sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Lapsuuden lemppari 3: The Babysitters Club

Ann M. Martin: Valerie ja aavepuhelut (The Babysitters Club 2)
Tammi 1991 (1986)
152 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Nostalgista ja hymyilyttävää.

Rits, rits, rits.
Mikä se oli?
Marshallien kissa se vain asettautui sanomalehtipinon päälle.
Tip, tip.
Mikä se oli?
Vesi tippui tiskialtaaseen.
Jokainen pieni rasaus teki minut hulluksi. Avasin taas television. Yritin katsella sitä, mutta katseeni harhaili pimeisiin, takapihalle avautuviin ikkunoihin. Viimein en enää kestänyt enempää. Suljin verhot.

Alright. Sanotaan nyt tähän alkuun. Jos olet ollut lapsena lukutoukka ja ahminut kirjastostasi lähestulkoon koko lasten- ja nuortenosaston JA päätät aikuisena palata lapsuudenlemppareihesi, noudata seuraavia ohjeita: 1) varaa kirjastoreissuun aikaa, 2) varaa kirjastoreissulle tarpeeksi iso ja helposti kannettava kassi 3) varmista, ettet joudu kulkemaan nostalgiapinosi kanssa pitkiä matkoja. Saattaa olla, että ahnehdin kerralla vähän liikaa - uskotteko, jos sanon, että lanuosastolta löytyy vaikka mitä ihanaa! - ja voi olla, että olen ahnehtinut kotona vähän lisää. Yhden päivän aikana olen ehtinyt lukea kaksi kokonaista lapsuuslempparia.

Sarjojen sarja, kaikkien alakouluikäisten luottojatkumo: The Babysitters Club! En varsinaisesti muista rakastaneeni näitä kirjoja lapsuudessani, mutta lukupäiväkirjani sisältää useamman arvostelun. Sitä paitsi sarjat koukuttavat lapsia. (Ja ehkä vähän aikuisia. Sitä ehtii lukemisen aikana tutustua hahmoihin, ja kun tietää heidän tarinansa jatkuvan, tekee mieli lukea lisääkin. Ehkä joskus on fiilisteltävä muiden Babysitters-kirjojen parissa.)

Valikoin luettavakseni Ann M. Martinin moniosaisesta sarjasta kakkososan, sillä ensimmäistä ei ollut saatavilla. Valerie ja aavepuhelut kirjassa ääneen pääsee Valeria (olin unohtanut, että kukin lapsenvahti toimii vuorollaan kirjoissa kertojana). Hänen kauttaan seurataan varhaisnuorten lapsenvahtikokemuksia. Kirja tarjoaa nuoremmille vähän jännitystäkin, sillä lähiseuduilla on kierrellyt varasteleva aavesoittaja, ja valitettavasti myös lapsenvahtikeikoilla puhelimet soivat syyttä...

Martinin varhaisnuortenromaani on kepeää, hauskaa luettavaa. Dialogi on helppoa, joskin vähän vanhahtavaa: vanhemmat lukijat voivat nostalgisoida sitä, kun "videot ovat rikki", ja sitä, kun hätätilanteessa vanhemmat tavoittaa ravintolan numerosta, ei kännykästä. 

Valerie ja aavepuhelut on hyvä osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun jostakin asiasta huhutaan ja pelkoa lietsotaan. Mitä enemmän jotakin alkaa pelätä, sitä enemmän näkee merkkejä lähestyvästä vaarasta. Lapsenvahtitytöt kavahtavat jokaista risahdusta, mutta niin tuntuvat aikuisetkin olevan huolissaan. Pelon käsittely onkin hyvä, tärkeä tehtävä lastenkirjallisuudelle, ja Martin tekee sen varmasti, lukijoidensa kehitystason huomioon ottaen.

Lukiessani mietin Suvi Aholan kolumnia (HS 24.7.2016), jossa hän pohtii aikuishahmojen yhteenlyöttäytymistä ja epäluotettavuutta. Aholan mainitsemat tiukan kasvatuksen vanhemmat näkyvätMartinin sarjassa: esimerkiksi ujon ja säikyn Annen (joka on lähes toisinto Blytonin kaimasta) isä kieltää tyttäreltään lähes kaiken. Kuitenkin, kuten Tekstibongauksen ensimmäisessäni tekstissäni pohdiskelin, minulle aikuishahmot näyttäytyvät ennemminkin mahdollistajina kuin lapsen luottamuksen pettäjinä. Kun aikuisiin ei voi luottaa, lasten on pärjättävä yksin tai vähintäänkin näytettävä tiukoille vanhemmille, että he pärjäävät. Sillä tavalla voi vähän usuttaa lapsilukijoitakin kokemaan, että hei, jänniä asioita tapahtuu ja lapsilla on oikeus seikkailla.

