keskiviikko 3. elokuuta 2016

Lapsuuden lemppari 4: Tuija Lehtinen

Tuija Lehtinen: Tanja Tavis. Jäkälärinteen 9D
Otava 2004
249 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Hih. Teiniä!
"Miksi Rampe muka saisi sävärejä mun takia? Väritön, lähes vyötärötön, omenapeffainen nobody ei saisi Rampea haltioitumaan. Kun mä muistelin Rampen tähänastisia tyttöystäviä, mä päätin haudata koko sarjan teon. Rampen kyljessä oli aina kiinannut toinen toistaan kauniimpia tyttöjä. Keväällä kainaloinen kanen oli ollut ysiluokan Mariella. Se oli lähtenyt lukioon, mutta se ei välttämättä merkannut, etteivätkö ne olisi edelleen olleet yhdessä. Mutta jos ne eivät olleet ja Rampe oli vapaata riistaa, niin ei se silti olisi mun heiniä. Mä jäisin Murun ja muiden jalkoihin, kun ne ryhtyisivät taistelemaan Rampesta. Mun ohimoissa alkoi tykyttää, kun mä kääntelin ja vääntelin Rampe-yhtälöä mielessä. Järki sanoi, että mun oli haudattava haaveeni. Sydän pani vastaan. Äidin vanhoissa tyttökirjoissakin se ruma ankanpoikanen peri maan. Mitään ei saanut, jos ei yrittänyt."
Hätinä. Siihen sanaan tiivistyy paljon Tuija Lehtistä. Muistan hämmästelleeni sanaa silloin, kun teini-iässä luin Lehtisiä ensimmäisen kerran. Sana ei kuulunut omaan varastooni, ja epäilin sitä jo silloin murteelliseksi. Minun kotonani hätinää ei tunnettu. Vähän se kummastuttaa vieläkin.

Laurat, Mirkat, Liisan blogit, futiskirjat...Kenen 90- ja 2000-luvun nuoren lukutoukan elämään Tuija Lehtinen ei olisi kuulunut? Lehtisen tuotteliaisuutta ei voi kuin ihmetellä, vaikka Mieli ja maisema -teos Lehtisen työtapoja vähän valottikin. 

Tanja Taviksen otin kirjastosta mukaani, koska novellikokoelmaa Kundi kuin kameleontti ei ollut saatavilla ja koska seiskaluokalla olin pitänyt tätä kirjaa ihan ookoona. 

Jos unohtaa sen, ettei Lehtisen romaanissa kännyköitä käytellä, on teos omalle ajalleen mielestäni varsin moderni. Sen parasta antia ovat erilaiset henkilöhahmot ja ennen kaikkea perheet: Lehtinen esittelee hyväntuulisesti ja sellaisenaan niin homo-, kaveriäiti- kuin vanhempi mies, nuorempi nainen -perheitä. Tanja Tavis osoittaa, että vaikka alkuun epäilisinkin jonkin suhteen toimivuutta tai ihmisen mukavuutta, ennakkoluulot voivat kumoutua. 

Lehtisen luoma ystäväporukka on hauska kokonaisuus. Tanja on fiksu, humoristinen, vähän räikeäkin nuori. Hän rikkoo päähenkilönormia: häntä ei suinkaan kuvata täydelliseksi kaunokaiseksi vaan pyöreähköksi nuoreksi tytöksi. Tanja pärjääkin maailmassa nimenomaan huumorinsa ja ajatustensa kanssa, ei siksi, että näyttäisi jumalaiselta. Tämä on tärkeä viesti! Kun paras kaverikin on poika, Eppu, luo Lehtinen kiinnostavan ja vähän totutusta poikkeavan (siis kirjallisuudessa) ystävyyssuhdeverkoston.

Kaikista paras hahmo on kuitenkin Tanjan äiti! Häneen samastuin. Hihitin monta kertaa itsekseni, kun äiti etsi irtokarkkipussejaan kirjahyllystä. Vaikka en itse karkkeja hyllyyni piilottelekaan, jotakin tuttua äidin kirjatoukkamaisuudessa oli.

Lehtinen on oiva humoristi. Tanja Taviksessa hän viljelee runsaasti populaarikulttuuriviittauksia, ja varsinkin lapsuudenkirjavinkit hymyilyttivät minua. Samaten Lehtinen leikkii kielellä, muuntelee ja parodioi hahmojensa äänellä vanhoja sanontoja. Lukijan oletetaan olevan tarpeeksi kypsä ymmärtämään leikkisyydet, mikä on hienoa. Liioittelua on runsaasti, ja se on hauskaa, aika aitoakin: niinhän nuoret aina liioittelevat ja korostavat.

Tyyliltään Tanja Tavis on humoristinen, nuorten äänellä kirjoitettu kirja. Se on puoliyleispuhekielinen: persoonapronominit ja verbintaivutukset mukailevat niin kutsuttua nuorison kieltä (muistan yläasteella miettineeni, puhuvatko vanhempanikin "mä" ja "sä" ja hämmentyneeni, kun he tosiaankin tekivät niin). Kielenkin takia romaania on helppo lähestyä. Joko hyvänä puolena tai ongelmana voi pitää kirjan juonettomuutta: kirja kuvaa nuorten tavallista arkea, ja vain ohuena punaisena lankana kulkee Tanjan Rampe-metsästys. Kaiken kaikkiaan romaanista jää aikuislukijallekin hyvä mieli, joten tähän kannattaa tarttua, jos haluaa muistella omia teinivuosiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti