tiistai 24. huhtikuuta 2018

Marjane Satrapi: Embroideries

Marjane Satrapin, Persepolis-sarjakuvistaan tunnetun artistin, Embroideries on feministinen sarjakuvaromaani. Teoksen keskiössä ovat teepöydän ääreen kokoontuneet iranilaiset naiset, jotka alkavat keskustella "naisten juttuja" - siis puhua parisuhteista, rakkaudesta, seksistä ja vallasta. 

Embroideries kuvaa iranilaisten naisten elämää ja heidän parisuhteitaan. Satrapi osoittaa, etteivät iranilaiset naiset ole vain yksi yhtenäinen joukko: kunkin naisen tarina on erilainen. Vaikka Satrapi tuo esille sen, että naisten arvo- ja kokemusmaailmat ovat erilaisia, Embroideries painottaa niitä ongelmia, joita iranilaiset naiset joutuvat parisuhteissaan kestämään. Yhden aviomies on vienyt naisen häälahjakorut ja lähettänyt sitten avioerohakemuksen, eräs neljän lapsen äiti ei ole koskaan nähnyt penistä - mies pimensi aina valot - ja toiset paljastavat käyneensä kauneusleikkauksissa. Hurjimman tarinan esittää nainen, jonka mies ei osannut tehdä valintaa tulevan puolison ja äidin välillä. Vaikeasta anopista päästäkseen pariskunta tapaa kansanparantajan, joka ohjaa naista toimimaan seuraavasti: heti yhdynnän jälkeen vaginaan on asetettava avain, joka pudotetaan nopeasti miehen teekuppiin. Avain otetaan pois, ja tee tarjoillaan miehelle - kaikki tämä 77 sekunnin aikana! 

Satrapin teos saa väistämättä pohtimaan niitä tapoja, joilla naista on alistettu - ja alistetaan - perhe- ja parisuhteissa. Lähes jokaiselta Satrapin teoksen hahmolta löytyy tarina onnettomasta rakkaudesta, kaltoinkohtelusta tai epätietoisuudesta. Satrapin teos paljastaa maailman, jossa naisilla ei ole yhtäläistä oikeutta seksuaalisuuteen, jossa heiltä pimitetään tietoja ja joissa tietämättömyyttä käytetään hyväksi. Toisaalta teekutsukeskustelu paljastaa maailman, jossa naisten keskinäinen sisaruus osoittautuu vahvaksi: kun valtaapitävät eivät kuuntele, kääntyvät naiset kertomaan toisilleen tarinoita ja antamaan vinkkejä apua tarvitseville. 

Embroideries on julkaistu suomeksi nimellä Pistoja (Like 2010). Englanninkielisen teoksen pariin minut houkutteli fontti, joka on tässä painoksessa selkeämpi kuin suomenkielisessä julkaisussa. Pistoja-käännöksen koukeroinen, kursivoitu fontti vaikutti niin hankalaselkoiselta, ettei sitä tehnyt mieli alkaa tavata muutenkin pieniltä, täyteen piirretyiltä sivuita. Enpä ollut ajatellut, mikä vaikutus fonttilajilla onkaan! 

Osallistun teoksella Jassun Sarjakuvahaasteeseen

Marjane Satrapi: Embroideries
Pantheon Books 2005
Käännös: Anjali Singh
137 s.
Pisteitä: 4/5

torstai 19. huhtikuuta 2018

Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo

Lapsuudenkotini kirjahyllyssä on levännyt kymmenisen vuotta muun unohdettu kirja. Se on kirja, jonka lukemisen aloitin teini-ikäisenä mutta joka sittemmin jäi kesken. Muistan rakastaneeni Tuulen varjoa mutta ahdistuneeni sen paikoin jännittävistä juonenkäänteistä. Luin teoksen lukioiässä lähes loppuun saakka, mutta viimeistä ratkaisua en saanut koskaan tietää. Kun viimeksi vierailin vanhempieni luona, päätin, että on aika yrittää uudestaan. Tällä kertaa tempauduin romaanin mukaan, ja voi, miten siitä pidinkään!

Tuulen varjo on monisäikeinen romaani kirjoista, ystävyydestä, perhesuhteista ja rakkaudesta. Se on myös tarina vallasta, voimasta ja väkivallasta, kostosta. Ruiz Zafon käsittelee teoksessaan monia teemoja mutta kutoo ne yhteen. Tietyllä tavalla Tuulen varjo on kuin elämä: polveileva, välillä turvallisesti etenevä, välillä arvaamaton. Toisinaan lukija eksyy väistämättä Tuulen varjon sivuihin eikä aavista, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Romaanin tapahtumat saavat alkunsa, kun Daniel löytää Unohdettujen kirjojen hautausmaalta Julián Caraxin kirjoittaman romaanin Tuulen varjon. Mystisen kirjailijan kohtalo alkaa kiinnostaa Danielia, ja hänen elämänsä ajautuu toistamaan kirjailijan elämänpolkua.

Ruiz Zafon on eittämättä taitava sanankäyttäjä. Tarina etenee kiinnostavasti, ja pitkätkin dialogit tuntuvat perustelluilta. Hahmoista varsinkin Fermin on nasevasanainen, ja hänestä muotoutuu kertomuksen aikana varsin elävä hahmo. Henkilöhahmojen runsaus sekoittaa paikoin, mutta toisaalta Tuulen varjosta muotoutuu sellainen vyyhti, ettei siitä malta päästää irti.

Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo
Otava 2008 (2001)
Suom. Tarja Härkönen
Kansi: Piia Aho
646 s.
4/5

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Feministi vinkkaa: Prinsessa Pikkiriikki - eli kirja, jonka voisin lukea lapsilleni

Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikki
Otava 2016
77 s. 
Pisteitä: 4/5
Kiinnostuin Hannele Lampelan ja Ninka Reitun luomasta lastenkirjahahmosta Prinsessa Pikkiriikistä, kun sitä jossakin tekstissä mainostettiin uudenlaiseksi prinsessaksi. Feministinä minua luonnollisesti pohdituttaa, miten sukupuolirooleja ja -odotuksia välitetään lastenkirjoissa, ja niinpä päätin selvittää, vastaako Prinsessa Pikkiriikki korkeita odotuksiani.

Prinsessa Pikkiriikki on kolmesta tarinakokonaisuudesta koostuva lastenkirja, jonka päähenkilönä seikkailee teoksen nimessä mainittu prinsessa. Teos aloittaa sarjan, ja tässä kokoelmassa Prinsessa Pikkiriikki viettää päivää, jolloin hän saa määrätä kaikesta, pakenee torille pelkissä pikkuhousuissa ja ärhentelee tulevasta pikkusisaruksesta. 

Lukijalle käy nopeasti ilmi, ettei Prinsessa Pikkiriikki vastaa niitä odotuksia, joita tyttölapsille on yleensä asetettu. Pikkiriikki saattaa kyllä tykätä mekoista ja pitää kruunua päänsä päällä, mutta hiukset hänellä eivät ole ojossa, eivätkä käytöstavatkaan ole aina kohdillaan. Toisinaan prinsessaa kiinnostavat äidin juhlavaatteet, toisinaan parhautta on tummasävyinen paita, jossa on koristeena pääkallo ja tekstiä. Prinsessa Pikkuriikki opettaa lukijoilleen, ettei tyttöjen tarvita piilotella kiukun tunteitaan, vaan välillä saa olla äksy ja itsepäinen. Prinsessa Pikkiriikki pärjää maailmassa ihan hyvin ilman Räkä-Eetun apua, eikä Eetusta onneksi tule Pikkiriikillä mitään lapsuusajan rakastettua. Voi silti ehkä kysyä, miksi Prinsessa Pikkiriikin "vastustaja" on nimenomaan poikaoletettu, ja miksi prinsessan ystävä voittaa makkaransyöntikilpailussa miesoletetun - tarvitseeko tyttöjen itsenäisyyttä esittää aina suhteessa miehiin? 

Prinsessa Pikkiriikissä tarinat ovat onnistuneita. Teoksen kieli on leikkisää ja huvittavaa, ja se hyödyntää hyvin niitä keskusteluja, joita lapsiperheissä taatusti käydään. Varsinkin ensimmäinen tarina, jossa Prinsessa Pikkuriikki saa ensin päättää kaikesta ja toteaa sitten kaipaavansa vain voita ja pottuja, on sympaattinen. Itsenäisyydestä huolimatta lapsi saa kaivata välillä vanhempiaan ja heidän asettamia rajoja. Oman hauskuutensa teokseen tuo makkaramainen Makkara-koira, joka osaa taikoa ja puhua. 

Myös teoksen kuvitus on kiehtova. Olen kehunut Ninka Reitun taitoja aiemminkin, ja Prinsessa Pikkiriikin kuvat ovat värikkäitä, kiinnostavia, hauskan naiiveja ja leikkimielisiä. Reittu käyttää värejä ja muotoja taiten, ja Prinsessa Pikkiriikin arkisessa, hieman hajamielisessä olemuksessa on jotain huvittavaa. 

Kaiken kaikkiaan Prinsessa Pikkiriikki vaikuttaa lastenkirjalta, jossa sukupuolirajoja ja -odotuksia pyritään rikkomaan. Teos esittää prinsessat arkisempina ja rämäpäisempinä kuin perinteisempi lastenkirjallisuuden kaanon: tytöt ovat itsenäisiä ja toimeliaita. Teos mahdollistaa lapsentasoiset keskustelut sukupuolirooleista ja siitä, miksi tyttöjen halutaan olevan kilttejä, kauniita prinsessoita, ja sen avulla voi laajentaa kuvaa feminiinisiksi mielletyistä prinsessa- ja tyttöhahmoista. On silti huomattava, että prinsessan rooli on tyttöhahmolle varsin odotuksenmukainen - jatkossa haluaisin nähdä tyttöoletetut hahmot lääkäreinä, luonnontieteilijöinä ja merirosvoina. 

Mitä sukupuolirajoja rikkovia lastenkirjoja te tiedätte? 

Brian Fies: Mom´s cancer

Brian Fiesin mustavalkosarjakuva Mom´s cancer on koskettava tarina siitä, miten äidin sairastumisen järkyttää koko perhettä. Omakohtainen kertomus alkaa, kun kirjoittaja-kertojan äiti alkaa saada outoja kohtauksia: raajoista menee tunto, ja muisti alkaa pätkiä. Pian käy ilmi, että kyse on pahalaatuisesta kasvaimesta, joka on levinnyt keuhkoista aivoihin. Tupakointi on jätettävä, lääkäri ojentaa. 

Mom´s cancer esittelee erään perheen sairaskertomuksen: sen, miten perheenjäsenet kuskaavat äitiä vuorotellen sairaalaan, perehtyvät syöpään itsenäisesti ja koettavat selviytyä kriisistä. Tuttu äiti muuttuu väsyneeksi ja kalpeaksi, eikä äidin ennuste ole kovinkaan kaksinen. 

Fiesin piirrostyyli on yksinkertainen ja pelkistetty. Mustavalkoinen, animaatiomainen piirrosjälki sopii teokseen: se toisaalta keventää, toisaalta pakottaa pysähtymään aiheen äärelle. Tekstejä on runsaasti - välillä ehkä liikaakin. Toisaalta Fies onnistuu taltioimaan tärkeitä hetkiä esimerkiksi silloin, kun hän kuvittaa äidin tasapainotutkimuksia tai kun hän kuvaa autokohtauksia, joissa perheen on kohdattava toisensa. 

Osallistun teoksella Jassun sarjakuvahaasteeseen. 

Brian Fies: Mom´s cancer
Abrams Image 2006
118 s.
Pisteitä: 3/5

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Arjen ableismia: vammaisuuden käsittely mainonnassa

Tähän aikaan ensi vuonna -ohjelman mainos. Tummalla pohjalla kaksi hahmoa, jotka tulevat oviaukosta katsojan eteen: vasemmalla, vuosiluvun 2017 alla, pyörätuolissa istuva isokokoinen hahmo, ja oikealla, vuoden 2018 alla, seisova, tuulettava (miesoletettu) hahmo. Hahmojen välissä ohjelman juontaja, Ellen Jokikunnas. Mainos julkaistu Helsingin Sanomissa 12.4.2018.
Ableismi viittaa ajattelutapaan, jossa vammattomuutta pidetään normina, kun taas vammat ja vammaiset nähdään erilaisina, muista ulkopuolisina poikkeuksina. Vammaisuus on feministinen teema: se on yksi peruste, jolla ihmisiä eritellään erilaisiin kategorioihin, ja peruste, jolla ihmisiä syrjitään. Vammaisuuden tematiikka kytkeytyy myös intersektionaalisuuden käsitteeseen. 

Puhun itse able-bodied -ihmisen positiosta: kehoni on terve. Lähi- ja tuttavapiirissäni on kuitenkin muutamia vammaisia ihmisiä, ja siksi koen tärkeäksi, että pyrin omassa arjessani huomaamaan käytänteitä, jotka syrjivät vammaisia. Haluan muuttaa omaa toimintaani silloin, kun se on loukkaavaa, ja toisaalta nostaa vammaisuuden tematiikan keskusteluun. 

Hyvästi, pyörätuoli!

Tuorein kohtaamiseni ableismin kanssa tapahtui tänä aamuna. Selailin aamupalapöydässä Hesaria, kunnes jumituin tuijottamaan B-liitteen viimeisen sivun mainosta. Uutuusohjelmaa mainostetaan sivunkokoisella mainoksella, jonka keskiöön nousee ohjelman juontaja Ellen Jokikunnas. Tämän vasemmalla puolella mainitaan mennyt vuosi, oikealla puolella kuluva. Vuosilukujen alla on kaksi tummaa, kasvotonta hahmoa, jotka ovat saapuneet oviaukosta katsojan eteen. 

Mihin sitten kiinnitin mainoksessa huomioni? Vasemmanpuoleinen, menneeseen ja jo selätettyyn aikaan viittava piirros kuvaa pyörätuolissa istuvaa hahmoa. Hahmo istuu lysyssä ja näyttää hieman pyöreältä. 

Oikeanpuoleisessa kuvassa, joka symboloi muutosta ja nykyistä aikaa, seisoo miesoletetuksi ihmiseksi tunnistettava hahmo. Pyörätuoli ja iso keho ovat jääneet taakse, ja vammautuneesta on tullut jälleen able-bodied. Hahmo on kohottanut toisen kätensä jäntevään, lihaksikkaaseen tuuletukseen, jolla hän hurraa onnistumistaan. 

Mitä mainos sitten kertoo vammaisuudesta? Se asettaa pyörätuolissa istumisen menneisyyteen - asiaksi, josta on päästävä pois. Sisukkaat (miehet) voivat taistella itsensä takaisin vammattomaksi, terveiksi ihmisiksi. Menneisyys ei hehku millään tavalla oviaukosta, josta uusi, terve, lihaksikas mies on saapunut yleisön ihasteltavaksi 

Tyytyväisyyden ja juhlinnan aihetta näyttää olevan ainoastaan siinä, että keho on terve ja suuri fyysinen harppaus saavutettu. 

Toivommeko muuta kuin parempaa kehoa?

Ohjelmatietoja tarkastellessa feministi on järkyttyä. Jaksokuvausten perusteella Ensi vuonna tähän aikaan ei sorra vammaisia ainoastaan mainonnassaan vaan toisintaa nykyajalle tyypillistä kehonkuvaa myös henkilövalinnoissaan.

Ensi vuonna tähän aikaan -ohjelman jaksoista useat kytkeytyvät kehoon ja kehollisuuteen. Ruutu-palvelussa näkyvä klippi paljastaa Sarin, 36 (naisen ikä on ehdottomasti mainittava!) muuttuneen tunnistamattomaksi. Samassa klikkiotsikossa pauhataan Ellenin kommenttia: tämä sanoo "uuden" Sarin olevan yhtä suuri kuin tämän rinnat viime vuonna. Kommentti tuntuu hullulta, varsinkin, kun klippi paljastaa Sarin olevan tyytymätön rintojensa kokoon: suuret rinnat ovat oikeasti vaivalloiset, ja niihin voi liittyä monenlaisia ongelmia. Niinpä Sari haluaa rintojen pienennykseen. Ohjelmaklipissä keskitytään kuitenkin painonpudotukseen, jota lääkäri on vaatinut, sekä naiskehoon, joka pienentynyt vuodessa huomattavasti. Siihen, ovatko isojen rintojen aiheuttamat terveyshuolet väistyneet, ei ohjelmaklipissä vastata. En tiedä, pidetäänkö kysymystä edes tärkeänä. 

Ensi vuonna tähän aikaan näyttää nostavan esiin unelmia ja tavoitteita, jotka ovat taatusti tärkeitä niille yksilöille, joiden tarinat ohjelmassa esitetään. Kukapa ei toivoisi, että aivovamman saanut oppii jälleen kävelemään tai pitkään lasta toivonut tulisi viimein raskaaksi. 

Ongelmaksi muotoutuvat kuitenkin ne odotukset, joita ohjelmalle asetetaan. Olisiko mahdollista, että Ensi vuonna tähän aikaan päättyisi onnettomasti? Saapuuko jokin vieraista studioon muuttumattomana, elämäänsä pettyneenä? Jo nimi luo ohjelmalle viitekehyksen, jossa tulevaisuudelta odotetaan positiivista, ihmeellistä muutosta. Ensin esitetään traaginen, koskettava tarina, minkä jälkeen voidaan päästää katsoja tuskasta ja julistaa, miten ihania, positiivisia muutoksia henkilöt ovat kohdanneet. Mutta huomioiko ohjelma ne, joiden haaveet eivät toteudu? Mitä tapahtuu, jos ohjelman päätähti ei tulekaan raskaaksi, opi kävelemään tai selviä syövästä? Miksi glitteriä ja kunniaa jaetaan vain niille, jotka ovat täyttäneet unelmansa - ovatko ne, joille vaikkapa paraneminen tai raskaaksi tuleminen on mahdotonta, epäonnistuneita? Voitto syövästä tahdonvoimalla -jakso satuttaa minua: jakson nimi toisintaa sankariutta siitä, miten vakavasti sairas kyllä parantuu, kun vain jaksaa uskoa siihen. Jakson ihmiskohtalolla ei oikeastaan ole väliä - merkitystä on vain sillä, miten ohjelmaa ja sen välittämiä tarinoita myydään yleisölle. Toisinaan olisi hyvä muistaa, ettei parantuminen aina ole mahdollista - eikä toisaalta aina ole tarpeen parantua sellaiseksi kuin yhteiskunta terveen kehon yleensä käsittää. 

Ihmisarvoko kiinni toimintakyvyssä?

Ableistisessa yhteiskunnassa vammaisuus nähdään eräänlaisena poikkeavuutena. Sairastumiset ja vammautumiset ovat poikkeuksia - ja jos terve, vammaton ihminen loukkaantuu, ensisijainen tavoite on palata takaisin vammattoman etuoikeutettuun elämään. Vammaisuutta ei useinkaan hyväksytä ominaisuutena, joka vain on, vaan hyvän ihmisen oletetaan kuntouttavan itsensä terveeksi. Jos siihen ei kykene, on yhteiskunnalle lähinnä terveystaakka (lue uutinen siitä, miten ihmisille arvioidaan jatkossa terveysbudjetti). Vammaisia ei pidetä samanlaisina kuin muut eikä heitä todellakaan kohdella tasa-arvoisesti. Vammaisuuteen liittyy myös monia harhaluuloja - esimerkiksi se, että vammaisuus tai vammautuminen tarkoittaa aina myös henkistä kypsymättömyyttä tai tyhmyyttä. Niin ei tietenkään ole - ja mitä sitten, vaikka ihminen ei olisi keskivertoälykäs?

Loppuviimeeksi - tai kenties aivan keskustelun aluksi - on kysyttävä, miksi niin moni ohjelmassa mainittu haave liittyy nimenomaan kehoon. Mitä ajatuksia Ensi vuonna tähän aikaan herättää teissä? Katsoitteko ensimmäisen jakson?

Julie Maroh: Blue is the warmest color

Julie Maroh: Blue is the warmest color
Arsenal Pulp Press 2015 (2010)
156 s.
Pisteitä: 5/5
Blue is the warmest color on kertomus rakkaudesta, itsensä löytämisestä ja surusta. Se on Clementinen ja Emman rakkaustarina, kertomus siitä, miten he tapasivat toisensa. Tarina alkaa pysäyttävästi: Emma istuu yksin bussissa ja lukee Clementinen kirjoittamaa kirjettä. Lukijalle paljastetaan, että Clementine on jättänyt kirjeen luettavaksi kuolemansa jälkeen; Emma on nyt yksin. Clementinen päiväkirjat johdattavat Emman parin menneisyyteen. Nykyhetki on kehyskertomus, jota vasten Emman ja Clementinen tapaaminen painautuu. Päätarina käsittelee Clementinen nuoruutta, seksuaalisuuden löytämistä ja naiseen, Emmaan, rakastumista.

Blue is the warmest color riuhtoo lukijaansa, paljastaahan jo alkuasetelma, että rakkaustarina päättyy traagisesti. Liian tuskallinen teos ei kuitenkaan ole - ennemminkin se korostaa rakkautta, joka on tehnyt molempien naisten elämän merkitykselliseksi. 

Pääjuonensa ohessa Maroh käsittelee homoseksuaalisuuden merkitystä yksilölle. Oman identiteetin löytäminen ei ole helppoa - eikä vähemmistöidentiteettiin asettumista myönnä helposti itselleen. Clementine avautuu vasta, kun huomaa, että hän ei ole ainoa, joka on rakastunut samaan sukupuoleen. Valentinen tuki on tärkeää silloin, kun koulutoverit kiusaavat häntä, tai silloin, kun suhde Emmaan on katkeamaisillaan. 

Jos luet vain yhden sarjakuvateoksen vuodessa, suosittelen lukemaan tämän. Jo teoksen aloitussivulla voi aistia, mitä kuvissa ja tarinassa tapahtuu: kuulla moottorien hurinan, autojen tööttäykset, välinpitämättömän kiireisen elämän, kokea tyhjyyden, jota surija tuntee. Pysäyttävillä, kauniilla kuvilla Maroh puhuttelee lukijaa ja tämän tunteita taitavasti. Emman sinisiä hiuksia käytetään merkityksellisenä tehosteena: muuten tummansävyinen maailma välähtää kirkkaansiniseksi, kun Clementine näkee Emman. Maroh käyttää erinomaisesti myös erilaisia kuvakulmia. Ylhäältä päin kuvatut tapahtumat etäännyttävät lukijan ja kertojan tapahtumista, ja välillä hahmojen tuskaa on katsottava silmiin. Still-kuvat esineistä ja paikoista ovat nekin tarkkaan harkittuja. Hahmojen ilmeiden kuvaus on tarkkaa ja moniulotteista. Blue is the warmest color osoittaa kuvataidetta heikostikin tuntevalle, miten valtavan kauniisti visuaalisuus voi merkityksiä välittää.


keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Estelle Maskame: Diminy - Tarvitsen & Dimimy - Kaipaan

DIMINY  -  Tarvitsen

New York, New York... Vuosi sitten Eden ja Tyler päättivät suhteensa, mutta nyt he tapaavat jälleen. Tyler on kutsunut Edenin luokseen New Yorkiin, ja Dimily-sarjan toinen osa onkin kaupunkimiljööseen sijoittuva teinirakkausromaani. Suurkaupungin valoissa Eden ja Tyler joutuvat pohtimaan, pystyvätkö he sittenkin aloittamaan suhteensa uudelleen, vaikka heidän yhteinen perheensä ei välitäkään melkein-sisarpuolien välisestä rakkaustarinasta. 

Muutama vuosi sitten luin Dimily-sarjan ensimmäisen osan, ja kritisoin sitä, millaisen kuvan ihmissuhteista se antaa. Sarjan toisessa osassa Tyler on oppinut hillitsemään väkivaltaansa ja ahdistustaan, ja Maskame antaakin olettaa, että kärsivällinen tyttö voi kesyttää pahankin pojan. Koska Tyler kuitenkin on kypsynyt, on Edenin ja Tylerin keskinäinen suhde tällä kertaa terveempi eikä pohjaudu pelkästään siihen, että tyttö ihastuu kovamaineisiin poikiin. 


DIMIMY - Kaipaan

Vaikka Edenin ja Tylerin suhde näytti edellisessä osassa parantuvan, lopussa rakkaus sai uuden käänteen. Niinpä Eden on jälleen yksin, opiskelee Chicagossa ja vihaa Tyleriä kuumeisesti. Kun nuorukainen kuitenkin saapuu Santa Monicaan, on uusperheiden aika selvitellä välejään - ja samalla Tyler anoo Edeniltä vielä yhtä mahdollisuutta. Perhelomasta tulee riitaisa, mutta paluu Portlandiin ja Tylerin uuteen kotiin herättää Edenissä koko joukon positiivisia tunteita. 

Kolmas osa huipentaa Edenin ja Tylerin rakkaustarinan varsin ennalta-arvattavalla tavalla. Trilogian päätösosa käsittelee anteeksiantamista, sovintoa ja rehellisyyttä. Kaikki päättyy lopulta hyvin, vaikka toisaalta olisin toivonut Edeniltä toisenlaisia ratkaisuja. Anteeksianto ei ollut mielestäni millään tavalla ainoa mahdollinen vaihtoehto, sillä Tyler on käyttäytynyt useaan kertaan törkeästi. Myös opintojensa suhteen Eden tekee ratkaisun, johon vaikuttavat lähinnä muut ihmiset, ei se, mitä Eden itse voisi haluta. Edenin elämä pyörii koko sarjan ajan Tylerin ympärillä, mikä toisintaa kliseistä kuvaa tunteellisista, miehistä riippuvaisista naisista.

Kokonaisuutena DIMILY-sarja on teinirakkauskertomus, jossa tunteisiin jumitutaan juuri sillä voimakkuudella kuin teini-iässä tehdään. Maskame onnistuu tavoittamaan ihastumisen valtavan merkityksen. Myös perhesuhteiden kuvaus on onnistunutta, vaikka hahmot ovatkin jokseenkin stereotyyppisiä. Yksinään Edenin ja Tylerin rakkaustarina ei olisi onnistunut kantamaan koko trilogiaa, ja välillä pohdinkin, onko sarjaa paisuteltu liikaa. 


Estelle Maskame: Diminy - tarvitsen & DIMIMY - Kaipaan
Gummerus 2016
Suom. Sirpa Parviainen
384 + 375 s.
Pisteet: 4 & 3


Osallistun molemmilla teoksilla Jatkumo-haasteeseen. 

Zoe Sugg: Girl Online omillaan

Äikänopettajuus on hyvä tekosyy sille, että ajaudun nuortenkirjaosastolle säännöllisesti. Oikeasti saatan kipuilla aikuistumisen kanssa ja nostalgisoida omaa nuoruuttani - siirtymä opiskelijasta opettajaksi on saanut minut tuntemaan itseni ikäistäni vanhemmaksi. (Kyllä, myönnän kauhistelleeni nykyajan nuorten käytös- ja pukeutumistapoja.) Oli miten oli, välillä on hauska tarttua nuortenromaaneihin, jopa niihin viihteellisimpiin. 

Girl Online omillaan on kolmas osa Zoe Suggin Girl Online -sarjasta. Hihittelin vuosi sitten ensimmäiselle osalle, mutta toinen osa puudutti ja jäi kesken. Ei siinä mitään - kolmanteen osaan pääsee mukaan ihan hyvin. Noah on kadonnut Pennyn elämästä, ja Penny keskittyykin ystävyyssuhteisiin: viettää aikaa parhaan ystävänsä Elliotin kanssa ja päätyy matkustamaan Meganin luo Lontooseen. Lontoon taidekoulusta löytyy paitsi kiinnostava valokuvaajapoika, myös aineksia ihmissuhdesotkuihin. Lopulta Penny joutuu pohtimaan, kuka oikeastaan on aito ystävä. 

Girl Online omillaan on kepeää, viihdyttävää ja paikoin oivaltavaakin lukemista, joka käsittelee nuorten elämän arkisia ongelmia. On kateutta, ihmissuhdeongelmia, sydänsuruja, perheriitoja, parisuhteita, ahdistusta. Oikeastaan teosta vaivaa runsaus: sivujuonia ja -tapahtumia on niin paljon, että pääsanoma on hukkua juonen pyörteisiin. 

Sarjan ensimmäiselle osalle Girl online omillaan ei vedä vertoja. Teosta vaivaa sidosteisuuden puute: eri kohtaukset ja osiot eivät tunnu millään yhdistyvän toisiinsa. Ensin ollaan Pennyn kotona, sitten hypätään Lontooseen, sitten ollaankin syyslomalla Skotlannissa vanhassa linnassa, sitten bileissä, sitten etsimässä erästä ystävää. Dialogi on paikoin osuvaa, paikoin kamalaa - varsinkin ne jaksot, joissa Penny tukee uutta ystäväänsä Poseyta, tuntuvat liian kirjakielisiltä kenenkään suuhun. Yllättävältä ei tunnu sekään, että Noah palaa takaisin kuvioihin, mutta katoamisen tematiikkaa ei käsitellä edes sen vertaa kuin mitä Maskame tekee DIMINY-sarjan vastaavanlaisessa kuviossa

Osallistun teoksella sekä Helmet- että Jatkumo-haasteisiin.

Zoe Sugg: Girl Online omillaan
WSOY 2018 (2016)
Suom. Inka Parpola
392 s.
Pisteitä: 2/5

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Maaliskuussa luetut

Maaliskuu oli minulle melkoinen lukukuukausi: luin lasten- ja nuortenkirjoja, sarjakuvia, romaaneja ja tietokirjoja. Vaikka blogissa on ollut suhteellisen hiljaista ja olen vetäytynyt joksikin aikaa kirjakeskusteluista (pahoittelut niille, joiden kommentteihin en ole ehtinyt vastata), olen lukenut lukemasta päästyäni. Tuntuu, etten paljon muuta ole tehnytkään, heh. 

Kuu alkoi Sarah Crossanin säemuotoisella romaanilla Yksi, joka antoi äänen siamilaisen kaksosen toiselle osapuolelle mutta ei uponnut yhtä syvälle kuin olisin toivonut. Kevätlomareissulla luin loppuun Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula, josta en ehtinyt bloggaamaan, ehkä osin siksi, että teos oli sarjan siihenastisista osista keskinkertaisin. Feminismistä pääsin innostumaan, kun Holly Bournen uutuus Mitä tytön täytyy tehdä? viimein julkaistiin. 

Eräänä alakuloisena päivänä lohdutin itseäni lastenkirjoilla, ja luin Starkia & Bondestomia, Kuismaa & Nevakiveä, Tiilikkaa, Terästä & Partasta ja Hellbergiä. Toisena päivänä, jolloin lukeminen ei innostanut, tartuin Petteri Tikkasen Eero-sarjakuviin ja luin kaikki viisi osaa yhteen putkeen. Postausta ei ole syntynyt, vaikka ajatuksia päässäni on kyllä risteillyt. Vakavamieliseksi minut puolestaan Brian Fiesin sarjakuvaromaani Mom´s cancer, joka kertoo erään perheen syöpätaistelusta. Teos osui minulle kipeään hetkeen, sillä olin juuri kuullut, että eräs entinen opettajani oli menehtynyt pitkäaikaiseen sairauteen. 

Loppukuusta viihdytin itseäni sekä nuortenkirjallisuudella että vakavasävyisemmillä keskustelunavaajilla. Luin loppuun Estelle Maskamen Diminy-sarjan (kaksi viimeistä osaa, postaus ehkä tulossa), ja toisaalta pohdiskelin syviä, haavoittavia kokemuksia lukiessani Laura Mannisen Kaikki anteeksi -teosta. Feminismiin sain uutta puhtia Ijeoma Oluon intersektionaalisuutta ja rotua käsittelevästä teoksesta So you want to talk about race, joka valaisee valkoiselle konkreettisesti sen, miten paljon rodulla oikeasti on väliä ja miten paljon matkaa tasa-arvoon vielä on. Pääsiäisen aikaan ehdin imaista vielä Hédi Friedin Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä, joka sekin sai pohtimaan ihmisoikeuksia ja niiden toteutumista nykymaailmassa. 

Vaikka lukuintoa on ollut, blogin parissa olen touhunnut vain silloin tällöin. Nyt, kun aamut ovat taas valoisampia, tuntuu, että jaksan innostua harrastuksistakin paremmin. Ehkäpä kirjoitusharrastuskin tästä elpyy. 

Aurinkoisia huhtikuun päiviä ja iloista kevään odotusta. Mitä teidän pääsiäislukemistoonne on kuulunut?

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä

93-vuotiaan rautamummeli Hédi Friedin teos Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä on nuorille suunnattu teos, jossa keskitysleirin kaameuksista selvinnyt Fried vastaa hänelle usein esitettyihin kysymyksiin. Fried, Romaniassa syntynyt juutalainen, joutui toisen maailmansodan loppuvuosina keskitys- ja työleireille, menetti molemmat vanhempansa ja lähes koko sukunsa mutta selvisi siskonsa kanssa. Vapautuksen jälkeen Fried pääsi Ruotsiin, jossa tämä on kirjoittanut ja luennoinut keskitysleirikokemuksistaan.

Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä rakentuu kysymys-vastausosioista, mikä on mielestäni hedelmällinen, hyvä ratkaisu: teos tuo suoraan esiin ne kysymykset, joita Friediltä on usein tiedusteltu tai joita ei ole aina kehdattu kysyä. Kysymykset koskevat niin abstrakteja kuin konkreettisia asioita: Ensin Fried käsittelee keskitysleirille johtanutta tietään, mutta pohtii samalla myös sitä, pelkäsikö hän kuolemaa tai milloin hän ymmärsi, että kyse on kansanmurhasta. Toisaalta Fried kertoo esimerkiksi siitä, miten kuukautisiin suhtauduttiin: useimmilla ne eivät tulleetkaan, mutta jos niin kävi, oli kuljettava ilman suojia ja annettava veren valua. Sotkuisuus taas saattoi herättää vartijoiden mielivaltaisen väkivallan. Teoksen loppuosassa Fried käsittelee uutta elämäänsä Ruotsissa: sitä, kokeeko hän olevansa ruotsalainen, ja sitä, miten ruotsalainen yhteiskunta otti juutalaiset vastaan (kulisseissa hyvin, todellisuudessa jokseenkin huonosti).

Nuoren kohderyhmän huomioiminen näkyy lyhyinä lukuina ja pelkistettyinä vastauksina. Kukin vastaus on vain yhdestä kolmeen sivun mittainen, eikä esimerkiksi erilaisia väkivallantekoja käsitellä kovinkaan yksityiskohtaisesti. Napakoista vastauksistaan huolimatta Fried puhuu silti suoraan: esimerkiksi raiskaamista myönnetään tapahtuneen, mutta epämiellyttäviä kuvia ei nuoren lukijan eteen tuoda. Lyhyillä vastauksilla on kuitenkin haittapuolensakin: toisinaan Friedin vastaukset eivät täyttäneet kysymyksen asettamaa odotusaukkoa. Lukija saattaakin odottaa kattavampia vastauksia kuin mitä Fried antaa. Myös kysymysten järjestystä olisi mielestäni voinut hioa vielä tarkemmaksi.

Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä vastaa joihinkin kysymyksiin, joita väistämättä pohtii, kun miettii keskitysleiristä selvinneiden ja leireillä kuolleiden kohtaloa. Se havainnollistaa hyvin Friedin keskeisen ajatuksen siitä, että keskitysleireistä on puhuttava, jotta samoilta kauheuksilta voidaan tulevaisuudessa välttyä. Yhdyn Friedin ajatukseen siitä, että jo lapsille on tärkeä puhua antisemitismistä, rasismista ja rasismin nimiin tehdyistä väkivallanteoista ja kansanmurhista, kunhan keskusteluissa huomioidaan lapsen ikätaso. Vaikeneminen ei auta, vaan traumoja on pystyttävä käsittelemään yhdessä. Hédi Friediä täytyy kiittää rohkeudesta ja suorapuheisuudesta. 

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä
nemo 2018 (2017)
suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
144 s.
Pisteitä: 4/5