keskiviikko 3. elokuuta 2016

Lapsuuden lempparit 5: Vilman koiraklubi

Eläimet! Nuo lapsuudenajan ihastuksenkohteeni. Rakastin kaikkia eläimiä, vaikken voinut mitään niistä silittääkään (atsiu!) enkä hoidettavakseni ottaa. Tilasin Lemmikki-lehteä, leikin eläinlääkäriä ja katsoin pakkomielteisesti Elämäni eläimet -sarjaa (sitä aitoa alkuperäistä, jossa ollaan Englannissa eikä Kolmårdernissa). Se, että en enää vanhempana välittänyt Vilman koiraklubi -sarjasta - tämä oli ensimmäinen pettymys, mitä lapsuuden lemppareihin tulee - harmitti minua. Vähän samaan tapaan harmitti, kun kuulin, että Elämäni eläimet -sarjan juontaja tuomittiin pedofiliasta. Lapsuudenidolini, virtuaaliukkini! Voi tätä maailmanmenoa!

No, palatakseni takaisin Vilman koiraklubi -maailmaan: petyin ennen kaikkea sarjan ykkösosan henkilöhahmoihin. Sehän toki on tiedossa, että lasten- ja nuortenkirjojen seikkailut ovat usein epäuskottavia ja epärealistisia, ja sen voi vielä jotenkin niellä, kun tietää lasten innostuvan kummallisista tapauksista. Vaikeampaa on selittää, miksi hahmot jäivät niin litteiksi ja kuluneiksi. 

Lyhyesti sanottuna Vilman koiraklubissa on kyse siitä, että Vilma perustaa ystäviensä kanssa koiraklubin, he saavat muutaman asiakkaan ja sitten jo herääkin epäilyksiä. Juonivetoisuus lisääntyy loppua kohden, ja ratkaisu jää viime sivuille. Romaani muistuttaa rakenteeltaan muitakin varhaisnuorten kirjoja, esimerkiksi The Babysitters Clubin kakkososaa.

Voi olla, että tulin verranneeksi Romppaisen romaania Lehtisen Tanja Tavikseen, jonka luin juuri ennen Vilman koiraklubia. Lehtinen iloittelee erilaisilla hahmotyypeillä, mutta Romppainen toistaa kirjallisuuden vakiokasvoja. Päähenkilö Vilma, vaikka onkin muuttanut juuri uuteen kaupunkiin ja jää toisinaan ulkopuolelle kaveriensa muistoista, tuntuu hieman itsekeskeiseltä: hän ottaa, päähenkilöiden tapaan, itselleen isomman roolin. Kaverit Jonna ja Laura lähinnä myötäilevät Vilman ajatuksenjuoksua. 

Jonna on porukan fiksu tyyppi, se, joka antaa ideoita silloin, kun päähenkilö itse ei tiedä, kuinka toimia. Jos Vilma on tunne, Jonna on järki. Eniten minua suivaannutti kuitenkin Lauran hahmo: hän on tyttö, joka ei uskalla tehdä mitään, jota kaveritkin pitävät vähän nynnynä ja jonka vanhemmat ovat tiukkoja. Väkisinkin tulee mieleen Viisikon Anne sekä tämän kaima Babysitterseistä. Mihin näitä ujoja, saamattomia tyttöjä tarvitaan? Ujous näyttäytyy monesti kirjallisuudessa vähän huonossa valossa. 

Myös aikuiset aiheuttavat päänvaivaa. Vilman äiti ei suostu, että perheeseen otetaan koiraa, vaan vaatii Vilmaa osoittamaan vastuunottokykyä. Vilman kuitenkin kerrotaan hoitaneen koiria jo aiemmassa kotikaupungissa: miksi äiti ei siis ymmärrä tyttärensä kypsyyttä? Aholan kolumnin luettuani pohdin itsekin, mikä aikuisten rooli kirjallisuudessa on. Täytyy myöntää, että tässä kirjassa vanhemmat asettuvat vahvasti vastakkain lastensa kanssa. Vaikka lasten pitääkin nousta esiin, kaipasin aikuisten kuvauksiin vähän omaperäisyyttä. Nyt toistetaan myyttiä katkeroituneesta rouvasta, tässä tapauksessa Vatusesta, joka moittii nykynuorison pahoja tapoja. Kaiken huippu ovat tarinan roistot, jotka käyvät noin vain kiinni nuoriin lapsiin ja suorastaan pahoinpitelevät näitä. 

Vilman koiraklubi on helppolukuinen romaani, jonka dialogi on sujuvaa ja tapahtumat nuorillekin lukijoille sopivia ja melko lempeitä. Henkilökaarti jättää kuitenkin toivomisen varaa: syvyys jää saavuttamatta ja kliseitä toistellaan. Tämän sarjan parissa tuskin tulen jatkossa nostalgiahetkiä viettämään. 

Päivi Romppainen: Vilman koiraklubi
Tammi, Tamtam-sarja 2007 (1996)
150 s.
Pisteitä: 2/5
Tunnelma: Äh. Sortuu heikkoihin hahmoihin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti