Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2018.

Sinuun minä jäin - vapaapäivän täydellinen päiväuni

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin HarperCollinsNordic 2017 (2012) Suom. Hanna Arvonen Kansi: Jenny Liljegren/ Shutterstock 412 s. Pisteitä:5/5 Tunnelma: Aaah, romanttista! <3 Annan harvoin - jos koskaan - chick lit -kirjoille viittä tähteä. Kaavamainen juoni, litteät hahmot ja jäykkääkin jäykemmät sukupuoliroolit ahdistavat, vaikka romanttista kertomusta elämäänsä kaipaisikin. Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin  ei ehkä poikkea genresisaruksistaan mutta onnistui silti hurmaamaan minut. Kaipasin romanttista rakkaustarinaa, ja sellaisen sain. Jos ole aina inhonnut viihdekirjallisuutta, ei ehkä kannata odottaa tältäkään liikoja, mutta jos kaipaat kevyttä, rakastettavaa, laadukasta hömppää, McFarlaneen kannattaa tarttua. Sinuun minä jäin on kertomus kahdesta entisestä ystävyksestä, Rachelista ja Benistä. Jo alusta asti on selvää, mitä tulee tapahtumaan, kun kaksikko kohtaa kymmenen vuoden jälkeen; tottahan McFarlane on kirjoittanut rakkaustarinan. Lukemisen ytimessä

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? Karisto 2018 188 s. Kansi: Kati Rapia Pisteitä: 3/5 Kesäisen kevyenä välipalalukemisena ahmaisin kertaistumalta Nelli Hietalan uusimman nuortenromaanin, Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? Se on toinen osa Miiasta kertovassa kesäisessä nuortenkirjasarjassa, jonka keskiössä ovat tavalliset nuoren elämään liittyvät asiat. Tässä teoksessa Miia joutuu toisaalta pohtimaan, pitääkö hän enemmän Tanelista vai Jerestä, ja toisaalta ottamaan kantaa eläintensuojeluun. Miian ystävä Anna on nimittäin päättänyt käydä kuvaamassa sikalan todellisia olosuhteita, sillä lihansyönti ja tehotuotanto eivät ole maapallon hyvinvoinnin kannalta kestäviä valintoja.  Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen  on jokseenkin perinteinen nuortenkirja, joka käsittelee toisaalta ihastumista ja toisaalta eettisiä arvovalintoja. Nämä kaksi juonipolkua kulkevat teoksessa rinnakkain eivätkä mielestäni yhdisty toisiinsa niin tiukasti kuin oli

Kevätlukumaraton

Aurinko paistaa, lämmin sää jatkuu, ja tämän kevään työt ovat oikeastaan ohi. On siis sopiva aika osallistua Kaikkea kirjasta -blogin järjestämälle Kevätlukumaratonille. Se alkaa oikeastaan vasta huomenna, mutta koska minulla on silloin muuta tekemistä, ryntään kirjapinoni pariin ihan pian. Luettavaa on taas kertynyt, ja suunnitelmissani on lukea sekä keskeneräistä että jotakin uutta. Pakkopullalukeminen ei oikein innosta, mutta haluan viimein saada Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä  luettua, joten aloittanen maratonini sillä. Roxane Gayn toimittaman Not that bad -esseekokoelman lukemista saatan siirtää tuonnemmaksi - raiskauskulttuuria käsittelevät kirjoitukset ovat sen verran koskettavia, että niitä täytyy lukea hitaasti pohdiskellen. Sen sijaan haluaisin tarttua Jane Austenin klassikkoon, kurkistaa kehuttua MacKintoshia ja jatkaa Naiset sodassa -tietoteosta. Hyllyssä on onneksi valinnanvaraa, joten suunnitelmat saattavat vaihtua mieltymyksieni mukaan. Maratonini lähtee käynti

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä S&S 2018 Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti 206 s. "Miten mahdoton tavoite on, että voisi nähdä itsensä niin kuin näkee toiset, vailla kaunistelua, sääliä, itsevihaa tai neuroottista pikkutarkkuutta. Miten hankalaa on pysyä uteliaana, avoimena ja vastaanottavaisena silloin kun oma katse kohdistuu itseen."   Pauliina Vanhatalon uutuusteos Toinen elämä  käsittelee naisen elämän- ja ikävaihetta, josta ei puhuta tarpeeksi. Millaista on olla keski-ikäinen ja elää vakiintunutta elämää? Mitä tehdä, kun alkaa tuntua sille, ettei elämässä ole juonta, joka kuljettaisi eteenpäin, eikä enää niitä seikkailuja, joita nuoruuteen väistämättä kuuluu? Vanhatalo pohtii teoksessaan suhdettaan perheeseen, harrastuksiin ja kirjoittamiseen.  Runollinen, aforismimainen ilmaisu takerruttaa pohtimaan Vanhatalon viisaita ajatuksia - poimimpa itse joitakin kauniita virkkeitä muistiinkin. Kerros kerrokselta Vanhatalon teos paljastaa naisen, joka elää y

Syksyn lukemistoa

Kesä on tullut jo toukokuussa, mutta minä odotan helteiden keskellä syksyä. Tässä muutamia poimintoja teoksista, jotka kiinnostavat minua tulevassa kirjasyksyssä: WSOY:  Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous    Enorannan nuortenromaanit ovat aina olleet kielellisesti kauniita, ja niinpä tämä uutuusfantasiakin kiinnostaa minua. Essi Ihonen: Ainoa taivas    Nuortenkirja tytöstä, joka pohtii suhdettaan uskonnolliseen yhteisöön. Tommi Kinnunen: Pintti Leila Slimani: Kehtolaulu Otava Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa    Romaani, jossa tavaratalosta tulee ihmisyyden vertauskuva. Hannele Lampela ja Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin kootut tuhmuroinnit Taina Latvala: Venetsialaiset Jyri Paretskoi: K15    Uusi sarja kirjailijalta, joka on saanut teinipojat lukemaan. Listalle! Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa     Romaani siitä, miten sisällissota vaikutti suomalaisiin lapsiin. Tammi Jennifer Egan: Manhattan Beach Jari Järvelä: Kosken kahta puolta Ritskari, Suni &

Alkukesän pettymys: Uusia tuulia Katajamäellä

Anneli Kivelä: Uusia tuulia Katajamäellä Karisto 2008 285 s. Pisteitä: 2/5 Kun tarkistin Goodreadsista, mitä muut olivat pitäneet Anneli Kivelän Uusia tuulia Katajamäellä  (Katajamäki #3) -romaanista, tiuskin mielessäni: en usko! Olin juuri aloittanut maalaisromanttisen chick lit -kirjan, ja Jylhäsalmella salamoi  -teoksen jälkeen kaipasin lisää romanttista luettavaa. Toivoin kovasti, että Kivelän teos sammuttaisi pahimman höpsötyskirjanälkäni - ja tavallaan se tekikin niin. Ainakaan Katajamäelle ei nimittäin tee mieleni palata ihan heti.  Katajamäki-sarjan kolmannessa osassa kaikki viihdekirjallisuuden peruselementit ovat kyllä kohdillaan: on kolmekymppinen naispäähenkilö, joka aloittaa elämänsä uudestaan kipeän eron jälkeen. On yhteisöllinen maalaiskylä, jossa toisista pidetään huolta, ja kaksi komeaa nuortamiestä, jotka Eija-Leenaa liehittelevät. Lisäksi on vaikea äiti-tytärsuhde ja jonkinlainen salaisuus, jota Eija-Leena peittelee.  Näistä elementeistä Kivelä k

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: SE - seksipuhekirja

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: SE - seksipuhekirja Karisto 2018 Kuvitus: Jutta Kivilompolo & Nina Maaninka 270 s. Pisteitä: 3/5 Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo eivät pelkää puhua tabuiksi leimatuista aiheista. Viime vuonna julkaistu NE - kuukautiskirja  valotti sitä, mitä menstruaatiossa tapahtuu ja miten kuukautisiin on suhtauduttu, ja tänä keväänä ilmestynyt Se - seksipuhekirja  sanoittaa räväkkäästi sen, mitä makuuhuoneissa (ja julkisissa liikennevälineissä ja järvessä ja missä ikinä tahansa) tapahtuu. Se - seksipuhekirja  käsittelee seksiä ja siitä puhumista. Se painottaa seksipositiivisuutta ja ihmisen oikeutta seksiin, ja teos määrittelee seksin laajasti (myös viestit ja katseet ovat seksiä, samoin pieni hipellys ja toki yhdyntäkin). Teoksessaan Meriläinen ja Seiko Salo painottavat sitä, miten tärkeää seksistä on viestiä kumppanin tai kumppanien kanssa. Se - seksipuhekirja  antaakin konkreettisia vinkkejä, harjoituksia ja kysymyksiä, joilla seksin

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton Tammi 2018, Keltainen kirjasto (2016) Suom. Kristiina Rikman 164 s. Pisteitä: 3/5 Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aiemmin. ”Ei ihmisistä tiedä”, minä sanoin. ”Ei niin”, sanoi äiti. Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla! Ilahdun aina, kun kuulen, että Keltaisessa kirjastossa julkaistaan lisää naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Perinteiltään kovin miehinen sarja onkin saanut tänä keväänä uuden naiskirjailijan uutuuden, kun Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton  ilmestyi.  Ohuehko Nimeni on Lucy Barton kertoo nimihenkilöstä, Lucysta, joka joutuu sairaalaan. Siellä hän kohtaa, monen vuoden jälkeen äitinsä, ja vaikka kohtaaminen on tärkeä, välttelevät molemmat naiset menneisyydestä puhumista. Sen sijaan puhutaan yhteisistä tuttavista: siitä, mitä kenel

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

Kirsi Pehkonen:  Jylhäsalmella salamoi Karisto 2018 197 s. Kansi: Petri Jauhiainen & Sanna Nyqvist Pisteitä: 3/5 Toukokuu on yllättänyt aurinkoisuudellaan. Tuntuu heinäkuulta: on helteistä, ja loma on alkamassa. Olen jälleen hirmuisen innostunut kirjoista, ja pitkähkön kevätlukukauden jälkeen olen ahminut kevyempää kirjallisuutta.  Yksi tämän kevään kesäkirjoista, jota olen odottanut jo jonkin aikaa, on Kirsi Pehkosen Jylhäsalmella salamoi . Se on toinen osa Pehkosen maalaisromanttista Jylhäsalmi-sarjaa , jonka pienessä savolaisessa maalaiskylässä vietetään ihania kesäpäiviä.  Tässä toisessa osassa päähenkilö vaihtuu: tällä kertaa seurataan Annaa, joka on muuttamassa poikaystävänsä kanssa maaseudun rauhaan. Haapa-ahon piha (huomaa piha  merkityksessä talo ja sen tilukset)  puineen, marjapensaineen ja maaseudun rauhoineen on idyllinen kohde rauhoittumiseen, ja lukija pääseekin nautiskelemaan suomalaisesta luonnosta. Pelkkää kuvausta Jylhäsalmella salamoi  ei ku

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos! Schildts & Söderströms 2014 (2012) Suom. Outi Menna 389 s. Pisteitä. 3/5 Huumorin kyllästämä Kakkua, kiitos!  on Ehtoolehto -sarjan ruotsalainen storasyster. Konsepti on Minna Lindgrenin kirjoista tuttu: vanhukset kyllästyvät siihen, miten heitä vanhainkodissa kohdellaan ja miten passiivisiksi heidät lääkitään. Aktiivisen roolin löytääkseen Kakkua, kiitos! - romaanin Keinutuolikopla (Märta, Harava, Nero, Stina ja Anna-Greta) päättävät, että heidän on aika ryhtyä rikollisiksi. Viisikko ei ole varsinaisesti rahanahne, vaan heitä motivoi se fakta, että vankiloissa on paremmat elinolosuhteet kuin palvelutaloissa.  Ingelman-Sundbergin romaanin lähtökohdat ovat hauskoja ja luovia. Kukapa yhdistäisi vanhuksia ja rikollisuutta? Vanhukest nähdään ja kuvataan usein hauraina, passiivisina autettavina, joiden elämästä työikäinen yhteiskunta voi määrätä. Nämä ongelmakohdat tulevatkin esiin Kakkua, kiitos! -romaanissa, jossa ulos

Kesäkuulumisia ja -suunnitelmia

Kesä! Aurinko! Loma!  Opetustyöni loppui tältä keväältä, ja nyt odottelen kuumeisesti, jatkanko syksyllä samassa työpaikassa. Olen ehtinyt tänä keväänä kirjoittaa useita työhakemuksia, käydä opetusnäytteessä (ei läheskään niin pelottavaa kuin ajattelin), harkita muuttamista ja päätyä sitten siihen, että jos työt eivät jatku, hakeudun jatko-opintoihin. Vaikka olen viimein kotiutumassa nykyiseen kotikaupunkiini, isoja elämänmuutoksia ja -vaiheita on edelleen tulossa. Niistä moni on positiivinen - esimerkiksi se, että menimme poikaystävän kanssa kihloihin <3  Blogihommatkin alkavat saada minut jälleen innostumaan, sillä kevätkiireiden mentyä on aikaa asettua olohuoneeseen lukemaan ja toisaalta myös kirjoittamaan postauksia. Muutamien kirjabloggaajatuttavien innoittamana olen hieman muuttanut sitä, mitä lukevien somemaailmassa teen. Ensinnäkin olen haalinut Youtube-listalleni hurjasti booktubettajia. Varsinkin suomalaisten Anniina´s books -, Lukutiloissa- ja Varjokirjat-vlogit

Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni. Potilasrunoja

Stina Niemen ja Aino Öhmanin kokoama Elämäni. Potilasrunoja  on nopeasti luettu, paikoin hihityttävä runoteos, jonka runot ovat peräisin lääkärien väärinkirjoittamista teksteistä. Äidinkielen opettajana ja kirjoittamista opettavana kielileikit ja hauskat väärinymmärrykset kiinnostavat minua aina - olenhan työssäni nähnyt, miten hauskoja - ja välillä kaameita - lausahduksia suomen kielellä voi saada aikaan. Elämäni  on nopeasti luettu - luin sen ääneen poikaystävälleni noin puolessa tunnissa. Runojen laatu vaihtelee: toiset runot ovat aforismimaisia, toiset hihityttävät merkitysvääristymillään, ja toiset jäävät latteiksi. Fraaseja on kyllä yhdistelty nokkelasti, ja runoista välittyy se, miten omintakeinen tapa lääkäreillä on käyttää kieltä. Kiireessä syntyy kaikenlaista. Elämäni -kokoelmaa voi toki pohtia myös eettiseltä kannalta: virheiden ja väärinkirjoitettujen ilmausten takana on todellisia tilanteita, huolia ja sairauksia. Onkin siis syytä kysyä, onko huolimattomasti kirjoitetu

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

Työhuone, Suomi, toukokuu 2017 Bloggaaja viettää vappua, näkee runsaasti merikotkia,  korjaa viimeiset opiskelijatyöt ja menee kihloihin Kohtaus 1:  FEMINISTI: Hei, sinä siellä! Sinä laiska ja veltto hahmo. Tartu jo kirjaan. EPÄMUKAVUUSALUE: Mihin niistä? Ei huvita lukee. FEMINISTI: Stridsbergiin. Se värikäs siinä kätesi ulottuvilla. Se houkutteleva. Keltainen kirjasto! Naiskirjailija! Jipii! EPÄMUKAVUUSALUE: Aivan. Eikä kun ei. En tahdo lukea sitä. En ymmärrä sitä.  FEMINISTI: Hei camoon! Mieti kaikkia sen hyviä puolia! EPÄMUKAVUUSALUE: Kuten?  FEMINISTI: No vaikka feminismiä. Se kertoo feminististä.  EPÄMUKAVUUSALUE: Jolla ei selvästikään ole kaikki kotona. Onko kaikki feministit tällaisia? Huumeita seksiä harhoja traagisia lapsuuskohtaloita.  FEMINISTI: Älä pilkkaa. Kirjallisuudessa pitää käsitellä vaikeita asioita. Se on mahtavaa. Valerie on moniulotteinen hahmo. EPÄMUKAVUUSALUE: Tästä ollaan samaa mieltä. Se ehtii pistää lusikkansa aika monee

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Minun ei oikeastaan pitänyt tarttua Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 -romaaniin. Se ei kiinnostanut minua monestakaan syystä: sen ulkoasu kertoi liiallisesta miehisyydestä, enkä useinkaan viihdy historiallisten romaanien parissa (Paula Havaste tekee poikkeuksen). Päätin antaa ennakkokäsityksilleni periksi, kun kuulin, että kyse on vuorovaikutteisesta romaanista, jossa lukija saa tehdä valintoja päähenkilön puolesta. Konsepti kiinnosti minua, ja päädyin lukemaan teoksesta neljä erilaista tarinaa, jotka kaikki kytkeytyvät sisällissotavuoteen. Lukijana pääsee valitsemaan itselle hahmon ja muutaman taustatiedon. Kaikki tarinat alkavat siitä, että lapsi huutokaupataan johonkin perheeseen. Lapselle voi valita realistisen, onnellisen tai murheellisen tarinan, mikä heijastuu hahmon kohtaloon.  Kuinkas sitten kävikään:  1. lukukerta: Olen Matti, romanipoika, joka kaupataan Häyristen tilalle. Valitsen murheellisen tarinan, joka kääntyykin nopeasti traumaattiseksi. Eksyn kotipihallen

Huhti-toukokuun lyhärit

Lyhäreistä on tullut tänä keväänä minulle ennemmin tapa kuin poikkeus. Blogattavien pino on kasvanut kasvamistaan, ja muutamien teosten arvioimista olen lykännyt viikosta toiseen. Tässä kootusti ne kirjat, joita en ole vielä ehtinyt blogissani esitellä (ja jotka viimein haluaisin palauttaa kirjastoon). Maija ja Anssi Hurme: Varjostajat S&S 2018, 36 s. Lasstenkirja surusta. Minäkertojan huoneeseen on piiloutunut joku, jonka läsnäolon minäkertoja tuntee. Lukijalle paljastuu, että minäkertoja ikävöi äitiään, joka ei enää palaa, ja tämän isä puolisoaan. Varjostajat alkavat ottaa tilaa kummankin elämästä. Kauniisti kuvitettu Varjostajat  tuo mieleen Petja Lähteen Surunsyömän , jossa Hurmeiden kirjan tapaan vaati, että isän ja lapsen on kohdattava sekä toisensa että surunsa. Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus Bazar 2016, 428 s. Suom. Maija Heikinheimo Flavia de Luce -sarjan seitsemäs osa, jossa Flavia lähtee sisäoppilaitokseen. Kun tyttöjen niskaan putoaa luuranko, alkaa

Minna Lindgren: Vihainen leski

Minna Lindgren: Vihainen leski Teos 2018 246 s.  Pisteitä: 3/5 Hersyvää, hervotonta ja hauskaa - Minna Lindgren on epäilemättä yksi parhaimmista huumorin taitajista. Ehtoolehto-sarjan tapaan myös uusin teos, Vihainen leski, on hihityttävä ja hauska mutta samalla vahvasti kantaaottava romaani. Se oli outo tilanne. Kuin olisin joutunut väärin toimivaan aikakoneeseen, joka heitti minut menneisyyteen mutta sijoitti ihmiset väärin. Tässä minä seisoin, 74-vuotias ei vielä holhottavaksi julistettu nainen, ja yritin pyristellä keski-ikäisten lasteni kuulustelussa kuin teini, joka toi ensimmäisen poikaystävän kotiin, eivätkä vanhemmat halunneet hyväksyä tätä, koska poika oli huonosta perheestä, pukeutui epäsiististi ja suistaisi minut väärillä elämäntavoillaan perikatoon.  Vihainen leski  on romaani Ulliksesta, 74-vuotiaasta leskinaisesta, jonka olemassaoloa yhteiskunta ei kunnolla tunnista. Kuten muutkin vanhemmat naisihmiset, myös Ullis näyttäytyy perheelleen ja yhteiskunna

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Lähes sata vuotta piti odottaa. Lähes kokonainen vuosisata on ehtinyt kulua, ja yhä vieläkin vallitseva kerrontatapa on maskuliininen. Sota nähdään maskuliinisena miesten kokemuksena, jossa sisukkaat, isänmaalliset Suomen soturit pelastavat kotimaansa. Historiankirjoituksessa jalustalle nostetaan useimmiten vain miehet - tämän osoittaa viime vuonna julkaistu, Mauri Kunnaksen kehuttu lastenkirja Koiramäen Suomen historia . Historiankuvauksessa toistetaan usein samoja kerronta- ja näkökulmatapoja, joihin on vuosikymmenten ja -satojen aikana totuttu. Kritiikki on aiheellista: sota ei koskettanut pelkästään miehiä, eivätkä ainoastaan miehet suojelleet Suomea. Reetta Laitisen toimittava sarjakuvakokoelma Sisaret 1918 vastustaa perinteistä, maskuliinista kerrontatapaa. Suomalaisten sarjakuvataiteilijanaisten piirtämä, tositapahtumiin perustuva kokoelma nostaa keskusteluun ne äänet, jotka sisällissodasta on usein vaiennettu. Sisaret 1918  -kokoelman kymmennen tarinaa käsittelevät vuotta 191