torstai 31. joulukuuta 2015

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö

Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
Suuri Kurpitsa 2015
112 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh.
Sarjakuva Vilmasta, joka pääsee kesätöihin mielisairaalaan, näkee tarinoita hulluudesta ja pohtii omaa suhdettaan normaaliuteen.

Sarjisinto: Vuoden loppupuolella olen lukenut joitakin sarjakuvia. Suorastaan tuntuu, että olen koko ajan bloggaamassa sarjakuvateoksista. Se tuntuu itsestäni vähän hassulta: en ole koskaan kokenut sarjakuvia kirjallisuudeksi enkä myöskään osannut arvostaa niiden taidearvoa tarpeeksi. Tänä vuonna olen kuitenkin lukenut monta vakavasti otettavaa, tärkeitä tarinoita kertovia sarjakuvateoksia. Mielisairaalan kesätyttö on ehdottomasti yksi niistä.

Raja: Mielisairaalan kesätyttö kysyy, kuka on hullu, kuka normaali ja missä raja kulkee. Miten sairaat ja terveet eroavat toisistaan - vai eroavatko he? Voiko sairautta, terveyttä tai normaaliutta määritellä? Kesätyössään mielisairaalan laitoshoitajana Vilma näkee erilaisia ihmiskohtaloita, tunteellisia tarinoita. Tärkeä osa juonta on Vilman oma pakkomielteisyys, laihuuden tavoittelu, anoreksia. Työssään Vilma näkee, mihin mielenterveysongelmat voivat johtaa, mutta samalla havaitsee senkin, että ongelmia on myös muilla. Erityisen kiinnostavaa Rintasen teoksessa on, miten Vilman tarinaa verrataan Venlan, potilaan, tarinaan. Teoksen loppupuolella vierekkäiset ruudut kuvastavat toisaalta tyttöjen samanlaisuutta ja toisaalta erilaisuutta. 

Ravisteleva: Mielisairaalan kesätyttö on koskettavaa ja kiinnostavaa luettavaa. Sen päähenkilöön on helppo samastua: tunnollinen, kontrollinhaluinen tyttö. Ulkonäköpaineita. Menestyspaineita. Teoksessa on kiinnostavia vastakohtia, Vilman omat ajatukset ja pakkomielteet heijastuvat potilaiden sidottuun, suljettuun elämään ja elämäntilanteeseen, jossa oma kontrolli ajatuksiin ja sairauteen on kadonnut. Rintasen piirrostyyli ei ole aivan sitä, mistä itse pidän, mutta toisaalta lukiessa tuntui, että tyyli, sävyt ja värit vaihtelevat osuvasti kunkin osion tunnelman mukaan. Väri- ja viivamaailmassa on jotakin pelottavaa ja synkkää, ja samalla se sopii mainiosti teoksen tunnelmaan.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Vuoden 2015 parhaat

Ensimmäiseen blogivuoteeni on mahtunut huima määrä kirjoja ja lukuelämyksiä. Opin lukemaan tuoretta kirjallisuutta ja jatkoin vieraisiin kulttuureihin tutustumista. Olen poiminut matkan varrelta muutaman minulle erityisen tärkeän kirjan. Näihin kaikkiin liittyy paljon tunteita, ajatuksia ja muistoja.

Petri Tamminen: Meriromaani

Lukuvuoteni kohokohta! Petri Tammisen Meriromaani on tiivis, toteava ja tosi. Se on toteamus elämän arvokkuudesta ja vastoinkäymisten kohtaamisesta. Ihastuin romaaniin niin paljon, että hankin sen vastikään omaan kirjahyllyyni. Aion lukea sen ensi vuoden puolella uudestaan. Suosittelen lahjaksi, pohdittavaksi ja analysoitavaksi.

 Kirsti Kuronen: Paha puuska
 Meriromaanin lisäksi ostin Pahan puuskan. Se oli vaikuttava runo- ja tarinaelämys. Runoutta ja taidetta parhaimmillaan, ja olen ottanut tämän mukaan oppitunneillenikin. Postaukseni yhteydessä pohdin, miksi nuorilla on niin paha olla ja miksi emme huomaa sitä. Toukokuun alussa pohdin aihetta yleisesti; nyt syksyllä Kurosen teoksen teemat tulivat liian konkreettisella tavalla todeksi. Ei voi kuin ihmetellä ja olla sanaton. Lukekaa ja pohtikaa tätä, koska Kuronen kirjoittaa todellisista asioista.  Miksi 13-vuotias voi upota pahaan puuskaan?

Lisa Genova: Edelleen Alice

Parhaat kirjat liittyvät lukijan omaan tunne-, kokemus- ja muistomaailmaan. Tämä kirja oli minulle vahvasti sellainen: mummoni sairasti Alzheimeria. En kiitä Genovaa niinkään kielellisestä sujuvuudesta kuin lohdullisesta, toivoa antavasta tarinasta. Tarina on kipeä ja sydäntäraastava, mutta se muistuttaa ihmisen oikeudesta tulla kohdelluksi ihmisenä. Edelleen Alice näyttää herättäneen minussa valtavasti ajatuksia: postaus on pidempi kuin muistinkaan.


Tästä Finlandia-ehdokkaasta kirjoitin itselleni pitkiä pätkiä muistiin. Ahavan kakkosteos on koskettava ja kaunis, ja sattumanvaraisuus on teemana kiinnostava ja tuore.

Paula Havaste: Tuulen vihat

 Tuulen vihat edustaa lukukokemusta, joka rikkoo lukijansa rajoja. Jo ennen blogikautta ihastuin Havasteen Kaksi rakkautta -teokseen, mutta Tuulen vihat opetti minut pitämään historiallisista kirjoista. Luin myöhemmin kesällä sarjan toisen osan, ja nyt ei voi kuin odotella seuraavaa. Havaste on yksi suosikkikirjailijoistani siksi, että hänen suomen kielensä on yksinkertaista, kaunista ja selkeää.

Jane Austen: Viisasteleva sydän 

Viisasteleva sydän on vuoden lukukokemusten listalla, koska sen muistelemisesta tulee hyvä mieli. Kuuntelin sen kesällä äänikirjana, väritin samalla ensimmäistä aikuisten värityskirjaani ja rentouduin. Joskus kirjoista tulee tärkeitä siksi, että ne liittyvät hienoihin hetkiin.


Jonesin romaani on esimerkki kirjasta, joka ihastuttaa tarinansa vuoksi. Kirjoitin kesäkuussa, että näin tarinan mielessäni hyvin visuaalisena. Nyt talvella mieleen palaa se, että henkilöhahmot tuntuivat vahvoilta, eläviltä. Heistä pidin.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Tulvaniitty edustaa vuoden valikoimassani kirjallisuutta, joka avaa lukijan eteen toisen kulttuurin, toisen todellisuuden. Sellaisia kirjoja luin tänä vuonna paljonkin, mutta muistikirjaani olin merkinnyt Lahirin kirjan kohdalla pienen sydämen. Se kertoo ihanasta lukukokemuksesta, ja sitä Tulvaniitty oli. 

Laura Save: Paljain jaloin

Syksyn luetuista Paljain jaloin oli yksi koskettavimmista. Edelleen Alicen tavoin kirja oli samalla kertaa sekä lohduton että lohdullinen. Kirjailija kohtaloineen tekee romaanista entistä vaikuttavamman. Tämän lukemiseen kannattaa varata rauhaa ja nenäliinoja.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa 

Loppuvuodesta lukemani Harmaata valoa ihastutti ja järkytti. Se oli kiinnostava lukukokemus siksi, ettei se ole perinteinen nuortenkirja: se menee pintaa syvemmälle, kertoo sota-ajasta ja pakkotyöstä, suhteellistaa nuoruuden ongelmia. Kirja oli helppolukuinen mutta samalla raskas. Aion suositella tätä omille oppilailleni.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta

Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
HuudaHuuda 2012 (1994)
Suom. Hans Nissen
191 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Niin...haluan kuulla lisää.
Sarjakuvaromaani nuoruudesta, koulukiusaamisesta, teinirakkaudesta ja mielenterveysongelmista.

Paino:  Brownin sarjakuvaromaani käsittelee painavia asioita. Vajaassa kahdessasadassa sivussa perehdytään koulukiusaamiseen, yksinäisyyteen, teinirakkauden ongelmiin, epävarmuuteen ja mielenterveysongelmiin. En koskaan pitänyt sinusta on omaelämäkerrallinen tarina, mutta sen elementit tarjoavat helposti samastumiskohteita laajemmalle yleisölle. Nuoruus on, no - nuoruutta. 

Vilkaisu: Brown käsittelee teoksessaan tärkeitä aiheita, piirtää tyylikkäästi, yksinkertaisesti ja pysäyttävästi, mutta En koskaan pitänyt sinusta on nopeasti lukaistu. En tiedä, käytänkö sarjakuvien lukemiseen väärää lukutekniikkaa: muistan jo lapsuudesta, miten serkut lukivat Aku Ankkaa pidempään kuin minä, jäivät tarkastelemaan jokaista kuvaa. Minä en ole niinkään kiinnostunut visuaalisista yksityiskohdista: ahmin tarinaa. Vilkaisu liittyy Brownin teokseen silläkin tavalla, että se antaa syviin teemoihinsa vain nopean läpileikkauksen. Kiusaamista käsitellään kyllä vakuuttavin tyylikeinoin, hiljaisin kuvin, ja teinien epävarmuus ja kolmiodraama esitetään hyvin. Silti koin, ettei En koskaan pitänyt sinusta kerro syy-seuraussuhteita, sitä, miten esimerkiksi äidin mielenterveysongelmat päähenkilö Chesteriin vaikuttavat. Minulle teos jäikin tilannekuvauksiksi, ja olisin kaivannut jonkinlaista selkeää kuvausta myös siitä, miten erinäiset tapahtumat Chesteriin vaikuttivat. Toki paljon voi itse päätellä ja tulkita. Pidin lopusta, kaikesta huolimatta.

lauantai 26. joulukuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala 2015
199 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Niin. Juuri näin.
"Ennen kuin kerron enempää, minun on kysyttävä: Mitä et tekisi mistään hinnasta? Mitä et tekisi, vaikka siitä tarjottaisiin suuria summia? Et pahoinpitelisi lähimmäistä. Et löisi edes avokämmenellä. Et aiheuttaisi heikommalle kipeää. Et luonnollisesti missään olosuhteissa tappaisi ihmistä. Et edes yrittäisi.
    Hyvä. Niin minä arvelinkin. Meistä ei sellaiseen ole. Mutta joistakin on. Ketkä valitaan, ketkä nousevat harmaudesta, ketkä saavat tarpeekseen ja ylittävät rajan, joka on hakattu kiveen?"

 Romaani komisariosta, hänen tuttavistaan ja siitä, miten sanat saattavat johtaa tekoihin.

Toteava: Pidän Hotakaisen toteavasta tyylistä. Siinä ei ole mitään ylimääräistä, ei turhaa kielileikittelyä. Samalla kieli ja tyyli tuntuvat viisaalta, paljon puhuvalta. Henkireikä toi erityisesti mieleen Petri Tammisen. Olen aina kategorisoinut sekä Hotakaisen että Tammisen jollakin tavalla samaan, mutta nyt yhteys tuntui erityisen vahvalta. Molempien teoksissa on sellaista pienellä tavalla sanomista, mistä pidän.

Teot: Viime aikoina olen lukenut kirjoja, jotka ovat käsitelleet moraalia ja erilaisten tekojen oikeuttamista. Hotakainen tarttuu Henkireiässä siihen, miten sanat ja teot liittyvät toisiinsa: vastaavatko ihmisten puheet sitä, mitä todella aikovat toteuttaa? Kun suntio uhkaa ajautua rikoksen tielle ja parturi-kampaajakin uskoutuu rikospoliisi-kertojalle, mitä onkaan aikeissa käydä? Kuka tekee ja mitä tekee? Hotakainen luo teokseen jännityksen niukin keinoin.

Yllätys: Tavallan pidin Henkireikää yllätyksellisenä kertomuksena. Kertojan rooli ei ole niin selkeä kuin alussa ajattelin - hän jää taustahahmoksi ja keskittyy kertomaan, miten Suntion ja Parturikampaajan ongelmat tihenevät ja kasautuvat. Ajattelin aluksi aivan toisenlaista juonen kulkua. Myös romaanin loppu yllättää, ainakin osin.

Henkireikä on luettu monessa blogissa. Opus ekan Petteri piti kirjaa komeana, viiltävänä analyysinä, Luetut, lukemattomat -blogissa kirjaa pidettiin kyllä hotakaismaisena mutta myös hajanaisena ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus pitää Hotakaista kirjailijana, joka kirjoittaa maailmasta terävästi ja tarkasti ja jonka uusimpaan kannattaa syventyä rauhallisena.

torstai 24. joulukuuta 2015

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ian McEwan: Lapsen oikeus
Otava 2015 (2014), Otavan kirjasto
Suom. Juhani Lindholm
222 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hmm!  
Hyvää, lämpöistä joulua! Meille saapui sittenkin valkea joulu: eilen satoi maan valkeaksi ja maiseman kauniiksi. Olen kiitollinen. 

McEwanin romaani Lapsen oikeus on vuoden 101. kirjani. Olen lukenut tänä vuonna hurjasti, ja ensi vuonna haluan lukea yhtä paljon. Tänä iltana on odotettavissa lisää luettavaa, kunhan joulupukki saunan aikaan käy tuomassa lahjat. Pidän joulusta ja sen perinteistä. Tänäkin vuonna aion lahjojen jakamisen jälkeen uppoutua nojatuoliin lukemaan uusia kirjoja.

Romaani oikeudesta, etiikasta ja oikeudenjakamisesta. Mikä on lapselle parasta? Kuka parhaasta voi päättää? Missä määrin oikeudenjakajan elämä on eettistä ja moraalisesti hyväksyttävää?

 "Varallisuus ei yleensä tuonut mukanaan onnea. Vanhemmat oppivat nopeasti juridiikan sanaston ja lain hitaat toimintatavat ja huomasivat ällistyksekseen joutuneensa julmaan taisteluun ihmistä vastaan, jota kerran olivat rakastaneet. Ja kulisseissa pikku Benit ja Sarahit, levottomat pojat ja tytöt, joista oikeuden asiakirjoissa puhuttiin pelkillä etunimillä, takertuivat toinen toisiinsa sillä välin kun jumalat heidän yläpuolellaan taistelivat viimeiseen veripisaraan läpi perheoikeuden, ylioikeuden ja muutoksenhakuoikeuden eri asteiden.
Kannanotto: McEwan ottaa romaanissaan kantaa. Lapsen oikeus pohtii eettisesti kyseenalaisia tilanteita: mikä on oikein, kun sairastunut lapsi ja tämän perhe haluaisivat kieltäytyä verensiirrosta uskonnon takia? Mitä voimme tuomita - ja kuka voi tuomita? Onko Fionalla, perheoikeuden tuomarilla, oikeus päättää asiasta, pystyykö hän siihen? Voiko toinen ihminen päättää toisen ihmisen elämästä? McEwan nostaa kirjassaan esille tilanteita, joissa oikeutta käydään lapsen kustannuksella. Voivatko aikuiset päättää, mikä lapselle on parasta? Lapsen oikeus herättää monia kysymyksiä.

Monitasoinen: Pidän Lapsen oikeudessa sen eri tasoista, kerrostumista. Pidän siitä, miten sen keskeiset teemat - moraali, oikeudet - sekoittuvat keskenään. Päähenkilöä on kiinnostava seurata, sitä, miten oikeudenjakaja sortuu itse eettisesti epäilyttävään toimintaan, käyttää keskusteluissaan epäammattimaisia taitoja. Fionan elämä muuttuu hallitusta, hyvin järjestetystä lähes päinvastaiseksi: on suorastaan ivallista, että perheoikeuden tuomari kohtaa omassa perhe-elämässään suuria vaikeuksia. McEwan tarkastelee Fionan elämän kiemuroita kiinnostavasti.

Yksinkertaisuus: Pidän McEwanista sen takia, että hänen kerrontansa on toteavaa ja yksinkertaista. Vain musiikkiosiot eivät minulle auenneet. Lapsen oikeuden juoni on ovela: keskikohdalla luulin kaiken jo ratkenneen. Sitten kuitenkin tapahtuu taas, ja aiempaa on tarkasteltava uudesta näkökulmasta.

maanantai 21. joulukuuta 2015

Vuoden sadas kirja: Seppo Jokisen Kuolevaksi julistettu

Seppo Jokinen: Kuolevaksi julistettu
CrimeTime 2015
331 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: No moi! Kiva tavata pitkästä aikaa.
Komisario Koskisen 20. seikkailu: ahdistelurikoksia, pakenemisia ja työkaverin kadonnut tytär.

