sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Tunteikas tammikuu

Tammikuu on ollut tunteiden kuukausi. Vuosi 2016 alkoi ihanilla asioilla: ensimmäinen ensimmäistä blogini täytti vuoden, ja samaisena päivänä matkustin ensitreffeille uuden ihanan tuttavuuden luo. Nyt vuoden ensimmäinen kuukausi on päättymäisillään, ja olen juhlistanut sekä tätä tunteiden kuukautta että syntymäpäivääni tuon saman ihanan ihmisen kanssa. Uusi on alkanut muuttua tutuksi, ja silti niin paljon on vielä edessä. Tämä on matkan alku, minulle sanottiin. Kirpeistä pakkaspäivistä huolimatta tammikuu on tuntunut lämpimältä ja vaaleanpunaiselta.

Ihastumista olen kokenut myös kirjojen parissa. Luin tammikuussa yhdeksän kirjaa, ja saldoa tsemppasi influenssa, joka pakotti jäämään kotiin. Kun silmien särkemisestä pääsin, lukeminen oli oikeastaan ainoa asia, mitä pystyin tekemään. Varsinkin alkuviikosta ahmin sivuja Kirsin lukumaratonviikolle. Perjantaina pääsin takaisin töihin, mutta harmillista kyllä, tauti ei tunnu olevan vieläkään kunnolla ohitse. Koetan kömpiä huomenna opettamaan, mutta voinen hyvällä omallatunnolla uppoutua iltaisin kirjojen pariin. Keho kaipaa lepoa.

Jos tammikuussa lukemani kirjat olisivat elämän eri vaiheiden ihastuksia, ne olisivat seuraavanlaisia:

Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyde: vastakohtaihastus, joka muistuttaa, että uudet ja vieraat asiat vetävät puoleensa ja voivat saada suhteen toimimaan
Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset:  luokan kiltti poika, johon on turvallista ihastua mutta joka loppujen lopuksi tuntee enemmän kuin mitä itse ja josta haluaa päästä eroon
Jonesin Kotiinpaluu: ihastus, jonka haluaisi pelastaa kaikelta pahalta, koska tunteita on niin paljon, mutta joka vääjäämättä päättyy ja jota jää pitkäksi aikaa ajattelemaan
Williamsin Stoner: aito, ihana rakkaus, jonka toivoo kestävän mutta josta jää hyvät muistot, vaikka elämä ajaisikin erilleen
Enorannan Surunhauras, lasinterävä: päiväuni-ihastus, josta haaveillaan salaa, jota romantisoidaan ja joka herättää ajatuksia mutta jota ei koskaan oikeasti saavuteta
Sehlinin Marian pieni aasi: ensimmäinen ihastus - kirja oli paluu lapsuuden lukukokemuksiin
Moyesin kehuttu Kerro minulle jotain hyvää:teini-ihastus, jota palvoin kaukaa mutta joka petti minut pahan kerran ja jolle en saata anteeksi antaa
Palmgrenin Sudenmarja: tyyppi, jota kaverit nauravat salaiseksi ihastukseksi, vaikka en todellakaan tunne mitään hyvää tätä tyyppiä kohtaan

Vaikka tammikuun kirjoissa oli muutama potentiaalinen suuri rakkaus, kaikista suurimmat tunteet taidan säästää ihmisten välille. Mutta kuinka sujui teidän muiden ensimmäinen lukukuukausi: ihastuitteko, vai pettikö rakkaus, jonka toteutumista olitte pitkään odottaneet?

perjantai 29. tammikuuta 2016

Reidas Palmgren: Sudenmarja (ja lukumaratonviikon eteneminen)

Kirsin lanseeraama lukumaratonviikko on edennyt loppupuolelle. Olin torstaihin asti sairaslomalla, ja olen ehtinyt lukea vaikka mitä: Enorantaa 200 sivua, Moyesin koko 400-sivuisen kirjan, Palmgrenin 300-sivuisen opuksen, muutamankymmenen sivua Donneria, hitusen Itärantaa (mutta en ole nyt fantasia/scifituulella), kuutisenkymmentä sivua Mäkisen Pulpetin henki -elämäkertaa ja ehkä jotain muutakin. Viikon lukumäärä huikentelee jossakin 900-1000 sivun välillä. Täytyy myöntää, että ehdin jo kyllästyä lukemiseen, koska se on ollut viime aikoina ainoa asia, jota olen pystynyt tekemään. Niin rakas harrastus kuin lukeminen onkin, influenssa osoitti, että muukin elämä on ihan kiva asia. 

Sitten Palmgreniin:  

Reidar Palmgren: Sudenmarja
Otava 2012
317 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Yäh!
Jo ensimmäiset sivut paljastivat, että suhteestani Reidar Palmgrenin kirjoihin tulisi vaikea. Sen jälkeen, kun pääsin yli kiivaimmasta Anna- ja Runotyttö-vaiheesta - tämä tapahtui joskus yläasteella - en ole nauttinut luontokuvauksista. En ymmärrä luontosanalla pröystäilyä, ja hyväksyn sen ainoastaan Eeva Tikan kirjoissa. Muiden kohdalla pudistelen päätäni: en vain löydä yksityiskohtaisista luontokuvauksista tarttumapintaa, jotakin sellaista, joka olisi romaanille elinehtoista.
"Hän seurasi pujon kasvua hiekkatien pientareella, vadelmien kaksivuotista elämäntaivalta ensimmäisen kesän terhakkaasta pituuskasvusta toisen kesän marjoihin, kuihtumiseen ja kuolemaan. Hän seurasi varjoisten kielomättäiden kukoistusta ja kuihtumista, sudenmarjan keväistä kukintaa puron varrella ja mustanpuhuvan marjan kypsymistä loppukesällä."
Tällä hetkellä tuntuu, että rikas luontosanasto on lähes ainut asia, josta voin Palmgreniä kiittää. Sudenmarja puhuu kyllä luonnosta kauniisti, joten on hieman harmillista, ettei tyyli puhutellut minua. Suomalainen laaja luontosanasto käy tästä romaanista hyvin ilmi, ja lukiessa tuntui, että sanastollisella tasolla tämä romaani vaatii lukijaltaan jonkin verran.

Mistä sitten Palmgrenin romaania moitin, jos en siitä innostunut? Ehkä eniten minua vaivasi keskeneräisyys. Juonellisesti romaani on sekava: on Tuula, yksinäinen, erakoitunut nainen, jolle pomo antaa vapauksia ja jolla on pomoonsa kielletty suhde; on spraymaalilla kaupunkia sotkeva poika; on Tuulan uusi pomo; on Antti, josta tulee Tuulalle läheinen. Kaikkia henkilöitä yhdistää jonkinlainen ulkopuolisuus, ja Tuulan hiljaisuuden kuvaus on kiinnostavaa, mutta selkeäksi tarinaksi henkilöiden kohtalot eivät rakennu. Kaiken taustalla on vielä ensimmäisen pomon vaimo, jolle Tuula jää tietyistä syistä velkaa. Sinikan hahmo jää epämääräiseksi, vähän väkinäiseksi, eikä velanmaksua juuri selitellä. En saanut ratkaisuihin minkäänlaista otetta. Palmgren vain toteaa, että näin Tuula päättää asian hoitaa, ja siinä se. Miksi, huusin minä itsekseni. En ymmärtänyt.

En myöskään pitänyt siitä inhorealistisesta sävystä, joka valtaa Sudenmarjan, mitä pidemmälle kirja etenee. Ihan totta - koiran kiveksistä puhuminen, niiden irti repiminen: mitä ihmettä? Siinä vaiheessa, kun eräs tarinan keskeisistä henkilöistä (jätetään nyt jännityksen vuoksi paljastamatta, kuka) ulostaa keittoon, olin jo epätoivoinen. Nauroin ääneen - millaiseen kirjaan olin oikein tarttunut? En lämpene tällaisille elementeille, en ollenkaan. En tavoittanut niiden olennaisuutta.

Lopuksi myönnettäköön ja iloittakoon, että haasteet tosiaan kannustavat lukemaan sellaista, mitä ei muuten tulisi loppuun lukeneeksi. Aloitan Sudenmarjalla Sheferijm-blogin Kirjaherbario-lukuhaasteen, jossa luetaan kasvien mukaan nimettyjä kirjoja. Myös Helmet-haastetta täydennän tällä kirjalla. 

Toisaalla: Mari a:lle jäi kirjasta kiva kuva, vaikka kaikki asiat eivät hänestä ehtineet liittyä toisiinsa. Anneli ahmi Sudenmarjaa aamuyöhön saakka, ja Lilli pohti yksinäisyydentunteen vaikutusta ihmiseen.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kirja, joka sai minut itkemään vihasta: Jojo Moyes - Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Gummerus 2015 (2012)
Suom. Heli Naski
476 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Argh. Sotii arvojani vastaan.
No niin. Aloitetaan hyvistä puolista. 

Kerro minulle jotain hyvää on helppolukuinen. Se on viihdekirjallisuutta, joka pyrkii ottamaan hieman kaavasta poikkeavan lähtökohdan: se on tarina neliraajahalvautuneesta Willistä ja tämän avustajaksi palkattavasta Louisasta. 

Kerro minulle jotain hyvää -romaaniin mahtuu monenlaisia tunteita, ja teos pyrkii avartamaan lukijan käsitystä itsemääräämisoikeudesta ja vammaisen asemasta. Louisan osalta kyse on myös jonkinlaisesta kehitysromaanista, sillä päähenkilössä ja tämän pinnallisessa, suuntaa hakevassa elämässä tapahtuu muutoksia. 

Mutta eniten tahdon puhua siitä, miksi en pitänyt tästä kirjasta. Loppupostausta ei kannata lukea, jos ei tahdo pilata omaa lukukokemustaan. En lupaa olla paljastamatta liikaa. 

Nyt, heti lukemisen jälkeen, uin syvissä tunteissa. Olen niin vihainen, että itken. Taistelen omien moraalikäsitysteni kanssa ja mietin, pitäisikö minun hyväksyä romaanin loppu. Pitäisikö minun hyväksyä se? Pitäisikö minun olla niin suvaitsevainen, niin ymmärtäväinen, että ajattelisin vain Williä, joka on ainoastaan kärsinyt onnettomuutensa jälkeen?

Olen kasvanut perheessä, jolle vaikeavammaisuus on tullut tutuksi. Kyse ei ole neliraajahalvauksesta vaan kehitysvammaisuudesta, joka vaatii jatkuvaa hoitoa, läsnäoloa, asioiden hoitamista, terveyden tarkkailua. Se on ollut läsnä syntymästä saakka ja on vaikuttanut henkilön kasvuun ja kykyihin. Joku voisi sanoa, ettei varsinkaan jälkimmäisiä juurikaan ole. Vammaisuus on minulle ja perheenjäsenilleni hyvin henkilökohtainen aihe, ja kuvittelen tietäväni, mistä puhun.

Moyes käsittelee romaanissaan paljolti sitä, onko vaikeasti vammautuneella oikeus päättää oma elämänsä, tehdä avustettu itsemurha, päätyä eutanasiaan, kun elämä ei ole enää sellaista kuin se oli aiemmin. Minä yritän ymmärtää, minä todella yritän - tällaiseen tunteeseen on vaikea päättää kevytkirjallisuuden lukemista. On tietenkin erilaista vammautua onnettomuuden seurauksena ja menettää se, mihin on tottunut, kuin olla kehitysvammainen syntymästään saakka, mutta silti. Kuinka moni tällä pallolla voi valita elämänsä? Kuinka monella on mahdollisuus säädellä kärsimystensä määrää? Alan yhä enemmän uskoa Enorannan luomiin surukauriisiin, jotka kertovat ihmiselle annettujen surujen määrän. Toisille kohtalo tarjoaa enemmän kipua kuin toisille.

Ahdistuin jo alussa Moyesin luomasta maailmankuvasta. Willin kerrotaan olleen menestyvä, aktiivinen, fyysinen ja rikas ihminen - jotakin sellaista, minkä voisi kirjallisuudessa olettavan kääntyvän kasvukertomukseksi. Mutta koko lukemisen ajan minusta tuntui, että Moyes markkinoi seikkailullista, kokemuksellista, yksilöllistä maailmankuvaa: on tehtävä, koettava, seikkailtava niin kauan kuin pystyy. Miksei rauhalliset, samankaltaisina toistuvat koti-illat, kirjojen lukeminen, voisi olla arvokasta? Miksi olisi koettava kaikki mahdollinen, pelättävä samalla sitä päivää, jolloin ei ehkä pystykään?

Pahimmalta tuntuu, ettei kirjan sanoma suinkaan tunnu olevan vammaisuudessa tai vammaisten asemassa vaan siinä, miten elämä pitää elää täysillä. Totta kai kyse on myös oman elämän päätöksistä, itsemääräämisoikeudesta, mutta romaani korostaa elämässään eksyneen Louisan tulevaisuutta. Will hokee häntä jatkamaan elämässään eteenpäin eikä halua naisen jumittuvan hänen kotiinsa, häntä hoitamaan. Tämä teki minut niin vihaiseksi! Miksi romaani vähättelee hoitajia? Miksi vammaisten hoitajat nähdään ihmisinä, jotka eivät ole löytäneet suuntaa elämälleen ja jumittavat ammatissaan vain siksi, ettei parempaa ole tarjolla? Miksei romaanissa mainita, miten tärkeää, elinehtoisen tärkeää työtä he tekevät? Miksi Will painostaa Louisaa opiskelemaan ja kehittämään itseään? Eikö hoitajatyössä voi kehittyä henkisesti? Vammaisen hoitaminen on äärimmäisen raskasta työtä. Vammaisen omaisen rooli on äärimmäisen raskas. Näitä rooleja pitää osata arvostaa. Vammaisten hoitajat tekevät tärkeää, tärkeää työtä. Ilman heitä moni ihminen menettäisi perheenjäsenensä, moni ihminen menettäisi elämänsä.

Tuntuu suorastaan julmalta, että hetkessä elämistä ja elämään tarttumista peilataan Willin kautta. Aivan kuin vammaiset olisivat peilejä, joista terveet voivat kauhistella, että tosiaan, minun on aika tehdä omalle elämälleni jotain, kun vielä voin valita. Tämä ajatus häiritsi lukemistani ja sai minut voimaan pahoin. Vammautuminen ja kehitysvammat ovat väärin, ne ovat asioita, joita ei soisi kellekään, ne eivät tee elämästä sellaista kuin sen kuuluisi olla - mutta olen silti eri mieltä siitä, että sitä toisenlaista, heille mahdotonta elämää pitäisi väkisin tavoitella. Toisille annetaan toisenlainen elämä. Se saattaa olla kärsimystä, mutta se saattaa myös opettaa. Elämä on itsessään tärkeä, eikä arvokasta ole vain aktiivinen, fyysinen toiminta.En tuomitse eutanasiaa, saatan jopa ymmärtää vaikeasti sairaiden kivun helpottamisen, mutta vammaisasioissa minun on vaikea sitä ymmärtää. En pysty siihen.

Lukemisen päätteeksi olisin halunnut heittää kirjan seinään. Se herätti niin minussa niin suuria tunteita, ajatuksia ja kysymyksiä. Jos sukulaiseni pystyisi pukemaan ajatuksensa sanoiksi, olisivatko ne: Minä haluan kuolla. Elämäni ei ole arvokasta. Ihminen on tarkoitettu toisenlaiseen elämään. Minulla on oikeus päättää

Niinkö se olisi? Eikö mitään merkitystä ole sillä, mitä perhe ja läheiset tekevät, mitä he uhraavat ja mitä he tekevät saadakseen toisen tuntemaan itsensä merkitykselliseksi? Eikö mitään merkitystä ole sillä, millaiseksi omaisten kärsimys muodostuu, jos vammainen tai vammautunut ihminen kuolee? Onko elämässä kyse vain yhdestä yksilöstä ja yksilön valinnasta? Mitä kaikkea ihminen on oiketettu valitsemaan? Kuoleman? En usko.

Muualla: Ulla tiivistää postauksensa lopussa ajatuksia, joilla minäkin olisin voinut kirjaa kuvata; Sara piti paljosta ja kirja muistutti häntä lempielokuvistaan; Ninasta kirja oli sekä ennalta-arvattava että viihdyttävä.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Lapsuudenkirjamuistoja

Gunhild Sehlin: Marian pieni aasi
WSOY 1995 (1962)
Suom. Aila Meriluoto
119 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hymyilen herttaisuudelle ja hartaudelle.
Lapsena levitin kaikki kirjastonkirjat makuuhuoneen lattialle ja arvoin enttententtenillä, mistä kirjasta aloittaisin. Katselin kirjoja paljon jo ennen lukemaan oppimista: silloinkin levitin kirjat ja lehdet lattialle ja aloin sopottaa Nalle Puh -lehdistä itse keksimiäni tarinoita (näin äiti on kertonut). 

Aivan pienenä tyttönä rakastin muun muassa Harjanteen Minttu-kirjoja, Koskimiehen Pupu Tupunaa (äidin inhokki), Schultzin Eppu-sarjakuvakirjaa ja äidin kirjoittamia muistelmia lapsuudestani. Otso-herran pato ja Simo ja metsän eläimet olivat myös suosikkejani, ja jälkimmäisen ostin kirjaston poistomyynnistä omalle kummipojallenikin.

Alakouluajoiltani muistan lukutoukkavaiheeni, johon kuuluivat klassiset Viisikot, SOS-sarja, Anna- ja Runotyttö-teokset, Mystery Club, Babysitters' Club, ylipäätään kaikki mahdollinen, mitä käsiini sain. Kirjoitin tietokoneelle lukupäiväkirjaa, johon merkkasin yleistiedot nimestä kustantajaan ja lyhyet arviot kirjasta (plussat ja miinukset). Lukuaikakin oli tärkeä kirjata ylös. Jokaisen merkinnän maalasin eri värillä kuin edellisen, ja aniliini oli suosikkini. Tässä huumorimaistiaisena kuudesluokkalaisen arvostelu Tottisalmen perillisestä (alkuperäisväreissään): 
Kirja: Tottisalmen perillinen
Kirjailija: Anni Swan
Kustantaja: WSOY
Painovuosi: 1914 oli alkuperäinen painovuosi
Sivut: 200
Lukuaika: 19.3.2005
Odotin kirjan olevan takakannen perusteella: Juonen kuvittelin olevan samankaltainen kuin Ollin oppivuosissa.
Kirja oli:
a)  Sisällöltään: Erittäin huono. Ensin luulin, että Klaus on päähenkilö, mutta sitten huomasin, että päähenkilöksi nousi Yrjö. Siitä miinusta. Kirja oli surkea. Klausta pidettiin roistona, vaikka tämä oli vian hieman villi.
b)  Ulkoasultaan: Vanhanaikainen kuva. Tosi inhottavan näköinen. Mummojen aikainen
Kokonaispisteet: Kaksi vaivaista pistettä. En lue uudestaan. 
Suosittelen kirjaa: En sitten niin kenellekään.
Saamani kirjahaaste tsemppasi minut viimein etsimään käteeni kirjan, jonka muistan ensimmäiseltä kouluvuodeltani. Se on Gunhild Sehlinin Marian pieni aasi, kristillinen opettavainen kertomus. Sitä opettajamme luki meille ääneen, kun kävin ensimmäistä luokkaa, ja tarinoita kuunnellessamme meillä oli tapana värittää ruutuvihkon ruutuja erivärisillä kynillä. Olen aina tiennyt, että tämä kirja teki vaikutukseen pieneen minuun: en ole palannut siihen lapsuusvuosieni jälkeen, mutta nimi on pysynyt mielessä. Marian pienessä aasissa on täytynyt olla jotakin todella kiehtovaa, ja oli hienoa palata sen pariin lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Kiinnostava löytö oli, että olen maininnut kirjan ala-asteaikaisen lukupäiväkirjani Top 10-listalla. Täytyykin tehdä postaus noista nuoruuden suosikeista; aiemmat lukupäiväkirjat saavat uusia merkityksiä blogin myötä.

Marian pieni aasi on uskonnollinen kertomus, joka kertoo halveksitusta, kaltoinkohdellusta aasista ja siitä, kuinka tämä surkea olento päätyy rakastavan Marian käsiin. Maria on uskon ja pyhyyden symboli, kuten arvata saattaa: hänen luonaan ei tapahdu mitään pahaa, kaikkia rakastetaan, kaikki ovat tervetulleita. Parempaa kotia ei kukaan voi saada kuin mitä kristinusko elävälle olennolle antaa. 

