keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
301 s.
Pisteitä: 4/5
"Mikä tuo erityinen tehtävä oli, ja oliko se suuri vai pieni, siitä pojalla ei ollut aavistustakaan, mutta hän tiesi, että se liittyi maisemaan, jonka hän sillä hetkellä näki: hitaasti putoilevan lumen kauneuteen, hiutaleiden symmetriaan, alkavan talven hiljaisuuteen, kylmän illan kirpeyteen ja kaupunkia puristavaan pimeyteen. Siitä kaikesta hänen olisi kerrottava, jokaiselle ihmiselle, koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla."
Kaunis romaani nuoruudesta, taiteesta, ystävyydestä ja kasvamisesta.

Joen Haahtelan romaania Mistä maailmat alkavat luin pikkuhiljaa, pala palalta. Se tuntui vaativan sitä: hidasta lähestymistä, tarinan mietiskelyä ja hahmoihin tutustumista. Kertanielaisuksi romaani ei kauniine kielineen ja mielikuvineen sovi. 

Haahtela tunnetaan taitavana suomen kielen käyttäjänä, ja hänen tyyliään on kehuttu paljon. Olen aikanaan ihastunut Elenaan mutta sitten jättänyt Haahtelan teokset vähemmälle; en ole saanut niihin kunnollista otetta. Mistä maailmat alkavat -romaanin kanssa hapuilin myös; romaanin kauneudesta huolimatta en saanut tiivistä otetta teoksen juoneen. Näin jälkikäteen tuntuu kuitenkin hyvältä, että luin tätä Haahtelan uutuutta vähä kerrassaan. Kiirettä ei ole. 

Mistä maailmat alkavat kertoo nuoren taitelijan, Visan, kasvutarinan. Pojasta kasvaa mies, mutta piirtäminen ja maalaaminen pysyvät aina osana elämää. Haahtela kuvaa taiteilijaelämää ja -yhteisöjä todentuntuisesti ja herättää lukijassa halun perehtyä kuvataiteeseen. 

Parasta Haahtelan romaanissa ovat hetket. Ne pienet, elämän kannalta merkityksellisimmät hetket, joiden kautta Haahtela Visan tarinaa avaa. Mistä maailmat alkavat opettaakin, että pienet onnen ja merkityksellisyyden hetket tekevät elämästä arvokkaan. Myös Haahtelan luomat hahmot lämmittävät lukijaa: kaihomielinen, suruntäyttämä Tapio, Visan maailmaa avartava Hannu sekä tietysti ihana viattoman lämminhenkinen Helmi, joka on jollakin tapaa aina läsnä. Visa näyttäytyy yksinäisenä, itsenäisenä, maailmaan hieman eksyneenä henkilönä. 

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky
Suuri Kurpitsa 2009
79 s. 
Pisteitä. 5/5
Tunnelma: Ugh.
Tiitu Takalon synkän toiveikas, mustanpuhuva sarjakuvateos Tuuli ja myrsky jättää hiljaiseksi. Mitä tähän oikein voisi sanoa? Miten reagoida näin synkkiin ja painaviin asioihin? Kuinka käsitellä sitä, että raiskaamisen uhka on koko ajan olemassa? 

Takalon teos tuli vastaan, kun etsin kirjaa raiskaamisesta. Järkyttävä aihe tietenkin, mutta olen halunnut löytää aiheesta psykologisia kertomuksia. Kirjaston hakutuloksia selatessani jouduin kuitenkin toteamaan, että useimmiten raiskaus johti hakusanana dekkareihin, joissa väkivaltainen teko on lähinnä pelottelun ja mässäilyn keino, ei niinkään traumaattinen, syvästi haavoittava rikos. Raiskatun kokemuksista - hajoamisesta tai selviytymisestä - ei ole kovinkaan helppo löytää luettavaa. Miksi tästä aiheesta vaietaan?

Tuulessa ja myrskyssä seurataan yhteisön reaktiota yhteisen ystävän raiskaamiseen. Viha ja järkytys täyttävät feministiyhteisön - tätä tapahtuu siis oikeasti. Alkujärkytyksestä toivuttuaan ystäväpiiri päättää ryhtyä toimiin ja alkaa levittää tietoa siitä, että Jake on raiskaaja. 

Takalo ottaa teoksellaan vahvasti kantaa siihen, miten raiskauksesta puhutaan - tai pikemminkin jätetään puhumatta. Tekijää ei uutisissa juuri laiteta vastuuseen, vaan otsikot hehkuttavat passiivissa, miten joku raiskattiin, ikään kuin kyse ei olisi elollisen olennon tahdonalaisesti tekemästä teosta. 
Oivaltavaa onkin, ettei Mira koskaan saa Tuulessa ja Myrskyssä ääntä. Lukija ei tiedä, kuka Mira on tai miltä hänestä tuntuu. Takalon teos osoittaa, että raiskauksen uhrit vaiennetaan.  

Ajatuksenherättelijänä toimii naisten reaktio raiskaukseen: he kiinnittävät esimerkiksi baareihin julisteita, joissa on raiskaajan kuva ja yhteystiedot. Äkkiseltään moinen tuntuu varsin julmalta: sehän loukkaa yksityisyyttä. Vaan entäpä raiskaus? Sehän nöyryyttää, haavoittaa ja satuttaa ihmistä, tämän psyykettä ja kehollisuutta mitä pahimmalla tavalla. Eikö raiskauksesta ansaitsekin saada kunnon rangaistuksen? Kantaaottavaa on sekin, että raiskaaja on yhteisölle ja uhrilleen tuttu. Tuuli ja myrsky muistuttaa lukijaansa siitä, että suurin osa raiskauksista on tutun ihmisen tekemiä. 

Takalon teoksessa hyvää on se, etteivät feministihahmot ole millään muotoa täydellisiä. Kuultuaan, että Mira on raiskattu, haluaa Lyly mennä hakkaamaan, jopa tappamaan, tekijän. Naistenbileet vahvistavat käsitystä siitä, että naiset pelkäävät ja miehet pelottavat, eivätkä feministihenkilöt alkuun huomaa, että myös miehiä saattaa pelottaa pimeissä julkisissa tiloissa. Vaikka teos on lyhyt, saa lukija kasvaa hahmojen kanssa ja oppia huomaamaan, että kaikkien ajattelussa on toisinaan stereotyyppisiä piirteitä. Fiksu ihminen osaa ottaa palautetta vastaan ja kyseenalaistaa puhe- ja käyttäytymistapansa.

Takalon luomat hahmot ovat ihailtavia, vaikka heihin ei ehdi kauaakaan tutustua. Tuuli ja myrsky ilmentää feminististä kulttuuria, jossa erityyppiset ihmiset osaavat, erilaisuudestaan huolimatta, osoittaa toisilleen solidaarisuutta. Feministijoukko ehtii kasvaa henkisestikin, kun joukkoon otetaan myös miehiä - Takalo pyrkii rikkomaan mieskuvaa, jota myös feministit pitävät yllä. Kaikki miehet eivät ole raiskaajia eivätkä he ole aina turvassa. Takalo tuo esiin ristiriidat, joita raiskausteemaan liittyy. Rikoksentekijät ovat usein miehiä, uhrit usein naisia. Naiset tarvitsevat turvallisen tilan, jossa he saavat itse päättää asioistaan ja puhua kokemuksistaan. Vaan entäpä ne hyvät miehet, joiden tuki on tarpeen?

Lopuksi on sanottava, ettei Takalonkaan teos tavoita täysin sitä, mitä lähdin lukukokemukseltani hakemaan. Se ottaa kyllä vahvasti kantaa yhteiskuntamme raiskauskulttuuriin ja jättää tahallaan antamatta äänensä sille, jota väkivaltainen teko eniten koskettaa. Muutama raiskauksen yrityksen kokenut jakaa lukijalleen kokemuksiaan, mutta varsinaisiin tunnereaktioihin teoksessa ei mennä. Jään edelleen miettimään sitä, miksei raiskaamisesta kirjoiteta psykologisia kirjoja. Miksi uhrit eivät pääse ääneen, miksi heidät tarinoitaan ei kerrota? Mieleen tulee esimerkiksi Seita Vuorelan Lumi, jossa raiskaus kuvataan uhrin ulkopuolelta ja jossa uhrille ja tämän kokemukselle ei anneta väkivallan jälkeen ääntä. Miksi raiskauskuvasto on tällaista?

Raiskaus on tietenkin kipeä traumaattinen aihe, jota on vaikea käsitellä. Kyse voi kuitenkin olla myös siitä, millaisia tarinoita halutaan julkaista - ja millaisiin ei haluta tutustua. Takalon teoksestakin käy kuitenkin ilmi se, että yllättävän moni on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Vertaistuelle voisi olla tarvetta. Oletteko te lukeneet romaaneja, joissa raiskausta

Tuuli ja myrsky on vahvasti feministinen sarjakuvateos. Suosittelen sen lukemista lämpimästi, vaikka aihe onkin kipeä. Osallistun teoksella sekä feministiseen lukuhaasteeseen että Suomi(ko) 100 -haasteeseen. Tämä romaani valottaa raiskauksen uhrien vaiennettuja kokemuksia.

lauantai 18. helmikuuta 2017

BFF-kooste

Tarina-arkku-blogi järjesti BFF-ystävyyslukuhaasteen, jossa tarkoituksena oli lukea ystävyyteen liittyviä teoksia. Minun osallistumiseni jäi varsin niukaksi: listasin haasteeseen neljä teosta, vaikka epäilemättä monissa muissakin lukemissani teoksissa käsiteltiin ystävyyttä. 

Kirsti Kurosen Likkojen lipas on runoteos ystävyydestä ja sen kestävyydestä
Joyce Maynardin Haavoitettu on kertomus aikuisten välisestä, haavoittavasta ystäyydestä
Zoe Suggin Girl Online on nuortenromaani ystävyyksistä, joita nuoren elämään kuuluu 
Verna Kovasen Näkymättömät on kuvitettu teos ystävistä, joita muut eivät näe

Ystävyyskuviin olisi kiinnostava perehtyä jatkossa tarkemminkin - nyt analyysini jäi haparoivalle tasolle. Varsinkin nuortenkirjallisuudessa on monia ihania kuvauksia ystävyydestä, ja tuona aikanahan kaverisuhteissa tapahtuu monenlaista. Tämä teema olisikin hauska viedä äikäntunneille nuorten pohdittavaksi.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Vielä ehtii - feministinen lukuhaaste on meneillään

Lanseerasin joulukuussa blogihistoriani ensimmäisen lukuhaasteen. Innostuin aiemmin viime vuonna feminismistä, ja koin, että kirjojen lukeminen feministisestä näkökulmasta tekisi hyvää. Kirjallisuus vaikuttaa maailmankuvaamme ja toisaalta heijastelee sitä, joten sanattomaksi tämä tasa-arvoteema ei ainakaan jätä.

Lukuhaaste päättyy kuukauden kuluttua eli Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä 19.3.2017. Nyt on hyvä aika

Jos haasteeseen osallistuminen on vielä harkinnassa, mainostan vielä tammikuista vinkkilistaani. Sieltä löytyy muutama ehdotus haasteeseen. Tässä parin kuukauden aikana olen toki itsekin osallistunut haasteeseeni ja lukenut joitakin kiinnostavia feministisiä kirjoja. Tässä muutama vahva suositus:

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Jean Kwok: Käännöksiä
Adichie: Huominen on liian kaukana
Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Haasteeseen voi toki osallistua myös kirjoittamalla feminismistä tai siihen liittyvistä kokemuksista. Olen itse pohtinut Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -teoksen aiheuttamaa kohua sekä naiskirjailijoiden teosten kansikuvitusta.

Hiphei - feministinen nuortenkirja!

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Gummerus 2017 (2015)
412 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Hiphei! Hieno ja puhutteleva
nuortenromaani
”Evie. Mä olen niin pahoillani lauantai-illasta.”
Vedin käteni pois. ”Mistä kohdasta? Lärvien vetämisestä vai siitä että häiritsit mua seksuaalisesti ja syytit siitä harvinaista neurologista häiriötä? Vai, odotas, SITÄ ETTÄ PANIT JONKUN TISEN KANSSA MEIDÄN EKOILLA TREFFEILLÄ?”
Huutamisen puolivälissä luokkahuoneeseen käveli tyttö. Hän kuuli mitä sanoin ja mulkaisi Ethania. Solidaarisuutta. sitä tytöt tarvitsevat enemmän. Solidaarisuutta.
”Kaikesta siitä. Mä olen pahoillani kaikesta siitä. Mutta eniten mä olen pahoillani, että mä sotkin asiat sun kanssa.”
”Vai sittenkin siitä että jäit kiinni?”
Feministinen nuortenromaani sairastumisesta, mielenterveyden järkkymisestä, seksismistä ja ystävyydestä.

Jee! Hiphei! Hurraa! Odotukseni eivät pettyneet - feministiseksi nuortenkirjaksi lanseerattu Holly Bourne Oonko ihan normaali? on feministinen. Se esittelee vahvoja tyttöhahmoja ja nostaa esiin useita feministisiä kysymyksiä kuten esimerkiksi seksismin ja mielenterveyden. Se esittelee varsin konkreettisesti sitä, miten sukupuolien epätasa-arvoisuus nyky-yhteiskunnassa näkyy. Sen keskeisimmissä tyttöhenkilöissä on rautaa: he eivät alistu seksismiin vaan nousevat kapinoimaan ja kieltävät poikia koskemasta, ahdistelemasta ja halveksumasta. 

Lyhyesti sanottuna kyse on siitä, että lukioikäinen Evie on vihdoin alkanut toipua pakko-oireisesta häiriöstä. Elämässä kuitenkin järkkyy: ystävyyssuhteet muuttuvat, ja kiinnostavat pojat käyttäytyvät oudosti. Evien toiveissa on viettää mahdollisimman normaalia elämää: hän haluaa viimein olla kuten muutkin. Maailma ei kuitenkaan näyttäydy ihan yhtä reiluna ja tasa-arvoisena paikkana kuin ensin voisi ajatella.

Oonko ihan normaali? osoittaa, miten seksismi voi nuoren naisen arjessa näkyä. Seksismi voi olla sitä, että tytön oletetaan sietävän humalassa tai huumeiden vaikutuksen alaisena olevaa treffikumppania. Seksismi voi olla sitä, että puristelu oikeutetaan vaarallisen käden syndrooma -vitsillä. Treffikumppani saattaa päätyä sänkyyn toisen kanssa, tai sitten hän ei vastaa ollenkaan. Miehet kauhistuvat, kun naiset puhuvat kuukautisista - mitä normaalimmasta asiasta - ja feminismiä he ylenkatsovat. 

Paikoin Bournen romaani muuttuu saarnaavaksi. Se ajaa feminististä maailmankuvaa niin selvästi, ettei siihen aina ole helppo samastua. Tämä johtuu siitä, että Evie ystävineen on vähän turhankin tiedostava; sen sijaan, että lukija voisi kasvaa feminismiin Evien kanssa, saa lukija kuulla olevansa jonkinlainen oppija. Omasta epävarmuudestaan ja ahdistuksesta huolimatta Evie on tietoinen yhteiskunnan eri tasoilla toteutuvasta seksismistä ja puuttuu kipakasti muun muassa siihen, miten inhottavia ja naista halventavia monet nykylyriikat ovat. Lukijalle ei kuitenkaan, varsinkaan romaanin alkuvaiheessa, jää tilaa pohtia, kuka romaanissa käyttäytyy väärin ja miksi, sillä Eviellä on varsin vahvat, feminismiin kannustavat aatteensa. Opettavaisen tarinan sijaan olisinkin kaivannut yhteistä matkaa. Toisaalta Oonko ihan normaali? toimii hyvänä herättelijänä: se antaa konkreettisia esimerkkejä seksismistä, epätasa-arvosta ja feminismin tarpeesta. Romaanin lukee oikein mielellään, ainakin, jos uskoo feminismiin ja tasa-arvon puolustamiseen.

Oonko ihan normaali? on myös vahva kertomus mielenterveydestä ja sen järkkymisestä. Evie sairastaa pakko-oireista häiriötä, pelkää likaa ja pesee käsiään jatkuvasti. Toipuminen on alkanut, mutta Bourne osoittaa taitavasti, että toisinaan tarvitsemme enemmän aikaa pärjätäksemme ongelmiemme kanssa. Evien elämässä tapahtuu paljon, ja lukijan on helppo ymmärtää, miksi ahdistus kasvaa. Tunnistin monesta ahdistuneisuuskuvauksesta itseni: Evie pelkää aiheuttavansa muille tahallaan pahaa mieltä, huolestuu siitä, paraneeko hän koskaan, ja kaipaa normaalia, huoletonta elämää. Kirjan loppuvaiheilla kuvataan onnistuneesti mielenterveyshäiriöstä kärsivän syvimpiä toiveita: 
"Ja minä olisin halunnut vain käydä suihkussa kerran aamuisin, niin kuin kaikki muut. Ja käydä koulua ilman että se tuntui maailman suurimmalta ponnistukselta, niin kuin kaikki muut. Ja harjata hampaani kahdesti päivässä, niinkuin kaikki muut. Ja matkustaa junalla, niin kuin kaikkit muut. ja olla voimatta pahoin pelon takia, niin kuin kaikki muut. Ja rentoutua vällillä, niin kuin kaikki muut. Ja pitää hauskaa ystävieni kanssa, niin kuin kaikki muut. Ja tulla suudelluksi, niin kuin kaikki muut. Ja lähteä lomalle, niin kuin kaikki muut. Ja rakastua, niin kuin kaikki muut. Enkä itkeä joka päivä, niin kuin eivät muutkaan."
Bourne kuvaa osuvasti myös ihastumista ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Eviestä on ihanaa, että Gyu pitää hänestä huolta eräissä bileissä, mutta sen jälkeen todellisuuden näkeminen onkin vaikeaa. Muistan, miten aikanaan - ennen paria viimeisintä suhdettani - vietin joitakin iltoja vaihtuvien miesten kanssa. Ajattelin, että halusin tehdä niin. Mutta halusinko? Naisilla on oikeus olla yhtä seksuaalisia kuin miehetkin, mutta toisinaan on hyvä pysähtyä miettimään, mitä ja kenen kanssa puuhaa. Evie kaipaa niin kipeästi hyväksyntää ja normaalia elämää, ettei ymmärrä vaatia mieheltä käytöstapoja. 

Synkeiden dystopioiden jälkeen Bournen romaani luo uskoa maailmaan. Iloitsen siitä, että Bournen luomassa maailmassa naiset on kuvattu sellaisiksi, jollaisia meidän toivoisi olevan. Seksismistä ollaan tietoisia, eikä toista loukkaavaa käytöstä haluta hyväksyä. Varsinkin loppupuolella Bourne kuitenkin muistuttaa, että feministinkään ei ole aina helppoa erottaa, milloin toisen seura ei tee hyvää. On oivallista, että Bourne nostaa mielenterveyden feministiseksi kysymykseksi. Aihe ansaitsee huomiota. Sen sijaan viittaukset rodullistettuihin ja esimerkiksi homoseksuaalisuuteen jäävät lähes mitättömiksi (tässäkin romaanissa teinitytön keskeisimpänä haaveena on saada poikaystävä, eikä esimerkiksi kouluttautua tai parantua pakko-oireisesta häiriöstä). Nämäkin näkökulmat ja kokemukset olisi hyvä nostaa esiin nuortenkirjallisuudessa. Siitä olen iloinen, että jatko-osa julkaistaan jo kesällä - haluan ehdottomasti selvittää, millaiset tarinat Bourne on kirjoittanut Evien ystäville, Amberille ja Lottielle. 

Toisaalla: Dysphoria-blogin Heidi rakastui kirjaan mutta kysyy aiheellisesti, sorrutaanko kirjassa kuvaamaan esimerkiksi miehiä stereotypioiden kautta. Kysymys onkin hyvä: monet pojista tuntuvat tavoittelevan vain seksiä. Epäkohtien esiinnostamisessa on aina se vaara, että kritisoinnin kohteet kuvataan yksipuolisesti. Minusta romaani antaa kuitenkin pienen vihjeen siitä, että mukaviakin poikia olisi tarjolla - jos heitä vain osaa katsoa oikein silmin.

Osallistun teoksella feministiseen haasteeseeni.

torstai 16. helmikuuta 2017

Haruki Murakami: The strange library

Haruki Murakami: The Strange Library
Harvill Secker 2014 (2008)
76 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hmm. Kelpo.
"So just because I don´t exist in the sheep man´s world, it doesn´t mean I don´t exist at all."

Kuinka voisin olla tarttumatta teokseen, jonka nimessä puhutaan kirjastosta ja jonka on kirjoittanut Haruki Murakami? Siitä on aikaa, kun olen viimeksi Murakamia lukenut (Värittömän miehen vaellusvuodet ei ollut minun juttuni), mutta jokin minua kirjailijassa kiehtoo. Kenties Murakamin maaginen realismi innostaa siksi, että se vie turvallisesti vähän uusille vesille. Tämänkin pienoisromaanin tai novellin - miten teoksen sitten haluaakaan luokitella - tarinaan ja maailmaan on helppo sujahtaa. 

Kaiken kaikkiaan kyse on hyvin yksinkertaisesta, hyvin keskeisistä tarinallisista piirteistä rakentuva kertomus. On poika, joka lähtee kirjastoon lainaamaan kirjaa; on kirjastonsetä, joka johdattaa hänet salaiseen paikkaan; on labyrintti, vankeus ja vähän kummallisia ihmisiä. Yhtäkkiä kertoja ei pääsekään kirjastosta pois, ja hänet uhataan syödä, ellei hän satu oppimaan kolme lainaamaansa teosta ulkoa kuukaudessa. 

The Strange Library on monella tapaa hyvin murakamimainen teos. Maaginen realismi on läsnä, kuten muissakin Murakamin kirjoissa: poika lähtee tavalliseen tapaan kirjastoon, mutta päätyy vangiksi. Kirjaston sokkeloissa kulkee lammasvaatteinen mies ja ihanan outo tarjoilijatyttö, joiden olemassaoloa kertoja joutuu miettimään.  Päähenkilö on vähän omintakeinen, hiljaiselta ja epävarmalta vaikuttava, muita myötäilevä nuorimies.

The Strange Library on mukava välipalatarina. Siinä on monta klassisille tarinoille tyypillistä piirrettä: labyrintit, vankeus, paha vastustaja, auttajahenkilöitä ja lopulta pako. Jollakin tavalla tarina on hyvin vaatimaton, jopa tavallinen - ehkä odotin Murakamin nousevan kertomuksellaan vielä yhden tason korkeammalle. Kauhuun asti kirja ei missään nimessä etene, enkä päässyt selville siitä, miten kirjastossa käyvä poika ei ole tietoinen kirjaston alakerrasta tai miksi hänet ohjataan lainaussaliin (kai hän on käynyt siellä aikaisemminkin?). Vähäsen pohdin myös sitä, miten teos esittää naiset ja muunmaalaiset: teoksen äiti on tunteellinen ja ylihuolehtiva, etäiseksi jäävä hahmo, ja vankeudessa kertoja tapaa jonkinlaisen haavekuvatyttönsä. Tämä onkin varsin perinteinen naishahmo: hän tarjoilee, kuiskaa sanoja vapauteen ja on valmis uhrautumaan miehen onnellisuuden takaamiseksi. Tarinan kiehtovuus vie kuitenkin voiton feministisestä kritiikistä.

Kuvituksessaan ja taitossaan The Strange Library on aivan omintakeinen. Teos on täynnä kuvia, joista osan mainitaan olevan peräisin The London Libraryn vanhoista teoksista. On kuvakokoelmia koirista, silmälaseista, leivonnaisista, kengistä, kuista. Alkuun kuvat vaikuttavat satunnaisilta, mutta lopulta ne asettuvat osaksi tarinaa. Eriväriset sivut ja fonttien vaihtelut tekevät lukemisesta hyvin hämmentävän kokemuksen.

Kummallisinta ja kiinnostavinta The Strange Libraryssa on se, että sen merkitystä jää pohtimaan. Miksi tämä on kirjoitettu? Mitä Murakami haluaa sanoa? Mitä tapahtuisi, jos kirjastot eivät oikeasti olisikaan niin viattoman kilttejä, anteliaita ja ihania paikkoja kuin ne nyt ovat? 

Toisaalla: Maijasta lyhyt kirja ei ehdi tuoda lukijalle minkäänlaista tunnelmaa, eikä tarina lämmittänyt Jenniäkään

tiistai 14. helmikuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
116 s.
Pisteitä: 4/5
"Paha tuli pirttiin, kun kuuli vauvan parkaisun. Hän meni katsomaan ensimmäistä lastaan. Kun hän huomasi vauvan olevan tyttö, hän kirosi Bettin ja kätilön helvettiin. Minun iloisia silmiäni Paha mulkaisi niin tulisesti, että lähdin saman tien karkuun ja juoksin niin kauan, ettei mökkiä enää näkynyt."
Harvoin saa lukea yhtä synkeää, ahdistavaa ja inhorealistista tarinaa kuin mitä Hanna Hauru tarjoaa tänä vuonna ilmestyneessä Jääkannessa. Pienoisromaani on tarina tytöstä, 

Olen lukenut viime aikoina paljon episodimaisuutta. Haurun teksti tuo mieleen ennen kaikkea Petri Tammisen, mutta on Jääkannessa samaa pirstaleisuutta kuin Pirkko Saision Punaisessa erokirjassakin. Hauru on ilmaisussaan tiivis, luvut ovat lyhyitä ja keskittyvät tiettyhin, merkittäviin hetkiin.

Jääkannessa vuorottelee kaksi aikatasoa. On mennyt hetki, joka kertaa päähenkilön tarinan. Kursiivilla erotettu tarinanjuonne hahmottuu aikaan, jossa mennyttä katsellaan jo sivusta. Lukija pohtiikin, miten tytön elämä on vuosien kuluessa muuttunut, mitä hän tekee vanhassa kodissaan. Lopussa on pysähdyttävä nieleskelemään. 

Haurun romaani ei pilkahtele valoa. Se on onneton kertomus tytöstä, jota paha perhe vainoaa kerta toisensa jälkeen. Omasta elämästään tyttö on täysin etääntynyt ja etäännytetty: hänestä ei käytetä nimeä, eikä hän kutsu äitiään äidiksi tai isäpuolta isäksi. Äiti on Betti, isäpuoli on Paha. Koti on mökki; siihen ei liity niitä positiivisia tunteita, joita sana koti ihmismielessä herättää. Alkoholismi, väkivaltaisuus ja hyväksikäyttö rikkovat rivien välissä nuoren lapsen elämän. Työpaikka mielisairaalassa ei sekään helpota lapsen elämää tai aja mennyttä kauemmaksi vaan pikemminkin mahdollistaa sen, että paha toistuu ja toistuu uudestaan. Sotien traumat kuultavat tarinasta, vaikka lapsen mieli ei niitä yletäkään käsittelemään.