Potter-maraton: tästä se alkaa (lopuksi)

pottermaraton900px
https://lukujonossa.fi
En tälläkään kertaa saanut aikaiseksi osallistua klassikkohaasteeseen, niin mainio haaste kuin se onkin. Sen sijaan lapsuudenkirjainnostukseni ansiosta päätin ottaa osaan Potter-maratoniin, jota Harryn syntymäpäivän kunniaksi pitää Lukujonossa-blogi. 

Tarkoituksena on siis kahlata Potter-kirjallisuutta sen minkä vuorokaudessa ehtii. Minulla lukemista odottavat sarjan aloittava Harry Potter ja viisasten kivi sekä nelososa Liekehtivä pikari. Lisäksi olen lainannut sarjan suomentamisesta kertovan teoksen, jonka lukemista odotan erityisesti. Mukava on tietysti palata vuosikausien jälkeen Pottereihin ja katsoa, mitä tapahtuu.

Aloitan sunnuntaina klo 16.

Klo 18: Hahaa! Enpä olisi uskonut innostuvani Pottereista tähän tapaan. Rowlingin teksti osoittautui helppolukuisemmaksi kuin mitä muistinkaan, ja olen ahminut Viisasten kiveä jo yli puolivälin. Saa nähdä, riittääkö lukemista huomiseen saakka, jos jatkan samalla vauhdilla :D Lukiessa muutamat lauseet ovat herättäneet muistoja aiemmilta lukukerroilta, jolloin jotkut tietyt virkkeet, tapahtumat tai lausahdukset ovat hihityttäneet tai muuten kiinnostaneet. Täytyy palata Potter-muistoihin myöhemmin. Kahden tunnin jälkeen olen lukenut 180 sivua ja dipannut aivan liian monta sipsiä Ranch-dippikastikkeeseen. Viimein on mukava lukumaratonrauha ja maltan keskittyä vain lukemiseen :)

20.45 Voi, vähän harmittaa, ettei kirjastossa ollut saatavilla kaikkia Potter-kirjoja - olisi niin kätevä jatkaa ensimmäisestä osasta toiseen. Toisaalta Salaisuuksien kammio ei ole koskaan lukeutunut lemppareihini. Olen nyt lukenut Viisasten kiven kokonaan, ja pohdiskelen parhaillani, miten suuria sanoja Rowling kirjoittaa muun muassa elämän muuttumisesta, urhoollisuudesta, hyvyydestä ja pahuudesta. Olen pohtinut, itkenyt ja nauranut; viimeksi mainittua muun muassa kohtauksessa, jossa Dumbledore kertoo oksennuksen makuisesta Bertie Bottin joka maun rakeesta ja nostaa sitten suuhunsa korvavaikun makuisen. Tämä kuuluu lapsuudenaikaisiin hihityksenaiheuttajiin. Potterit innostavat edelleen enemmän kuin osasin aavistaa. Seuraavaksi Jaana Kapari-Jatan työn pariin. Sivuja luettuna 335.

22.25 Maraton on sujunut lukien ja muuta puuhaillen. Viime tunnit olen käyttänyt Kapari-Jatan suomennostyöstä kertovaan kirjaan. Sitä olen lukenut 81 sivua. Nyt tuntuu kuitenkin sopivalta hetkeltä siirtyä takaisin mielikuvitusmaailmaan ja aloittaa Harryn neljäs seikkailu. Jännittää jo, mitä mieltä Liekehtivästä pikarista olen. 

0.15 Liekehtivä pikari on imaissut mukaansa. Olen lukenut sitä nyt 126 sivua. Pian taitaa olla nukkumaanmenoaika. Tälle päivälle luettuja sivuja on kertynyt yhteensä 542. 

10.50 Tänä aamuna jatkoin maratoniani vartin yli yhdeksän, joten olen nyt lukenut puolisentoista tuntia. Olen lukenut Liekehtivää pikaria eteenpäin peräti 120 sivua, joten lukuvauhtini on melkoinen. Potterit tuntuvat loistavilta maratonkirjoilta monestakin syystä. Ensinnäkin ne herättävät nostalgiatunteita, jolloin on selvitettävä, miten tässä nyt kävikään tai missä tulee odottamani kohta; toisekseen Potter-miljöö on huikaisevan laadukas ja tarkka, yksityiskohtainen. Ja kuten Kapari-Jatta Pollomuhku ja Posityyhtynen -kirjassaan toteaa, Pottereiden hahmoissa on tunnistettavissa kaikille tuttuja henkilötyyppejä. Sitä paitsi juonenkäänteet ovat kiinnostavia ja kirjassa pääsee sekä hihittämään huumorille että nieleksimään kohtalokkaampien tapahtumien kohdalla. Alan ymmärtää, miksi moni pitää tästä sarjasta, ja odotan jo, että pääsen postaamaan kirjoista.  Sivuja luettuna 662.

13.45 Vielä pari tuntia jäljellä. Kolmivelhoturnajaiset ovat käynnissä, ja huomaan Pottereiden olevan kertomus paitsi hyvästä ja pahasta, myös yksinäisyydestä, julkisuudesta, kiusaamisesta ja ystävyydestä. Miten paljon kaikkea - pidän tästä syvemmästä sävystäkin. Harkitsen jopa lukevani Pottereita lisää maratonin jälkeen. Nyt luettuja sivuja on yhteensä 790.  

15.55 Huh. En enää jaksa :D Maraton on ollut aivan huippu, sain viimeinkin keskityttyä kunnolla lukemiseen, mikä on ollut ongelmana viimeisten parin maratonpäiväni aikana. Ahmin parin edellisen tunnin aika Liekehtivää pikaria oikein kunnolla, ja sain luettua sitä yhteensä sivulla 536. Koko maratonin aikana luin sivuja peräti 952, mikä jää vain hitusen tuhannesta. Mieli on virkeä, mutta ennen kuin palaan Potterin ratkaiseviin tapahtumiin, pidän kirjastoreissun verran taukoa lukemisesta. 

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma (äänikirja)

Kuvaus talvisodan syttymisestä, muistamisesta ja muistamattomuudesta, lapsuudesta sodan jaloissa.

Eeva Kilpi on luottorunoilijani. Palaan hänen runouteensa aina silloin tällöin. Nyt tutustuin ensimmäistä kertaa Kilven proosaan, sotamuistelmien ensimmäiseen osaan. 

Olen vaikuttunut. 

Talvisodan aika on paras lukemani lapsuuskuvaus. Se on koskettava, järisyttävä, sopivasti epäluotettava ja monelta osaltaan liiankin tosi. Se on henkilökohtainen katsaus Suomen historiaan, ja se muistuttaa kuulijaa kotimaan menneisyydestä. 

Tarinan kertoja on nuori 11-12-vuotias tyttö. Kertomuksen alkupuolella hän kuuntelee perheensä kanssa tykkien jylyä: tuostako sota alkaa vai siihenkö lapsuus päättyy, tyttö miettii. Tämä kohta kosketti minua. Talvisodan aika on kuvaus sodan jalkoihin jääneestä lapsuudesta, siitä, miten pelko, epävarmuus ja kodista pakeneminen ovat vaikuttaneet lapseen.

Kilpi tekee kertomuksessaan todeksi sen, mikä on oikeastikin ollut totta. Elämänhaluisten, aitojen, tuntevien ihmisten elämä on muuttunut sodassa, joka on ollut Suomelle monin tavoin epäreilu. Kun ensimmäisen osan lopussa viitataan tulevaan, itkettää jo valmiiksi. Aivan hyvinhän tässä ei voi käydä, sen tietää jo. Tulevista kuolemistakin puhutaan, ja se surettaa. Hahmot tulevat hyvin läheisiksi. 

Talvisodan aika on romaani muistamisesta ja muistamattomuudesta, unohtamisesta. Se on kertomus traumoista ja järkyttävistä tapahtumista. Kun kertoja huokaa, ettei muista mitään suurista tapahtumista, kuulija voi vain huokaista takaisin: niin, mieli suojelee sinua. Sota on tapahtuma, joka muuttaa aivojen toimintaa, joka pakottaa mielen suojelemaan ihmistä. On asioita, joita on unohdettava, jotta pystyy toimimaan.

Lukija Liisi Tandefeltista tuli heti suosikkini. Hän eläytyy, vaihtelee äänenpainoja muttei tunkeile liikaa: hän on tarinankertoja. Seuraava osa on oikopäätä lainattava kirjastosta. 

Kilpi puhuu teoksessaan pakolaisista. Tuntuu, ettei syksyisen ja nykyisenkin turvapaikanhakutulvan ohessa ole muistettu ollenkaan, että suomalaisetkin ovat joutuneet pakenemaan vahvemman edestä. Pakolainen on saanut negatiivisen sävyn, sana viittaa jonnekin muualle, kauas meistä. Alempiarvoisiin. Miksi ihmisarvoa ei anneta niille, jotka pakenevat, ovat joutuneet jättämään kaiken tärkeän? Vaikka tulijoista monet ovat olleetkin nuoria miehiä eivätkä kaikki ole lähteneet tantereelle sotimaan, kärsimystä hekin ovat kohdanneet. Kilven sanoma järkyyvästä lapsuudesta ja sodan aiheuttamista tunnoista tuntuu nyt pelottavan ajankohtaiselta.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma (äänikirja)
WSOY Äänittämö 1990, digitointi 2009
Kesto: 6 h 48 min.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Krits. Särkyvää.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Lapsuuden lemppari 2: Seitsemän tassua ja Penny

Thomas Brezina: Ihastuneet koalat (Seitsemän tassua ja Penny)
Otava 2010 (2002), Sisters' Club
Suom. Annukka Kolehmainen
185 s.
Pisteitä: 3/5
Kertomus eläinrakkaasta Pennystä, joka pääsee kesätöihin eläintarhaan, kohtaa koaloita ja erään pahantekijän.
"Koalan piteleminen oli sanoinkuvaamaton kokemus. sen kiinteä keho tuntui mukavan lämpimältä. Koala oli melkein kuin pehmonalle, paljon painavampi vain."
Täh! Pennyllä on poikaystävä? Jotain on tapahtunut sitten alakouluvuosieni, jolloin olen viimeksi lukenut Seitsemän tassua ja Penny -sarjan ihastuttavia eläintenhoitotarinoita. Seitsemän tassua ja Penny -sarja näyttää kasvaneen liki kolmikymmenosaiseksi jättikokoelmaksi. Ainakin tässä tapauksessa lapsi on ehtinyt kasvaa kirjasarjaa nopeammin - tai jos vain ikävuosia laskee, niin sitten on kasvattu sarjasta ulos - ja Penny seikkailuineen on painunut unohduksiin.

Kuten niin monet muutkin lapset, podin alakouluajan melkoista lemmikki-ikää. Tilasin Lemmikki-lehteä ja liimasin kaneja, hamstereita ja heppoja seinälle ja leikekirjoihin, tilasin Villivarsaa ja etsin sen kautta kirjekavereita, kartutin pehmolelukokoelmaani, leikin tarvisin lumileopardia ja tietenkin luin eläinkirjoja. Hepat ja koirat olivat kova sana, mutta koska olen allerginen, minusta ei tullut heppatyttöä. Rakkaimmat pehmoleluni olivat Kolilta ostettu majava sekä - linkkinä Penny-sarjaan - makaava, lähes aidon kokoinen berninpaimenkoira Jessica. Ehkä Brezinan sarjasta intoutuneena käärin sen vasenta etutassua ideaalisiteeseen niin monta kertaa, että kun lopulta luovutin koiran eteenpäin, sen toinen tassu oli toista kapoisempi!

Ihastuneet koalat ei ollut minulle tuttu ennestään (se on ilmestynyt suomeksi vasta 2010, jolloin olin jo lukiossa). Se kertoo Pennyn kesästä, jolloin hän on töissä eläintarhassa. Eläinten ohella Ihastuneet koalat on tarina nuoruuden parisuhdeongelmista.

Oma juonteensa kirjassa on Pennyn pärjääminen. Romaanin mieshahmot eivät juuri ilahduta, vaikka pientä tyttökapinaa Brezina onkin onnistunut romaaniinsa kirjoittamaan. Miehet eivät nimittäin näytä kannustavan naisia heidän uravalinnoillaan: isä epäilee, ettei Penny palaa kesätöistä enää opiskelemaan, ja poikaystävä on niin mustasukkainen ja harmissaan, että suuttuu Pennyn päätöksestä toteuttaa omia unelmiaan. Kolumbus-veli puolestaan päätyy televisioon väittämään, että naiset ovat heikkoja ja vähemmän älykkäitä kuin miehet. 

Karikatyyrisilla mieshahmoilla tietysti korostetaan sitä, että tytöt ja naiset pärjäävät unelmiensa tavoittelussa ihan yhtä lailla, mutta naistenviikon naiskuva-analyysien jälkeen en voinut olla pohtimatta, minkälaisen kuvan naisista Ihastuneet koalat lopulta antaa. Kun isä epäilee, että Penny syöksyy innostuksissaan eläintenhoitajan ammattiin eikä kouluttaudu loppuun, hän maalaa tytöstä kuvan tunnepohjaisena, järkipäätöksiin kykenemättömänä henkilönä. Niin perinteistä naista! Aivan kuin sitä ei oman uransa tähden pystyisi tekemään järkipäätöksiä, vaikka mieli töihin jo tekisikin. 

Onneksi Ihastuneiden koalien hahmotuksessa on muutama piristävä poikkeus. Perheen kodinhoitajana on nimittäin mies, Ivan. Myös perheenäiti on kouluttautunut ja matkustaa työnsä takia paljon: hän ei siis ole pelkästään ruuanlaittaja.

Juonellisesti Ihastuneissa koaloissa alkaa tapahtua vasta puolivälin jälkeen, vaikka viitteitä jännittävistä tapahtumista annetaan jo ennenkin. Lapsen maailmassa uhkailut ja salaperäinen mieshahmo saattavat vaikuttaa hyvinkin pelottavilta, aikuislukijasta tapahtumat tuntuvat vähän epärealistiselta kohellukselta. Toisaalta juoni salaperäisine pahantekijöineen, selviytyjätyttöineen ja sympaattisine eläinhahmoineen sopii mainiosti omaan genreensä. Eläinrakkaus välittyy Brezinan kirjoista - ja lukija oppii uusia asioita muun muassa norsuista ja koaloista.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Unpopular Bookish Opinions

Sain suositun Unpopular Bookish Opinions -haasteen Kirjakko ruispellossa -blogista.
Haastehan kulkee seuraavin säännöin: 
Haasteen säännöt:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.
1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Toisinaan sitä tulee mietittyä, pitäisikö minun pitää tästä ja tästä, kun muutkin pitävät. Blogiaikanani ainakin Oneiron on ollut kirja, jota on kehuttu, josta pidin ensin itsekin mutta jonka koen koko ajan yhä vieraampana ja vieraampana. Kinnusen Lopottikaan ei auennut yhtä hehkeänä kuin monelle muulle. Herrndorfin kehuttu Ladaromaani ei auennut minulle eikä muuten oppilaillenikaan. Moittivat epäuskottavaksi.Punaisen muistikirjan naisesta muistan kuulleeni kehuja, mutta ei, minun kirjani se ei ollut.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Tähän voisi ehkä mainita jotakin aliarvostettua chick lit -kamaa. Sophie Kinsellan Himoshoppaajat ja muutkin teokset viihdyttävät minua, mutta kaikki eivät lämpene niille. 

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.
Luin vastikään DIMILY:n, ja olen sitä mieltä, että romaanissa toistetaan vähän vaarallistakin tarinaa pahispoikaan ihastumisesta. Rakkaustarina on sinänsä söpö, mutta päähenkilön pitäisi valita henkilö, joka kohtelee häntä paremmin.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Fantasia. Lapsena luin jonkin verran fantasiaa, ja nuortenfantasiaan yritän tutustua vieläkin (esim. Enoranta on aika mahti!), mutta yleisesti ottaen vierailen fantasiaosastolla harvakseltaan. Uusiin maailmoihin, kieliin ja kansoihin perehtyminen on uuvuttavaa.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Draco Malfoy tietysti. Ja tuon jo mainutun Maskamen teoksen pääpariskunta. 

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Ensimmäisenä tulee mieleen Patrick Modiano. Tiedetään, mikä kamala loukkaus kehutulle kirjailijalle! Minä en vain lämmennyt. 

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Twilight! Inhoan massailmiöitä, ja varsinkin enenn blogiaikaani tartuin harvoin kirjoihin, jotka olivat pinnalla vain siksi, että kaikki pitävät niistä.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.
Oi voi! Katson niin harvoin elokuvia, ja vielä harvemmin sellaisia, jotka perustuvat kirjoihin. Jos olisi vastattava jotakin, vastaisin kenties Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Tulevan Potter-päivän alla tunsin syvää inhoa tuota Potterien kakkososaa kohtaan. Voi tosin olla, että juuri elokuva on pilannut ajatukseni kyseisestä kirjasta.

Olen taas tylsä ja jätän etsimättä mahdolliset kohteet, jotka eivät ole haastetta vielä saaneet. Tarttukaa tähän! Tykkään lukea haastepostauksia :)

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Lapsuuden lempparit 1: Liian iso rakkaus

Katarina von Bredow: Liian iso rakkaus
Otava 2005 (2004), Voltti-sarja
333 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Äääh! Niin söpöö!
Kuuntele:  Taylow Swift - Love Story
Saako parhaan ystävän ihastukseen koskea? Mitä tehdä poikaystävälle, jonka kanssa ei halua olla? Kuinka selvitä äidin ja sitten äitipuolen lähdöstä? Miten auttaa pikkuveljeä ja kestää isää?
 "Sitten hän oli yhtäkkiä luonani, ja minä kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa ja tunsin miten muuri vihdoinkin suli pois kehojemme välisessä lämmössä. Hän suuteli minua, piteli minua hiuksista ja painoi kasvoni omiaan vasten, ja me suutelimme kauan sillä tavalla, hyvin, hyvin lähekkäin, ja joka ikinen solu minussa kääntyi ja rimpuili häntä kohti. Älä lopeta, ajattelin. Älä päästä irti, älä enää koskaan päästä minusta irti."
Aloitan aikamatkani lapsuusajan lukukokemuksiin Katarina von Bredowin nuortenromaanilla Liian iso rakkaus. Se muistui sattumalta mieleeni, kun etsin vanhempieni luota hyvää luettavaa. Kyse on teinivuosieni suosikkiteoksesta, johon palasin 13-14-vuotiaana useimpaan kertaan. Erityisesti yllämainitun suutelukohtauksen tulin lukeneeksi monta kertaa, ja muistan selanneeni kirjaa juuri siihen kohti, kun tuo ihanuus alkaa...Oih!

Lempikirjoihin suhtautuu usein varovasti. Pohdin vastikään samaa Meriromaanin kohdalla: voinko pitää tästä uudestaan? von Bredowin kohdalla minua epäilytti se, että kyse on nuortenkirjasta. Olisiko teksti liian yksinkertaista ja tapahtumat liian lapsellisia? 

Ilokseni saan kuitenkin julistaa tämän kirjan erityisen hyväksi nuortenkirjaksi. Vakuutuin von Bewdowin tyylistä viimeistään siinä vaiheessa, kun Katrinin luokan pojat vaativat luokan näytelmäprojektiin mahdollisimman paljon seksiä. Juuri sellaisia teini-ikäiset ovat! Saatoin nähdä pojat mielessäni, koska katselin heitä juuri vuoden verran äikänopen silmin. 

Liian iso rakkaus on vuonna 2005 ilmestynyt nuortenkirja, joka pureutuu moneen nuorelle tärkeään aiheeseen. Romaani käsittelee Katrinin ja Fridan ystävyyttä, huonoja parisuhteita, uusioperheitä, koulukiusaamista, äidin kaipuuta ja töihin pakenevaa isää. von Bredow on upottanut tekstiinsä monenlaisia pulmia, ja siksi romaani tuntuukin hyvässä mielessä täydeltä. 

Realismi on Liian ison rakkauden vahvuus. Sen hahmot on niin helppo kuvitella oikeiksi: tällaisina minä tosiaan teinioppilaani näin, ja tällainen olin varmaan itsekin. Ainakin kävi niin, että kun kirjaa luettuani menin vuoteeseen lapsuudenkodissani, vaivuin samanlaiseen haaveilutilaan kuin teininäkin. Liian iso rakkaus on ihana haaveilukirja! Vaikka se on realistinen kirja, se on myös teinieskapismia parhaimmillaan. Ah! Olen edelleen myyty. 

Katrinin ja Fridan ystävyys on aika klassinen tapaus, mutta se on myös kiinnostava. Frida tuntuu olevan hienoa nimeään myöten vähän Katrinin yläpuolella: hänen elämässään on (tai ainakin vaikuttaa olevan) kaikki hyvin, hän on kaunis, suosittu ja rikkaasta perheestä. Ystävyys on silti aitoa, vaikka herättääkin molemmissa osapuolissa välillä kränää. Yhteinen ihastus koettelee ystävyyttä. Pidin tästä ystävyyskuvauksesta, koska koen oman lapsuudenystävyyteni olleen vähnä samantapainen. Ystäväni oli vähän minua nokkelampi, vähän suositumpi, vähän kauniimpikin. Ajauduimme yläasteiässä erillimme. 

Kirjan liepeessä kerrotaan von Bredowin kuvaavan mielellään kiellettyjä rakkauksia. Tässä romaanissa käsitellään sitä, saako ystävän ihastukseen koskea. Mitä silloin tapahtuu? Kielletty rakkaus on hieman naiivistikin kudottu klassisen Romeo ja Julia -tarinan ympärille, mutta se ei lukijaa häiritse. Katrinin ja Adamin tarinaa on nimittäin hillittömän ihastuttavaa seurata. Ja se kuuluisa suutelokohtaus! Täytyy sanoa, että ihastuin siihen vieläkin. Lähetin katkelman omalle rakkaalleni. Rakkaustarinat ovat parhaita!

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Tekstibongaus: Aholan kolumni lastenkirjallisuuden aikuishahmoista

Muutama päivä sitten kerroin aikovani esitellä lukutottumuksiani muutenkin kuin kokonaisteosten (merkityksessä 'kirjat') osalta. Romaanit, tietokirjat, runot ja näytelmät eivät suinkaan ole ainoita tekstejä, jotka herättävät lukijassaan ajatuksia, vaan arki täyttyy mitä erilaisimmista teksteistä. 

Aloitankin Äikänopen tekstibongaus -juttusarjani tekstillä, jonka voinee määritellä kolumniksi (vaikka HS käyttääkin termiä Näkökulma). Kyse on Suvi Aholan tekstistä Viisikkokirjatkin todistavat, että maailma on lapsille julma, joka on julkaistu Helsingin Sanomissa 24.7. Ahola pohtii Blytonin Viisikko-sarjan avulla lasten lukutottumuksia ja ennen kaikkea aikuishahmoja lastenkirjallisuudessa. 

Kelläpä ei Viisikosta kokemuksia olisi! Itse ahmin Blytonin tekstejä 10-11-vuotiaana, ja innostus näkyi leikeissäkin. Kuljin metsässä leikkimässä Viisikkoa, ja usein leikkitoverinani oli äitini. Hänelle lankesi toistuvasti (vain ja ainoastaan) Timin rooli. Äidin mukaan komentelin myös sitä, kuinka Timin tuli äännellä: tietysti leikin kannalta on olennaista, sanooko koira vuh vai hau!

Ahola mainitseekin tekstissään ruuan ja sen funktion houkuttimena. Kaaosta elävässä maailmassa ruoka - ihmisen tarpeista tärkeimpiä - edustaa Viisikoissa 

Aholan näkökulmatekstin syvempi sanoma löytyy tekstin lopussa, jossa pohditaan kirjallisuuden aikuishahmoja. Aholan mukaan aikuiset lyöttäytyvät, väärin perustein, toistensa kanssa, kun taas lapset toimivat keskenään. Kasvatusmetodit ovat julmia, ja lapset voivat luottaa ainoastaan toisiinsa. 

 Aholan kolumni sai minut pohtimaan lukemieni lasten- ja nuortenkirjojen aikuishahmoja. On totta, että aikuiset ja nuoret esitetään usein vastakkaisina osapuolina: ehkä eritoten siksi, että nämä ottavat usein tosielämässäkin yhteen. Olen parhaillani lukemassa teinivuosieni suosikkia Liian iso rakkaus, jossa päähenkilö kinastelee isänsä kanssa ja selvittää yhteyksiä lähipiiristä kadonneisiin ihmisiin nimenomaan vertaistoverinsa avulla. Sinänsä Aholan havainnot aikuishahmojen toimijuuksista ja salaliitoista on helppo havaita.

Jäin pohtimaan, onko kyse kuitenkaan siitä, että aikuiset olisivat epäluotettavia tai että he eivät antaisi lapsille heidän tarvitsemaansa apua. Esittääkö lastenkirjallisuus tosiaan maailman vaarallisena ja julmana? Eikö lastenkirjallisuuden tehtävänä ole nimenomaan pönkittää lasten kykyä suoriutua elämästä itsenäisinä, vähän seikkailullisina ja uhkarohkeinakin olentoina? Aikuisia ei kuvata samastumisen kohteena, koska muutenhan lapset joutuisivat asettumaan heille asetettuihin rajoihin ja käyttäytymissääntöihin. Kun lapset joutuvat tukeutumaan toisiinsa, heidät esitetään yksilöinä, jotka pystyvät toimimaan ja ovat aikuisten kaltaisia. Tämä viesti on minusta lapsille tärkeä: he pystyvät tekemään asioita ja he saavat tehdä asioita yksin.

Toisaalta voi hyvin Aholan tapaan kysyä, miksi vanhemmat ja lapset erotellaan toisistaan kirjallisuudessa. Voisivatko aikuiset ja lapset seikkailla jollakin tavalla tasavertaisina? Entä mikä merkitys on Aholan mainitsemilla julmaa kasvatustapaa edustavilla aikuishahmoilla?  Ehkä on syytä pohtia, millaisia aikuiskuvauksia kirjallisuudessa toistetaan, ja, ennen kaikkea, miksi niin tehdään. Millaisen kuvan lastenkirjallisuus välittää aikuisuudesta? 

Itselleni jää päällimmäiseksi kuitenkin tunne siitä, että lastenkirjallisuuden on nostettava lapset esiin aktiivisina, pystyvinä toimijana, ja siinä onnistuakseen aikuiset on ainakin jollakin tavalla niputettava omaksi leirikseen (joskin on syytä esitellä erilaisia aikuisuuden ja vanhemmuuden malleja). Kirjallisuuden parissa lapset saavat kokea asioita, joihin heille ei ehkä muuten annettaisi lupaa, ja siksi lasten on esitettävä pääroolia. Taustalla toimivat huoltojoukot ovat silti tietenkin tärkeitä: Blytonin Viisikollekin eväät annettiin aina mukaan.

Lopuksi heitän vielä muutaman kysymyksen teille muille: Millaiset aikuishahmot palaavat teidän mieleenne lasten- tai nuortenkirjallisuudesta? Entä pitääkö lastenkirjallisuuden esitellä aikuiset ja lapset tasavertaisina toimijoina vai korostaa lasten roolia?

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Lapsuuden lemmikkilukemisto - mitä luin pienenä?

Olin viikonloppuna vanhempieni luona poimimassa vadelmia. Tuon jokakesäisen lempparipuuhani jälkeen jäi vielä aikaa lukemiselle, mutta kas: sen kerran, kun olin ottanut mukaani vain yhden kirjan, se ei innostanutkaan. Päädyin siis selaamaan nuoruudenaikaisia lempikirjojani, ja valikoin luettavaksi siirappisensuloisen Liian iso rakkaus -romaanin. 

Lapsuudenkirjahyllyyn kurkistaminen ja muutamat aiemmat lempparikokeiluni blogipuolella (Marian pieni aasi, Spiderwick, Anna-sarja) innostivat minua, joten päätin palata muutamiin minulle tärkeisiin teoksiin. Esittelen niistä (noin) 15 sitä mukaa, kun ehdin teoksiin palata. Apunani käytin vuosina 2004-2006 kirjoittamaani lukupäiväkirjaa. Se alkaa näin (ja juuri näillä väreillä): 

20.11.2004, 

Terve kaikille! Minä päätin kirjoittaa tänne ns. pientä naposteltavaa, esim. itse keksimiäni runoja, kirjoista napattuja lausahduksia sekä pitää täällä satunnaista lukupäiväkirjaakin. Eli tämä on siis pieni muotoinen ”kirjallisuusvihkonen”, jossa on kaikenlaista tietoa kirjallisuudesta.

Lukupäiväkirjan selailu yllätti. Ensinnäkin olin kuudennella luokalla kirjojenahmimisiässä, sillä esimerkiksi vuonna 2005 olin lukenut peräti 145 kirjaa. Lähes jokaisen kirjan tunnuin ahmineen päivässä tai kahdessa. Enemmän kuitenkin yllätti se, miten kovasti toivoin ja kiitin lukemissani teoksissa romantiikkaa. Hih, hih! :) Lisäksi yllätyin siitä, että ensimmäinen lukemani aikuisten kirja oli Sormuksen ritari (muistan kyllä kahlanneeni sitä, mutten edes muistanut lukeneeni ensimmäistä osaa loppuun). Seitsemännellä luokalla tapahtui käänne: jos vielä alkusyksyn luinkin nuortenkirjoja, keväämmällä luin Eeva Tikkasen Annun (tämä oli kirjastonhoitajan suositus aikuistenpuolelle siirtyvälle tytölle, joka ei rohjennut itse kysyä vaan jonka äiti kysyi) ja myöhemmin esimerkiksi Sprungenin vaikuttava mutta romanttisten nuortenkirjojen jälkeen varsin hurjan Nancyn.

Hyvät naurut puolestaan sain tästä tulevan kieliammattilaisen esittämästä pätevästä kritiikistä: 

Arvostelu: Kokonaisuudessaan kirja oli hyvä, yksittäisiä virheitä siellä täällä. Eniten kauhistutti virhe, jonka huomaa jokainen vähänkin koirista kiinnostunut ihminen. Tanskandoggia ei kirjoiteta näin: Tanskan doggi!  

Suosikkeja miettiessä tulin listanneeksi muun muassa alla olevat sarjat ja teokset. Mäkisen kirjoja tunnuin ahmineen kuudennella luokalla ihan hurjana. Käytän listausta pohjana, mutta saatan ihastella kirjastossa muitakin tuttuja tapauksia. Miltä seuraavat teokset teidän korvaanne kuulostavat? Onko yhteisiä lemppareita?
  • Enid Blyton: Salaisuus-sarja
  • Mystery Club
  • Babysitters's Club
  • Liian iso rakkaus
  • Maria Eränen: Kastanjan ratsumajatalo
  • Taru Mäkinen: Jade-sarja (muisto tsunamista: teksti-TV:llä Jade-niminen hukkunut)
  • Applegate: Animorphs
  • Tuija Lehtinen: Kundi kuin kameleontti
  • Jaantila: Sannan jenkkivuosi
  • Manninen: SikAbileet
Ja näin taas tulin aiemmin perustelleeksi lukukokemuksiani:

Kirja: Sata makeaa suudelmaa
Kirjailija: Harri Istvan Mäki

Kustantaja: WSOY
Painovuosi: 2001
Sivut: 142
Lukuaika: 23.3. – 23.3.2005
Odotin kirjan olevan: ihanan romanttinen, hieman jännittävä kirja
Kirja oli:
a)  Sisällöltään: + romanttinen, - ei jännitystä kamalasti
b)  Ulkoasultaan: Aika karsea. Kansi surkea, värit huonot.
Kokonaispisteet: 4 pistettä, johtuen ihanasta romantiikasta
Suosittelen kirjaa: tytöille, jotka kaipaavat romantiikkaa. Sopii kaltaisilleni höpsöille.

Postauksen päätteeksi pieni teiniajan loppukevennys:

Katsoin tänään myös NRJ TOP 10:n ja Hanna Pakarinen oli ensimmäisellä sijalla! Eikä Antti Tuisku ollut ollenkaan kymmenen parhaan joukossa! Että siitäs saitte Tuisku-fanit! Tosin täytyy myöntää, että Antti on aika komea, mutta sen kappaleet ja lauluääni on aika hirveitä. Mä siis ihannoin Hannaa! Vähäkö IDOLS-tähti Hanna on ihana! Hanna is the Best! Hanna, H-A-N-N-A—HANNA!