Uskonnollisia teoksia olisi helppo kritisoida, koska en koe uskontoa tärkeäksi osaksi elämääni, enkä ajattele sen ohjaavan kovinkaan paljon arvomaailmaani. Sehlinin lastenromaanissa ei kuitenkaan ole mitään pahaa, vaan se on hellä, hyväntahtoinen kertomus uskonnosta. Sen tarkoitus on toki ohjata lapsi kristinuskoon ja Jumalan ja Jeesuksen rakkauteen - olen toisinaan pohtinut, kuuluuko lapsi kasvattaa uskontoon ja uskonnolliseen elämään - mutta Sehlinin kertomus on lapselle kirjoitetettu, taitava kertomus. Vaikka sen sanoma ja tapahtumat ovat aikuiselle itsestäänselviä ja läpinäkyviä, tarinan herttaisuutta ja vaarattomuutta ei voi kieltää. 
-          Kuinka kävi? hän kysyi. – Te palasitte pian. Oliko aasi niin hankala, että sinun oli käännyttävä? Istu lepäämään, Maria, niin minä vien aasin hakaan. Kyllä minä selviän.
-          Joosef kulta, sanoi Maria hymyillen. – Se on maailman paras aasi, johan minä sen sinulle sanoin. Me olimme kaivolla. Katsohan tätä! Säkit ovat täynnä ääriään myöten, eikä pisaraakaan ole läikkynyt.
Joosef hämmästyi. Hän tuijotti säkkejä pitkän aikaa. Sitten hän sanoi:
-          Sinun hoidossasi jokainen olento muuttuu lempeäksi ja hyväksi. Siksikö, että sinä itse olet hyvä?
-          En minä ole hyvä, Maria sanoi. – Mutta olen varma, että pikku aasi on. Ja sinä myös, Joosef.

Viiden kirjan haaste

Sain Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogista viiden kirjan haasteen. Kiitos siitä! Olen huono valitsemaan monesta: tässä tekstiä luonnostellessani jo huomaan, että jokaiseen kohtaan voisi mainita useitakin teoksia. Otan vähän omia vapauksia...kiinnostavia, kivoja ja keskeneräisiäkin kirjoja on niin monta.

Kirja, jota luen parhaillaan: Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Tämä valikoitui sairaslomaviikkomaratonini lukemistoksi, koska olen kyllästynyt lukemaan genrejä laidasta laitaan vain sen takia, että genrejä käsitellään kasien äikän tunneilla. Nyt halusin lukea jotakin, mitä en ole valinnut kirjastosta työni vuoksi. Söpöä, helppoa, välillä vaivaannuttavaa, mutta toisaalta tällainen romanttinen höpötys sopii elämääni juuri nyt täydellisesti. Oikeassa elämässänikin on taas ihanasti vaaleanpunaisia unelmia, kiinnostusta ja aitoa välittämistä. Kerro minulle jotain hyvää sopii siihen.

Kirja, josta pidin lapsena: Ensimmäisenä tulee mieleeni Marian pieni aasi, jota opettajani luki meille ääneen ekaluokalla. Yritin etsiä sitä käsiini viime vuoden haasteeseen, mutten sitten vaivautunut kyselemään kirjastojen varastoista. Nyt kyllä tekisi mieli saada tuo teos käsiini, sillä haluan tietää, miksi olen lapsena hurmaantunut tuosta uskonnollisesta tarinasta. Noin viidesluokkalaisena nautin heppakirjoista ja Maria Eräsen Kastanjan ratsumajatalo -sarjasta (tähänkin on palattava). Kirjoitin niistä kymmenittäin omia versioitakin. Myös Annat, Runotytöt ja monet muut voisi mainita.

Kirja, joka jäi kesken: Noloa myöntää, mutta opintojeni lukupiirissä en koskaan saanut luetuksi loppuun Sillanpään Nuorena nukkunutta. Se on joskus luettava, koen tämän suorastaan häpeälliseksi. Sen sijaan toista lukupiirissä kesken jäänyttä teosta en kaipaa: Arvid Järnefeltin Isänmaa ei saa minulta sympatiaa. Vapaa-ajallani jätän kirjoja jatkuvasti kesken: haluan lukea sitä, mikä kiinnostaa ja innostaa minua. En pelkää kirjojen kesken jättämistä, koska voihan niihin palata uudestaan sitten, kun sopivampi hetki löytyy. Usein niin ei kylläkään käy...mutta onneksi kirjoja riittää!

Kirja, joka teki vaikutuksen: Abulhawan Jeninin aamut on yksi vaikuttavimmista teoksista, joita olen lukenut. Samaan kategoriaan kuuluu Benmalekin Rakkaus vailla toivoa. Molemmat ovat raakoja ja julmia, ja ne vaikuttavat siksi, että ne kuvaavat maailmaa, johon ei tekisi oikeastaan edes mieli tutustua. Tutustuminen kuitenkin avartaa.

Kirja, johon palaan uudelleen: Vähän noloa tunnustaa, mutta nuorempana luin useaan otteeseen Nora Robertsin Tanssiaskelin. Pidin sitä silloin hyvänä ja ihanana kirjana. Luen harvoin kirjoja uudestaan, mutta viime vuoden suosikeistani haluan palata sekä Meriromaaniin että Pahaan puuskaan. Myös muut viime vuoden suosikit voisi laittaa uudelleen luettavien pinoon.

En ole ollenkaan perillä siitä, kenelle haaste on jo kulkeutunut, mutta linkkaan tähän nyt seuraavat blogit. Vastailkaa, jos huvittaa!

Aina joku kesken
Ainakin 52 kirjaa
Kirjahilla
Opus eka
Iltatähden syttyessä 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
WSOY 2015
473 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oh. Runollista, kaunista, moniuloitteista.
"Sumunsalpaaja ehti nähdä Hahtuvaaran Ulin kasvot. Poika katseli heidän peräänsä tekemättä elettäkään liittyäkseen seuraan, hän katseli heitä väkijoukon keskeltä mutta erkaantuneena siitä. Hänen poskiaan juovuttivat kyynelvanat, ja oli muutakin. Ulin kasvoilla oli jotakin hajonnutta mutta horjumatonta yhtä aikaa, hänen lapsenkasvoiltaan paistoi tehty päätös, joka oli aivan liian painava sellaiselle pienelle pojalle. Uli oli päättänyt tehdä jotakin suurta, aivan yksinään, ja Linania sulki oven ja jätti hänet ulos." 
Romaani surusta, menetyksestä, vallasta, taisteluista, elämästä ja rakkaudesta.

En ole varma, mistä suunnasta Enorannan suurta Surunhauras, lasinterävä -romaania pitäisi lähestyä. Aloittaisinko hahmoista, maailmankuvasta, hyvästä ja pahasta, ajankohtaisuudesta? Tässä romaanissa on niin monta tasoa, niin monta sanomaa, että kaikkea on vaikea jäsentää selkeiksi ajatuksiksi.

Surunhauras, lasinterävä on fantasiaromaani. Se on kertomus kahdesta maasta tai valtakunnasta, jotka elävät erillään toisistaan mutta jotka kuitenkin kohtaavat: toinen havittelee toiselta. Ehkä Enorannan luomasta maailmankuvasta on hyvä aloittaa: se on kiinnostava. Surukauriin saarilla eletään pienessä, tiiviissä yhteisössä, muusta maailmasta tietämättä. On vain saaret ja elämä niillä. On päivä, jolloin lapset ovat tarpeeksi vahvoja mutta yhtä lailla viattomia kohtaamaan surujensa määrän, ja on elämä, jossa ei tunneta, mitä sukka ja aasi tarkoittavat. Elämä on puhdasta, yksinkertaista, jopa askeettiselta vaikuttavaa, vaikka Enorannan tarina sijoittuu vuoteen 3114 - jonkin ajanlaskutavan mukaan. Toinen maailma on toisella tavalla lähempänä nykymaailmaa, Sidrineia on jonkinlainen karrikoitu kuva siitä, miten asiat myös voisivat olla: naisten ylivalta sortaa miehiä, sodat ovat yhä olemassa, valta on keskittynyt yhdelle henkilölle, heimot riitelevät ja sotivat keskenään. Maailmankuva ei ole imarteleva, mutta jollakin tavalla se on kuviteltavissa. Sidrineian valtakunnan ongelmia ei ole vaikea kuvitella nykypäivään. Niitä on jo.

Toisaalta tässä romaanissa on helppo tarttua sukupuolirooleihin. Mietin aluksi, onko - ja millä tavalla - Enorannan romaani feministinen romaani. Sidrineiassa valtaan on nostettu naiset, mikä näkyy Enorannan sanastossakin: puhutaan äidinmaallisuudesta ja kuningattarellisuudesta, ei kuninkaallisuudesta. Alusta asti on selvää, että naiset eivät takaa oikeutta: Sadeia on vastenmielinen hahmo, peittää pettymyksiään ja kaipaustaan vallanhimoon. Tasa-arvoa ei Sidrineiassa ole, miehet ovat arvottomia, heitä ei juuri kaivata. Surunhauras, lasinterävä onkin romaani vallankäytöstä ja sen seurauksista, sodasta ja siitä, miten toiselta kadehditaan jotakin, ryöstetään väkisin, käytetään väärin.

Surunhauraassa, lasinterävässä mikään ei ole niin mustavalkoista kuin aluksi voisi luulla. Olin valmis leimaamaan Kurkuman yksioikoisen pahaksi, ärsyttäväksi hahmoksi, mutta hänestä kuoriutuu inhimillinen ihminen. Myös Sadeia saa ympärilleen inhimillisiä piirteitä, selityksiä. Takakansiteksti on osuva: kaikki tavoittelevat jotakin, ja kaikkia ajaa rakkaus johonkin. Pienen Ulin hahmo on ihana, hellyttävä.

Aivan kaikkeen en tässä romaanissa ihastunut. Se avasi kyllä käsitystäni fantasiasta, vei minut lukutottumusteni ulkopuolelle ja nautin Enorannan harvinaislaatuisen huolitellusta, kauniista kielestä. En siltikään julistaudu todelliseksi fantasian ystäväksi. Loppupuolen taistelukohtauksista ja Sidrineian valtakunnan kohtalon ratkeamisesta en juurikaan ollut kiinnostunut. Minulle olisi riittänyt hieman vähäeleisempikin romaani. Kertojaäänet sulautuivat kauniisti toisiinsa, välillä tuntui kuin kirja olisi koostunut useista novelleista, mutta loppujen lopuksi tuntui, että kirjaan mahtui vähän liikaakin kaikkea. Kirjassa oli niin paljon, niin paljon, sekä hyvällä että huonolla tavalla.

Lopuksi on vielä mainittava elämä: miten paljon Surunhauras, lasinterävä kertookaan elämästä. Siitä, miten elämään ehkä on määrätty tietty määrä suruja ja taakkoja kannettavaksi, toisilla niitä on enemmän. Jokainen kohtaa suruja ja vastoinkäymisiä, mutta kirjan edetessä kohtalonusko kyseenalaistetaan. Ehkä aina ei ole kyse pelkästään kohtalosta, vaan omaan elämäänsä voi vaikuttaa itse. Hyviäkin asioita tapahtuu. Kuten lopussa todetaan:
"maailma oli jatkuva epätodennäköinen ihme."
Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Eniten minua kiinnostaa tie, Mustetta paperilla

Sairaslomaviikon lukumaraton (20:40)

Cats, books & me -blogin Kirsi ilmoitti maratoonaavansa kirjojen parissa kokonaisen viikon: hän haluaa pidentää päivittäistä lukuaikaansa ja saada luettua suuren kirjapinonsa teoksia. Olen itse kaivannut lukumaratonia koko syksyn; opetöiltäni en ole mitenkään ehtinyt paneutua lukemiseen niin täydellisesti kuin lukumaratonien aikana on tullut tehtyä.

Siinä missä kausi-influenssasta yleensä valitetaan, minä nostan nyt esille yhden hyvän puolen: ehdin lopultakin paneutua lukemiseen (nyt, kun pahin on jo ohitse, silmiä ei enää särje mutta sairaslomaa on yhä neljä päivää jäljellä) hyvällä omallatunnolla (no, melkein; olen jo lähes kuumeeton, joten voisin myös suunnitella tunteja...muttamutta). Aion siis hellitellä itseäni lukumaratonilla: luulen kyllä lukevani koko viikonkin keskimääräistä enemmän, mutta aion myös panostaa tähän ensimmäiseen päivään. Lukumaratonpäivissä on jotain niin erityistä: nautin siitä, kun saa keskittyä vain kirjoihin ja lukemiseen, kertoa välillä, miten lukeminen edistyy, ja uppoutua sellaisiin maisemiin, joihin ei muuten välttämättä olisi tullut uppoutuneeksi. Keskityn siis lukemiseen erityisesti tänään (ja raportoinen edistymisestäni), ja toivon, että tämän fiilistelypäivän voimalla jaksan keskittyä loppuviikosta myös työasioiden suunnitteluun.

Rakensin viikonloppuna olohuoneeseen sairaspesän.
Nyt se saa toimia lukumaratonin lähtöpisteenä.

Influenssalukumaraton on siinäkin mielessä jännittävä, että se pakottaa valitsemaan niistä, mitä tällä hetkellä hyllyssä tarjolla on. Kirjastosta olen kahminut roimasti fantasia- ja scifikirjallisuutta (perehtyäkseni niihin ammattiroolissani), joten olen täysin mukavuusalueeni ulkopuolella. Kiinnostavimmat teokset saattavat olla omasta hyllystäni, mm. Neidonhius odottelisi lukijaansa.

Aloitan puuhan yhdeltätoista. Sitä ennen ehdin vielä laittaa sairastajan hätäruuan uuniin (uunimakkaraa, koska kipeänä ei ehdottomasti tarvitse syödä terveellisesti eikä panostaa kokkaamiseen). Enorannan Surunhauras, lasinterävä on ollut hyvän tovin kesken, ja olen ollut siitä innoissani (vaikka se onkin fantasiaa). Aloitan maratonprojektini sillä. Lukuintoa kaikkien maratonviikkoon! :)

16.50: Surunhauras, lasinterävä on viimein luettu loppuun. Se on kaunis, omintakeinen kirja, josta tekisi mieli puhua suurena nuortenkirjana. Se kertoo niin monista painavista asioista, että minun on ryhdyttävä kirjoittamaan siitä saman tien. Vaikka en olevinaan ole enää kovin kipeä, väsymys painaa lukemista. Piti ottaa välissä torkutkin. Olen lukenut tänään 217 sivua. Katsotaan, mihin seuraavaksi tartun.

20.40: Tartuin Moyesin kehuttuun viihderomaaniin Kerro minulle jotain hyvää. Ensimmäisten neljänkymmenen sivun aikana en ollut lainkaan vakuuttunut - lähinnä itkin sisäisesti kirjan tylsyyttä ja kaavamaisuutta. Kaavamainen ja turvallinen romaani on toki vieläkin, mutta näemmä sisälläni on sittenkin myös sellainen klassinen naislukija, joka viehättyy romanttisesta tarinasta, jossa nainen osoittaa hoivaviettejään kärttyisää miestä kohtaan ja joka selvästi on johtamassa romanssiin. Jatkan lukemista. 330 sivua tahkottu. On pitänyt puuhailla kaikkea, eikä tästä nyt ihan kunnollista vuorokausimaratonia tule - mutta onneksi onkin koko loppuviikko aikaa. Päivittelen tätä ensimmäistä vuorokautta aina silloin tällöin, ja katsotaan, miten muu viikko sujuu.

torstai 21. tammikuuta 2016

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Bazar 2015 (1965)
Suom. Ilkka Rekiaro
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Vau. Huokaus.
"Sinä vuonna ja etenkin talvikuukausina Stoner palasi yhä useammin sellaiseen epätodellisuuden tilaan; hän pystyi tahdonvoimalla irrottamaan tietoisuutensa sitä pidättelevästä ruumiista ja tarkkaili itseään kuin olisi ollut oudon tuttu vieras, joka teki niitä oudon tuttuja asioita joita hänen oli tehtävä. Hän ei ollut aiemmin kokenut moista jakautumista. Stoner tiesi, että hänen pitäisi olla siitä huolissaan, mutta hän oli puuduksissa eikä saanut itseään vakuuttuneeksi siitä, että asialla oli merkitystä. Hän oli neljäkymmentäkaksivuotias eikä nähnyt edessään mitään mistä olisi halunnut nauttia, eikä takanaan juuri mitään minkä olisi välittänyt muistaa. "

Kehuttu tarina maatalon pojasta, josta kasvaa työhönsä uppoutuva mies ja jota elämä kohtelee kaltoin.

Viimein: Kehuttu ja keskusteltu, Blogistaniassa vuoden parhaaksi käännöskirjaksi valittu Stoner on odottanut minua kesästä saakka. Se on tehnyt mieli lukea, koska sitä on kehuttu paljon; se on jäänyt lukematta, koska se ei ole houkutellut minua. Eilen tartuin siihen viimein, otin sen lattianrajakirjahyllystäni (olen sisustanut väliaikaisesta asunnostani erään nurkan kirjoilla) ja jäin lukemaan. Istuin hyvän tovin lattialla seinää vasten nojaten, ja totesin, että tämä on hyvä. Se ei välttämättä ollut sellainen kuin odotin (joskin olen aika taitavasti vältellyt Stonerin juonikuvaukset), se ei herättänyt suurta ahaa-elämystä vaan oli pikemminkin koko ajan sellainen kuin kirjan pitääkin olla. Luin Stoneria, koska se oli kirja, ja luin sitä, koska se oli tarina.
 
Tapahtuminen: Williams kirjoittaa Stonerin elämästä oivallisesti. Ihailin hänen yksinkertaista, toteavaa tyyliään. Olen aina pitänyt sellaisesta, mutta Williamsin kirjoitustapa ei muistuttanut suomalaisen tyylisuosikkini Tammisen tapaa kirjoittaa. Williams toteaa siellä, missä epäonnisen päähenkilön elämässä vain tapahtuu: aika kulkee lyhyissäkin virkkeissä, tapahtumat vyöryvät hetkestä toiseen, Stoner saa ystäviä, sitten eräs heistä menehtyy sodassa, sitten alkaa opiskelu, sitten hän tapaa Edithin. Vastapainona tälle luettelevalle tyylille - joka sopii erinomaisesti Stonerin elämän tiivistävään romaaniin - ovat muutamat tärkeät hetket, joissa kerronta avautuu laajemmaksi. Kun Stoner viimein löytää onnen, ainakin hetkeksi, myös tunteita ja maisemia kuvaillaan, elämä tarkentuu yksityiskohtaisiksi kuviksi. Silti, lopulta, Stonerin elämä on sarja tapahtumia, joita varjostavat epäonni ja epäoikeudenmukaisuus. Miten inhosinkaan sekä Edithiä että Lomaxia!

Stoner:  Stoner on paras elämänkulkuromaani, jonka olen lukenut. En aina lämpene romaaneille, jotka alkavat lapsuudesta ja kuvaavat henkilön kehitystä, elämää ja sisäistä kasvua, mutta Stonerista nautin. Nuo yllä mainitsemani tapahtumiset, elämänkulkuun vaikuttavat seikat kerrotaan niin hillityllä ja hallitulla tyylillä, etten voinut olla vakuuttumatta. Vakuutuin myös kirjan lopusta, siitä, miten Stoner kyselee itseltään, mitä hän oikein oli odottanut.

Kirja: Lopuksi on vielä todettava, että Williamsin Stoner on Kirja. Se koostuu kaikista niistä aineksista, joista hyvä romaani koostuu. Se on ilmaisultaan selkeää ja tarkkaa, se on tarinallisesti oiva kertomus, siinä on tietty määrä surua ja tietty määrä onnea. Sitä voisi kuvata katkelmalla, jonka olen poiminut Susan Fletcherin upeasta romaanista Tummanhopeinen meri


"Kalamies kysyy minulta: Mistä syntyy hyvä tarina? Sinä jos kuka sen tiedät.
Tuumailen asiaa. Siinä pitää olla onnea – ihmisiä, jotka löytävät onnen. Pitää olla maisema, joka täyttää mielen ja jonka voi nähdä niin elävästi, että tuntuu kuin siinä voisi kävellä. Pitää olla rakkautta. Ehkä vähän surua. Ja jonkinlainen matka."
Stoner on herättänyt blogimaailmassa paljon keskustelua, ja kuittaan sillä Helmet-haasteesta keskustelukohdan (vaikka romaanista saisi kyllä kirjanaamankin...). Monet ovat teoksen lukeneet, ja mainitsen tässä nyt muutamia lukemisen arvoisia postauksia: Kirjojen kamariCats, books & me, Eniten minua kiinnostaa tie ja Järjellä ja tunteella.