Taattu: Komisario Koskinen tuntuu vanhalta ystävältä, pitkään lähellä asuneelta naapurilta. Tutustuin Jokisen kirjoihin yläasteiässä: aloitin Piripolkalla, ja olen sittemmin lukenut lähes koko sarjan. Muutama uusimmista on lukematta, mutta Kuolevaksi julistettuun oli helppo tarttua. Se sisältää koko joukon poliisiromaanille tyypillisiä piirteitä, esittelee Sorin henkilöstön vielä kertaalleen ja kertaa lyhyesti mutta liikaa paljastamatta aiempia tapahtumia. Uusia tapahtumia tuntuu riittävän: Ulla Lundelinin tytär on ollut kauan kadonneena, kaupungissa tapahtuu kummallisia ahdistelurikoksia, ja yhtä miestä vainotaan. Jokinen lähtee liikkeelle monesta mutta ei lähesty mitään tapausta liian karskein ottein.

Lempeä: Kuolevaksi julistettu sopii niillekin, jotka kaihtavat silmitöntä väkivaltaa ja murhilla mässäilyä. Jokisen kirjoitustyyli on lempeä ja leppoisa, arkinen mutta selkeä. Romaanissa vuorottelevat rikoksen tutkinta ja Koskisen henkilökohtaisen elämän kuvaus. On myönnettävä, että toisinaan Jokisen kerrontatyyli junnaa paikallaan, kaikkia arkikuvauksia ei mukaan tarvittaisi, mutta toisaalta sarjan arkisuus on yksi niistä syistä, joiden takia Jokisen kertomuksista pidän. Kuolevaksi julistetussa, kuten muissakin Jokisen teoksissa rikoksen uhreiksi nostetaan tavallisia, vähätuloisiakin kansalaisia. Toisaalta hyvätuloisetkin saavat osansa.

Etiikka: Aivan romaanin loppuvaiheilla aloin miettiä, miten taitavasti Jokinen ujuttaa teokseensa mukaan eettisiä kysymyksiä. Koskisen ystäville tuttua on se, että komisario tekee työssään arveluttavia päätöksiä, toimii itsenäisesti ja itsepäisesti ja suojelee työtovereitaan. Lukija kuitenkin asettuu hänen puolelleen: aina ei voi toimia sääntöjen mukaan. Kuolevaksi julistetussa monikin asia herättää pohtimaan, missä määrin esimerkiksi rangaistukset ovat oikeutettuja.Suorastaan yllätyin kirjan lopussa siitä, että genreuskollisen juonen lisäksi kirja herättää ajatuksia syvemmistäkin asioista.

Koskisen seikkailut on luettu myös Villasukkamurmelin kirjablogissa ja Lukutoukan kulttuuriblogissa.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Kristiina Rikman (toim.): Suom.huom. Kirjoituksia kääntämisestä

Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä
WSOY 2005
220 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Aivan! Avartaa.
"Suomentaminen on osaksi silmänkääntötemppujen tekemistä, sillä me emme pääse minne alkuteos menee, vaikka kuinka sinne haluamme. En kirjoita 1940-luvun suomen kieltä, en pastissia siitä, en myöskään tuota suomeksi Glasgown murretta, ja historialliset tosiasiat estävät minua suomentamasta 1500-luvulla kirjoittaneen englantilaisen lääkärin kieltä 1500-luvun suomella. Suomentaja on olosuhteiden pakosta illusionisti, joka tällaisissa tapauksissa luo vaikutelman. Jos hän onnistuu, käännöskirjallisuuden valistunut lukija suostuu uskomaan myös siihen miten sanotaan. " (Schroderus)
Esseekokoelma kääntämisestä ja kääntäjän työstä.

Arvostamaton: Suom. huom. avartaa lukijan käsityksiä kääntämisestä. Jollakin tavalla olen itse jo aiemmin tiedostanut sen, ettei suomentaja suinkaan käännä suoraan kielestä toiseen vaan luo työskennellessään myös kokonaan oman teoksensa. En voi silti väittää, että olisin osoittanut tarpeeksi arvostusta niille henkilöille, jotka mahdollistavat omalla äidinkielelläni lukemisen. Tämä teos muistuttaa kääntämisen tärkeydestä. Se välittää myös tietoa siitä, mistä kääntämisessä on kyse. Kääntäjä ymmärtää ja tulkitsee teosta.

Kiinnostava: Rikmanin toimittama teos tarjoaa lukijalleen kiinnostavia näkökulmia ja välipalatekstejä kääntämiseen. Potter-kääntäjä Kuparin (nyk. Kapari-Jatan) essee on kiinnostava sen taiteellisuuden ja omaperäisyyden vuoksi: kirjoittaja havainnollistaa kääntämistään Potter-käännösesimerkein. Tässä tekstissä tulee ilmi rakkaus kääntäjän työhön, niin olen muistiinpanoihini merkinnyt. Hyypän sarjakuvakääntämisestä kertova essee on sekin kiinnostava: näihin kahteen oli helpoin tarttua, kun pohjamateriaalikin oli itselle tuttua. Ylipäätään pidin tekstien pohdiskelevasta sävystä - luen harvoin, jos koskaan, esseitä - ja kirjoittajien näkemyksistä. Vaikeimmaksi koin tekstit, joissa kääntämistä ei lähestytty yleiskielellisesti vaan kielitieteellisesti tai -filosofisesti. Viimeisen runouden suomentamista koskevan esseen lähinnä selailin läpi.

Vaikea: Lähes kaikki esseistit aloittavat kirjoituksensa pohtien, miten vaikealta suomennostyö tuntuu, kun käännettävän teoksen saa eteensä. Suom. huom. -kokoelma tuo hyvin esiin kääntämiseen liittyviä ongelmia, ja Liisa Ryömä ruotii esseessään "Kääntäjän ohjeita kirjailijalle" hauskasti sitä, mitkä asiat kääntämisessä tuottavat vaikeuksia (mm. lauserakenteet, suomen sukupuoleton hän-pronomini, metaforat, vaikeat sitaatit) ja jotka kirjailijan ikään kuin pitäisi ottaa huomioon kääntäjäntyötä helpottaakseen. Ammatin onnistumiskokemukset näyttävät esseekokoelman perusteella liittyvän erityisesti valmistuneeseen teokseen. Olisin kaivannut kirjaan vähän enemmän pohjustusta siitä, miten esseistit ovat uralleen päätyneet ja mikä kääntämisessä kiinnostaa. Teoksen tarkoitus on toki nostaa esille kääntämiseen liittyviä ongelmia, jotka usein sivuutetaan ja jätetään huomiotta, mutta toisaalta tuntuu, että omaa alaa pitäisi osata kehuakin. Opettajuudestakin puhutaan usein positiivisesti vain lomien yhteydessä - mutta eihän sellainen kannusta ketään työuraansa aloittavaa tai alasta kiinnostunutta. Palkitsemisesta ja työn tärkeydestä puhuminen on vähintään yhtä tärkeää kuin alaan liittyvien ongelmien ja epäkohtien esilletuominen.

Erikoistunut: Pienenä miinuksena totean, että Suom.huom. ei kaikilta osiltaan ole tarpeeksi yleistajuinen teos. Sen esseistä kuultaa kielitieteen ammattilaisuus, ja esimerkiksi Kersti Juvan aloitusessee vaatii lukijaltakin kielitieteellistä käsitteistöä. Agglutinaatio, luonnollinen kieli, läpinäkyvät rakenteet, prosodia ja erilaisten runomittojen käsitteet eivät kuulu jokaisen lukemisesta kiinnostuneen sanavarastoon. Minun tietouteeni ne kuuluivat, kiitos suomen kielen opiskelun. Tavallaan oli suorastaan mukavaa uppoutua pitkästä aikaa oman tieteenalan kielellä kirjoitettuihin teksteihin; opettajantyössä tieteen kieli unohtuu äkkiä. Suomen kielen opiskelusta mieleeni juolahtikin vielä eräs asia, joka täytyy tähän loppuun mainita ja josta usein käännöksiä morkkaan: minulle tärkeää on suomen oikeinkirjoituksen osaaminen. Jo Juvan esseestä puuttuu pilkkuja; valinta voi toki olla tietoinenkin, mutta minua niiden puuttuminen ahdistaa. Pilkut luovat rytmiä suomen kielen lauserakenteisiin ja, ainakin minusta, ovat osa luonnolliselta kuulostavaa ja näyttävää kielenkäyttöä. 

En äkkiseltään löytänyt blogiarvosteluja teoksesta, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä kannattaa lukea! Lukuihmisille teos antaa

tiistai 15. joulukuuta 2015

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Ruta Sepetys: Harmaata valoa
WSOY 2011
Suom. Maria Lyytinen
354 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Au. 
 "Oli vaikea kuvitella, että jossakin Euroopassa riehui sota. Me kävimme omaa sotaamme, odotimme, milloin NKVD valitsisi seuraavan uhrinsa tai paiskaisi meidät seuraavaan kuiluun. He tykkäsivät lyödä ja potkiskella meitä pelloilla. Eräänä aamuna he nappasivat mukaansa vanhan miehen syömästä juurikasta. Vartija repi miehen etuhampaat pihdeillä irti. Meidät muut he panivat katselemaan. Joka toinen yö he herättivät meidän allekirjoittamaan papereita, jotka langettaisivat meille kahdenkymmenenviiden vuoden tuomion. Opimme istumaan ja lepäämään silmät auki Komorovin kirjoituspöydän edessä. Onnistuin pakemaan NKVD:n miehiltä, vaikka istuin suoraan heidän silmiensä alla." 
Toinen maailmansota, Liettua, Lina 15 vuotta: nuoruus Neuvostoliiton pakkoleireillä. 

Liettua: Mitä oikeastaan tiedän Liettuasta? Mitä muistan toisesta maailmansodasta? Missä määrin olen kuullut tarinoita muiden kansojen kohtaloista, lähimaiden kärsimyksistä? Fakta on, että toista maailmansotaa on käsitelty paljon niin tieteessä kuin taiteessakin. Siitä voisi oppia paljon, ja aihetta on käsitelty historian tunneilla. Toinen totuus aivan yhtä lailla on se, että olen unohtanut paljon. Siinä missä Suomen historia on jollakin tavalla tuttu, samaa en voi sanoa Liettuasta. Tiedänkö maasta oikeastaan mitään? Sepetyksen romaani avasi minulle kauheudet, jotka eivät siis koskeneet pelkästään juutalaisia tai pelkästään Saksan ja Puolan asukkaita. Juutalaisten, erityisesti Anne Frankin, kohtalo on hyvin tuttu, mutta NKVD ja sen toiminta eivät olleet minulle tuttuja. Nyt, Sepetyksen romaanin luettuani, tekisi mieli tutustua sotahistoriaan uudestaan. Paljon olisi opittavaa ja muistettavaa.

Julmuudet: Harmaata valoa on kuvaus Neuvostoliiton ja Stalinin harjoittamista julmuuksista. Se on kuvaus työleireistä ja ihmisoikeuksista, jälkimmäisten puuttumisesta siis. Junanvaunut täyttyvät eläintenkaltaisista ihmisistä: ihmisarvoa ei vangituilla nähdä. Naiset ja lapset raatavat, järkensä menettävät ammutaan.  Naisten raiskaaminenkin nousee esille, joskin hieman etäännytettynä: äideistä Andriuksen äiti joutuu vartijoiden hyväksikäyttämäksi, kun taas päähenkilö Linan äiti säästyy tältä kohtalolta. Etäännyttäminen lienee ihan hyvä ratkaisu nuortenkirjassa: teos sisältää niin paljon julmia asioita, että kaikkea ei pysty kerralla käsittelemään. Lukija kuitenkin osaa odottaa tällaisia naiskohtaloita: miten muutenkaan se olisi voinut mennä? Vaikka Sepetys ei kuvaakaan tekoja yksityiskohtaisesti, on selvää, että kirjan hahmot kärsivät useista, useista traumaattisista kokemuksista. Se, että tämä kaikki perustuu todellisiin tapahtumiin, joita tapahtuu yhä ja koko ajan, saa ainoastaan huokaamaan.

Nuortenkirja: Äidinkielenopettajan työssä olen joutunut pohtimaan, mitä nuorille voi luetuttaa - kollegat kehottivat antamaan aina kevyempää luettavaa niille, jotka eivät raskaita asioita jaksa käsitellä. Suhtauduin neuvoon hieman skeptisesti, mutta tämän romaanin jälkeen ymmärrän vähän paremmin. Harmaata valoa ei ole yksiselitteisesti nuortenkirja, eikä se ole sellainen, mihin nykynuoret olisivat tottuneet. Tosipohjaisuus voi olla vaikea ymmärtää, vaikka juuri se onkin teoksen ansio. Oli suorastaan virkistävää lukea nuortenkirja, jossa puhutaan lähimenneisyydestä nuoren näkökulmasta. Romaanista ei välity paatoksellinen entisajan tunnelma, vaan päähenkilöön ja tämän nuoruuteen on helppo samaistua. Lina ei tunnu kaukaiselta, mummo nuorena -tyyppiseltä hahmolta, vaan Sepetys on onnistunut luomaan hahmon, jonka elinaikakausi ei turhaan korostu. Päinvastoin Lina vaikuttaa aivan tavalliselta nuorelta sydänsuruineen, pelkoineen ja tuntemuksineen. Tätä teosta minun on ehdottomasti suositeltava oppilailleni.

Tuntemukset: Löydän Harmaasta valosta helposti hyviä puolia. Yksi on tapa, jolla Sepetys kuvailee Linan tuntemuksia ja ajatuksia. Harmaata valoa kertoo hyvin siitä, miten pakkotyö ja riisto Linaan vaikuttavat. Hän pelkää, uhmaa, ahdistuu, suree. Toisaalta hän vakuuttaa itselleen, että aikoo selvitä, ja piirtäminen toimii hänelle pakokeinona. Mielenkiintoista on myös seurata kursivoituja muistoja aiemmasta, tavallisesta elämästä.

Muissakin blogeissa Sepetyksen kirja on tullut tutuksi. Leena Lumi pitää kirjaa kauniina ja tyyliä teokseen sopivana, Mari a toivoisi ihmisten tutustuvan enemmän Baltian maiden historiaan, Miska pitää kirjaa toisaalta ahdistavana, toisaalta toivoa antavana teoksena ja Annikalle teos oli niin vahva lukukokemus, ettei hän usko voivansa unohtaa sitä.

torstai 10. joulukuuta 2015

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden
Like 2015 (2015)
Suom. Terhi Kuusisto
319 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Huh.  
"Historia riisti meiltä kohtalomme. Nurin kohtalon oikku paiskasi niin kauas kotoa, ettei mikään hänen ympäristössään mustuttanut mitään palestiinalaista, ei edes juuriltaan kiskottujen maanpakolaisten elämä. Siksi oli kohtalon ivaa, että hänen elämänsä heijasteli palestiinalaiselämän perustotuutta: maan ja perinnön menetystä, karkotusta. Sitä että elämä yksin maailmassa, ilman perhettä, klaania, maata ja valtiota merkitsee toisten armoille jäämistä. On niitä, jotka säälivät, ja niitä, jotka käyttävät hyväkseen ja vahingoittavat."
Romaani palestiinalaissuvusta, naisista ja länsimaalaistuneen tytön kotiinpaluusta. Romaani väkivallasta ja siitä, mitä meille ei kerrota.

Perhekulttuurit: Abulhawan romaani on kertomus perheen merkityksestä. Se kertoo palestiinalaismuslimien yhteisöllisyydestä, perheen tärkeydestä ja kunniasta, toisista välittämisestä. Se asettaa vastakkain kaksi perhekulttuuria: sen, jossa perhe koostuu koko suvusta, naapureistakin, ja sen, jossa yksilö pitää huolen itsestään. Romaani toistaa sinänsä ihan ansaittuakin länsimaista perhekuvaa, jossa puolisot eroavat, hylkäävät lapsensa, ovat tunnekylmiä ja valitsevat uusiksi puolisoikseen hyväksikäyttäjiä. Nykyajan individualistista, verisiteet unohtavaa kulttuuria verrataan palestiinalaiseen perheyhteisöön, jossa sukulaissuhteista pidetään parempaa huolta. Lukiessani nautin nimenomaan jälkimmäisestä kuvauksesta: siitä, miten toiset perheet ja toiset kulttuurit pyrkivät huolehtimaan toisistaan. Amerikassa kasvaneen Nurin kohtalo nostatti toki sekin tunteita pintaan, mutta samalla koin tarinan liiankin tutuksi: eikö länsimaisessa kulttuurissa ole enää jäljellä onnellisia perheitä? 

Suhteellisuus: Abulhawan Jeninin aamut on yksi vaikuttavimmista teoksista, joita olen koskaan lukenut. Se oli silmittömän raaka, julma ja kamala, ja juuri siksi niin kiinnostava. Sininen välissä maan ja veden on lempeämpi, mutta se tuo esille julmuudet, joita Lähi-idässä tapahtuu. Raiskaukset, murhat, pommitukset ja kidutus varjostavat romaanihenkilöiden arkea. Omat huolet tuntuvat mitättömiltä, kun pohtii, että toisaalla arki on tällaista. 
         Suhteellisuus näkyy romaanissa myös toisella tavalla. Abulhawan romaani on yksi näkökulma sotaan, 
Abulhawan näkökulma on kiistämättä tärkeä ja liiaksi vaiettu. Mitä oikeastaan tiedämme palestiinalaisista? Sininen vedessä taivaan ja veden tuo esiin uusia, avartavia huomautuksia maailmamme tilasta. Toisaalta se asettaa vastakkain monia asioita: palestiinalaiset ja juutalaiset, yhteisöllisen ja yksilöllisen perhekulttuurin. Länsimaalaisten silmät on syytäkin saada auki, mutta onko Nurin amerikkalaisuus lopulta väärin? Onko se asia, josta on päästävä eroon?

Aavistus: Sininen välissä taivaan ja veden sisältää elementtejä, joita voi aavistaa etukäteen. Niputan tämän kirjan samaan kategoriaan esimerkiksi Benmalekin Rakkaus vailla toivoa -romaanin ja Adichien Kotiinpalaajien kanssa. Länsi ja itä kohtaavat, joku muuttaa olosuhteiden pakosta pois mutta palaa juurilleen. Vastakkainasettelut näkyvät ihmissuhteissa, niiden mahdollisissa onnistumisissa ja seurauksissa. Vaikka tarina tietyllä tavalla tuntuikin tutulta, se ei haitannut. Pidän tämäntyylisistä kirjoista ja niiden sanomasta. Niissä on jotakin turvallista tavallisuutta, ja samalla ne väistämättä avartavat lukijan maailmankuvaa ja -tietoutta.
 "Vähän siltä minusta tuntuu, Nzinga. Niin kuin ei olisi mitään pitämässä koossa. Niin kuin minut olisi tehty mistä sattuu yhteen teipatuista palasista, ja koko kasa voisi levitä, jos heilun liikaa tai puhun liian kovaa tai jotain", Nur sanoi.
Lue myös Norkun, Tiina Tontun, bleuen ja Kristan kokemukset kirjasta.

perjantai 4. joulukuuta 2015

C.S.Lewis: Narnia. Velho ja leijona

 "Hän tulee ja menee", oli majava sanonut. "Hän ei halua olla sidottu - ja tietenkin hänellä on myös muita maita, joista hänen täytyy huolehtia. Se on niin kuin olla pitääkin. Hän käy usein täällä katsomassa. Ette vain saa pakottaa häntä. Hän on villi, kuten tiedätte. Hän ei ole niin kuin kesyt leijonat."
Muuan merkillinen kaapinovi, seikkailunhaluisia lapsia, hyvä vastaan paha. Klassikko, johon tutustuin ensimmäistä kertaa.

Ensimmäinen tunnustus: Totta se on - luin Narnian tarinoita ensimmäistä kertaa elämässäni. En tutustunut C.S. Lewisin fantasiamaailmaan lapsena enkä edes varhaisteininä - seikka, jota ystäväni on hämmästellyt. Sarja tuntuu olevan monelle rakas, ja avausosan luettuani voin uskoa, että se olisi saattanut olla sitä minullekin. Olin Viisikkojen, Spiderwickin kronikoiden ja monenlaisten salapoliisitarinoiden ystävä. Minusta oli hauskaa lukea lasten hurjapäisyydestä, kummallisista otuksista ja seikkailuista. Kun tartuin nyt Velhoon ja leijonaan, ajattelin, etten voin ihastua tähän teokseen. Toisin kävi - ahmin kirjan melko nopeasti loppuun. Kirja oli herttainen ja juuri sellainen, josta 11-vuotias minä olisi pitänyt. Paras terä jäi toki puuttumaan: tällaisissa kirjoissa ihaninta ovat usein lapsuusmuistot, joita kirjan uudelleen lukeminen herättää.

Sukupuoliroolitus: Velhossa ja leijonassa kirjailijan aikakausi on vahvasti läsnä. Sitä ei tietenkään pitäisi paheksua: totta kai kirjoitushetki näkyy. Aikoinaan Viisikkoja lukiessani en tullut kritisoineeksi Annen stereotyyppistä tyttöyttä enkä toisaalta pohtineeksi Paulia ja tämän rajoja rikkovaa käyttäytymistä. Aikuisempana on vaikeampaa olla tarttumatta sukupuolirooleihin, ja ne kiinnittivät huomioni Lewisin teoksessakin. Päähenkilösisarukset tuntuivat noudattavan suorastaan ärsyttävää kaavaa: vanhin veli Peter huolehtii ja suojaa, tytöistä vanhempi on lempeä ja huolehtivainen, kun taas nuori Lucy kirkuu, pyörtyilee ja pitää silmiään kiinni. Sallittakoon perinteiset roolit tälle klassikolle, mutta toivottakoon samalla, että nykyromaanit tarjoilisivat aktiivisempia rooleja myös tytöille.

Toinen tunnustus: Postauksen toinen tunnustus liittyy enemmänkin tunnustuksellisuuteen. Alkuun en ajatellut kirjan tematiikkaa tai sanomaa, luin kirjaa tarinana ja seikkailuna, mutta jossakin vaiheessa huomasin, miten kristillinen kirja Velho ja leijona onkaan. Pienen googlailun kautta päädyin lukemaan kirjoitusta Narnian kristillisestä fantasiasta, ja tajusin, että jo Aatamin pojat ja Eevan tyttäret -nimitykset ovat aika selkeitä viitteitä kristilliseen alkuperään. Omassa lukutuokiossani kaikki alkoi Edmundista, tuosta ärsyttävästä pojasta, jota kirjan alkupuolelta lähtien luonnehdin mielessäni juudasmaiseksi. Aslanin marttyyrius ei jää huomaamatta, ja leijonan kiinniottaminen ja pilkkaaminen yhdistyivät nekin Raamatun kertomuksiin. Aslan saa jumalallisia piirteitä, ja kun leijonasta puhutaan villinä kulkijana, tuntuu sanoma selvältä. Ylipäätään kirjassa korostuu yliluonnollisiin asioihin uskominen: mikä vain voi olla totta. 

Muita tekstejä Velhosta ja leijonasta: Jokken kirjanurkka, Lukemisen kartasto ja Lumiomena.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Marraskuun mietteet

On hassua aloittaa joulukuu pimeydessä ja lumettomuudessa, mutta se on näköjään tullut tavaksi. Tämän joulukuun alku on kummallinen ja erikoinen: ensi viikolla annan ensimmäistä kertaa elämässäni arvosanoja välitodistuksiin. Melkoinen vastuu, ja hieman kauhistuttaakin. Lähiaikoina on luvassa roppakaupalla töitä, mutta haaveilen yhä, että luen ensi kuun puolella sata kirjaa täyteen. Viisi puuttuu.

Tässä kuussa puolestaan selätin seuraavat teokset:

Amirin ja Khalilin sarjakuvaromaanin Zahran paratiisi, joka ravisteli ajankohtaisuudellaan ja traagisuudellaan,

William Shakespearen ikiklassikon Romeo ja Julia, joka pettymyksekseni ei herättänyt minussa suuria tunteita,

Tove Janssonin suuresti rakastamani Muumilaakson marraskuun,

minulle aiemmin tuntemattoman Pääskysen Sielut, joka nousi Finlandia-ehdokkaaksikin,

Hannele Richertin sarjakuvakokoelman Sielun koostumus, joka kertoi juuri siitä, mistä kirjallisuuden pitäisi mielestäni kertoakin,

Lindstedtin Finlandia-palkitun, ainutlaatuisen Oneironin, johon en kuitenkaan varauksetta ihastunut,

Juha Vuorisen Kristianin teinivuodet, jota nolostelin ja jonka olin unohtaa tältä listalta

sekä DiTerlizzin ja Blackin lapsuusmuistoja herättävän Spiderwickin kronikat -sarjan avauksen Haltijan kirja.

Marraskuinen kirjahaaste sujui osaltani niin, että useimpina päivinä luin yli kolmekymmentä sivua, monena päivänä enemmänkin. Montaa kirjaa aloitin mutta jätin kesken, kun en hyviksi todennut. Joinakin päivinä en ehtinyt enkä jaksanut keskittyä lukemiseen, ja jätin tilastoimisen sikseen. Lopulta tulin lukeneeksi minulle aika tavallisen määrän kirjoja. Kaikki kahdeksasta ylöspäin on töiden ja jonkinlaisen deittailun oheen ihan hyvä suoritus.

Joulukuuta odotan innolla. Joululoma on minulle lukuaikaa, ja sellaisena aion sen pitää tänäkin vuonna, jatkuvatpa työni eli eivät. Sijaisuuden jatkumisesta ei ole vielä tehty päätöstä, mutta sen osaan jo arvata, että lomani on palkaton. Siispä se on myös vapaa suunnitteluvelvollisuudesta. Nuoren opettajan tuntemuksista voisi kirjoittaa erillistäkin blogia, mutta mainittakoon tässä yhteydessä sen verran, että on sekä hurjaa että haikeaa päättää ensimmäinen lukukausi opettajana. Minä ja oppilaani olemme vähitellen tajuamassa sen, että minä tosiaan opetan ja olen opettaja.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Tony DiTerlizzi & Holly Black: Spiderwickin kronikat. Kirja yksi: Haltijan kirja

Tony DiTerlizzi & Holly Black: Spiderwickin kronikat. Kirja yksi: Haltijan kirja
WSOY 2004 (2003)
Suom.Ulla Lempinen
125 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Ollapa vielä 12-vuotias lukutoukka!
Oven narahdus säikäytti hänet istumaan. Oviaukossa seisoi hahmo, jolla oli muodoton valkea kaapu ja pitkät tummat hiukset. Jared liukui sängystä niin nopeasti, ettei edes huomannut sitä. "Minä se vain olen", hahmo sanoi. Se oli yöpukuinen Mallory. "Taisin kuulla sen sinun oravasi."

Kolme sisarusta uudessa kodissa: mysteereitä, salahuoneita ja yliluonnollisia olentoja...


Lapsuuden lukuinto: Olen viime aikoina muistellut lapsuuden lukuintoani. Yksi syy siihen ovat kirjavinkkarit, jotka ovat vierailleet omilla oppitunneillani. On ollut ihana nähdä, miten innostuneesti nuoret osaavat puhua kirjoista ja lukemisesta. Sen lisäksi, että olen itsekin saanut hyviä lukuvinkkejä, olen nauttinut nuorten aidosta esiintymis- ja lukuilosta. Olen muistellut, millainen olin itse varhaisteini-iässä: ahmin kirjoja valtavia määriä. Lasten- ja nuortenkirjat olivat toki keskimäärin ohuempia kuin aikuisten romaanit, mutta vietin paljon aikaani kirjojen parissa. Vapaa-ajanviettotapani eivät ole tietenkään muuttuneet, mutta tietty lapsenomainen innostus on kadonnut. 

Muistot: Muistan lukeneeni Spiderwickin kronikoiden ensimmäiset viisi kirjaa alakoulussa (kirjastossa yllätyin: sarjasta on tullut muutaman kirjan sisältävä kakkososakin), joten Kirjan vuoden haasteesta kuittaantuu kohta  39. Innostuin näistä kirjoista, enkä nyt uudelleen lukemisen jälkeen sitä ihmettele. 11-12-vuotiaana vietin suurta seikkailuikää, pidin Viisikoista, Neiti Etsivistä ja Mystery Clubista. Harry Pottereitakaan ei sovi unohtaa. Spiderwickin kronikat sopii samaan genreen: kirjassa on vanha, mystinen rakennus, salaovia ja -huoneita, kummallisia olentoja ja väärinymmärrettyjä lapsia. Kuvituskin on kerta kaikkiaan hieno ja tunnelmallinen.

Miespuoliset toimijat: Haltijan kirjassa kiinnitin huomioni lähinnä siihen, että kolmesta sisaruksesta päähenkilöksi nousee Jared. Hän on kärsinyt vanhempien erosta eniten, ajautunut koulussa vaikeuksiin eikä tule otetuksi vakavasti. Jared on jollakin tavalla hyvin sympaattinen päähenkilö - voin hyvin kuvitella, että lasten ja varhaisnuorten on helppo samastua häneen - ja hän on malliesimerkki siitä, miten itsensä vähäpätöiseksi kokeva ihminen voi ajautua suuriin seikkailuihin. Aikuislukijana en kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä, miksi isosisko Mallory jäi niin vähäiseen rooliin. Sen sijaan, että kaikki kolme sisarusta olisivat olleet tasavertaisia toimijoita, aktiivisimmaksi toimijaksi nousee miespuolinen henkilö. Hän haaveilee siitä, että on muutaman vuoden kuluttua vahvempi kuin siskonsa, ja kokee tarvetta selvittää talon mysteerit. Mallory jää taustalle äitimäiseksi, huolehtivaiseksi hahmoksi, josta paljastu perin naisellinen, ylitunteellinen puoli: kun hän herää hiukset sängynpäätyyn sidottuina, hän kirkuu ja itke. En voinut olla miettimättä, millaisia sukupuolirooleja Spiderwickin kronikat, hienoudestaan huolimatta, välittää.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Kirjan vuoden lukuhaaste: kirja, jonka lukeminen nolottaa

Koska lukiessani nolostelin eritoten kansikuvaa, kuva jääköön puuttumaan.

Juha Vuorinen: Kristianin teinivuodet
Diktaattorikustannus 2011
259 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Ääk. Noloa.
"Pesosten miehet jähmettyivät paikalleen. Otto järkyttyi saksalaisen pornolehtensä paljastumisesta ja Kristian omista sanoistaan. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan vaan odotti kuin kaksintaistelija vastapuolen ensimmäistä elettä. Otto oli saanut Nutte!-lehtiä entiseltä työkaveriltaan, jonka veli oli Saksaan seilaavalla rahtilaivalla kansimiehenä. Kyseinen lehti oli erikoistunut varttuneiden saksalaisten herrasmiesten ja nuoriksi tytöiksi pukeutuneiden naisten ja joissain yhteyksissä myös eläinten kanssa touhuiluun. Kristian ei tajunnut, mitä isä haki niistä lehdistä. Tai pikemminkin sai.
Kristian, 16 vuotta, ajattelee seuraavia asioita: seksiä, naisia, seksiä, naisia, kavereita, viinaa, krapulaa.

Nolostelu: Aina silloin tällöin kirjapiireissä nousee puheenaiheeksi se, mitä on sopivaa lukea. Mikä on lukemisen arvoista? Mikä on hyvää kirjallisuutta? Mikä osoittaa hyvää, sivistynyttä ja laajaa lukumakua? Mitkä suosion ulkopuolelle jääneet teokset ovat sellaisia, joita kehtaa lukea julkisella paikalla? Jos ajattelee asiaa suvaitsevaisuuden näkökulmasta, koko keskustelu tuntuu turhalta. Miksi lukumaku pitäisi rajata tiettyihin kirjoihin? Miksi toiset kirjat olisivat parempia ja hyväksytympiä kuin toiset? Niin - erilaisten kirjojen kokeilemisen pitäisi kai nimenomaan olla osoitus lukutapojen laajuudesta ja avarasta kirjallisuuskäsityksestä. Toisaalta on vaikea olla huomaamatta normeja, joita lukemiseenkin liittyy. Viihdekirjallisuuden arvosta on keskusteltu blogimaailmassa paljonkin, ja aihe jakaa mielipiteitä. Vuorisen teos kuuluu ilman muuta viihdyttäviin romaaneihin: sen ei ole tarkoitus olla kokeellinen taideteos. Niin avarakatseinen kuin haluaisinkin olla, en voinut olla nolostelematta tätä kirjaa lukiessani. Suurin syy oli kansikuva - en olisi kehdannut pitää kirjaa kädessäni junassa tai kirjaston lukusalissa. Saatoin punastella jopa kotonanikin.

Ennakko-oletukset: Kristianin teinivuosien voi katsoa onnistuneen sillä tavalla, ettei se varsinaisesti pettänyt odotuksiani. Ennakko-oletukseni eivät olleet korkealla: Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa en pystynyt lukemaan kahta sivuakaan, kun lukeminen alkoi jo tuntua ällöttävältä. Muistan lukion äidinkielenopettajan varoitelleen Vuorisen kirjoista ja pitäneen niitä roskakirjallisuutena. Silti joku valitsi tämän vapaavalintaiseksi kirjaksi - kirjahan se on siinä missä muutkin. En voi sanoa perjantai-illan kohonneen sivistyksen suuriin nautintoihin: Kristianin teinivuodet on juuri sellaista seksi-, alkoholi-, väkivalta-, oksennus- ja ripulipintaliitoa, mitä kirjalta saattoi odottaakin. Se kuvaa nuoruutta rehellisesti ja humoristisesti, mutta toivoisin silti, ettei kovinkaan moni oppilaistani viettäisi noin karrikoitua nuoruutta. Vähän lukeville actionihmisille Vuorisen teos saattaa sopiakin, mutta itse vaadin hyvältä romaanilta myös syvällisempää sanomaa. Aloitin iltani lukemalla seiskaluokkalaisten tarinoita, ja rehellisyyden nimissä ne päihittivät Vuorisen teoksen mitä teemojen syvällisyyteen tulee.

Ei huono: Ei Vuorisen romaani silti huono ole. Sen ansiona voi pitää helppolukuisuutta: vaikka Kristianin seksiseikkailut eivät erityisesti kiinnostaneetkaan, tarinassa oli vaivatonta edetä. Vuorisen tyylissä on jotakin nasevaa (tämä on näitä kuuluisia äidinkielenopettajien epämääräisiä termejä, syytän ammattitautia sananvalinnasta), ja humoristiseksihan kirja on tarkoitettukin.

Lukutaito: Kristianin teinivuosia lukiessa tulin väistämättä pohtineeksi, mitä omat oppilaani saisivat tästä teoksesta irti. Luulen, että nuoria lukijoita tämä saattaisi kiinnostaakin: jos en olisi aika ajoin turhankin häveliäs, Vuorisen teoksia olisi helppo markkinoida murkkuikäisille. Ongelmallista koen kuitenkin sen, että nuoret saattaisivat ottaa kirjan liiankin vakavasti. Lukutaidon heikkenemistä ei turhaan ole julkisuudessa puitu. Epäilen, että monetkaan nuoret eivät pystyisi kyseenalaistamaan Kristianin nuoruuden uhoa ja seksihurjasteluja, saati ymmärtämään, että teoksen naishahmot ovat karrikoituja, nuoruuden stereotypioista muodostettuja pilapiirroshahmoja. Tyttöjen ei todellakaan tarvitse suostua anaaliseksiin eikä siihen, että seksi sattuu. Eihän sellaiseen pystykään - ei ainakaan pitäisi. Vuorinen nauraa osuvalla huumorilla nuoren miehen olemukselle mutta ei tuo heikolle lukijalle esille sitä, etteivät romaanin mies- ja naiskuvat ole ainoita mahdollisia roolimalleja.

 Kristakin on tutustunut Kristianin teinivuosien seikkailuihin, ja Sivuja ja selluloidia -blogista löytyy kokemus sarjan seuraavasta osasta.

torstai 26. marraskuuta 2015

Finlandia-palkittu Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos 2015
439 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: ! Omaperäinen.
"Entä minun kuolemani. Menemmekö siihen? Olen ajatellut sitä paljon. Pääsen aina yhteen pisteeseen, lämpöön, kaikenkattavaan, vartalossa kihelmöivään lämpöön; se on minun loppuni se. Aistin keltaisen kirkkaan valon, vaikka pidän silmiäni kiinni. Ja se kihelmöinti...Se ei paikannu mihinkään tiettyyn kohtaan, esimerkiksi iholle, se on kaikkialla. Ei ole enää sellaisia asioita kuin 'iho', 'pää', 'raajat', 'etusormet', 'pikkuvarpaat', sellainen oleminen on lakannut. En valehtele paljonkaan jos sanon, että kuolemani hetkellä olin yhtä maailmankaikkeuden kanssa."
Seitsemän naisen tarina: mitä kuoleman jälkeisten sekuntien aikana tapahtuu?

Nyt! Olen seurannut iltapäivän tiiviisti otsikoita: milloin voittaja paljastetaan? Finlandia-palkinnon on saanut tänä vuonna Laura Lindstedtin Oneiron, ja vaikkei kirjallisuudessa olekaan kyse kilpailusta, olen iloinen, että sain voittajateoksen luettua ennen palkinnon jakamista (viimeiset sivut ahmin eilen illalla).

Omalaatuinen: Oneiron on voittonsa ansainnut. Se on niin omalaatuinen teos, niin ainutkertainen, että en muista toista samankaltaista lukeneeni. Vaikka teos käsittelee kuolemaa, monelta kantilta pohdittua aihetta, on siinä tuore, omaperäinen näkökulma. Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Miten ihmiset kokevat loppunsa?
Varsinkin viimeisen osan suorastaan ahmin. Kiinnostuin väritematiikasta ja henkilöiden taustatarinoista. Omia lukutuntemuksiani on vaikea kuvailla sen tarkemmin. Kirja oli erikoinen, ja sen takia en aivan täysin lämmennyt sille, mutta sen takia myös pidin siitä hyvin, hyvin paljon.

Rajani rikkova: Oneironin onnistuneisuus piilee siinä, että se rikkoo rajojani ja käsityksiäni, kirjallisuuteen liittyviä päähänpinttymiäni. Olen jo useaan otteeseen maininnut inhoavani useita kertojaääniä, sisäkkäiskertomuksia ja tekstinsisäisiä tekstilajivaihteluita. Oneironissa nuo kaikki toimivat. Henkilöiden moninaisuutta helpottaa se, että kerronta on pääosin hänkerrontaa: jatkuva minämuotoinen kertominen häiritsee minua ja vaikeuttaa samastumista. Tässä tarinassa oli ihana hypätä yhden naisen tarinasta toiseen. Naisten tarinat olivat kiehtovia, arkisen erikoisia. Tekstilajeille leikittely oli yksi Oneironin parhaista puolista: miten taitavasti uutiset, työpaikkailmoitukset, jopa luento nivoutuvatkaan muuhun kerrontaan!

Vaikea: Minulle Oneiron ei ollut helppo teos. Se oli pikemminkin hyvä muistutus siitä, että kaikki kaunokirjallisuus ei ole helppoa eikä yksiselitteistä. Lindstedtin palkintoromaani on kyllä sinänsä yleistajuinen, mutta se on tarinaltaan niin erikoinen ja omalaatuinen, ettei kirjan lukemiseen oikeastaan voinut käyttää valmiita malleja siitä, mitä tässä oikein tapahtuu. Kirjan feministiseen sanomaan en osannut pureutua - tarvitsisin toisen lukukerran. Kirjasta voisi sanoa paljon - kannattaa lukea esimerkiksi Ullan, Elinan, Jassun ja Ompun pohdinnat.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Hannele Richert: Sielun koostumus. Sudenkuoppien käsikirja (sarjakuva)

Hannele Richert: Sielun koostumus. Sudenkuoppien käsikirja
Zum Teufel 2010
74 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh. Tällaista lukisin mielelläni lisää.
Alku: Richertin sarjakuvakokoelmateos Sielun koostumus alkaa vakuuttavasti. Ensimmäisessä sarjakuvassa kuvataan sielun koostumusta veden eri olomuotoina: miten toisilla sielu on aina lähellä kiehumispistettä, toisilla tasalämpöistä mutta aina tietyssä olomuodossa, toisten jäätyneet sielut eivät reagoi ja toisten hyytelömäinen, tutiseva sielu kaipaisi nesteytystä. Jollakin tavalla arvasin jo heti ensimmäisen sivun jälkeen, että tässä on sarjakuva, josta pidän. Sielun koostumus kertoo ihmisten ajatuksista, kuvitelmista, vaikeista kokemuksista. Se kuvaa mielenterveyttä ja omien ajatusten kanssa taistelua. Se kuvaa nuoruutta, ihmissuhteita ja epävarmuutta. Hassua, että yhteen sarjakuvakokoelmaan mahtui niin paljon itselleni tärkeitä, kiinnostavia teemoja.

Ihmisen sisällä: Jos en Markku Pääskysen Sielut-romaania lukiessani päässytkään kiinni sielutematiikkaan Richertin sarjakuvakokoelma antoi minulle hieman paremman kurkistuksen ihmisen henkiseen olemukseen. Tärkeimmäksi kohdaksi se ei silti minulle noussut tässäkään teoksessa. Sen sijaan Richterin sarjakuvat, erityisesti ensimmäisen osan sarjakuvanovellit (uusi käsite minulle) johdattivat minut ihmismielen sisälle, epävarmuuteen.Samastuin ensimmäisessä osassa kuvattuun päähenkilöön: tunnontarkka, kontrollinhaluinen, vähän liikaakin ajatteleva ja murehtiva. Mustavalkoinen, kokonaisuuksiin keskittyvä piirrostyyli sopi minusta hyvin kuvaamaan ihmisen mieltä ja sielua. Pidin myös teksteistä, niiden napakkuudesta ja toteavuudesta.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi 2015
254 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Tum-tu-tum. Sydän lyö. Mitä tapahtuu?
"Kristian jatkoi huhuilemista. Tämä oli pahaa unta. Sinänsä järkevät ja johdonmukaiset lauseet eivät liittyneet toisiinsa sillä kaikki niitä yhdistävät apusanat olivat kadonneet: koska, kun, jos, vaikka, kuin. Ja Kristian kulki syvemmälle metsään ja alkoi kiertää huomaamattaan laajaa kehää jonka keskipisteessä Maijan olisi pitänyt olla. Askelia oli paljon mutta ne olivat Kristianin omia. Hän muisti millaista oli pidellä Maijaa ensi kerran sylissä. Hän huusi Maijan nimeä mutta kuuli sen vain itse. Ehkä Maija oli liian kaukana kuullakseen sen tai hän kuuli eikä kyennyt vastaamaan. Tai pahempaa. "
Tyttö lähtee koulumatkalle mutta ei saavu kouluun eikä kotiin. Tapahtuma hämmentää niin perhettä kuin ikätovereita.

