on suunnattu Joosefin tunteville sukulaissieluille. Monet ovat tarttuneet sukulaisiltaan saamiin kirjoihin, toiset jakaneet Anna- ja Runotyttö-kulttuurin parhaimpien ystäviensä kanssa ja toiset matkustaneet aina Kanadaan saakka kokemaan montgomerylaiset maisemat.

Vanha totuus tuntuu olevan, että sitä joko on Anna-tyttö tai Runotyttö-tyttö. Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöissä jakautuminen näkyy myös: useat kirjoittajat mainitsivat jommankumman suosikikseen. Minä tunnustaudun Anna-faniksi - Runotytöt olen lukenut vain kertaalleen, enkä muista niistä juuri mitään (Pieni Runotyttö odottaa kyllä lukijaansa kirjastonkirjapinossa). Aholan ja Koskimiehen teosta lukiessa minä jopa ärsyynnyin siitä, että runotytöt puolustivat omaa suosikkiaan niin vankasti. En tiedä, johtuuko huomio vain omasta Anna-intoudestani, mutta minusta tuntui, että kokoelma toi esille enemmän Runotyttö- kuin Anna-ihmisiä. Suorastaan ärsyynnyin siitä, miten Emilia-ihmiset totesivat, että vaikka he toki lukivat Annatkin, Emiliat olivat jotakin aivan ihmeellistä, heitä niin hyvin kuvaavaa ja kirjoittajanuraa innoittavaa. Monessa tekstissä valiteltiin myös sitä, miten Anna suistuu perhe-elämään ja kotiäitiyteen eikä jatka kirjoittamista. On tietenkin myönnettävä, että Annan kohtalo on varsin konventionaalinen, mutta en aina jaksa innostua jatkuvasta feminismistä. Vaikken itsekään innostunut niin Annan perhe-elämästä, sarja on silti kuvaus rasavillin tytön kasvamisesta ja kehittymisestä. Mitä sitten, jos elämä kulkee toisin kuin mitä aiemmin on ajatellut?

Uuden Kuun ja Vihervaaran tyttöjä oli ihana lukea. Teos on täynnä muistoja ja kokemuksia, joihin Montgomeryn teoksiin perehtyneen on helppo samastua. Teos oli minulle pitkään ruokapöytälukemisena: syvennyin aina iltapalalla muutamiin muistoihin. Kirjan parasta antia ovatkin kirjoittajien henkilökohtaiset muistot, joita Montgomery-teoksiin liittyy. Kirjojen analysoinnista sinänsä en itse niin innostunut.

Blogeissa teokseen ovat tutustuneet mm. Lumiomenan Katja, Aili-mummo, Luru ja Anna J. (joka myös ärsyyntyi Annojen lyttäämisestä).

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

Luin Neljäntienristeyksen juuri ennen blogini aloittamista. Kinnusen esikoista oli kehuttu paljon, ja toivoin kirjaa joululahjaksi. Kirjan kansi tuntui hauskalta käteen, mutta itse tarinaan en täysin ihastunut. Neljäntienristeys on hyvä kirja, taitavasti kirjoitettu, mutta minulle se tuntui vähän tavanomaiselta. Jotakin puuttui. 

Lopottiinkin tartuin ennen kaikkea sen bloginäkyvyyden takia, en niinkään siksi, että Kinnunen kirjailijana olisi kiehtonut. Sininen kansi on hehkunut useissa postauksissa ja houkutellut lukemaan. Lukemisen aikana huomasin, että luen tätä uuden kirjallisuuden lukemisen takia: en keskittynyt täysillä tarinaan, vaan annoin helppolukuisuudelle periksi ja silmäilin kirjan parin illan kiireissä alusta loppuun. 

Kinnunen on taitava kertomaan perhetarinoita, sitä ei käy kieltäminen. Pidän spin off -tyylisistä teoksista, siitä, miten jokin edellisen teoksen elementti nostetaan toisessa tarinassa tärkeään osaan. Lopotti on kertomus sokeasta Helenasta ja tämän veljenpojasta Tuomaksesta. Molempien tarinat kietoutuvat Neljäntienristeyksestä tuttujen, aiempien sukupolvien tarinaan. Siinä Kinnunen onnistuu. Sen enempää paljastamatta totean, että on kiinnostavaa lukea, miten Helena kaipaa isäänsä ja silti pyrkii tästä eroon, miten Tuomaksen ja tämän isoisän tarinat yhdistyvät, eroavat ja taas jollakin tavalla yhdistyvät. Kinnunen kirjoittaa maailmasta, jossa tulevaisuus muuttuu mutta jossa kuitenkin ollaan osa sukua. Historia toistaa itseään, ja vanhempien traumat ja kokemukset siirtyvät jälkipolville.

Vaikka Kinnusta on helppo lukea, tekstiä helppo lähestyä ja tarinaa helppo ymmärtää, en silti täysin sulanut pohjoisen maailmaan. Kinnusen teoksissa on minulle ollut outoa se, että tavallaan ne yllättävät ja sitten eivät kuitenkaan - ne nostavat esille vaiettuja asioita, esimerkiksi homoseksuaalisuuden, mutta loppu on kuitenkin arvattavissa. Helenan kertomien lukujen tyyli muuttuu loppua kohti, sairauden edetessä, enkä oikein sopeutunut muutokseen. Tavallaan haparoiva, muistoja hakeva rikkonainen kerronta tuntui liian tutulta. Tuomaksen tarinakin saa yllättävän käänteen, joka ei sitten kuitenkaan yllätä. 

Toisaalla mm. OmppuTiina Tonttu, Kaisa V ja Kaisa.

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016
363 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Tjoo.Helppo ja leppoisa, silti ajatuksia herättävä.