Jääkansi on vavahteleva kertomus perheestä, jossa traumat toistuvat sukupolvelta toiselle ja jossa kohtaloa ei pääse pakenemaan. Hauru kirjoittaa hyvin ja vahvasti, mutta päällimmäisenä mieleen jää tarinan vastenmielisyys. 

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Kirjapolkuni, Usva

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Pirkko Saisio: Punainen erokirja
WSOY 2000
298 s.
Pisteitä: 4/5
Olen vähän hämmästynyt. Aloitin Punaisen erokirjan joskus kauan sitten, mutta hylkäsin sen luotaantyöntävänä. Kun nyt viikonloppuna palasin teokseen uudestaan, en malttanut jättää sitä enää käsistään. Alku on suorastaan hurjan puhutteleva: heti saarelle rantautuessa on varottava käärmeitä. Heti ensimmäisillä sivuilla piilee uhka paratiisiin luikerreelleesta käärmeestä.

Finlandia-palkittu Punainen erokirja on ainakin osin omaelämäkerrallinen romaani ja trilogian viimeinen osa. Se on silti helppoa lukea sellaisenaan, kuvauksena nuoruudesta, rakkaudesta, identiteetistä ja taiteilijaksi kasvamisesta.

Saisio on oiva esimerkki suomalaisesta postmodernistisesta kirjailijasta. Tuttuun tapaan Punainen erokirja on fragmentaarinen, pirstaloitunut kokonaisuus, jossa kertojan muistelmat vaihtuvat ajatuksesta toiseen. Pinnalta Punainen erokirja on helppolukuista, houkuttelevan kutsuvaa, nopeasti silmäiltyä. Pinnan alta paljastuu monimerkityksellisyyttä, katkelmia, jotka lukijan on nivottava mielessään yhteen. Koheesio, tekstin yhtenäisyys, rakentuu lukijan tulkinnassa, kun on pääteltävä, miten mikäkin pirstaleinen muisto suhteutuu seuraavaan tai edelliseen. Mikä on johtanut kertojan tähän kerrontapisteeseen, kuinka kertojan ajatus kulkee? Punaisella erokirjalla voi havainnollistaa tajunnanvirtaa, sitä, miten asiat assioituvat toisiin ja saavat siirtymään seuraavaan ajatukseen.

Minulle romaanin vahvimpana teemana näyttäytyy kertoja-Saision homoseksuaalisuus. Nuoruutensa päivinä kertoja löytää oman seksuaalisen suuntautumisensa; pienissä piireissä jaetaan tietoa siitä, että on naisia, jotka rakastavat naisia. Kertoja rakastuu ja eroaa romaanin aikana kahdesti; vaikka Saision kuvaamat suhteet ovatkin naisten välisiä, ne kuvautuvat ihan tavallisina ihmissuhteina. 

Punainen erokirja havainnollistaa, millä tavalla ympäristö homoseksuaalisuuteen suhtautuu. Teoksessa kuvataan 70-lukua, mutta kaikki ei silti ole vielä muuttunut. Yhä edelleenkin vanhemmat torjuvat lapsiaan, jotka eivät täytä norminmukaisia oletuksia; Saision romaanissa vanhemmat ehdottavat eheyttävää lääkäriä. Oppilaitokset tai työpaikat eivät myöskään aina suhtaudu seksuaalisuuteen neutraalisti, kuten seuraava katkelma osoitta: 
Opettajat ovat havainneet ongelmia sekä hänen että Havvan naisen identiteetin muodostumisessa. Naisidentiteetin puuttuminen näkyy kummankin roolityössä. - Ahaa, hän sanoo haileasti. - Niinku milleen...että konkreettisesti. Että voiskohan sille tehdä jotain tai...
Osallistun teoksella Helmet-haasteeseen ja Suomi(ko) 100 -haasteeseen (vähemmistönä homot).

Toisaalla: Kirjava kammari, Morren maailma ja Tea with Anna Karenina

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Pitääkö yhdeksäsluokkalaisten olla feministejä?

Tänä keväänä kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaetaan Chimamanda Ngozi Adichien feministinen essee We all should be feminists. Lyhyesti sanottuna esseen jakamisessa on kyse WOW Finlandin (Women of the World) tasa-arvoon liittyvästä ISOT-hankkeesta (Itsenä olemisen tärkeydestä). Adichien kirjan jakamisella halutaan edistää feminismin näkyvyyttä suomalaisessa keskustelussa, ja samalla painotetaan monikulttuurisuuteen oppimista. Idea on lähtöisin Ruotsista, jossa sama kirja jaettiin nuorille toissa vuonna.

Vaikka teos ei ole vielä suomeksi ilmestynyt eikä esseetä nuorisolle jaettu, pamfletin yleinen levittäminen on aiheuttanut paheksuntaa. Sanna Ukkola ihmettelee Ylen kolumnissaan (5.2.2017), miksi lapsille syötetään väkisin tiettyjä ideologioita, kuten feminismiä tai veganismia. Yhteiskuntaopin opettaja Juho Mäenpää puolestaan kirjoittaa Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (1.12.2016), ettei kaikkien pidä olla feministejä ja ettei hän itse aio välittää kiistanalaista propagandaideologiaa eteenpäin.

Mitä arvostetaan - ja kuka arvostaa?

Keskustelin teoksen jakamisesta läheisen ystäväni kanssa. Hän huomautti minulle aiheellisesti, että samaan tapaan yhdeksäsluokkalaisille voisi mainostaa, että meidän kaikkien on oltava vegaaneja, marxisteja tai mitä nimikkeen tilalle haluaakaan lisätä (rasisteja, katupartiolaisia, uskovaisia jne.). Ideologisen tai ideologiaan pohjautuvan esseen levittäminen onkin tietysti arvovalinta, ja sillä voi olla kauaskantoisia seurauksia. 

Yleisölle on tietysti avattava sekin, kuka hanketta johtaa. WOW on selkeästi feministinen ryhmittymä, mutta hanketta tukee muun muassa Kulttuuri- ja opetusministeriö. Voi olla ihan aiheellista kysyä, millä perusteilla kouluun jaetaan levitettäväksi juuri feministinen teos. Miksi opetusministeriö ei tue esimerkiksi luterilaisuuteen tai ympäristönsuojeluun liittyvää materiaalia? Entä mitä itse sanoisin, jos kaikille yhdeksäsluokkalaisille jaettaisiin Uusi Testamentti tai muu seurakunnan opas. Mitä jos Soldiers of Odin lähettäisi omasta toiminnastaan julkaisun nuorille, kehottaisi katupartioihin? Vaan toisaalta - voidaanko näitä asioista rinnastaa; onko kyse samasta asiasta?

Vaan miksi ei?

On nimittäin kysyttävä, miksi feminismiä ei tuotaisi lähemmäs nuorten elämää. Hyvänen aika, kyse on tasa-arvosta! Kyse on siitä, että Adichien teoksen kautta nuorten on mahdollista saada tietoa siitä, millä tavalla sukupuolten eriarvoisuus nykymaailmassa - olipa kyse Nigeriasta, Yhdysvalloista, Suomesta tai koko maailmasta - näyttäytyy. Turhan paljon näistä asioista ei koulussa puhuta; tuskinpa itsekään tiesin yläastevuosinani,  millaisiin sukupuolisidonnaisiin, sosiaalisiin käytänteihin olin siihen ikään mennessä ehtinyt tottua ja sosiaalistua. Moni asia otetaan annettuna, niin hyvät kuin huonot puolet. 

Minusta aiheellista on pohtia myös sitä, onko teoksen jakamisessa kyse julistuksen levittämisestä vai tiedon jakamisesta. Feminismissä puhutaan paljon siitä, onko ihmisillä pääsyä esimerkiksi tiettyihin palveluihin tai tietoon. Feminismi ei ole kaikille tuttu aate, mistä kertoo tietysti jo se, että monet kokevat kirjan tytöille tarkoitetuksi lahjaksi (ikään kuin pojat eivät hyötyisi feminismistä tai voisi oppia siitä). Tasa-arvon kannalta kirjan jakaminen antaa tasavertaisen mahdollisuuden päästä tutustumaan feminismiin ja tasa-arvoon sekä osallistua aihetta koskevaan keskusteluun. Se tarjoaa mahdollisuuden herätellä ajatuksia, joita ei ole tarvinnut ajatella. Koska kirjan keskeinen teema epäilemättä on tasa-arvo, teoksen voi syystä sanoa nojautuvan monelle tärkeisiin arvoihin. Adichie pyrkii teoksellaan hyvään, ja samaa hakee WOW:n kampanja. 

F-sanan kirous 

Kenties koko sopassa on nyt kyse siitä, millaisia mielleyhtymiä sana feminismi herättää.  Se, mitä feminismin ajatellaan olevan, ei ehkä ole sitä, miten feminismit itse määrittelevät aatteensa, ajatuksensa ja toimintansa. Ilta-Sanomien jutussa mukana oleva twiitti sattuu paljastamaan, etteivät kaikki näe yhteyttä feminismin ja tasa-arvon välillä, vaikka ainakin minulle feminismi on nimenomaan tasa-arvoa. Se on pyrkimystä huomata epäoikeudenmukaisuudet ja etuoikeudet ja halua vastustaa näitä voimia. Naisviha tuntuu leijuvan feministien ympärillä erityisen vahvasti - ikään kuin tasa-arvoa kannattavissa, itseään puolustavissa henkilöissä olisi jotakin erityisen pelottavaa. Perustuuko feminismin inhoaminen valkoisen miehen pelolle? Pelkääkö valkoinen mies menettävänsä oman etuoikeutetun asemansa, jos toisellekin annetaan jotakin hyvää. Ainakaan suomalaisessa kulttuurissa ei aina iloita siitä, jos naapuriakin onnistaa.

Suhtauduttaisiinko teoksen jakamiseen myönteisemmin, jos sen nimi olisi vaikkapa Meidän kaikkien pitäisi kannattaa tasa-arvoa tai Meidän kaikkien pitäisi noudattaa ihmisoikeuksia? Ketään ei enää yllätä se, että nykymaailmassa liberaalit ja konservatiivit kohtaavat yhä useammin ja yhä rajummin. Vastakkainasettelut lisääntyvät. Feministinä koen, että minun on seliteltävä mielipiteitäni jatkuvasti - moni tuttu ei tunnu olevan valmis kaikelle sille, mitä olen ehtinyt epätasa-arvosta oppia. Feministejä pidetään saarnaavina tiukkapipoina. Mitä taas tulee tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin, niitä ei vastusteta julkisuudessa yhtä avoimesti. Kukapa niin kehtaisi tehdä - totta kai tasa-arvoa kannatetaan! 

Olennainen jää sivuun

On aika surullista, että julkisessa keskustelussa kommentoidaan lähinnä sitä, ettei kirjaa pidä jakaa. Harva kuitenkaan perustelee mielipidettään. Feminismin tarvetta ei tiedosteta, koska feminismi nähdään kapeampana liikkeenä kuin mistä siinä oikeasti on kyse. Osansa on tietysti silläkin, ettei tiettyä joukkoa kiinnosta se, mihin feminismiä tarvitaan - he eivät näe sille tarvetta. Ilta-Sanomien kommentteja lukiessa tulee vain paha mieli - miehet meuhkaavat, että heidän poikiaan tulee kunnioittaa yhtä lailla kuin toisten tyttöjä. Se, että tytöt saisivat edes joskus oman hetkensä, ei pälkähdä mieleen, koska naisten syrjimistä ei nähdä vuosisatoja kestäneenä ongelmana. Feminismiä ei myöskään osata laajentaa naisten aseman ulkopuolelle. Ei ymmärretä, että feminismi vapauttaa myös miehet, mahdollistaa monenlaiset mieskuvat, ja antaa äänen myös rodullistetuille, vammaisille ja muille yhteiskunnassa syrjityille. 

Lopuksi voi tietysti kysyä sitäkin, mitä pahaa yhden teoksen jakamisessa on. Kirjat lahjoitetaan, mutta kukaan ei pakota lukemaan. Opetuksen tulee toki edistää tasa-arvoa ja keksisin monta hyvää tapaa hyödyntää Adichien teosta äikän tunneilla. Mistään julistamisesta en kuitenkaan itse opettajana haaveile - näkökulmia tasa-arvoon voi tuoda esille, ja jokainen voi sitten valita, onko valmis avaamaan silmänsä Adichien ja muiden feministien esittämille ajatuksille vai jatkaako mieluummin sillä tiellä, jolla on ollutkin. 

maanantai 6. helmikuuta 2017

Lapsuuden lempparit: Enid Blytonin Salaisuus-sarja

Enid Blyton: Palaneen talon salaisuus
WSOY 1998 (1962)
Suom. Lea Karvonen
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ha! Lajissaan viihdyttävä.

-          Kuulkaa, sanoi Kris äkkiä. – Kuulkaa! Minä sain aatteen!

Kris sai usein aattita eivätkä ne hullumpia olleetkaan. Kaikki katsoivat odottavina häneen.

-          Minkä aatteen sinä nyt sait? kysyi Larry-veli.

-          Me ryhdymme etsiviksi! sanoi Kris. – Me yritämme itse ratkaista, kuka sytytti tuvan palamaan.

-          Etsiviksi! sanoi Bes haaveksien. – Voi, miten tahtoisin olla oikea etsivä. Olen varma, että olisin kauhean hyvä.

Muuan huvimaja palaa, ja naapuruston lapset perustavat etsiväkerhon. Taattua lastenjännitystä.

Viisikot kuuluivat elämääni alakoulussa, mutta tuon monikymmenosaisen sarjan ohella muistan hullaantuneeni vähintään yhtä paljon, ehkä vähän enemmänkin, Blytonin Salaisuus-sarjaan. Sen idea on lähes samankaltainen kuin Viisikon: kyse on neljän lapsen (kahden pojan, kahden nuoremman tytön) ja yhden koiran seikkailuista. Salaisuus-sarjassa, ainakaan tässä juuri lukemassani ensimmäisessä osassa, ei syödä yhtä paljon kuin Viisikoissa - joskin etsivät lopettavat tehtävänsä aina teeajaksi - mutta rötöksiä pääsevät nämäkin nuoret ratkaisemaan. 

Luin sarjan avausosan yhdeltä istumalta: Blyton kirjoittaa noepasti etenevää, helposti luettavaa tekstiä. Monille lasten jännärikirjoille tyypillisesti tämäkin kirja etenee dialogeissa, joissa lapset jakavat tietojaan ja pohtivat syyllisiä.  

Palaneen talon salaisuus kertoo eräästä ilkeästä herra Hicksistä ja siitä, miten tämän työmajana toimiva huvimaja palaa. Larry, Riki, Kris ja Bes päättävät alkaa selvittää asiaa, ja mukaan liittyy myös Pulla. Palaneen talon salaisuus on hauska kuvitteluleikki, jossa lapset saavat pääosan ja aikuiset jäävät taustalle ilkeiksi hahmoiksi. Voin hyvin ymmärtää, miksi intoilin tästä sarjasta viidennellä luokalla.

Rikoksen ratkaisemisen ohella sarjan avausosa kuvaa lasten välisiä suhteita. Larry, Riki, Kris ja Bes tuntevat toisensa jo entuudestaan, Pulla eli Fredric liittyy heidän joukkoonsä teoksen alussa. Aikuislukijana kummastelin sitä, että lapset pilkkaavat pulleaksi kuvattua Fredriciä ja päättävät kutsua tätä varsin loukkaavalla nimellä - lempinimi näyttää tulleen jäädäkseen, vaikka se on aika asiaton, kun muiden lempinimet ovat väännöksiä oikeista nimistä. Bes, joukon nuorimmainen, saa hänkin osakseen syrjintää, kun vanhemmat lapset eivät usko niin pienen voivan auttaa heitä. Blyton johdattelee lukijan pohtimaan ihmissuhteiden moraalia, mutta pitää sukupuoliroolit jokseenkin tiukasti paikoillaan. Kris ja Bes ovat tyttöinä taustalla, kun taas vanhin poika, Larry, saa heti johtajuuden itselleen. Miehet toimivat, naiset ajattelevat ja avustavat. 

On muuten huomautettava, että lukemani painos on täynnä painovirhepaholaisia. Krisin nimi puuttuu takakannesta kokonaan - vaikka siinä mainitaan Viisi Etsivää, lasten nimiä on vain neljä. Hämmentävää on sekin, että kansikuvassa on vain neljä lasta sekä tietysti inhottava poliisi; Nonoa ja Pullaa ei kanteen ole mahdutettu. 

Osallistun teoksella Lapsuuteni kirjasuosikit - sekä Helmet-haasteisiin.

perjantai 3. helmikuuta 2017

William Shakespeare: Hamlet

Hohhoi. Pitkä ja kivinen oli työni Hamletin kanssa. Aloitin varmaan jo joulukuun puolella, nyt sain luettua loppuun. Tartuin tähän klassikkonäytelmään oikeastaan vain siksi, että yksi kevään eniten odottamistani romaaneista, Ian McEwanin Pähkinänsärkijä, viittaa ja pohjautuu Hamletin tarinaan. Ihan vähän houkutteli myös se, että ensimmäisellä kirjallisuudenanalyysin kurssillani luimme teosta jonkun matkaa. Lukukokemus ei kuitenkaan osoittautunut yhtä vetäväksi kuin ajattelin. Olen silti iloinen, että olen taas yhden Shakespeare-kokemuksen rikkaampi. 

Tarina on tuttu: Hamletin isä murhataan, murhaaja-setä nai Hamletin äidin, ja Hamlet turhautuu. Koston kierre alkaa. Lopussa ilakoidaan - tai vellotaan kuolemissa - tragedian tapaan. 

Miksi Hamlet ei innostanut minua? Ensimmäisenä mieleen tulevat kieli, runomitta ja rakenne. Shakespearen kieltä ei ole helppo seurata, eikä mitallinen vuorosanojen jaksottaminen ole minulle - vahvasta lukutaidosta ja tekstilajikoulutuksesta huolimatta - kovin tuttua. Näytelmät vaativat lukijalta jonkin verran, ja vaikka tarina on juoneltaan simppeli ja tuttu, sen rakenne jäi minulle sekavaksi. Henkilöhahmoja oli yllättävän monta, ja ne sekoittuivat keskenään. Sanastollisesti ja lauserakenteiltaan Hamlet toisaalta rikas, toisaalta hieman aikansaelänyt. 

Jokke, Morre ja Reta Anna Maria ovat myös lukeneet teoksen - ja analysoineet ja pitäneet siitä enemmän kuin minä. :D Tsekatkaa!

torstai 2. helmikuuta 2017

Lapsuuden lempparit: Jade-sarja (Taru Mäkinen)

Taru Mäkinen: Jade ja autiotalon jengi
Tammi 1992
117 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Plääh. 
- Janni, poika sanoi perään, mutta tyttö ei pysähtynyt. Hän palasi ulos, sulloi hiukset lakin alle ja pani silmälasit taskuun. Hän tunsi ettei ollut Janni. Tieto muuttuneesta ulkonäöstä antoi rohkeutta: tämä oli kuin leikkiä tai näytelmää. Ja ainakin tämä oli seikkailu.
Nuortenjännäri Jannista, joka pääsee ryöstäjäjengin jäljille.

Monella lukijalla tuntuu olleen oma Viisikko-, SOS-, Neiti Etsivä - ja Salaisuus-aikakautensa. Silloin piti päästä lastenjännäreiden ääreen säännöllisesti, ahmia sarjojen monetkymmenet seikkailut ja aloittaa sitten alusta. 

Jade-sarjaan liittyy eräs hämmentävä, surullinen lapsuusmuisto. Oli vuosi 2004, joulukuun 26. päivä. Thaimaan tsunami oli järkyttänyt koko maailmaa. En muista tarkalleen, olinko lukemassa tuolloin Jade-sarjaa vai kirjoittamassa omaa tarinaa Jade-nimisestä henkilöstä (yhä vieläkin Jade on minusta hieno nimi). Olen kuitenkin muistavinani, että teksti-tv:tä selatessamme silmäni osuivat Jade-nimeen. Se kuului Thaimaassa kadonneelle, noin minun ikäiselleni (olin silloin 12) tytölle. Jollakin tavalla kokemus oli taikauskoisen pelottava.

Itse Jade-sarjan avausosassa ei juuri kovin surullisissa tapahtumissa liikuta. Kyse on klassisesta lasten jännitysromaanista, jonka päähenkilönä seikkailee kohderyhmää hieman vanhempi tyttö, Janni. Jannin äiti on poliisi, ja kas vain, Janni pääsee jyvälle naapustossa liikkuvasta ryöstöjengistä...

Kiinnostavaa Jade ja autiotalon jengi -kirjassa on se, että päähenkilö, Janni eli Jade, kuvataan tummaihoiseksi: hänen isänsä on alkujaan chileläinen. Romaani on kirjoitettu 1990-luvun alussa (itse asiassa syntymävuonnani), eikä nuortenkirjoissa muutenkaan näy paljoakaan rodullistettuja. Jannin elämään voisi saada syvemmänkin katsauksen; nyt rodullistettujen elämää käsitellään lähinnä siinä, kun Tari haukkuu Jaden isää mutakuonoksi. Jade suuttuu ensin, mutta antaa sitten anteeksi, lopulta termistä tulee heille jopa hauska. Sitä en oikein voi ymmärtää. 

Onnistunutta romaanissa on Jannin oleminen toisaalta omana itsenään, toisaalta Jadena. Jaden roolissa Janni pääsee irti lukutoukkaolemuksestaan ja tuntuu saavan elämästään irti enemmän kuin mihin hän on aiemmin uskaltanut. 

Täytyy todeta, että Mäkisen kirja on minulle lopulta melkoinen pettymys. Kerronta on kuivaa ja varsin epänuorekasta; Mäkinen tuntuu saarnaavan. Juoni etenee suhteellisen toimivissa dialogeissa, mutta sen sijaan kerrontakatkelmat ovat lähinnä miljöökuvauksia, varsin kömpelöitä sellaisia - en välitä tietää, millaisia huonekaluja kullakin hahmolla kotonaan on...

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava 2009
383 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Byäh! Jäi minulle keskeneräiseksi
Eve Hietamiehen Yösyöttö on feministinen romaani. Se nostaa esille sen teeman, jonka puitteissa miehiä syrjitään. Vanhemmuus, ennen kaikkea isyys, nousee romaanin keskiöön, kun Antin vaimo sairastuu eikä kykene eikä halua osallistua enää perhe-elämään. Antti jää kaksin pienen lapsen kanssa.

Antin arki täyttyy kaikenlaisista konkreettisista ongelmista, joita Hietamies kuvaa uskottavasti. Tukiverkostoa ei ole tarpeeksi, äitiys otetaan vakavammin kuin isyys, yhteiskunta ei ole valmis koti-isiin, äidinmaidonkorvikkeet eivät löydy kaupasta, lapsen ensimmäinen keuhkoputkentulehdus säikähdyttää.

Vaikka ajatus isyyden kuvaamisesta on hyvä ja on tärkeä tuottaa kirjallisuuteen (ja maailmaan ylipäätään) kuvauksia koti-isistä, sortuu Hietamies silti kuvauksiin, jotka saavat minut ärtymään. Antin kautta käsitellään kyllä isyyteen liittyviä pulmia, varsinkin sitä, miten isän ei oleteta hoitavan lastaan.

Varsinainen ongelma syntyy siitä, että minusta Yösyöttö ei pura äitimyyttiä eikä vahvista koti-isien identiteettiä. Se näyttää kyllä, että koti-isyys on varsin varteenotettava, toisinaan jopa nautinnollinen ja tunteellinen kokemus ja että kaikkia naisia ei ole luotu äideiksi. Romaani yrittää selvästi rikkoa naisten vanhemmuusvaltaa, mutta kuitenkin Antti oppii kaiken tärkeän, lapsenhoidossa oleellisen naisilta. Naiset neuvovat asioita, jotka Antti olisi voinut joko googlata tai ehkä oppia ymmärtämään itsekin. Se, että naiset saavat romaanissa niin keskeisen opettajan roolin, pikemminkin vain vahvistaa sitä, että naiset tietävät luonnostaan, miten lapsen kanssa toimitaan. Tietysti kyse on siitäkin, että naisilla on pääsy maailmaan, jossa ohjeita jaetaan. Hietamies ei kuitenkaan osoita, että olisi neutraaleja, kaikille avoimia tiloja, joista apua saa ilman äiti-isä-vastakkainasettelua. Ehkä niitä ei olekaan?

Vaikka Yösyöttö onkin kasvutarina ja se osoittaa, miten isäksi kasvetaan, minä jäin miettimään romaanin luomaa mieskuvaa. Antti kuvaa itseään äijäksi, joka ilman isyyttään viettäisi viikonloppuja juhlien, kaljaa juoden ja seksiä himoiten. Yösyöttö ottaakin esille vahvimmat vastakkainasettelut - maskuliinisuuden ja vanhemmuuden. Minua tämä risoo, sillä voihan mies olla muutakin kuin sohvalla makaava, työorientoitunut, vaimonsa unohtava machomies. Isyyteen opettelua voisi kuvata myös herkempien, uudesta roolistaan jo etukäteen iloitsevien miesten näkökulmasta. Machoistakin voi kasvaa hyviä isiä, Hietamies tuntuu sanovan. Yösyötön teema on todella kiinnostava ja tärkeä, mutta en kuitenkaan saanut tästä irti kaikkea haluamaani. Hietamies kärjistää sukupuolet niin kaksijakoiseen maailmaan - sellainenhan maailma toisaalta on - että hahmot jäävät stereotypioiden tasolle. Antissa minua ärsytti se, miten hän loppuun asti kutsui leikkipuistossa tapaamiaan naisia pilkkanimen ja etunimen yhdistelmällä.

Mitä Hietamiehen tyyliin ja kirjoitustaitoon tulee, Yösyöttö on miellyttävän helppolukuinen, nopeasti etenevä romaani. Hietamiehen tekstiä on vaivatonta lukea, ja Antissa on paljon sympaattista. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan tunne siitä, että sukupuoliroolien murtamisessa ei onnistuttu sillä tavalla kuin kirjalta olisi voinut toivoa. Anttiin ja Paavoon on silti ollut miellyttävä tutustua, ja voi olla, että tartun Tarhapäivään vielä joskus.