Finlandia: Täytyy myöntää, että kovin moneen Finlandia-voittajaan tai -ehdokkaaseen en ole tutustunut. Tämänvuotisista ehdokkaista olen nauttinut ainoastaan Taivaalta tippuvat asiat, joka eittämättä oli yksi vuoden hienoimmista kokemuksista. Pääskysen kirjan suhteen kävi tuuri: paikalliskirjastossa oli pikalaina vapaana. Tilaisuuteen oli tartuttava - blogin pitäminen on innostanut minua lukemaan enemmän uutta kirjallisuutta.

Hetki: Sielut-romaania lukiessa niin kirjan hahmot kuin lukijakin pysähtyvät yhteen hetkeen. Kun lapsi katoaa, niin aika, huonekalut kuin perhekin pysähtyvät. Pääskysen kielessä ja tyylissä on jotain kaunista, ja sitä on mukava nautiskella. Minua kiinnosti erityisesti se, että Maijan vanhempia kuvataan nimillä: he ovat Aino ja Kristian, eivät äiti ja isä. Vanhempien tuntemuksia olikin kiinnostavin seurata - nuorten poikien rakentelut, pohdinnat ja seikkailut jäivät minulle etäisemmiksi.

Äänet: Sielut on ääniä täynnä. Se on lauluja, loruja ja ennen kaikkea epätoivoisia huutoja, jotka kaikuvat, kaikuvat mutta eivät tunnu tavoittavan kohdettaan. Maijan lähimmäisten elämä täyttyy ympäristön äänistä: kolinasta, kohinasta, liikenteestä, isovanhempien häiritsevästä jutusteltusta. Sielujen äänimaisemaa on kiehtovaa tarkastella: välillä ääniä on kaikkialla, välillä kaikkialla on hiljaista. Hiljaisuuteen ja luonnon uhkaaviltakin tuntuviin ääniin pysähtyy väistämättä. Mitä tapahtuu? Miksi Aino kuulee lapsen mielessään mutta ei näe tätä? Mitä on tapahtunut? Millaisia ääniä kuuluu, kun tapahtumat selviävät?

Miksi? Pääskysen romaania lukiessani aloin miettiä, miksi tällaisista aiheista kirjoitetaan. Lapsen katoaminen on niin ahdistava, vaikea teema, ja se herättää monenlaisia mietteitä. Mitä on tapahtunut? Kuka on syyllinen? Mistä lapsi löytyy, löytyykö? Kirjan henkilöt, niin perhe kuin Maijan ikätoveripojat, ajautuvat pohtimaan mahdollisia väkivaltaisia tekoja katoamisen taustalla. Minua ihmetytti se, miksi jäin miettimään sitä, miksi tällaisista aiheista kirjoitetaan - harvoin pohdin kirjallisuuden tehtäviä ja merkityksiä, kun ne tuntuvat itselle niin luonnollisilta ja itsestäänselviltä. Sielut-kirjaa lukiessani pysähdyin ehkä siihen, että jos olisin koskaan kokenut mitään tämän kaltaista, en pystyisi kirjaa ahdistumatta lukemaan. Tarkoitukseni ei tietenkään ole sanoa, ettei vaikeita aiheita pitäisi nostaa kirjallisuuteen - niitä nimenomaan pitää. Sielut jätti silti miettimään, mitä kaikkea kirjallisuus nostaakaan esiin ja mitä sen kautta voi kokea.

Pääskysen uutuuteen ovat ehtineet tutustua ainakin Maria ja Anneli.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu


Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
WSOY Pokkari 2010 (1970)
Suom. Kaarina Helakisa
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oih, niin syksyinen. 

Homssu hiipi likemmäs käpälät suun edessä, hänen silmänsä olivat pyöreät ja pikimustat. Sähkön tuoksu voimistui voimistumistaan.
– Minä olen päästänyt sen karkuun, hän kuiskasi. – Se on olemassa, ja nyt minä olen antanut sen mennä.
– Minkä sinä olet päästänyt karkuun? kysyi Vilijonkka huolestuneena.
Homssu pudisti päätään. –En tiedä, hän sanoi.
On marraskuu. Muumiperhe on purjehtinut pois, mutta laakson muut asukkaat kaipaavat perhettä.

Muumi-tarinat: Tutustuin Muumi-kirjoihin vasta opintojeni alkuvuosina, muutama kesä sitten. Silloin luin lähes kaikki kirjat lyhyen ajan sisään: tuli vain sellainen olo, että nyt niihin on tutustuttava. Muumilaakson marraskuusta tuli suosikkini. Se kuvaa mielestäni niin hyvin ihmisyyttä, onnellisuuden kaipuuta ja tavoittelua, elämän haasteita ja pettymyksiä, että se on symboleiltaan ja merkityksiltään yksi parhaita koskaan lukemiani. Olen monesti miettinyt, että kirjoihin pitäisi palata uudestaan, ja marraskuu tuntui oikealta ajankohdalta. En pettynyt. Muumilaakson marraskuu on edelleen koskettavaa, vaikuttavaa ja syvällistä luettavaa. Se on kaukana lastenkirjasta - minusta sen sanoma on tarkoitettu aikuisille.


Perhe: Muumilaakson marraskuu on kertomus perheistä. Se on kertomus hahmoista, jotka ovat jääneet yksin tai ovat valinneet jäädä yksin, ja se on kertomus hahmoista, jotka kuitenkin salaa kaipaavat perhettä. On kiinnostavaa seurata, millaisia odotuksia laakson asukkailla muumiperheestä on: he ihailevat vieraanvaraisuutta, onnen tunnetta aamuisin, uusille vieraille tarjottavia salonkikahveja. Muumiperheeseen kohdistetaan paljon positiivisia odotuksia, ja samalla heitä pidetään hieman kummallisina, erikoisina. Muumilaakso symboloi ideaalia onnea, unelmakuvia. Se näyttäytyy perheonnen tyyssijana mutta putoaakin tarinan aikana realistisemmaksi: Muumiperhe ei olekaan aina paikalla vaan on lähtenyt, sanaakaan sanomatta, jonnekin. Yksinäisyys ja pettymys kaikuvat Muumilaakson marraskuun sivuilla. Vierailijat kaipaavat Muumilaaksoon mutta sinne päästyään ovat hämillään. Missä kaikki ovat? Mitä on tapahtunut? 
 "Kuvitelma perheen tapaamisesta oli kasvanut niin valtavaksi, että se uuvutti häntä. Hänen päätään alkoi kivistää joka kerta kun hän ajatteli Muumimammaa. Tämä oli muuttunut niin täydelliseksi ja lempeäksi ja lohduttavaksi, että se oli sietämätöntä; Muumimammasta oli tullut suuri sileä ympyriäinen pallo, jolla ei ollut kasvoja. koko Muumilaakso oli käynyt epätodelliseksi, talo ja puutarha ja virta olivat enää vain varjonäytelmän kulisseja, ekä homssu tiennyt enää mikä oli todellista ja minkä hän vain kuvitteli. Hän oli joutunut odottamaan liian kauan, ja nyt hän oli vihainen."

Ihmisyys: Rakastan Muumilaakson marraskuussa erityisesti sitä, miten paljon se tulvii symboliikkaa ja merkityksiä. Se on kuvaus erilaisista hahmoista - erilaisista ihmistyypeistä - ja heidän käännekohdistaan. Kukin lähtee syksyn tullen omalta mukavuusalueeltaan, sieltä, missä on tottunut olemaan. Pidin romaanin talosymboliikasta, siitä, miten huoneet ovat kolkkoja ja tyhjiä, vaatekaapit täynnä pölyä ja sumeita peilejä. Pidin myrskyistä ja tuulista, jotka ravistelevat Muumilaakson vieraita. Erityisesti minua koskettivat tällä lukukerralla se, miten Vilijonkka toivoo ikkunan väliin jääneen rievun olevan uusi ja kestävä, sekä se, miten Hemuli yllättyy havaitessaan, että hänkin on korvattavissa ja siten oikeutettu tekemään, mitä hän haluaa. Lohdullista, että kaikkien kamppailujen ja pohdiskelujen jälkeen on kuitenkin havaittavissa hentoja otteita elämään:
"Hemuli voi niin pahoin ettei hän kyennyt ajattelemaan, ja niinpä hän ohjasi vaistonsa varassa, ja äkkiä hän osasi ohjata, purje pullistui tuulesta ja jolla pyyhälsi tasaisesti pitkin rannikkoa suurten laineiden kantamana."
Blogimaailmassa Muumilaakson marraskuusta ovat kirjoittaneet muun muassa Leena Lumi,Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna ja P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara.