tiistai 12. tammikuuta 2016

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Teos 2014
334 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hih. Hupaisa.

Melkein kaikki liikkumaan kykenevät asukkaat olivat paikalla, sillä poraamista ja pauketta oli nyt kärsitty jo toista viikkoa. Suojamuovien toimittaminen oli viivästynyt, vedentulo saattoi keskeytyä ilman varoitusta ja huhut tavaroiden katoamisesta ja omaisuuden vahingoittumisista lisääntyivät päivittäin. Fysioterapeutti oli sulkenut vastaanottonsa ja viriketoiminta oli ajettu alas.
            ”Kaivetaan sieltä hyvän hengen pussukasta iloista mieltä oikein monta kourallista! Samassa veneessähän me kaikki tässä olemme!” Sundström huuteli ja levitti kätensä kuin Luciano Pavarotti ottaessaan vastaan yleisön suosionosoituksia, vain suuri riepu puuttui vasemmasta kädestä. ”Iso jaksuhali!”
Ehtoolehtoon iskee remontti. Pois on päästävä, ja pääseväthän vanhukset, hehän kykenevät itsenäiseen elämään. Lindgrenin kriittinen mutta humoristinen kuvaus vanhusten elämästä ja kohtelusta.

Haloo! Ehtoolehto-kirjojen jälkeen tekee mieli huutaa haloo! Miksi tätä tapahtuu? Miten oikein kohtelemme vanhuksia, vanhempiamme ja isovanhempiamme? Lindgren kirjoittaa humoristisesti mutta ottaa samalla kantaa moniin vakaviin asioihin. Ehtoolehdon pakolaisissa lähtökohtana on luonnollisesti vanhusten asema ja kohtelu, mutta se ehtii tuomaan esille myös teknologian haasteet, maahanmuuttajiin kohdistetut epäluulot ja epäoikeudenmukaisuudet sekä eutanasiaan liittyvät moraaliset kysymykset.

Hupaisa: Lindgrenin mummoromaaneille on vaikea olla nauramatta. Ne ovat hyväntahtoisia ja hyväntuulisia, kepeitä mutta kantaaottavia. Tekisi mieli sanoa, että Lindgrenin huumori syntyy liiottelusta ja epäkohtien korostamisesta, mutta toisaalta: liioitteleeko Lindgren? Ei voi kiistää, etteikö Lindgrenin käsittelemät ongelmat olisi todellisia: vanhukset lähetetään sairaalaan kuolemaan, eutanasia tuomitaan jyrkästi, vanhusten ajatellaan taantuneen takaisin lapsiksi eikä kasvaneen itsenäisiksi ihmisiksi. Hurmaavaa huumoria syntyy toki siitä, miten hyväntahtoisesti Lindgren hymyilee hahmoilleen: teknologia on kummallista mutta siihen kuitenkin tartutaan, muisti pätkii mutta niinhän sen kuuluukin. Oman hupinsa lukija saa sivuhenkilöistä, jotka kärjistetään karikatyyreiksi: sairaanhoitajille, avustajille ja Ehtoolehdon henkilökunnalle on toisinaan pakko hekottaa. Niin kärjistettyä - ja silti niin totta.

Hahmot: Ehtoolehdon pakolaisissa parasta on hellyttävä, hurmaava henkilökaarti. Äidinkielenopettajana en voi olla samastumatta hupsuun, kieliongelmiin puuttuvaan Anna-Liisaan, vaikka päähenkilö Siiri on hänkin omalla tavallaan kiinnostava, pohdiskeleva hahmo. Irmakin tuntuu jo tutulta.Vakava, hiljaisempi Margit saa tutun mummotrion havaitsemaan, että ihmisten taustalta löytyy mitä vakavimpia ja syvempiä ajatuksia. Ehtoolehdon pakolaisia lukiessa tuntui siltä, että olen palannut tuttujen ihmisten luo. Miten avartavaa olisikaan viettää aikaa tällaisten mummojen kanssa! Suurlähettilään kummalliseen elämään en tosin tahtoisi tutustua tarkemmin.

Hutera: Hauskuudestaan huolimatta Ehtoolehdon pakolaiset ei säväyttänyt minua ykkösosan tavoin. Romaani perustuu eritoten sille, että Ehtoolehdon asukkaat pääsevät karkaamaan itsenäiseen elämään ja osoittavat siten, että ihmisarvo ja itsenäisyys kuuluvat ikäihmisillekin. Vaikka epäselvyyksien vyyhti tuntuu olevan olemassa jo kirjan alusta lähtien, kirjassa esitellään enimmäkseen vanhusten kimppakämppäasumiseen liittyviä hassutuksia ja kummallisuuksia. Varsinainen arvoitusosuus lähtee ratkeamaan vasta aivan kirjan loppupuolella, ja lopulta osa asioista painetaan villaisella. Siirin nigerialaisystävien kohtalokin jää vähän epäselväksi: toisaalta nämä yhdistetään verojen kiertämiseen, toisaalta aitoon auttamisen haluun. Olisin toivonut kirjalta selkeämpää otetta muukalaisvihan käsittelyyn, kun vanhuksia ja maahanmuuttajia kerran jollakin tavalla kirjassa verrataan.

Kuittaan kirjalla HelMetin tämän vuoden haasteesta kohdan 44: kirjassa joku kuolee.

Muualla: Ulla piti enemmän kakkososasta kuin ensimmäisestä; Amma muistuttaa kirjan sanomasta, jonka mukaan ei ole olemassa vain yhtä tapaa olla vanha, ja Annikaa alkoi hymyilyttää jo teoksen ensivirkkeistä asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti