tiistai 30. elokuuta 2016

Lapsuuden lempparit 9: Animorphs (Vieras)

K.A.Applegate: Vieras. Animorphs 2.
Tammi 2000 (1996)
166 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hä? Ykkösosaa kaivataan tueksi!
"Sellainen oli kissanviestini maailmalle: Älä pelleile kanssani. Älä tule tiellen, älä yritä koskea minua, jos en halua että minua kosketaan. Älä yritä estää minua saamasta sitä, minkä haluan. Olin itseriittoinen. Olin täydellinen. En tarvinnut muita kuin itseni. Ihmisminän mielestä se tuntui yksinäiseltä, mutta samalla se oli hyvin rauhoittavaa."

Rachel muuttaa itsensä kissaksi ja lähtee seuraamaan ystävänsä isää.

Animorps-sarjan toinen osa Vieras tarttui käteeni kirjastosta lapsuusmuistona. Ihan lempparilistan kärkeen sarja ei yllä, sillä muistelen, että paras ystäväni fanitti sekä tätä että Replica-sarjaa minua enemmän. Koska ala- ja yläkoulun vaihde oli sarjojenlukemisaikaa, päätin kuitenkin tutustua tähän. Ensimmäistä osaa ei ollut saatavilla, joten lähdin Rachelin ja tämän kissaseikkailujen matkaan.

Applegaten sarjan pääidea on se, että joukolla nuoria on kyky muuntautua eläimiksi, kun he sitä tarvitsevat. Nuoret kutsuvat itseään animorfeiksi, ja he taistelevat yeerkejä vastaan. Vieras oli siitä harmillinen lukukokemus, että se olisi vaatinut taustalleen ensimmäisen osan: en missään vaiheessa päässyt täysin mukaan siihen, miksi animorfit ja yeerkit on asetettu vastakkain. Jonkinlaisesta maailmanpelastamissarjasta on kyse, mutta sen tarkemmin Applegate ei sajraa yhdistäviä tekijöitä tässä kirjassa avaa. 

Vaikka Vieras etenee sujuvan dialogin ansiosta nopeasti, se jää rakenteeltaan ja sisällöltään vähän hankalaksi. Mielestäni asioita ei kuvata tarpeeksi, eikä lukija pääse sisään Applegaten luomaan maailmaan. Romaanissa keskitytään pelastamaan yhtä ihmistä, mutta heimoissa ja olennoissa(yeerkien, andaliittien, taxxonejen ja hork-bajirien) on helppo mennä sekaisin. Kirja huipentuu selviytymistaisteluun, joka on jokseenkin sekava ja paniikinomainen action-kohtaus. 

Siitä Applegatea saa kuitenkin kehua, että romaani pakottaa ajattelemaan ihmisen ja eläimen suhdetta. Rachel huomaa monta kertaa, miten hän eläinmuodossaan ajatuu viettien viemäksi. Ihminen sen sijaan kuvataan rationaalisena, hallitsevana olentona, joka pystyy pitämään myös eläimiä hallinnassaan. Lukijalle jää vähän epäselväksi, missä määrin kirja tukee tai on tukematta eläinten oikeuksia. Romaani kuitenkin osoittaa, että maailma näyttää varsin toisenlaiselta, kun sitä katselee toisenlaisen olennon silmin. 

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Huhta & Meriläinen: Feministin käsikirja (ja sen herättämät feminismiajatukset)

Liisa Huhta & Rosa Meriläinen: Feministin käsikirja
Ajatus kirjat 2009
280 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Jes! Hyvä perusteos.
Olen löytänyt kirjastosta Naisten ja miesten asema -hyllykön. Ennen Feministin käsikirjan avaamista on lyhyesti selostettava, miten löysin tuon hyllyn vasta nyt ja miten toin feminismikirjallisuuden lukemistooni vasta nyt.

Taustalla on ainakin kolme keskeistä tekijää: kirjallisuuden opinnot, heinäkuinen kirjablogien naistenviikko sekä oma Tekstibongaus-sarjani. Näistä ensiksi mainittu on tarjonnut lyhyehkön (pääaineeni on suomi) kattauksen kirjallisuuden naiskuvien tarkasteluun ja kannustanut kiinnittämään huomiota siihen, miten sukupuolet kirjallisuudessa kuvataan. Naistenviikko puolestaan rohkaisi minua palaamaan tähän aiheeseen tarkemmin ja muistutti, että kirjallisuuden sukupuolikuvastossa on vielä paljon tulkittavaa. Tekstibongaus-postauksissani olen puolestaan jo useampaan otteeseen kiihtynyt siitä, miten naiset mediassa esitetään. Olen siis ollut kiinnostunut siitä, miten sukupuolia kuvataan, mutta koen kaipaavani lisää tietoa sukupuolten esittämisestä. Kun vielä Meriläisen Osteri-romaani ei täyttänyt vaatimuksiani asiakielisestä tietoteoksesta, päädyin yllä mainitulle kirjaston hyllylle.

Muiksi syiksi voi tietenkin mainita muun muassa sen, että olen itse nainen (ja siten kiinnostunut siitä, millaiseksi minut oletetaan ja millainen haluan olla), sen, että äitini on aina kehottanut äänestämään vaaleissa vain naisia (olen poikennut tästä kerran), ja sen, etten automaattisesti toivo olevani jokaisen miehen katseen alainen. 

Huhdan ja Meriläisen Feministin käsikirja vastaa oivallisesti tarpeeseen saada yleiskuva feminismistä. Teos nostaa esiin muutamia feminismille keskeisiä käsitteitä ja kysymyksiä sekä antaa lyhyen katsauksen tärkeimpiin teemoihin. Se esittelee erilaisia tapoja kokea feminismi ja antaa äänensä myös muille feministeille. Teos koostuu erilaisista teksteistä: on kertomuksia, faktalaatikkoja, asiakielistä leipätekstiä, kysymyksiä ja vastauksia, harjoituksia. Feministin käsikirjaa on helppo lukea osissa ja sen kiinnostavat osa-alueet houkuttelevat lukemaan. Se saa myös ajattelemaan.

On luonnollista, että feminismi nostaa esiin erityisesti naisia koskevat tasa-arvokysymykset. Ei voi kieltää, etteikö naisten asema olisi yhä heikompi yhteiskunnassa. Naisnäkökulma painottuu teoksessa väkisin, vaikka Huhta ja Meriläinen muistuttavatkin, että feministit ajavat myös miesten tasavertaista asemaa eivätkä ole vihamielisiä muita (sukupuolia) kohtaan.Nainen-mies-dikotomia hämmentää vähän. Kirja on samaan aikaan sekä suvaitseva että tiukasti kategorisoiva. Yksilöllisyysnäkökulmaa olisi voinut painottaa enemmänkin - olemme yksilöitä paitsi oman sukupuolemme, myös koko sukupuolikirjon keskellä.

On vaikea perustella, miksi itse en halua nostaa vain naisia jalustalle. On oikeutettua, että feminismi nostaa naiset esiin, koska heitä on vaiennettu niin kauan. Sekin tuntuu oikeutetulta, että välillä nostettaisiin esiin vain naisten ääni. Oma lähestymistapani feminismiin muistuttaa eniten Huhdan ja Meriläisen mainitsemia liberaali- ja anarkofeminismejä. Vaikka miehissä ja naisissa - siis ihmisissä - on eroavaisuuksia, en silti tahdo lähestyä maailmaa sellaisena, jossa miehet elävät eri todellisuudessa kuin naiset. Elämme kaikki samalla planeetalla, kuljemme samoja katuja, vaikka meidät onkin kasvatettu eri tavoilla ja opetettu toimimaan tietyillä, sopiviksi katsotuilla tavoilla. 

Minulle feminismissä onkin kyse siitä, että yksilö saa esittää sukupuoltaan haluamallaan tavalla. Jokainen saa päättää sukupuolestaan itse. Tasa-arvokysymyksissä haluan lähteä liikkeelle ilmiöstä (vaikkapa perheväkivallasta), en niinkään jostakin sukupuolesta, johon se yleisimmin kohdistuu (esimerkiksi naiset). Minä tavoittelen maailmaa, jossa ihmiset ovat keskenään tasavertaisessa asemassa. Alistettujen miesten kohtaloon on yhtä tärkeä puuttua kuin alistettujen naistenkin. Naiset nousevat feminismikeskustelussa enemmän esiin, koska yhdenvertaisuutta koetellaan heidän kohdallaan enemmänn. Silti jokaisen yksilön tarina on tärkeä. 

Kyseenalaistaminen ja analysoiminen on hauskaa ja kiinnostavaa. Se herättää ajattelemaan uudella tavalla. Välillä olen pohtinut, onko kaikista stereotypioista luovuttava. Onko se edes mahdollista? Voiko ihminen elää ilman kategorisointia? Olen usein turhankin avuton teknisissä asioissa, ja nautin tyttöjenilloista, joissa jutellaan "tyttöjenjuttuja" ja puhutaan miehistä kuin he eivät voisi ymmärtää meitä emmekä me heitä. Sukupuolijuttuihin liittyy kuitenkin aina tietty humoristisuus, liioittelukin. Sillä voi kyseenalaistaa, mutta sillä voi myös toistaa. Feministin käsikirja pakottaa miettimään, pitäisikö omia puhe- ja ajatustapoja muuttaa. Voinko puhua lähteväni liikkeelle ilmiöstä (median välittämistä sukupuolikuvastoista), jos kuitenkin nostan esiin vain toisen sukupuolen (naiskuvan)? Onko ok tarttua oman sukupuolensa kuvastoihin (ainakin se on helpompaa), vai pitäisikö seuraavaksi pohtia macho vs. nynny herkkis -mieskuvia (herkät miehet ovat ihania)?

Huhta ja Meriläinen kehottavat kyseenalaistamaan. Feministin käsikirjan pääsanoma on, että ihmisellä on oltava oikeus valita toisin. Se tuntuu tärkeältä. Radikaali ei ole pakko olla, eikä aina tarvitse poiketa massasta, mutta on suotavaa kyetä näkemään, että yksi ja sama ei tarvitse olla.

tiistai 23. elokuuta 2016

Mooses Mentula: Jääkausi

Mooses Mentula: Jääkausi
WSOY 2016
263 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Arg. Vihainen.
   -Sinulla ei nyt ole koiraa viikkoon. Annat sen vaellella orpona piruna. Et huomioi mitenkään, vaikka se kuinka vinkusi. Taka-ajatuksena on saaha se epävarmaksi. Sillon se hakkee huomiota miellyttämällä, kouluttaja tiivisti.
Kouluttaja jatkoi ohjeistustaan, mutta Helmiltä meni loput ohi. Hän oli ymmärtänyt tärkeimmät: pahuus oli vahvuutta ja miellyttäminen heikkoutta.
Ihminen on ihmiselle susi.

Se tulee väistämättä mieleen Mooses Mentulan uutuusromaanista Jääkausi, joka käsittelee kiusaamista ja sen seurauksia.

Itse kutakin hahmoa kiusataan. Helmi siirtyy uuteen kouluun, mutta ei löydä paikkaansa sieltäkään. Maisasta saisi seuraa, mutta tytön erilaisuus hävettää Helmiä. Juha menettää asemansa koulun reiluimpana opena.
Romaanin keskivaiheilla Jääkausi kääntyy Juhan tarinaksi. Opettajatkin voivat joutua silmittömän kiusan kohteeksi, romaani julistaa. Aikuiset joutuvat kamppailemaan samalla tavalla kuin lapset, menettävät samalla tavalla ihmissuhteitaan. Kukaan ei osaa purkaa tunteitaan oikealla tavalla, ja luotettavat ihmiset ovat harvassa. Mentula onnistuu äkisti muuttuvien ihmissuhteiden kuvaamisessa.

Vaikka henkilöiden tarinat kietoutuvatkin romaanissa taidokkaasti toisiinsa ja ihmiset muistuttavat toisiaan enemmän kuin haluavat ja arvaavat, minä olisin toivonut, että näkökulma olisi pysynyt enemmän lapsissa. Mentula pureutuu tärkeään asiaan kirjoittamalla auki myös aikuisten kiusattujen tarinan, mutta samalla Helmin tarina hälvenee toimintapainotteiseksi selviytymistaisteluksi, ei niinkään eheäksi tarinaksi. 

Jääkausi on vihainen kirja. Keskeisiä hahmoja yhdistää paitsi uhrin asema, myös kipu. He ovat vihaisia, ja viha purkautuu kostonhaluna ja toimintana. Syviä, kivuliaita tunteita ei juuri näytetä. Se sopii kirjan nimeen ja se sopii kiusaamisen seuraukseksi, mutta olisin kaivannut toisenlaisiakin reaktioita. Toisaalta vihan purkautuminen toimintana saattaa olla suunniteltu ratkaisu: ihminen näyttäytyy petona, ja romaanissa palataan alkuasetelmaan, jossa ihmiset tarkkailevat julmia eläimiä. Nautin silti muutamista välähdyksistä, joissa hahmojen tunne-elämää avataan tarkemmin. 
 Kaikki vihaavat sinua. Niiden olisi paljon parempi olla, jos sinua ei olisi. Nosta nyt sitä päätä. No, nosta paska! Katso, miten ne osoittelevat ja naureskelevat. Huomaatko, sydän alkaa takoa. Se kiihtyy ja kiihtyy. Henki ei meinaa kulkea. Yski vain, mutta ei se auta. Nyt alkaa hikikin valua niskassa. Eikö olekin mukavaa?
Lopussa tapahtuu paljon, rysäyksellä. Juhan ja Päivin suhde saa sävyjä, joita sille ei olisi osannut odottaa. En pitänyt siitä. Helmi saa kärsiä lisää, ja tarina saa yhä fyysisemmän sävyn. Yhtäkkiä ollaan tulevaisuudessa, paljon menneestä jätetään lukijan vastuulle. Minä olisin kaivannut hieman rauhoittavampaa loppua, hieman yhtenäisempää. Toisaalta Mentula jättää lukijalle paljon pohdittavaa. Lukijaa Jääkausi ei jätä kylmäksi.

maanantai 22. elokuuta 2016

Lapsuuden lempparit 8: Surkeiden sattumusten sarja


Lemony Snicket: Ankea alku. Surkeiden sattumusten sarja 1
Summa 2001 (1999)
Suom. Mika Ojakangas
172 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Humoristinen lastenjännäri.
"Terve, terve", kreivi Olaf sanoi hiljaa pihisevällä äänellä. Hän oli hyvin pitkä ja hyvin laiha. Hänellä oli harmaa puku, joka oli täynnä mustia tahroja. Hänen partansa oli ajamatta eikä hänellä ollut kaksi kulmakarvoja kuten useimmilla ihmisillä, vaan yksi pitkä kulmakarvoitus. Hänen silmänsä olivat hyvin, hyvin kiiluvat, mikä teki hänestä sekä nälkäisen että vihaisen näköisen.
 
Lasten seikkailutarina, jonka kertoja lupaa loppuvan onnettomasti...

Vanhemmat menehtyvät tulipalossa, auttaja pettää, holhoojaksi tulee pahansuopa Olof...Ankea alku (hauska nimi ykkösosalla!) aloittaa Surkeiden sattumusten sarjan, jossa kolmen sisaruksen kohtalo on maalattu varsin synkäksi.On vaikea olla yhdistämättä tätä toiseen hyvin samankaltaiseen teossarjaan, nimittäin Spiderwickin kronikoihin. Siinäkin keskiöön nousee kolme orpoa sisarusta, jotka joutuvat asumaan varsin kammottavaan taloon. Teoksia yhdistää myös hienot, kirjojen tyyliin sopivat kuvitukset, joista Ankeassa alussa vastaa Brett Helquist.

Tässä ensimmäisessä osassa kauhistellaan uutta, synkeää elämäntilannetta, koetetaan totutella julmaan Olofiin ja etsitään tietoa naimalaista.Viimeisimpään liittyvä juonenkäänne on ainakin aikuislukijalle vähän hämmentävä, samoin kuin se, että eräs aikuinen kertoo odottaneensa, että pääsee näkemään Violetin kauniit kasvot.

Ankea alku on lastenromaani siitä, miten pahoja aikuiset voivat olla ja miten paljon vääryyttä lapsetkin saattavat joutua kestämään. Snicketin kirja ei kuitenkaan ole sävyltään niin synkkä kuin se voisi olla: lasten sattumukset ovat oikeasti tosi synkkiä, ja kirjan olisi saattanut vallata melankolinen sävy. Aikuislukijalle kirja kuitenkin näyttäytyy varsin ratkaisukeskeisenä - lapset pyrkivät selvittämään tiensä pois onnettomuuksista - eikä surkeuden tunteisiin jäädä vellomaan: pikemminkin kertoja toteaa aina lukijalle, että tältähän se tuntuisi, tiedätkin, joten jatketaanpa sitten. 

Spiderwickin kronikoihin verrattuna Ankeassa alussa oli ilahduttavaa se, että kaikki kolme sisarusta kuvataan jokseenkin tasaveroisina. Siinä missä Spiderwickissä sisarusparven keskimmäinen, Jared-poika, nousee rohkeimmaksi ja siten toistaa käsitystä miehistä arvoitusten ratkaisijoina, on Ankeassa alussa koneista ja arvoituksista kiinnostunut henkilö nimenomaan vanhin, siis Violet. Klaus puolestaan tukeutuu kirjoihin, ja Sunny on huvittava, ympäristöään tarkkaileva taapero, jonka vauvakieltä kertoja tulkkaa.

Toisaalla: Nulla dies sine legendo, Mustetta paperilla, Notko, se lukeva peikko

perjantai 19. elokuuta 2016

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle. Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle. Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja 2016
168 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Yes. Tätä sävyä kaipasin.
Kuuntele: Christina Perri - The Lonely
Olen käynyt yksin elokuvissa, ja olen mennyt yksin ravintolaan syömään. Olen mennyt yksin lintuharrastajien kiikarointi-iltaan (joskin seisoin syrjemmässä, kunnes kutsu kävi). Olen mennyt yksin tanssitunneille, joissa tunsin itseni ainakin 30 vuotta muita osallistujia nuoremmaksi, ja urheutin itseni myös yliopistoliikunnan tanssitunnille, jota jännitin etukäteen lähes pakokauhuisesti mutta jossa tapasinkin sitten kesätyökaverini. Olen istunut yksin kahvilassa lukemassa, 

Minun suhteeni yksinoloon on kahtalainen. Pääasiassa en pidä siitä. Erityisesti kotiin haluaisin perheen ympärilleni - en asu poikaystäväni kanssa vielä yhdessä - ja itkeskelen melkein aina, kun pitää palata "sinne oikeaan kotiin", jossa ei odota kukaan ja jossa jään liian helposti neljän seinän sisälle. Kaipaan kaveri-iltoja, haluaisin tavata viikottain ja tutustua uusiinkin ihmisiin, mutta harvoin jaksan aktiivisesti ehdotella. Varsinkin nyt, kun opiskelen itsenäisesti ja poikaystäväni on viikot töissä, kaipaan enemmän seuraa. Olen suorastaan yksinäinen. Parisuhteesta huolimatta. Kyllä.

Toisaalta rauhaisat koti-illat ovat miellyttäviä. Tänä iltana luin kirjastolainana Honkasalon Pöytä yhdelle -yksinäisyysteoksen, ja tuntui siltä, että juuri tätä kaipasin: oli aika rauhoittua nojatuoliin lukemaan ja lukea ja lukea ja lukea. Paluu opiskeluarkeen on ollut kevyt, mutta ajatustyö vie voimia ja kirjoittaminen johtaa itsekritiikkiin (kuten Honkasalokin toteaa). Rentoutuminen oli nyt paikallaan.

Pöytä yhdelle on yhdistelmä henkilökohtaista muistelmaa, toisten kertomuksia ja esseemäistä pohdiskelua siitä, mitä yksinäisyys on ja miltä se tuntuu. Teoksen alussa Honkasalo keskittyy kuvaamaan sinkun yksinäisyyttä ja parittomuutta. Kirjailija saavuttaa sävyn ja kipeät aiheet, joita Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävältä kaipasin. Moneen asiaan on helppo samastua, koska aloin seurustella ensimmäisen kerran vasta yli kaksikymppisenä ja tunsin itseni pitkään ulkopuoliseksi, kun en kyennyt tutustumaan kiinnostaviin ihmisiin. Oli inhottavaa nähdä pareja, ei ollut ketään lämmittämässä, opastamassa rakkauteen. 

Tuikituntemattomat miehet pommittivat seksiviesteillä, koska etsin elämänkumppania nettipalstalla. Olisin halunnut, että joku olisi himoinnut minua älyn ja huumorintajun takia, ei siksi, että minulla oli treffisaitilla ilmoitus. Miksei joku voinut kesäpaikkakunnan valintamyymälässä huomata, miten ainutlaatuisen ihana olin? En tosin oikeasti uskonut olevani ainutlaatuisen ihana, mutta se toinen olisi uskonut ja sitten olisin alkanut ajatella itsekin niin. Olisin ollut niin kuin naistenlehden haastateltava, joka sanoo, että ”kun tapasin Kalevin, ymmärsin, että kaikella kokemallani oli ollut tarkoitus” tai ”aiemmat suhteet olivat vain harjoittelua, kun näin Tapanin leipähyllyn luona, tiesin heti, että siinä on elämäni mies.” Mitään ei tapahtunut. Leipähyllyn luona oli vain kahdeksankymppisiä. Kukaan ei kiinnostunut.
Yksi Honkasalon ajatuksista häkellyttää minut - en ole ajatellut sitä. Honkasalo mainitsee fraasin työn ja perhe-elämän yhteensovittamista ja huomauttaa sitten, ettei työn ja sinkkuelämän yhteensovittamisesta puhuta koskaan. Toden totta! Samalla tavalla siinäkin on järjesteltävää, ja samalla tavalla sinkkuelämä on arvokasta ja työstä erillään olevaa elämää. 

Kirjan loppupuolella Honkasalo avaa omia kokemuksiaan yksinäisyydestä, vanhempien erosta ja koulukiusaamisesta. Mummolaa kuvataan niin kauniisti ja rakkaasti, että se melkein herkistää. Teoksen loppuosassa keskitytään myös asioihin, joita aivan hyvin voi tehdä yksin, vaikka monet sinkkupuuhailua ujostelevatkin. 

Honkasalo kirjoittaa kannattavansa yksinäisyyden subjektiivista määritelmää, siis sitä, että jos kokee olevansa yksinäinen, sitä myös on. Vaikka seurustelisi, voi olla yksinäinen. Tämä näkökulma jää kovin vähäiseksi, ja suurin osa kirjan yksinäisyysteemasta kietouutu parisuhdekeskusteluun: sitä on yksin joko sinkkuna tai kylmässä parisuhteessa. Oma kokemukseni kuitenkin on, ettei parisuhde ratkaise yksinäisyyttä tai se voi jopa johtaa siihen, jos elämä muuttuu niinkin perusteellisesti kuin vaikkapa omani: muutin uuteen kaupunkiin (jossa toki asuu ystäviä mutta jotka tällä hetkellä ovat suhteellisen kiireisiä), opiskelukaverini ovat toisella paikkakunnalla ja poikaystäväni on säännöllisessä päivätyössä ja opiskeleekin kaiken ohella. Minulla on aikaa, enkä tiedä, kenelle sitä antaisin. Osa ystävistä on jäänyt taka-alalle, kun olen siirtynyt uusiin maisemiin, ja osa sinkkuystävistä tuntuu säikähtäneen, kun minäkin nyt seurustelen. Parisuhde ei missään nimessä korvaa ystävyyttä, ja kaipaan tyttöjeniltoja, joissa mässätään, nauretaan, juorutaan ja tanssitaan villisti.

Lopuksi on vielä mainittava, että Honkasalon kirja teki saman kuin Vanhatalon Keskivaikea vuosi - tekee mieli tutustua kirjailijan tuotantoon enemmälti. Pöytä yhdelle on selkeästi kirjoitettu, kiinnostava teos yksinäisyydestä. Suosittelen!

torstai 18. elokuuta 2016

Tekstibongaus: Sannin musavideo, lyyrikat ja niiden herättämä keskustelu

Tekstibongaus-sarjasta on muodostumassa feministinen vähän tahattomastikin. Huomaan kiinnittäväni nyt huomiota siihen, miten naisia mediassa esitetään. Tuorein esimerkki on Sannin Vahinko-kappaleesta tehty musiikkivideo, joka on herättänyt jonkin verran julkista kritiikkiä. 

Vahinko-biisin lyriikat tiivistyvät jotakuinkin tällaiseen ajatukseen: nainen ehdottaa varatulle miehelle, että tämä voisi tulla "testaamaan" naista ja päättää sitten, jääkö vai lähteekö. Laulun puhuja, nainen, lupaa, että hänelle on ok olla vahinko, siis pettäminen, joka tapahtuu "vahingossa". 

Julkinen keskustelu kappaleesta lähti käyntiin, kun Vahingosta julkaistiin musiikkivideo, jossa laulaa paitsi Sanni myös alaikäisiä, jopa alakouluikäisiä lapsia. Tuotantoyhtiö poisti videon aika nopeasti sen jälkeen, kun Helsingin Sanomien Jussi Lehmusmäki oli kritisoinut sitä, että useat lapset (suurin osa tyttöjä) laulavat testaamisesta ja vahinkona olemisesta. 

"Videota katsellessa aikuiselle tulee epämiellyttävä olo. Testattavaksi tarjoutuminen ei pitäisi kuulua pikkutyttöjen ajatusmaailmaan ja tulkintani mukaan video flirttailee pedofilian kanssa", Lehmusmäki kirjoittaa artikkelissaan.

Lehmusmäen jutun luettuani myös minä olin hämmentynyt. Miksi lapset laitetaan laulamaan näin? Lapset eivät ehkä ymmärrä sanoitusten merkitystä, mutta sehän ei tarkoita sitä, etteivätkö he myöhemmin oppisi niitä ymmärtämään. Ja kun he viimein ymmärtävät, mitä tekstissä sanotaan, alkavatko he toistaa käyttäytymismallia? 

Sosiaalisessa mediassa näkemäni keskustelu on pääasiassa kritisoinut musiikkivideota ja ennen kaikkea sitä, että lapset mielletään laulajiksi, jotka toistavat tarinaa yhdenkerranseksistä. Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä, että kukkahattutädit ovat taas liikkeellä, että kritiikissä on menty liian pitkälle. Ehkä painavimman vasta-argumentin antaa henkilö, jonka mielestä laulussa kuvataan modernia, seksuaalisesti vapautunutta naista, joka nauttii seksistä. 

Onko näin? Henkilön kommentti sai miettimään, että se pitää kyllä paikkaansa, että naisen seksuaalisuutta arvostellaan edelleen. Nainen on heti jollakin tavalla pinnallinen, jos hän haluaa harrastaa seksiä, ja varsinkin, jos hän on valmis menemään sänkyyn jonkun kanssa vain kerran. Siinä missä nuorten miesten ajatellaan luonnostaan tyydyttävän tarpeitaan vähän siellä sun täällä, yhdenyönjutut eivät ole ok naisille. 

En silti ole täysin vakuuttunut siitä, että Sannin lyriikoissa juhlisi itsenäinen, seksuaalisesti vapautunut nainen, jolla on oikeus toteuttaa itseään haluamallaan tavalla. Runonpuhujan elämä vaikuttaa kaoottiselta ja hallitsemattomalta: hän herää keittiön lattialta eikä hän vaikuta olevan kovin tietoinen ympäristöstään. 

Eniten häiritsee kuitenkin se, mistä muutkin ovat kritiikkiä antaneet: runonpuhuja on testattava, testaamisen kohde. Jos haluut testaa mua yhen kerran vaan - jo runonpuhujan asema lauseen objektina kuvaa sitä, miten hän on kohde, passiivinen olija. Runon sinä - joka heteroseksuaalisessa kuvastossa, naislaulajan laulamana, heijastuu mieheksi - taas kuvataan päätöksentekijäksi: on tästä sinästä kiinni, miten runonpuhujalle käy. Tämä alistuu mielellään vahingoksi, siis joksikin, jota myöhemmin kadutaan, mutta on toisaalta valmis laittamaan aamupalaa. Jaa siinäkö on naisen tehtävä? Laittaa aamupalaa, jos mies jää toiseksikin yöksi?

Mitä ajatuksia Sannin uusin biisi teissä herättää? Voiko julkisuudessa esittää musiikkivideon, jossa lapset laulavat kappaletta tiedostamatta, mitä sanoitukset tarkoittavat?

maanantai 15. elokuuta 2016

J.K.Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Harry Potter -lukumaraton oli oiva startti sille, että palasin pitkästä aikaa Harry Pottereihin. Aikuiskokemus on ollut hyvin erilainen kuin lapsuuden lukukokemukset, ja arvostan Rowlingia ja hänen kirjasarjaansa enemmän kuin ennen. Ennen Feeniksin kiltaa luin sarjan ensimmäisen ja neljännen teoksen.

Feeniksin kilta on painavaa luettavaa. Se on paitsi pitkä, työläs teos, myös kertomus niin suurista tunteista, että niiden alle on sortua. "Sinä välität niin paljon, että sinusta tuntuu että vuodat kuiviin pelkästä tuskasta", Dumbledore kuvailee surusta sanattoman Harryn kokemuksia. Vähän siltä tuntuu lukijastakin. Feeniksin killassa joutuu sekä kohtamaan julmetun vääryyden, joka Harryyn kohdistetaan, että kertaamaan kaikki omat tuskan hetkensä. Harva kirja aiheuttaa näin suurta ahdistusta kuin Harry Potter ja Feeniksin kilta. Tuhannen sivun jälkeen sitä pysähtyy paikoilleen itkuisin silmin ja hyväksyy Dumbledoren sanat: "(--) tällainen kärsimys todistaa, että olet ihminen!"

Professori Pimento raastaa lukijaa: ei kukaan voi kohdella toisia niin kaltoin! Mutta Rowling osoittaa, että kun uskoo ehdottomasti ja sokeasti johonkin, erityisesti pahaan, se kietoo mukanaan niin, ettei muita totuuksia ole olemassakaan. Tähän maailmaan istuu ministeri Toffee, jonka uskottavuus rapisee lukijan silmissä vähä vähältä, kun mies ei usko muuhun kuin omaan vallantunteeseensa.

Lopulta Rowlingin sanoma ei kuitenkaan ole niin pimeä kuin miltä se aluksi näyttää. Lapsen näkökulmasta Harrylle ennustettu kohtalo saattaa vaikuttaa hyvinkin konkreettiselta ja sikäli julmalta, mutta asiaa voi katsoa toisinkin. Kun sarjaa tarkastelee pelon ja pelontunteiden näkökulmasta, on helpompaa todeta, että jommankumman on hallittava ja alistettava toinen. Jos se ei ole tunteva ihminen, se on pelko. Mutta ihmisellä on suojanaan jotain, mitä pelolla ei ole: sydän. 

J.K.Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Tammi 2004 (2003)
Suom. Jaana Kapari
1050 s.
Pisteitä: 4/5

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
234 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oih.
Silloin en kelvannut, jouduin aina jäämään nurkkaan ja olemaan niin kuin en välittäisi yhtään. Aina liian pieni ja nuori ja ruma, sinuun verrattuna surkea otus, mutta nyt olen eri. Aika on toinen. Sinua ei enää täällä ole eikä  niitä tapoja, joilla minua nöyryytit. Ne olivat hirveitä aikoja. Sekin, miten siellä rannassa silloin. Onneksi en nähnyt kaikkea.
Rytisalon esikoisteos Lempi on kaunis teos.Se on kertomus väärinymmärretyistä ihmisistä, joita kukaan ei näe niin kuin he itse haluaisivat tulla nähdyiksi ja jotka eivät näe toisia niin kuin nämä haluaisivat tulla nähdyiksi. Se on kertomus rakkaudesta, jota ei saa, rakkaudesta, joka viedään väkisin pois. Se on romaani sydänsuruista ja kaipuusta, halusta pystyä muuttamaan maailmaa sellaiseksi kuin sen tahtoisi olevan.

Jokainen henkilöhahmo koskettaa omalla tavallaan. Viljamin sydänsuru on raastavaa, se, miten elämän merkityksellisyys tuntuu kadonneen. Elämäntuntuisen Viljamista tekee sekin, että rakkaus Lempiin kuvataan niin haaveelliseksi, ikään kuin Viljami vain puolittain tiedostaisi, ettei tyttö ehkä sittenkään ihan täysin osaa maalle asettua. Onko Viljami elätellyt vaimostaan jonkinlaista haavekuvaa? Ehkä, mutta niinhän usein tehdään. Rakkaus näyttää toisesta vain hyvät puolet.

Ellin kertojanäänessä on katkeran kipakka sävy. Siinä on pahaa päättäväisyyttä, joka inhottaa mutta jota samalla säälii: tämä nainen on jäänyt yksin, ollut aina se heikompi ja huomaamattomampi. Elliä kuunnellessa pohtii, miten jotkut ovatkin niin päättäväisiä, eivät osaa luovuttaa saati nähdä totuutta, sitä, että toista ei kiinnosta. Elli ei näe ympärillä olevista muuta kuin sen, minkä haluaa nähdä. Vaan sama ongelma tuntuu olevan muillakin, sanoma toistuu kirjassa usein.
Ihmisestä ei aina näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.
Siskossakin elämäntuntuisuus tulee haavekuviin uskomisesta. Hän uskoo hyvää Maxista, saksalaisesta sotilaasta, kietoutuu tähän kuten elämään pitääkin luottaen kietoutua. Siskon kerronnassa houkuttelee ajallinen etäisyys tapahtumiin: äänessä on kuultavissa kypsyys, koettu elämä. 

Lempi, Lempi, Lempi! Tuo salaperäinen hahmo, jota kukin kertojista kuvaa omalla tavallaan. Miten oivalliselta tuntuukaan, ettei Lempi saa tässä tarinassa ääntä vaan häntä kuvataan: niinhän me toiset näemme, vain omasta näkökulmastamme, täysin toista ymmärtämättä. Onko Lempi se ihana rakastava tyttö, josta Viljami haaveilee, vai kaipaako hän toistuvasti kaupunkiin, kokeeko joutuneensa väärään paikkaan? Onko hän koskaan rakastanut Viljamia? Entä millainen äiti hän on? Elli ja Sisko kertovat ristiin. Rytisalolla on painavaa sanottavaa siitä, miten kukin katsoo tilannetta omasta kannastaan eikä mitenkään hahmota koko totuutta. Toista on vaikea tuntea omilta tunteiltaan täysin.

Rytisaloa on kiitettävä kauniista, liukuvasta ja soljuvasta kielestä. Kirjailijan tyyli on aforismimainen, ja monta virkettä voisi tästäkin teoksesta poimia muistiin. Lempi solahtaa sujuvasti nykyiseen, sota-aikaan sijoittuvaan kirjallisuuteen ja tarjoaa siihen jotakin persoonallista ja kaunista. Myös kansikuva (Jenni Noponen) on näkemistäni kaunempia. Olen vakuuttunut.

Toisaalla esimerkiksi: P.S. Rakastan kirjoja,Rakkaudesta kirjoihin, Kujerruksia, Lukuisa ja Kannesta kanteen.

perjantai 12. elokuuta 2016

Lapsuuden lemppari 7: Harry Potter (Viisasten kivi & Liekehtivä pikari)

J.K.Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi & Liekehtivä Pikari
Tammi 2001 (1997) ja 2012 (2000)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
335 ja 768 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Vau! Lapsuuslemppari laittoi ajattelemaan.
 ”Näetkö mikä minusta on tullut?” naama sanoi. ”Pelkkä varjo ja huuru…minulla on muoto vain silloin kun pääsen jonkun toisen ruumiiseen…mutta aina on ollut niitä, jotka mieluusti päästävät minut sydämeensä ja mieleensä….yksisarvisen veri on vahvistanut minua näinä menneinä viikkoina….sinä näit uskollisen Oraven juovan sitä minun puolestani metsässä….ja kunhan saan elämän eliksiirin haltuuni, kykenen luomaan itselleni oman ruumiin…”
Kukapa 1990-luvulla syntynyt ja kouluikänsä 2000-luvulla viettänyt ei olisi Pottereihin tutustunut? Oli minullakin se kausi, vaikken yläasteiässä enää juuri fantasiaa muuten lukenutkaan. Potter-maraton innosti minut palaamaan  Pottereiden pariin, ja juuri nyt istun kotonani hiljaisena. Olen juuri saanut luettua Liekehtivän pikarin, ja pohdiskelen, miten erilaisena se nyt näyttäytyikään. Miten eri tavalla koko sarjaa lukee aikuistuneena.

Minulle Potterit näyttäytyivät ensisijaisesti kertomuksena pahuudesta ja sen kukistamisen yrittämisestä. Kuten Kapari-Jatta omassa suomennustyötään koskevassa kirjassa kertoo, kirjaa lukiessa pahan voi kuvitella juuri niin pahaksi kuin pystyy. Väistämättä Pottereiden pahuusteemaa tulee tulkinneeksi omista kokemuksistaan käsin: minä mietin erästä traumaattista kokemusta. Tuo kokemus opetti minulle aikanaan, mitä kaikkea pelko voikaan olla, ja siksi sekä Viisasten kivi että Liekehtivä pikari pakottivat palaamaan kipeiden muistojen äärelle. Miksi pahuutta on, kysyin itseltäni. Miksi 

Mieleeni pälkähti sekin, miten raadollista on, että Harry, kuitenkin vielä lapsi, joutuu vastakkain pimeyden voimien kanssa. Pahuuden kohteeksi alistetaan lapsi, vaikkakin sinnikäs ja voitokas sellainen. 

Rowling käsittelee pahuutta kuitenkin asiana, jonka voi kukistaa. Pahuus uhkaa hallita kaikkia ja kaikkialla, ja Voldemort nousee henkiin yhä uudestaan ja uudestaan - niin kuin tosielämässäkin ikäviä asioita joutuu kohtaamaan yhä uudestaan. Toiset koettelemukset ovat uhkaavia, toiset ovat viedä hengen - Rowling käsittelee teoksissaan monenlaisia pelon tunteita. Lohdullista on kuitenkin se, että peloista ja pahoista kokemuksista voi aina selvitä. Kidutusloitsua on vastustettava tietoisesti, pakotettava itsensä kieltäytymään toisen valtaan alistumisesta. Niin on vastustettava ylenmääräistä pelkoakin: kauhu kyllä ottaa valtaansa, jos sille antaa luvan, mutta jos kieltäytyy vellomasta tunteessa, selviytyy mainiosti.  Minulle pelon ja pahuuden kuvaukset näyttäytyivätkin, synkkyydestään huolimatta, jollakin tavalla lohdullisina. Kullakin lienee oman elämänsä Voldermort, joka on joskus tuntunut vievän kaiken voiman hallita omaa elämää.

Itku silmässä luin tätä: 
"Mutta kun sinua on rakastettu niin syvästi, rakkaus suojaa sinua ikuisesti, vaikka sinua rakastanut henkilö olisi jo poissa."

torstai 11. elokuuta 2016

Tekstibongaus: kommentti ja artikkeli (jatkoa "alastomille" naisurheilijoille)

Muutama päivä sitten tuohduin siitä, miten olympialaisiin osallistuvista naisista uutisoidaan. Keskisuomalaisen otsikolla ja sitä tarkentaneella tekstillä ei mielestäni juuri ollut uutisarvoa: sen sijaan, että juttu olisi kertonut rantalentopallon erilaisista peliasuista, se laittoi vastakkain länsimaiset, kaksiosaisia "bikineitä" suosivat naiset ja oletetut musliminaiset. 

Vähintääkin yllätyin, kun saman lehden verkkosivuilla julkaistiin kommentti, jonka naistoimittaja on otsikoinut Kauppaopiston naiset -biisiin viitaten: Olympialaisten naiset, ne todella kääntää mun pään. Hätkähdin tätä ehkä siksi, että (intertekstuaalisuudestaan huolimatta) tässäkin otsikossa ja jutussa naiset asetetaan katseen alle, vieläpä niin, ettei katse erityisesti heihin suuntaudu ennen kuin jotakin poikkeuksellista tapahtuu (he menestyvät olympialaisissa). 

Poikosen teksti on sinänsä hyvä sisällöltään: puhutaan naisten juhlinnasta ja olympiamenestyksestä. Naiset ovat tehneet parhaimmat suoritukset tähän mennessä, Poikonen arvioi. 

The Guardianin artikkelin luettuani tarkastelin Keskisuomalaisen kommenttia kuitenkin vähän toisesta näkökulmasta. The Guardianin jutussa (How to talk about female Olympians without being a regressive creep – a handy guide) West nimittäin kirjoittaa siitä, millä tavoilla olympiakisojen naisosallistujista kannattaa puhua ja mitä tapoja voi pitää epäsopivina. Jälkimmäisistä hän mainitsee muun muassa sen, että sukupuoli mainitaan muualla kuin lajinimessä, sen, että jutuissa keskitytään urheilijoiden ulkonäköön tai ihmissuhteisiin tai että jutussa mainitaan heidän tuntemiaan miespuolisia henkilöitä, esimerkiksi valmentajia tai miesurheilijoita. 

Poikosen teksti juhlistaa kyllä naisten suorituksia, mutta naisia kuvataan silti kovin stereotyyppisesti. Ensimmäinen viittaus leipätekstissä tulee jo toisessa virkkeessä: naiset ovat "se oikukkaampi sukupuoli". Ilmaisu korostaa naisen sukupuolta ja vielä siihen liitettyä negatiivista luonteenpiirrettä, ikään kuin naiset olisivat tunteidensa vallassa olevia, epärationaalisesti käyttäytyviä olentoja. En välttämättä yhdistä ilmaisua asialliseen sanomalehtikieleen enkä toisaalta moderniin naiskuvaukseenkaan. Poikonen tavoittelee ilmaisullaan humoristista otetta, mutta urheilukontekstissa oikullisuus metaforana tai ominaisuutena ei aukene ainakaan minulle. 

Jos kommenttia haluaa analysoida vielä tarkemmin, voi pohtia, mitä merkityksiä rakennetaan sillä, että kilpaurheilija "esitti USA:n joukkueessa kilpaa glitterpukunsa sellaista säkenöintiä". Ilmaisu on sinänsä kaunis ja omaperäinen luonnehdinta siitä, miltä voimistelijan otteet näyttävät, mutta siinä on omat ongelmansa. Ensinnäkään se ei tuo esiin voimistelijan urheilullisuutta, aktiivisuutta tai toimintaa vaan korostaa pikemminkin ulkonäöllistä, esteettistä menestymistä: Biles näyttää hyvältä, säkenöi ja glitterpuku vain loistaa. Puhutaanko miesvoimistelijoista näin? Loistavatko heidän asunsa? Vai onko heidän käsivartensa sittenkin jämäkät ja voimakkaat, kun he tekevät asioita areenalla? 

Poikonen sortuu myös miesvertaukseen, aivan kuin lahjakkaiden naisten poikkeuksellisuus olisi jollakin tavalla miehistä: "Bilesiä pidetään naispuolisena vastineena Usain Boltille".  Hän on myös päässyt lajissaan uudelle tasolle eli miesten tasolle, kuten yhtä haastateltua siteerataan. Kielenkäyttötavat ja vertaukset saattavat olla tiedostamattomiakin, mutta kun niitä ryhtyy avaamaan: no, se paljastaa kaikenlaista.

En tietenkään kiellä sitä, etteikö voimistelu näyttäisi kauniilta ja etteikö esteettisyys olisi osa suoritusta. Ihmettelen kuitenkin sitä, miksi naisten kohdalla unohdetaan aktiivisuus, voima ja toiminta, joita urheilusuoritus myös vaatii? 

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen
Tammi 2008
164 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Pikku-Pottereille.
"Suomentaja ei käännäkään sanoja vaan ajatuksia."

"Kielen on oltava selkeää, sujuvasti luettavaa suomea, mutta ei lukijan pidä luulla, että Tylypahka on Suomessa ja siellä syödään mämmiä ja maksalaatikkoa."


Jaana Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen on kiinnostava katsaus siihen, kuinka suosittujen Pottereiden käännökset ovat syntyneet. Kapari-Jatta on saanut työstään kiitosta - ja ihan syystä. Potter-käännösten kielileikit ovat yksi syy, miksi sarja on itseänikin kiehtonut. Lukija houkutellaan mukaan leikittelevän kielen avulla.

Pollomuhku ja Posityyhtynen osoittaa, että suomentajan työ on työtä siinä missä muutkin työt: se vaatii aikaa, useita luku- ja kirjoituskertoja ja tiedonhakua. Kuten viime vuonna, kääntämistä koskevan esseekokoelman luettuani totesin, olen alkanut ymmärtää käännöksen olevan eri taideteos kuin se alkuperäinen. Sanasta sanaan ei voi kääntää, vaikka miten haluaisi. Englantilainen kulttuuri ei ole sama kuin suomalainen.

Kapari-Jatan teoksessa on kiinnostavia, joskin aika yleisluontoisia, kuvauksia siitä, miten tietyt termit ja sanat ovat saaneet alkunsa ja mitkä tiet ovat johtaneet uuden sanan syntymiseen. Niitä oli kiva tutkia. En muuten tiennyt, että Tom Valedron nimikin on käännetty! Hitsi!

Pollomuhku ja Posityyhtynen on kirjoitettu hyvin helppolukuiseksi, ja lapsilukijoiden on helppo lähestyä sitä. Aikuislukijana - ja kielitieteilijänä - olisin saattanut kaivata vähän tarkempaakin analyysia sekä sanoista että työskentelymenetelmistä.

tiistai 9. elokuuta 2016

Lapsuuden lempparit 6: Neiti Etsivä

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonnut opaskoira
Tammi 1999 (1997)
Suom. Anu Havia
119 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hä! En arvannutkaan kaikkea.
Kadonneen opaskoiran kertomus saa alkunsa, kun Bess tule hakemaan itselleen koiranpentua, josta koulutetaan myöhemmin opaskoira. Paula ja George ovat mukana, eikä tietenkään mene kauaakaan, kun kummallisia tapauksia alkaa ilmetä.

Nimi on oikeastaan vähän harhaanjohtava, koska pääasiassa juoni koskee rahanpesuvyyhteä ja Marisalle aiheutettuja harmeja. Opaskoirakin katoaa, mutta olettaisin nimen olevan houkutus. Voi olla, että pidin teoksen nimeä itsekin sympaattisena ja tartuin siksi juuri tähän kirjaan (eläinaiheet houkuttelivat nuorena). 

Neiti Etsivä ja kadonnut opaskoira -teoksen vahvuuksiin kuuluu sujuvasti etenevä dialogi. Se tekee lukemisesta nopeaa, ja ehkä lukijaa pyritään harhauttamaan moniäänisellä keskustelulla ja mahdollisten vaihtoehtojen pohdinnalla.

On tavallaan hassua, että Neiti Etsivät ovat lastenkirjoja. Niiden päähenkilöt ovat nuoria aikuisia - tai teini-ikänsä loppupuolella. Kenties vähän lukijaa vanhemmat hahmot, tuollaiset isosiskonkaltaiset, toimivat roolimalleina ja idoleina.

Kaiken kaikkiaan teos on hyvin harmiton, kuten Neiti Etsivät yleensäkin. Tässäkin tapahtuu kaikenlaista, mutta minusta se on vain hyvä, kun ajattelee lasten mielikuvitusta ja sen kehittymistä. On niin helppo arvata, mistä on lapsena ottanut vaikutteita omiin seikkailukertomuksiinsa!

maanantai 8. elokuuta 2016

Tekstibongaus 3: otsikko (naisurheilijoiden "alastomuudesta")

Yksi kuva näyttää: Naisurheilijat enemmän alasti kuin pukeissa

Näin otsikoi Keskisuomalainen artikkelinsa 8.8.2016. 

Ingressi kuuluu tähän tapaan: Rantalentiksessäkään ei enää tarvitse pukeutua pikku bikineihin.

Seuraan paljon uutissivustoja, ja jo pidemmän aikaa olen ollut pettynyt maakuntalehtien tasoon. Ne eivät vastaa uutisoinniltaan eivätkä oikeinkirjoitusasultaan sitä, mitä asialliselta, luotettavalta uutismedialta olettaisi. Olen alkanut tottua klikkausjournalismitasoon, mutta siitä huolimatta Keskisuomalaisen otsikko hämmentää minua.

Seuraavat kysymykset nousevat mieleen otsikkoa, kuvaa ja juttua lukiessa:

1) Olenko sittenkin eksynyt Ilta-Sanomien sivuille?
2) Mistä tässä uutisoidaan?
3) Miksi tästä uutisoidaan?
4) Miksi otsikko ja ingressi eivät vastaa toisiaan?
5) Miksi tämä vastakkainasettelu muslimien ja länsimaalaisten välillä?
6) Miksi mieleenjääväksi lopuksi annetaan puheenvuoro naiselle, joka haluaa pukeutua "pieneen" asuun?
7) Miksi tällainen peppukuva on ylipäätään otettu?

Sinänsä artikkelissa käsitellään asiaa, josta on syytäkin puhua. Miksi kenenkään tarvitsisi pukeutua kaksiosaiseen asuun, jos tuntee siinä olonsa epämukavaksi (mielestäni tähän ei tarvitse vetää mukaan uskonnollista perustelua)? Artikkelissa kerrotaan, miten viime aikojen kilpailuissa on hyväksytty myös peittävämpi asu, ja urheilulajin sääntömuutosta voi pitää uutiskynnyksen ylittävänä asiana.

Alaston peliasussa?

Jos siis ajattelee, että tekstin tarkoituksena olisi uutisoida uudesta (missä siinäkin mennään harhaan, kun puhutaan edellisistä olympialaisista) hyväksytystä peliasusta, on vaikea ymmärtää, miksi otsikossa painotetaan alastomuutta. Rantalentopallossa sallitaan peittävä asu kuvaisi paljon paremmin sitä, mistä teemassa on oikeasti kyse. Tekisi mieli kääntää ingressi ja otsikko toisinpäin: nostaa ensimmäisenä esiin se, ettei kaksiosaisessa (siis kaksiosaisissa, ei bikineissä, koska kyse ei ole bikineistä ja koska mielleyhtymä Pikku pikku bikinit -kappaleeseen ei ole erityisen ihastuttava) peliasussa ole pakko pelata, ja myöntää sitten ingressissä, että kuvat kuitenkin osoittavat, että suurin osa käyttää yhä kaksiosaista asua.

Oma lukunsa on sitten se, että otsikossa puhutaan naisten alastomuudesta. Kuka kuvassa on alasti? Muuttuuko naisurheilija katseenalaisena olevaksi seksiobjektiksi heti, kun esimerkiksi hänen vatsansa näkyy? Onko nainen alasti heti, ellei hän peitä koko vartaloaan, kuten egyptiläinen kuvassa tekee? Miehet uivat ilman yläosaa, eikä siitä puhuta koskaan mediassa, korkeintaan hihitellen tyttöjen kesken. 

Yllätys ei, ikävä kyllä, ole sekään, että jo otsikossa painotetaan urheilijoiden sukupuolta.

Otsikointi on silläkin tapaa epäonnistunut, että se sortuu melkoiseen yleistykseen. Yksi kuva näyttää - no niinpä, yksi kuva! Yksi ainoa! Totta on tietenkin se, että kaksiosainen asu on käytäntö, mutta yhteen kuvaan, tekstiin tai lähteeseen vetoaminen ei milloinkaan ole luotettava perustelu. 

Kuva, nainen, alaston -> klik, klik!

Kun sanat kuva ja alastomuus ovat samassa otsikossa, ei ole vaikeaa arvata, miksi otsikko - ja kenties koko juttukin - on laadittu. Onhan selvää, että alastomuus jo sanana tuo mielleyhtymän seksuaalisuuteen - vaikka nämä asiat eivät korreloikaan. Klik, klik. Otsikon lukija odottaa saavansa silmiensä eteen kuvan alastomista naisista, ja toki, onhan kuva otettu varsin seksuaalisväritteisellä suodattimella. Sen sijaan, että naiset kuvattaisiin aktiivisina, menestyvinä toimijoina, heidät esitetään passiivisina katseenkohteina. Lukijan huomio kiinnittyy urheilijoiden ulkonäköön, ei heidän lajiinsa, ei pelitilanteeseen, ei siihen, että kyse on olympialaisista. 

Kuvan mahti - yhdistettynä otsikkoon ja tekstiin - on melkoinen. Kuva tarkentuu keskelle, kokovartaloasuun pukeutuneeseen pelaajaan. Tämän katse on kohdistunut muualle, kun taas länsimaalaiset pelaajat ovat peliasennossa ja valmiita pelaamaan. Heidät on kuvattu takaapäin, niin, että vaikka kuva ei ole tarkka, molempien takapuolet korostuvat kuvassa. Merkittävältä tuntuu sekin, että Doaa Elghobashy näyttää ensisilmäyksellä olevan kentällä yksin. Hän on katseenkohteena, koska poikkeaa valtavirran peliasusta. Länsimaalaisten ja muslimien ero korostuu siinäkin, että pelaajien välissä on verkko. Kaksi pukeutumistyyliä sijoittuu keskenään eri puolille. Teksti tukee eron tekemistä, sillä jutussa käytetään ajatusviivaa oikein painottamaan, että egyptiläisen asu on varsin erilainen.

Vanhat rakenteet toistuvat

Keskisuomalaisen artikkeli tuntuu nostavan esiin vanhan rakenteen, jossa ensin nostetaan esiin jollakin tavalla uusi asia - tässä peittävä pukeutuminen rantalentopallossa - muttta jossa palautetaan asiat lopulta tuttuun, turvalliseen kaavaan: länsimaalaiseksi identifioituva pelaaja haluaa kyllä käyttää kaksiosaista asua ja perustelee sitä käyttömukavuudella ja käytännöllisyydellä. Länsimaalaisen kohdalla ei millään tapaa nosteta esiin uskontoa, kun taas egyptiläisen kohdalla se mainitaan; suoraan ei tosin mainita, että kyse on islamista, vaan lukijan oletetaan päättelevän jo kansalaisuudesta ja ihon peittämisestä, että kyse on muslimiurheilijasta. 

Lopulta muistin, että ai niin, Keskisuomalaisen sivuillahan saa kommentoida vapaasti. Kaduttaa vähän, että muistin. Ensimmäinen kommentoija tiivistää sanomallaan sen, kenelle juttu on kohdistettu: "Mukavahan noin seksikkäitä ja trimmattuja naisia on katsella. Ilo silmälle."

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Liebster Award

Kiitos haasteesta Unelmien aika -blogin Katriinalle. 

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

1. Mikä on ollut kuluneen kesän paras kirja?

 Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin. Huikea nuortenkirja, joka rikkoo niin yhteiskunnassa kuin sen kirjallisuudessa vallitsevia normeja. Hienoa! Myös Eeva Kilven Talvisodan aika vavahdutti.

2. Mikä kirja on ollut kuluneen kesän pettymys?

 Rakastin pienenä koiria ja koirasarjoja, mutta Vilman koiraklubi ei puhutellut enää, kun lapsuuden lempparikirjoihin perehdyin.

3. Mikä on paras kirjoihin liittyvä kesämuistosi? 

Ihana kysymys! Ensimmäisenä tulee mieleen abikesä 2010: valmistauduin mummolan laiturilla ylioppilaskokeisiin ja luin järven äärellä Nesbøa ruotsiksi.

4. Mikä kirjagenre kuuluu kesään?

Aiemmin dekkarit mutta sittemmin ei enää. Tänä kesänä olen lukenut hirvittävästi nuortenkirjoja, mikä on ollut hauskan helppoa.

5. Missä tykkäät lukea kesällä?


Listasin kesän alussa kesäsuunnitelmiani, mutta en ole vieläkään toteuttanut kohtaa Lukuiltapäivä ulkona. Olen kyllä lukenut ulkona silloin tällöin mutten koko iltapäivää. Vastaus kysymykseen on siis: ulkona. Muutamia iltoja olen viettänyt parvekkeellani lukien, aina siihen asti, että on ollut liian hämärää lukea. Useimmiten parvekkeella on kuitenkin joko liian aurinkoista (en pidä helteestä) tai liikaa ampiaisia (ei kiva). Rannallakin on kiva lukea.

6. Minä vuodenaikana luet eniten?

Perinteisesti olen lukenut eniten tammikuussa, mutta nyt tein huiman ennätyksen heinäkuussa. Nyt, kun en enää ole töissä vaan jatkan opintojani, ehtinen lukea tasaisesti ympäri lukuvuoden (oletan).

7. Mitä aiot lukea syksyllä?


No idea! Pidän itseni avoimena.  TBR-listaa olisi kiva edistää.

8. Onko sinulla muita kirjoihin liittyviä suunnitelmia syksylle?

Lukea graduun liittyviä kirjoja, hehheh! 

9. Kumpi on hauskempaa: ostaa kirjoja omaksi vai lainata niitä kirjastosta?

Ehdottomasti jälkimmäinen! Olen kirjastoihminen ja varmaan yksi alueeni aktiivisimmista lainaajista, siitäkin huolimatta, että muutin uudelle paikkakunnalle vasta kaksi kuukautta sitten. Kirjastot ovat ihania: niistä voi huoletta kantaa kirjoja kotiin niin paljon kuin haluaa ja palauttaa sitten lukemattomina ne, jotka eivät sillä hetkellä innostaneet, ja luettuina ne, jotka innostivat. Sitten voi taas keksiä jotakin uutta luettavaa :) Eikä kulu rahaa!


10. Osallistutko mieluummin lukuhaasteisiin vai luetko mitä mieleen juolahtaa?


Sekä että. Haasteet ovat siitä mukavia, että ne avartavat omaa lukualuetta: usein ne johdattavat pois tutuista hyllyväliköistä. Pakonomainen lukeminen ei kuitenkaan suju koskaan, joten vapaasti valitseminen on hyvin tärkeää.

11. Mitä aiot lukea seuraavaksi? 

Harry Potter ja liekehtivä pikari on vielä kesken lukumaratonin jäljiltä ja niin on myös Me olimme ihan suunniltamme. Olen kuitenkin taas huomenna menossa kirjastoon, joten en lupaa mitään. :P

Ai, pitikö minun keksiä kysymyksiä muille? Kysymysten keksiminen on hauskaa, mutta taidan jättää sen tuonnemmaksi. Palaan (jos palaan) asiaan myöhemmin.