keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Sinuun minä jäin - vapaapäivän täydellinen päiväuni

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin
HarperCollinsNordic 2017 (2012)
Suom. Hanna Arvonen
Kansi: Jenny Liljegren/ Shutterstock
412 s.
Pisteitä:5/5
Tunnelma: Aaah, romanttista! <3
Annan harvoin - jos koskaan - chick lit -kirjoille viittä tähteä. Kaavamainen juoni, litteät hahmot ja jäykkääkin jäykemmät sukupuoliroolit ahdistavat, vaikka romanttista kertomusta elämäänsä kaipaisikin. Mhairi McFarlanen Sinuun minä jäin ei ehkä poikkea genresisaruksistaan mutta onnistui silti hurmaamaan minut. Kaipasin romanttista rakkaustarinaa, ja sellaisen sain. Jos ole aina inhonnut viihdekirjallisuutta, ei ehkä kannata odottaa tältäkään liikoja, mutta jos kaipaat kevyttä, rakastettavaa, laadukasta hömppää, McFarlaneen kannattaa tarttua.

Sinuun minä jäin on kertomus kahdesta entisestä ystävyksestä, Rachelista ja Benistä. Jo alusta asti on selvää, mitä tulee tapahtumaan, kun kaksikko kohtaa kymmenen vuoden jälkeen; tottahan McFarlane on kirjoittanut rakkaustarinan. Lukemisen ytimessä on kuitenkin jännite, joka viivyttää ja viivyttää tunteiden kohtaamista, ja siinä McFarlane onnistuu hyvin. Tunsin lukiessani olevani ensimmäistä kertaa ihastunut teini-ikäinen, joka haikailee mielikuvituspoikaystävänsä perään, kehittelee päiväunelmissaan dramaattisia tapahtumia ja yrittää luoda rakkaustarinalle kliimaksin, jossa kaikki vaaleanpunainen leijailee rakastuneiden yllä. Sinuun minä jäin ei tarjoa juonenkäänteiltään yllätystä, mutta takaa laadukkaan romanttisen kehyksen ja miljöön ennalta-arvattavalle rakkaustarinalle.

Ehkä yksi syy, miksi ihastuin romaaniin niin kovin, on se, ettei Sinuun minä jäin käsittele pelkästään rakkautta. Kyse ei ole siitä, että McFarlane parittaa Rachelia ja Beniä neljänsadan sivun verran vain, jotta nainen saisi miehen ja elämä tulisi täytetyksi. Rakkauden rinnalla kulkee kuvaus aidosta, hersyvästä ystävyydestä, joka yhdisti kaksikkoa yliopistoaikana. McFarlane onnistuukin kuvaamaan kepeän hienosti ystävyyttä ja sitä, miltä aito hauskanpito näyttää.

Rakkaustarinan rinnalla Sinuun minä jäin -romaanissa kulkee myös ammatillinen juoni: Rachel on rikososaston toimittaja ja pyrkii saamaan hyviä juttuideoita työstettäväkseen. Työpaikalla on kuitenkin mietittävä, kehen voi luottaa. Rikostoimittajien ja asianajajien välille luodaan vastakkainasettelu, joka luo omat solmunsa teoksen ihmissuhdesoppaan. Vaikka journalistiteema saattaa vaikuttaa ylimääräiseltä ja kokonaisuuteen nähden epäolennaiselta, ainakin itse nautin siitä, että McFarlane viivytti rakkaustarinan huippukohtaa viimeiseen asti. Lisäksi ammattielämän ongelmat korostavat teoksessa sitä, miten tärkeä Ben, Racheliin luottava ystävä, on.

Kaiken kaikkiaan nautin tästä romaanista suunnattomasti: Sinuun minä jäin on juuri sellainen romanttinen kesäkirja, jonka parissa voi unelmoida elämää suuremmasta rakkaudesta ja palata ensi-ihastuksen tuntuun. Sitä kaipaa välillä, vaikka juuri kihlautuneena elämässä onkin taas pientä uutta säpinää. McFarlene vakuutti minut kepeän kirjallisuuden kirjoittajana, ja palannen hänen muihin teoksiinsa tämän kesän aikana.

Toisaalla: Lumiomena, Kirjakaupan tytöt, Luetut.net

maanantai 28. toukokuuta 2018

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?
Karisto 2018
188 s.
Kansi: Kati Rapia
Pisteitä: 3/5
Kesäisen kevyenä välipalalukemisena ahmaisin kertaistumalta Nelli Hietalan uusimman nuortenromaanin, Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? Se on toinen osa Miiasta kertovassa kesäisessä nuortenkirjasarjassa, jonka keskiössä ovat tavalliset nuoren elämään liittyvät asiat. Tässä teoksessa Miia joutuu toisaalta pohtimaan, pitääkö hän enemmän Tanelista vai Jerestä, ja toisaalta ottamaan kantaa eläintensuojeluun. Miian ystävä Anna on nimittäin päättänyt käydä kuvaamassa sikalan todellisia olosuhteita, sillä lihansyönti ja tehotuotanto eivät ole maapallon hyvinvoinnin kannalta kestäviä valintoja. 

Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen on jokseenkin perinteinen nuortenkirja, joka käsittelee toisaalta ihastumista ja toisaalta eettisiä arvovalintoja. Nämä kaksi juonipolkua kulkevat teoksessa rinnakkain eivätkä mielestäni yhdisty toisiinsa niin tiukasti kuin olisivat voineet. Kummassakin pääjuonessa on sekä ennalta-arvattavia että yllätyksellisiä käänteitä, mutta lopputunnelmaksi jää se, että eettiset ristiriidat joudutaan ratkomaan liian nopeasti. Eläintenoikeuksia ja tehotuotannon ongelmia olisi voinut pohtia laajemminkin. Aluksi näyttää siltä, ettei Miialla ole aihepiiristä sanottavaa, mutta kirjan loppupuolella hänkin ottaa kantaa. Lukija saakin turvallisesti pysytellä poissa lihansyöntikeskustelun ytimestä, kun eettisiä vastapuolia edustavat lähes kaikki muut paitsi Miia itse. 

Ihastumiskeissi tuntuu olevan jollakin tavalla pakollinen osa nuortenkirjoja, ja eittämättä Hietala kuvaa ihastumisen tunteita hyvin. Miian seksuaalisuutta kuvataan jokseenkin avoimesti, mikä on hyvä: nainen saa päättää haluta yhden illan juttuja. Korvaani särähti kuitenkin se, että naiset kuvittelisivat rakastavansa jokaista panoaan - jälleen kerran naisten harrastama seksi luokitellaan syvien tunteiden herättämäksi, vaikka yhdenillanjutut voivat olla naisille ihan yhtä "kevyitä" kuin miehillekin. Mieleni teki yskiä myös silloin, kun Miia pohtii, miten ikävää onkaan se, että hänellä, 18-vuotiaalla nuorella naisella, on seksiseuranaan vain oma käsi. Ajatus on kyllä suoraan nuoren naisen maailmasta mutta vaarana on, että se korostaa sitä, että kahdeksantoistavuotiaana pitäisi olla harrastanut seksiä. Omaa kättä ja itsetyydytyksen iloja voisi kehua ihan avoimesti! Ei seksiin ja hyvään mieleen tarvita aina poikia.

Kenen joukoissa seisot, Miia Martkainen on turvallista ja tuttua luettavaa nuorille, jotka viihtyvät perinteisten nuortenkirjojen ääressä. On ilahduttavaa, ettei romaanin ytimessä ole pelkästään ihastuminen ja sen oikean löytäminen, vaan Hietala käsittelee myös ajankohtaisia eettisiä kysymyksiä. Mitään mullistavan uutta kuvaa tyttöydestä Hietalan teos ei anna mutta sallii sentään kepeät seksuaalissävytteiset suhteet. Vaikka päähenkilö on jo täyttänyt kahdeksantoista, kirja suuntautuu mielestäni nuoremmille: yläasteikäiset saattavat hyvinkin ihastua tähän. 


perjantai 25. toukokuuta 2018

Kevätlukumaraton

Aurinko paistaa, lämmin sää jatkuu, ja tämän kevään työt ovat oikeastaan ohi. On siis sopiva aika osallistua Kaikkea kirjasta -blogin järjestämälle Kevätlukumaratonille. Se alkaa oikeastaan vasta huomenna, mutta koska minulla on silloin muuta tekemistä, ryntään kirjapinoni pariin ihan pian.


Luettavaa on taas kertynyt, ja suunnitelmissani on lukea sekä keskeneräistä että jotakin uutta. Pakkopullalukeminen ei oikein innosta, mutta haluan viimein saada Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä luettua, joten aloittanen maratonini sillä. Roxane Gayn toimittaman Not that bad -esseekokoelman lukemista saatan siirtää tuonnemmaksi - raiskauskulttuuria käsittelevät kirjoitukset ovat sen verran koskettavia, että niitä täytyy lukea hitaasti pohdiskellen. Sen sijaan haluaisin tarttua Jane Austenin klassikkoon, kurkistaa kehuttua MacKintoshia ja jatkaa Naiset sodassa -tietoteosta. Hyllyssä on onneksi valinnanvaraa, joten suunnitelmat saattavat vaihtua mieltymyksieni mukaan.

Maratonini lähtee käyntiin, kunhan olen syönyt lounaan - aloittelen siis puoliltapäivin. Hauskaa viikonloppua teille!

torstai 24. toukokuuta 2018

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
S&S 2018
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
206 s.
"Miten mahdoton tavoite on, että voisi nähdä itsensä niin kuin näkee toiset, vailla kaunistelua, sääliä, itsevihaa tai neuroottista pikkutarkkuutta. Miten hankalaa on pysyä uteliaana, avoimena ja vastaanottavaisena silloin kun oma katse kohdistuu itseen." 

Pauliina Vanhatalon uutuusteos Toinen elämä käsittelee naisen elämän- ja ikävaihetta, josta ei puhuta tarpeeksi. Millaista on olla keski-ikäinen ja elää vakiintunutta elämää? Mitä tehdä, kun alkaa tuntua sille, ettei elämässä ole juonta, joka kuljettaisi eteenpäin, eikä enää niitä seikkailuja, joita nuoruuteen väistämättä kuuluu? Vanhatalo pohtii teoksessaan suhdettaan perheeseen, harrastuksiin ja kirjoittamiseen.  Runollinen, aforismimainen ilmaisu takerruttaa pohtimaan Vanhatalon viisaita ajatuksia - poimimpa itse joitakin kauniita virkkeitä muistiinkin.

Kerros kerrokselta Vanhatalon teos paljastaa naisen, joka elää yhteiskunnallisten paineiden alla. Kertoja pelkää näyttävänsä hölmöltä aikidotunnilla ja pohtii, onko puolison kanssa eri sängyssä nukkuminen paha tapa vai onnistunut valinta. Vanhatalo viittaa teoksessaan useisiin kirjoittajiin, jotka ovat pohtineet keski-ikäisyyttä ja nelikymppisen elämää. Toisesta elämästä hahmottuukin väistämätön tarve ymmärtää omia ajatuksiaan, omaa vakiintunutta elämää, sen kautta, mitä muut ajattelevat. Kuten Vanhatalokin huomauttaa, toisten teoksia lukemalla löytää kuitenkin vain vankiloita, joita ihmiset ovat toisilleen rakentaneet - prototyyppejä, joiden mukaan pitäisi elää, vaikkei siihen mitenkään kykenisi. Toinen elämä osoittaakin sen, että keski-ikäisen naisen elämää, parisuhdetta ja ulkonäköä määritellään ulkopuolelta. Olisinkin toivonut Vanhatalon käsittelevän syvällisemmin sitä, mitkä yhteiskunnalliset ajatukset ja rakenteen ovat johtaneet tähän kriisiin tai ahdistavaan vaiheeseen, jota Toisessa elämässä käsitellään. Nyt Toinen elämä jää yksittäisen henkilön elämänpohdinnaksi, vaikka uskoisin, että keski-ikäisen elämänpohdinnat kytkeytyvät väistämättä siihen, millaisia odotuksia vaikkapa tämänikäisille naisille ladataan. 

Omalla kohdallani Toisen elämän lukemisesta muotoutui jännittävä lukukokemus; enhän ole kirjan kohderyhmää enkä pysty asemoimaan itseäni nelikymppisen, tasaista arkielämää viettävän naisen elämään. Päinvastoin, minä olen vielä hetken verran se vapaa nuori, johon Vanhatalo teoksessaan useasti viittaa. Olen vasta astumassa aikuisuuteen: kokeillut parisuhde-elämää muutaman vuoden (ja pitänyt siitä), mennyt kihloihin, saanut seuraavan määräaikaisen työsopimuksen käteeni, harkitsen alkavani säästää tulevaa elämää varten. 

Niinpä Toisen elämän lukeminen olikin ennemminkin keskustelua kuin itsensä löytämistä. Vanhatalo puhuu usein siitä, miten nuorena kokee voivansa vaikuttaa elämäänsä ja miten vähän nuorena tulevasta elämästä tietääkään. Toisinaan Vanhatalon teoksesta kuultaa kaipuu nuoruuteen, toisinaan hän kirjoittaa siitä, miten keski-ikäisenä on elettävä sitä elämää, jonka nuori minä on valinnut. 

Nuorena aikuisena, vakiintunutta elämänvaihetta vasta aloittelevana henkilönä en tunnistanut kaikkea siitä, mitä Vanhatalo nuoruudesta puhuu. Se kuuluu tietysti asiaan: tarkastelen varmaan itsekin tätä elämänvaihetta hymyssäsuin viidentoista vuoden päästä. En kuitenkaan ajattele, että pelkkä nuoruus olisi syy siihen, että tekee spontaaneja päätöksiä - ainakaan itse en koe olevani kovinkaan spontaani. En myöskään ajattele, että nuorena on aina mahdollista olla villi, vapaa ja vastuuton - taloudelliset huolet raastavat pitkien opintovuosien jälkeen, työpaikkaa ei ole, on tyydyttävä lyhyisiin sijaisuuksiin ja ailahtelevaan työelämään., parisuhdetta ei synny, jos omanikäinen ei haluakaan sitoutua. Minulle vakaa elämänvaihe näyttäytyy tavoitteellisena tilana, jossa pystyy pitämään itsestään huolta. Palaan tähän kirjoitukseen - ja taatusti myös Vanhatalon kirjaan - sitten, kun olen neljäkymmentä. Arvaan hymyileväni.

Vaikka Toinen elämä kertoo elämänvaiheesta, johon minulla on vielä aikaa, pidin Vanhatalon tavasta keskustella siitä, miten eri ikäkaudet ja elämäntapahtumat nivoutuvat toisiinsa. Pidin siitä, että en pysty (vielä) näkemään maailmaa ja elämää samalla tavalla kuin Vanhatalo, sillä se avaa keskustelun eri sukupolvien ja ikäluokkien välille: näin nuoruus tai keski-ikäisyys, vakaa tai ailahteleva elämänvaihe minusta tuntuu. Tätä kirjaa olisi parhainta pohdiskella illanistujaisissa, johon kokoontuisi eri ikäluokkien naisia. Elämä (ja naiseus) näyttäytyy eri kohdissa erisävyisenä, ja Vanhatalo tuo onnistuneesti esiin nelikymppisen, keskusteluista usein unohtuvan, naisen elämänvaiheen. 



keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Syksyn lukemistoa

Kesä on tullut jo toukokuussa, mutta minä odotan helteiden keskellä syksyä. Tässä muutamia poimintoja teoksista, jotka kiinnostavat minua tulevassa kirjasyksyssä:

WSOY: 

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
   Enorannan nuortenromaanit ovat aina olleet kielellisesti kauniita, ja niinpä tämä uutuusfantasiakin kiinnostaa minua.
Essi Ihonen: Ainoa taivas
   Nuortenkirja tytöstä, joka pohtii suhdettaan uskonnolliseen yhteisöön.
Tommi Kinnunen: Pintti
Leila Slimani: Kehtolaulu

Otava

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa
   Romaani, jossa tavaratalosta tulee ihmisyyden vertauskuva.
Hannele Lampela ja Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin kootut tuhmuroinnit
Taina Latvala: Venetsialaiset
Jyri Paretskoi: K15
   Uusi sarja kirjailijalta, joka on saanut teinipojat lukemaan. Listalle!
Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa
    Romaani siitä, miten sisällissota vaikutti suomalaisiin lapsiin.

Tammi

Jennifer Egan: Manhattan Beach
Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Ritskari, Suni & Tyni: Sukupuolena ihminen
   Nuorille suunnattu tietokirja sukupuolten moninaisuudesta.
Elina Rouhiainen: Aistienvartija
Salla Simukka: Sammut valot! / Sytytä valot!

Gummerus
Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta
Paula Havaste: Pronssitähti
  Vihat-sarjan päättyminen jätti Havasteen kirjojen kokoisen aukon lukusuunnitelmiini. Hyvä, että lisää on tulossa!
Heidi Jaatinen: Koski
P.Z. Reizin: Onnen algoritmi
Minna Rytisalo: Rouva C.
   Lempi oli ihana, ja olen jo odottanut, milloin Rytisalo julkaisee uutta. Canthista kertova romaani kuulostaa ihanalta ja lupaavalta.
Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Like

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

Bazar:

Alan Bradley: On hieno paikka haudan hovi
Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta
Cecilia Samartin: Kirottu kauneus

Siltala: 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin
Aki Ollikainen: Pastoraali

Karisto

Anu Holopainen: Sydänhengitystä
Nina LaCour: Välimatkoja
Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea!
Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 2

maanantai 21. toukokuuta 2018

Alkukesän pettymys: Uusia tuulia Katajamäellä

Anneli Kivelä: Uusia tuulia Katajamäellä
Karisto 2008
285 s.
Pisteitä: 2/5
Kun tarkistin Goodreadsista, mitä muut olivat pitäneet Anneli Kivelän Uusia tuulia Katajamäellä (Katajamäki #3) -romaanista, tiuskin mielessäni: en usko! Olin juuri aloittanut maalaisromanttisen chick lit -kirjan, ja Jylhäsalmella salamoi -teoksen jälkeen kaipasin lisää romanttista luettavaa. Toivoin kovasti, että Kivelän teos sammuttaisi pahimman höpsötyskirjanälkäni - ja tavallaan se tekikin niin. Ainakaan Katajamäelle ei nimittäin tee mieleni palata ihan heti. 

Katajamäki-sarjan kolmannessa osassa kaikki viihdekirjallisuuden peruselementit ovat kyllä kohdillaan: on kolmekymppinen naispäähenkilö, joka aloittaa elämänsä uudestaan kipeän eron jälkeen. On yhteisöllinen maalaiskylä, jossa toisista pidetään huolta, ja kaksi komeaa nuortamiestä, jotka Eija-Leenaa liehittelevät. Lisäksi on vaikea äiti-tytärsuhde ja jonkinlainen salaisuus, jota Eija-Leena peittelee. 

Näistä elementeistä Kivelä kutoo tarinan, joka töksähtelee kerta toisensa jälkeen. Ensimmäisenä päätä alkaa särkeä, kun dialogit jatkuvat sivutolkulla: kerronnan ja dialoginen välinen suhde on epätasapainossa. Hidastempoinen tarina etenee dialogissa, vaikka leppoisaan rytmiin olisi sopinut paremmin kuvaileva suora kerronta. Asiaa ei paranna se, että dialogit ovat kömpelöitä: hahmot puhuvat sellaisista asioista ja henkilöistä, jotka kuulijahahmon voi olettaa jo tietävän. Muista henkilöistä puhuessaan hahmot viittaavat heihin jonkinlaisella määritteellä (esim. Sadun anoppi X), vaikka realistisessa puheessa käytettäisiin vain etunimeä. Valinta on toki siinä mielessä perusteltu, että lukija saattaa välillä kauhistua nimien paljoudesta, mutta autenttisuutta Kivelä ei aina onnistu dialogissaan tavoittamaan. 

Myös muutamat juonenkäänteet jäivät kirvelemään mieltäni (varo juonipaljastuksia). Yksi sivujuonne Uusia tuulia Katajamäellä -romaanissa on Ville, villi kahdeksanvuotias, josta tämän isä ei pysty pitämään huolta. Vaikka poika aiheuttaa Eija-Leenalle ongelmia, tuntee päähenkilö empatiaa pientä lasta kohtaan. Ihme kyllä, Kivelä päättää, että pojan on parempi Eija-Leenan kuin isänsä hoteissa: juoppo isä kuolee liikenneonnettomuudessa, eikä tämän kuolemaa juuri surra. Onneton käänne täyttää naiseen kohdistuvan vaatimuksen tulla äidiksi, ja ding, yhdessä sipauksessa Ville muuttuu herttaiseksi pojaksi, joka kutsuu Eija-Leenaa äidikseen. Sivujuoni tuntuukin varsin epäuskottavalta. 

Opettajana minun on myös puututtava siihen, miten Kivelä kuvaa kyläkoulun arkea. Ensinnäkin sitä kuvataan vähemmän kuin takakansiteksti antaa olettaa - villin Ville-pojan selkkaukset kuitataan usein "hän oli ollut koko syksyn ajan hankala" -tyyppisillä hyppäyksillä. Toisekseen luokkatyöskentelyä kuvataan lähinnä silloin, kun Eija-Leena hermostuu. Lyhyiden kuvausten perusteella Eija-Leena ei vaikuta kovin modernilta opettajalta: hän tarttuu Villeä niskasta (kevyesti) kiinni ja laittaa tämän rangaistukseksi seisomaan luokan perälle. Kuvaukset saattavat upota oletettuun lukijakuntaan, joka on käynyt koulunsa kansakouluaikana, mutta itse en pysty tunnistamaan kuvauksesta nykyaikaisia opettajia. Jokseenkin ärsyttävää on myös se, että Eija-Leena kehuu toistuvasti kollegaansa Henriä ja sitä, miten kaikki lapset rakastavat häntä. Kertaakaan ei tuoda esille sitä, pitävätkö oppilaat Eija-Leenasta - mitä en kyllä varsinaisesti ihmettele, jos hänen rangaistusmenetelmänsä ovat kuvatunlaisia. 

Kaiken kaikkiaan Uusia tuulia Katajamäellä -teos jättää suuhun tunkkaisen maun. Vaikka sarjassa kiehtoo se, miten Kivelä nostaa uuden hahmon kunkin teoksen päähenkilöksi, eivät kerronnalliset ratkaisut inspiroi minua palaamaan Katajamäelle. Kaipasin enemmän suoraa kerrontaa ja maisemien kuvailua, minkä lisäksi päähenkilö päätyi mielestäni väärän henkilön kanssa parisuhteeseen. Loppu on imelääkin imelämpi ja epäuskottava, kun rakastetut tapaavat pitkän tauon jälkeen ja päätyvät yhtäkkiä kihloihin. Odotin romanttista todellisuuspakoa mutta sain lähinnä köykäisen tarinan. Sääli. 

Mitkä teokset ovat jääneet vaivaamaan mieltänne viime aikoina? Mistä ette pitäneet? 



perjantai 18. toukokuuta 2018

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: SE - seksipuhekirja

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: SE - seksipuhekirja
Karisto 2018
Kuvitus: Jutta Kivilompolo & Nina Maaninka
270 s.
Pisteitä: 3/5
Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo eivät pelkää puhua tabuiksi leimatuista aiheista. Viime vuonna julkaistu NE - kuukautiskirja valotti sitä, mitä menstruaatiossa tapahtuu ja miten kuukautisiin on suhtauduttu, ja tänä keväänä ilmestynyt Se - seksipuhekirja sanoittaa räväkkäästi sen, mitä makuuhuoneissa (ja julkisissa liikennevälineissä ja järvessä ja missä ikinä tahansa) tapahtuu. Se - seksipuhekirja käsittelee seksiä ja siitä puhumista. Se painottaa seksipositiivisuutta ja ihmisen oikeutta seksiin, ja teos määrittelee seksin laajasti (myös viestit ja katseet ovat seksiä, samoin pieni hipellys ja toki yhdyntäkin). Teoksessaan Meriläinen ja Seiko Salo painottavat sitä, miten tärkeää seksistä on viestiä kumppanin tai kumppanien kanssa. Se - seksipuhekirja antaakin konkreettisia vinkkejä, harjoituksia ja kysymyksiä, joilla seksin voi nostaa pöydälle. 

Meriläisen ja Seiko Salon teoksen vahvuus on räväkkä, suorapuheinen kieli: seksistä ja seksuaalisuudesta puhutaan asioiden oikeilla nimillä, ja välillä heitetään härskiä huumoria. Seksiä, seksuaalisuutta ja seksiviesintää käsitellään monista eri näkökulmista.  Pääasiallinen näkökulma on naisoletetun kehon näkökulma, ja teos käskeekin esimerkiksi perehtymään omaan vaginaan. Osa harjoitteista tuntuu aika ronskeilta, ja lukiessa huomaakin omat estonsa. Osa parisuhdekysymyksistä menee silti varmasti käyttöön - Se - seksipuhekirjan avulla on vaivattomampaa ja vähemmän kiusallista alkaa keskustella seksistä. 

Omana ansionaan on mainittava Jutta Kivilompolon ja Nina Maaningan kuvitukset, jotka ovat kiinnostavia, kantaaottavia ja rohkeita. Visuaalisesti Se - seksipuhekirja on erittäin hieno teos. 

En kuitenkaan ihastunut Se - seksipuhekirjaan täysin varauksetta. Ensinnäkin ahdistuin kirjoittajien lähtökohdasta, jonka mukaan seksi (laajasti määriteltynä mutta kuitenkin seksuaalisina tekoina) kuuluu parisuhteeseen ja on sen ydin. Minulle parisuhteessa keskeisintä on sitoutuminen ja halu jakaa elämä toisen ihmisen kanssa - seksiä voi olla ilman parisuhdetta, eikä parisuhde tarvitse seksiä. Hyvänä esimerkkinä ovat aromanttiset tai aseksuaalit, jotka Meriläinen ja Seiko Salo teoksessaan toki mainitsevat. Aseksuaalit kuitenkin typistetään muutamassa virkkeessä ihmisiksi, jotka eivät halua seksiä, vaikka aseksuaalisuuskin jakaantuu erilaisiin kirjoihin. Setan mukaan aseksuaalit kokevat vähän tai eivät juuri ollenkaan seksuaalista vetovoimaa toisiin ihmisiin. Asexuality.org-sivusto muistuttaa, että aseksuaalien emotionaaliset tarpeet ovat kuitenkin verrattavissa muiden vastaaviin kokemuksiin, ja osa heistä haluaa parisuhteen. Koska aseksuaalit ovat niin näkymätön ryhmä yhteiskunnassamme, olisin toivonut SE - seksipuhekirjalta panostusta siihen, etteivät pelkkä seksi ja seksuaaliset teot määrittele (eikä niiden tarvitse määrittää) parisuhdetta.

Toisinaan vitsailut ja esimerkit johtavat pohtimaan, millaisia yhteiskunnallisia rakenteita ja ajattelutapoja seksuaalisuuteen ja seksiin väistämättä kytkeytyy, vaikka kirjoittajat ovatkin tehneet töitä sukupuolineutraaliuden saavuttamiksi. Mutisin kriittisesti ääneen, kun SE-testin seksikumppania koskevassa kysymyksessä vastausvaihtoehtona oli "kaikenlaisiahan tuossa pyörii, rumimpia hätyyttelen kauemmaksi". Vaikka testissä ei oikeita vaihtoehtoja ollutkaan, ja lausahduksen voi tulkita ironisena piikkinä vastaajalle, tulin kuitenkin hieman surulliseksi siitä, että "rumuudesta" puhutaan silloin, kun jonkun kanssa ei huvita sekstata. Toisen kerran ärähdin teoksen lopussa, jossa todettiin, ettei dildo yleensä ole kovinkaan tarpeellinen seksilelu (mistäs kirjoittajat sen tietävät?). Kannanotto on vahva, ja sen voi tulkita heteronormatiiviseen seksiin kannustavaksi (oletusarvona on, että penis on jo osana seksiä). Vaikka Se -seksipuhekirjan sanasto on pääosin sukupuolineutraalia, pilkistelevät heteronormaatiiviset oletukset silloin tällöin esiin. Olisikin ollut tarpeellista, että seksuaalivähemmistöjen äänet olisi nostettu paremmin kuuluviin. Myös erilaisista kehoista olisi ollut tarpeen puhua enemmän - nyt lihava kumppani kuitataan yhdellä hätäisellä virkkeellä. Vammaisten seksioikeudet tuodaan onneksi hyvin esiin. 

Kolmas kohta, jota mieleni tekisi hieman kritisoisoida, on se, ettei Se - seksipuhekirja nosta juurikaan esille sitä, että myös vanhukset ovat seksuaalisia olentoja. Vanhat ihmiset - siis esimerkiksi yli seitsemänkymppiset - unohdetaan usein seksikeskusteluista täysin, ja siksi olisikin ollut paikallaan omistaa kokonainen luku vanhusten seksuaalisille tarpeille. Vaikka aineistoesimerkeissä on jonkin verran ikääntyvien (esimerkiksi kuusikymppisten) vastauksia, ei teos käsittele tarpeeksi sitä, miten ikä muuttaa (jos muuttaa!)seksuaalisuutta ja seksin harrastamista. 

Kirjan lopussa lukija hämmästyy: yhtäkkiä hypätään argentiinalaisen tangon maailmaan, ja tutustutaan japanilaiseen köysisidontaan. Eri kulttuureihin viittaavien esimerkkien on kai tarkoitus laajentaa sitä, mitä seksi voi olla, mutta yritys on lähinnä kiusallinen. Ensinnäkään kaikki haastatellut eivät ole kotoisin siitä kulttuurista, joihin luvuissa viitataan. Toisekseen on hieman vaarallista liittää tietyt seksuaaliset teot tai toiminnat tiettyyn kulttuuriin - Intian yhteydessä voitaisiin puhua muustakin kuin kamasutrasta. Olen nolostua, kun kirjoittajat esittelevät ensin Qatarin ahdasmielisen seurustelukulttuurin ja palaavat sitten länsimaihin, jossa moni hakee säpinää suhteeseen kontrollista ja mustasukkaisuudesta. Meriläinen ja Seiko Salo mainitsevat, että he liikkuvat kulttuurisen omimisen rajoilla, mutta he kehottavat silti kokeilemaan salatreffejä ja toisten katselemista. Ymmärrän kyllä, että vaaran tunne viehättää monia, mutta on naiivia puhua samassa yhteydessä (naisen) seksuaalisuutta rajoittavista kulttuurillisista ja yhteisöllisistä tavoista sekä siitä, että länsimaiseen parisuhteeseen tarvitaan uutta kipinää. Jos kirjoittajat ovat tunnistaneet vaarat, jotka aiheiden rinnastamiseen liittyy, en ymmärrä, miksi niistä on pitänyt kirjoittaa yhdessä osiossa. Yksi suuri puute Se - seksipuhekirjassa onkin se, ettei se käsittele valtaa ja vallankäyttöä tarpeeksi laajasti. Vallan merkityksestä pitäisi puhua aina, kun puhutaan siitä, miten varmistaa toisen suostumus erilaisiin kokeiluihin. 

torstai 17. toukokuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Tammi 2018, Keltainen kirjasto (2016)
Suom. Kristiina Rikman
164 s.
Pisteitä: 3/5
Kenties pimeys ja vain oven alta näkyvä kalpea valoviiru ja upean Chrysler Buildingin tähtikuvio saivat meidät puhumaan toisin kuin koskaan aiemmin.
”Ei ihmisistä tiedä”, minä sanoin.
”Ei niin”, sanoi äiti.
Olin niin onnellinen. Voi, olin niin onnellinen kun sain puhua äitini kanssa tuolla tavalla!

Ilahdun aina, kun kuulen, että Keltaisessa kirjastossa julkaistaan lisää naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. Perinteiltään kovin miehinen sarja onkin saanut tänä keväänä uuden naiskirjailijan uutuuden, kun Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton ilmestyi. 

Ohuehko Nimeni on Lucy Barton kertoo nimihenkilöstä, Lucysta, joka joutuu sairaalaan. Siellä hän kohtaa, monen vuoden jälkeen äitinsä, ja vaikka kohtaaminen on tärkeä, välttelevät molemmat naiset menneisyydestä puhumista. Sen sijaan puhutaan yhteisistä tuttavista: siitä, mitä kenellekin kävi, kenen kohtalona oli menestyä elämässään huonosti ja kuka puolestaan saavutti elämässään jotakin. 

Stroutin romaanissa kietoutuvat yhteen eri aikatasot: kerrontahetki, äidin ja tyttären keskustelut, Lucyn aiemmat vaiheet ja lapsuus. Vaikka äiti ja tytär puhuvat sinällään merkityksettömistä ihmissuhteista, paljastuu niiden kautta seikkoja, joita Lucy muistaa lapsuudessaan. Äiti ei ole halukas selvittämään menneitä, mutta lukijalle tietoa tarjotaan: Lucy on kotoisin köyhästä perheestä, häntä on kohdeltu lapsena kaltoin, seksuaalisestikin, ja perhe on asunut mitättömissä olosuhteissa. Perheenjäsenten sisäiset suhteet ovat hankalat ja kiusalliset, ja Lucy hahmottuu jollakin tavalla ulkopuoliseksi. Kukaan ei ole liiemmin kaivannut häntä, ja Lucykin on irrottautunut biologisesta perheestään. 

Teoksen liepeessä mainitaan, että Stroutin kerronta saa alicemunromaisia piirteitä. Olen tästä samaa mieltä - samaa pohdin lukiessa itsekin - sillä Stroutin kerronta on jokseenkin niukkaa mutta samalla paljon kertovaa. Ihmissuhteita ja niiden merkityksiä Strout käsittelee taitavasti. Toisinaan asioiden väliset suhteet jäävät kuitenkin hieman etäisiksi, ja olisinkin kaivannut Lucyn elämänvaiheista enemmänkin tekstiä. Lisäksi kiinnitin väistämättä huomiota epäjohdonmukaiseen pilkutukseen. Kieliasussa minua hämmästytti myös jatkuvasti sanavalinta mami, jolla perheenjäsenet viittasivat äitiin. Ainakaan omaan suuhuni se ei kuulosta luontevalta käännökseltä, vaikka slangi-ilmauksesta onkin kysymys. Toisinaan sitä tarttuu pikkuseikkoihin! Kokonaisuus vaikuttaa kuitenkin hiotulta, ja jos ihmissuhdeongelmia käsittelevät romaanit kiinnostavat, tähän kannattaa tarttua. 

Mitä muita äiti-tytärsuhdetta käsitteleviä romaaneja tai muita teoksia tiedätte? 

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi
Karisto 2018
197 s.
Kansi: Petri Jauhiainen & Sanna Nyqvist
Pisteitä: 3/5
Toukokuu on yllättänyt aurinkoisuudellaan. Tuntuu heinäkuulta: on helteistä, ja loma on alkamassa. Olen jälleen hirmuisen innostunut kirjoista, ja pitkähkön kevätlukukauden jälkeen olen ahminut kevyempää kirjallisuutta. 

Yksi tämän kevään kesäkirjoista, jota olen odottanut jo jonkin aikaa, on Kirsi Pehkosen Jylhäsalmella salamoi. Se on toinen osa Pehkosen maalaisromanttista Jylhäsalmi-sarjaa, jonka pienessä savolaisessa maalaiskylässä vietetään ihania kesäpäiviä. 

Tässä toisessa osassa päähenkilö vaihtuu: tällä kertaa seurataan Annaa, joka on muuttamassa poikaystävänsä kanssa maaseudun rauhaan. Haapa-ahon piha (huomaa piha merkityksessä talo ja sen tilukset)  puineen, marjapensaineen ja maaseudun rauhoineen on idyllinen kohde rauhoittumiseen, ja lukija pääseekin nautiskelemaan suomalaisesta luonnosta. Pelkkää kuvausta Jylhäsalmella salamoi ei kuitenkaan ole, sillä Tomin matkasuunnittelmissa on parantamisen varaa, ja naapurin Vili taas aiheuttaa Annalle päänvaivaa epämääräisellä käyttäytymisellään. 

Vaikka Jylhäsalmella salamoi on eittämättä jokseenkin ennalta-arvattava, on sen leppeää, romanttista tunnelmaa ihana seurata. Pehkosen kerronta on sujuvaa ja kevyttä, ja aurinkoinen suomalainen kesätunnelma välittyy teoksesta hienosti. Vain muutamat yksityiskohdat jäävät kaihertamaan: ulkomaalaisten luuleminen rikollisiksi ei ilahduta feminististä lukijaa, ja lopun mustasukkaisuusdraamakin tuntuu vain genren sanelemalta pakolliselta kohtaukselta. Teoksen lopusta olisinkin toivonut hieman hiotumpaa - siis esimerkiksi käänteitä, jotka eivät olisi niin ennalta-arvattavia - vaikka loppujen lopuksi teos jättääkin hymyilyttämään. Pehkonen luo laadukasta suomalaista kesäkirjallisuutta, johon kannattaa tarttua, jos maalaisromantiikka ja suomalaiset järvimaisemat viehättävät.

Toisaalla: Jonna iloitsi paluusta tuttuihin Jylhäsalmen maisemiin. 

Osallistun teoksella Jatkumo-kirjasarjahaasteeseen.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos!
Schildts & Söderströms 2014 (2012)
Suom. Outi Menna
389 s.
Pisteitä. 3/5
Huumorin kyllästämä Kakkua, kiitos! on Ehtoolehto-sarjan ruotsalainen storasyster. Konsepti on Minna Lindgrenin kirjoista tuttu: vanhukset kyllästyvät siihen, miten heitä vanhainkodissa kohdellaan ja miten passiivisiksi heidät lääkitään. Aktiivisen roolin löytääkseen Kakkua, kiitos! -romaanin Keinutuolikopla (Märta, Harava, Nero, Stina ja Anna-Greta) päättävät, että heidän on aika ryhtyä rikollisiksi. Viisikko ei ole varsinaisesti rahanahne, vaan heitä motivoi se fakta, että vankiloissa on paremmat elinolosuhteet kuin palvelutaloissa. 

Ingelman-Sundbergin romaanin lähtökohdat ovat hauskoja ja luovia. Kukapa yhdistäisi vanhuksia ja rikollisuutta? Vanhukest nähdään ja kuvataan usein hauraina, passiivisina autettavina, joiden elämästä työikäinen yhteiskunta voi määrätä. Nämä ongelmakohdat tulevatkin esiin Kakkua, kiitos! -romaanissa, jossa ulos ei pääse, kahvin kanssa ei ole pikkuleipää eivätkä vanhukset muista, miltä oikea ruoka maistuu. Punaisia ja sinisiä pillereitä lisätään dosetteihin tuon tuosta, eikä harrastuskerhoja tarjota. Humoristisen juonensa ohella Ingelman-Sungberg piikitteleekin yhteiskuntaa siitä, miten huonosti se vanhuksia kohtelee. Sama yhteiskunnallinen sanoma on myös Lindgrenin jo mainitussa Ehtoolehto-sarjassa. 

Varsinainen rikosta - tai rikoksia - koskeva pääjuoni on Ingelman-Sundbergin kirjassa vauhdikas, jopa hillitön, ja varsin koominen. Uskottavaksi sitä ei ole tarkoitettukaan, vaan Kakkua, kiitos saa niin huvittavia piirteitä, että sen näkisi mieluummin teatterissa kuin kirjana. Luettavanakaan kirja ei kuitenkaan ole pöllömpää seuraa, sillä huumori ja jatkuvat juonenkäänteet ilahduttavat lukijaa. Viimeisten sadan sivun kohdalla kuitenkin puudutti: teos olisi saanut olla lyhyempi. 

Kakkua, kiitos! -romaanin ansioksi on luettava se, että se nostaa vanhukset päärooliin. Teos antaa äänen yhteiskunnan ikääntyville, jotka usein suljetaan laitoksiin ja unohdetaan arkipäiväisestä keskustelusta. Ingelman-Sundberg osoittaa, että vanhuksilla on aivan samanlaisia haaveita kuin kenellä tahansa muullakin: Märtha ystävineen haaveilee rakkaudesta, itsemääräämisoikeudesta ja seikkailuista. Keinutuolikoplan jäsenet ovat omia, hassuja persooniaan, jotka kaipaavat aktiivista toimintaa iänikuisen tuolissa istumisen sijaan. Se, että vanhukset pääsevät päättämään omasta elämästään ja liikkumaan tuttujen ympäristöjen ulkopuolella, parantaa heidän elämänlaatuaan selvästi. Eineslounaan tuoksuinen sairaalamainen laitoshoito vaihtuukin jopa luksusmaisiin miljöisiin, kun rouvat ja herrat nokkeluudessaan onnistuvat rikoksissa. 

Kakkua, kiitos! on kevyt romaani, joka sopii hyvin kesälukemistoksi. Sen vahvuuksiin kuuluu huumori, ja vaikka vanhusten asemaa ei käsitelläkään kovin syvällisesti (Lindgren onnistuu tässä mielestäni paremmin), muistuttaa se, että vanhusten hyvinvointiin ja elinoloihin on kiinnitettävä huomiota. Jos Ehtoolehdon asukkaita on ikävä, Ingelman-Sundbergin kirjasta saa lohdutusta. Muutama jatko-osakin on suomennettu, joten kesälle riittää naureskeltavaa. 

Mitkä ovat parhaita vanhuuskuvauksia, joihin olette kirjallisuudessa törmänneet? 

maanantai 14. toukokuuta 2018

Kesäkuulumisia ja -suunnitelmia

Kesä! Aurinko! Loma! 

Opetustyöni loppui tältä keväältä, ja nyt odottelen kuumeisesti, jatkanko syksyllä samassa työpaikassa. Olen ehtinyt tänä keväänä kirjoittaa useita työhakemuksia, käydä opetusnäytteessä (ei läheskään niin pelottavaa kuin ajattelin), harkita muuttamista ja päätyä sitten siihen, että jos työt eivät jatku, hakeudun jatko-opintoihin. Vaikka olen viimein kotiutumassa nykyiseen kotikaupunkiini, isoja elämänmuutoksia ja -vaiheita on edelleen tulossa. Niistä moni on positiivinen - esimerkiksi se, että menimme poikaystävän kanssa kihloihin <3 

Blogihommatkin alkavat saada minut jälleen innostumaan, sillä kevätkiireiden mentyä on aikaa asettua olohuoneeseen lukemaan ja toisaalta myös kirjoittamaan postauksia. Muutamien kirjabloggaajatuttavien innoittamana olen hieman muuttanut sitä, mitä lukevien somemaailmassa teen. Ensinnäkin olen haalinut Youtube-listalleni hurjasti booktubettajia. Varsinkin suomalaisten Anniina´s books -, Lukutiloissa- ja Varjokirjat-vlogit ovat ilahduttaneet minua kovasti. Osa kesästä kuluneekin vlogimaailmassa pyöriessä. 

Toinen muutos bloggaajaelämässäni on se, että perustin viimein instatilin! Hiphurraa! Olen toki miettinyt somekanavien avaamista jo aiemminkin, mutta nyt halusin todistaa sekä itselleni että tavallaan myös työnantajalleni, että hallitsen somen kohtuullisesti. Sivutiellä-blogi löytyy siis Instasta, ja oikeastaan olen innostunut siitä, että saan blogihommiini mukaan kanavan, jota on helppo lähestyä. Kirjoittaminen on tuntunut viime aikoina vaikealta, joten kuvaaminen voi tehdä ihan hyvää. 

Loma tarkoittaa tietenkin sitä, että lukemiselle on jälleen aikaa mielin määrin. Haaveilen jo lukumaratoneista, muutamien tärkeiden kirjojen uudelleen lukemisesta, kevyiden hömppäsarjojen parissa viihtymisestä ja kenties jonkun raskaamman teoksen selättämisestä. Haluan lukea tänä vuonna puistossa, rannalla, laiturilla ja parvekkeella. Haluan puhua kirjoista ja löytää uusia kirjakeskustelututtavia. Adlibriksestä on tulossa paketillinen feministisiä kirjoja, joita tuskin maltan odottaa. 

Mitä teidän kirjakevääseenne kuuluu? Entä mitä suunnitelmia teillä on kesäksi? 

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni. Potilasrunoja

Stina Niemen ja Aino Öhmanin kokoama Elämäni. Potilasrunoja on nopeasti luettu, paikoin hihityttävä runoteos, jonka runot ovat peräisin lääkärien väärinkirjoittamista teksteistä. Äidinkielen opettajana ja kirjoittamista opettavana kielileikit ja hauskat väärinymmärrykset kiinnostavat minua aina - olenhan työssäni nähnyt, miten hauskoja - ja välillä kaameita - lausahduksia suomen kielellä voi saada aikaan.

Elämäni on nopeasti luettu - luin sen ääneen poikaystävälleni noin puolessa tunnissa. Runojen laatu vaihtelee: toiset runot ovat aforismimaisia, toiset hihityttävät merkitysvääristymillään, ja toiset jäävät latteiksi. Fraaseja on kyllä yhdistelty nokkelasti, ja runoista välittyy se, miten omintakeinen tapa lääkäreillä on käyttää kieltä. Kiireessä syntyy kaikenlaista.

Elämäni-kokoelmaa voi toki pohtia myös eettiseltä kannalta: virheiden ja väärinkirjoitettujen ilmausten takana on todellisia tilanteita, huolia ja sairauksia. Onkin siis syytä kysyä, onko huolimattomasti kirjoitetuissa lääketieteellisissä dokumenteissa mitään hauskaa - pahimmillaan tärkeät asiat jäävät ymmärtämättä ja tiedonkulku estyy, kun kieliasuun ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota.

Feminismissä keskustellaan myös paljon siitä, ettei kielellisille virheistä tai normienvastaisuuksista pitäisi mollata kirjoittajia. Yksi vallankäyttömuoto onkin arvioida ihmisiä sen mukaan, osaavatko he noudattaa kirjoitetun kielen normeja, ja moittia sitten, mikäli näin ei tapahdu.

Elämäni-kokoelmasta käy toki ilmi, ettei teos naura kirjoittajille vaan pikemminkin niille merkityseroille, joita huolimattomasti kirjoitetuista lausahduksista syntyy. Omassa työssäni kirjoittamisen opettajana olen huomannut, että hauskat kirjoitusvirheet ja merkitystä muuttavat mokat opettavat opiskelijoille parhaiten, mikä merkitys kielenhuollolla onkaan - yhdyssanojen oikeinkirjoitus ei ole aina ihan sama. Elämäni-kokoelmaa voi eittämättä hyödyntää esimerkiksi lääketieteellisiä aloja opiskelevien kirjallisen viestinnän kurssilla, minkä lisäksi teoksella voi hauskuuttaa itseään, jos kielileikeistä tykkää.

Stina Niemi & Aino Öhman: Elämäni. Potilastunoja
S&S 2016
94 s.
Pisteitä: 3/5

tiistai 8. toukokuuta 2018

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta

Työhuone, Suomi, toukokuu 2017

Bloggaaja viettää vappua, näkee runsaasti merikotkia, 
korjaa viimeiset opiskelijatyöt ja menee kihloihin


Kohtaus 1: 

FEMINISTI: Hei, sinä siellä! Sinä laiska ja veltto hahmo. Tartu jo kirjaan.
EPÄMUKAVUUSALUE: Mihin niistä? Ei huvita lukee.
FEMINISTI: Stridsbergiin. Se värikäs siinä kätesi ulottuvilla. Se houkutteleva. Keltainen kirjasto! Naiskirjailija! Jipii!
EPÄMUKAVUUSALUE: Aivan. Eikä kun ei. En tahdo lukea sitä. En ymmärrä sitä. 
FEMINISTI: Hei camoon! Mieti kaikkia sen hyviä puolia!
EPÄMUKAVUUSALUE: Kuten? 
FEMINISTI: No vaikka feminismiä. Se kertoo feminististä. 
EPÄMUKAVUUSALUE: Jolla ei selvästikään ole kaikki kotona. Onko kaikki feministit tällaisia? Huumeita seksiä harhoja traagisia lapsuuskohtaloita. 
FEMINISTI: Älä pilkkaa. Kirjallisuudessa pitää käsitellä vaikeita asioita. Se on mahtavaa. Valerie on moniulotteinen hahmo.
EPÄMUKAVUUSALUE: Tästä ollaan samaa mieltä. Se ehtii pistää lusikkansa aika moneen soppaan. En pysy kaikessa mukana. Sen elämä olisi kaivannut järjestystä. Ja tuo romaani myös.
FEMINISTI: Järjestystä?
EPÄMUKAVUUSALUE: Niin. Kronologiaa, sidoskeinoja, selkeitä viittauksia. Koheesiota you know.
FEMINISTI: Mutta sellaisia kirjoja on jo tarpeeksi!
EPÄMUKAVUUSALUE: En usko.
FEMINISTI: Sen romaanin idea oikeastaan on siinä, että se rikkoo kronologian. Se väläyttelee.
EPÄMUKAVUUSALUE: Vilauttelee?
FEMINISTI: Kuuntele! Se näyttää meille katkelmia erään romaanihenkilön, Valerie Solanesin, elämästä. Se puhuu yksinäisestä kuolemasta, väärinymmärretyistä naisista, kaltoinkohtelevasta yhteiskunnasta. Sinähän olet sanonut, että sellaiset teemat kiinnostavat sinua.
EPÄMUKAVUUSALUE: Milloin kiinnostavat, milloin eivät. Tarvitsen paremman pohjan henkilöille. Haluan kuvausta.
**

Kohtaus 2: 

EPÄMUKAVUUSALUE: Minua häiritsee kamalasti se, jos en ymmärrä jotakin kirjaa. Unelmien tiedekunta on juuri sellainen. En tajua sitä. Minusta se on sekava.
FEMINISTI: Voiko kirjaa koskaan ymmärtää? Voiko taidetta ymmärtää?
EPÄMUKAVUUSALUE: En tiedä, mutta jos joutuisin nyt vastaamaan tekstitaidon kokeeseen, en saisi tulkinnoistani kuutta pistettä.
FEMINISTI: Luoja! Elämä ei ole tekstitaidon koe! Sitä paitsi tekstitaidon koe pidettiin tänä vuonna viimeistä kertaa.
EPÄMUKAVUUSALUE: Ei puhuta siitä. Kerro minulle: kuka Valerie Solanes oli? Kuka oli Andy Warhole? Googlasin, mutta ne näyttivät erilaisilta kuin ajattelin.
FEMINISTI: Tietenkin. Unelmien tiedekunta on romaani eikä totta.
EPÄMUKAVUUSALUE: Mutta se pohjautuu tositapahtumiin. Haluan sijoittaa tapahtumat kartalle ja aikajanalle.
FEMINISTI: Siitä vain. Rakenna Unelmien tiedekunnasta oma kokonaisuutesi. Siitähän siinä on kyse. Sinun on pakko tehdä omia tulkintojasi.

**
Kohtaus 3: 

EPÄMUKAVUUSALUE: No, nyt minä sitten luen tätä!
FEMINISTI: Hyvä. Sano sitten, kun olet lopettanut.
EPÄMUKAVUUSALUE: Nyt. Tiedätkö mitä?
FEMINISTI: No?
EPÄMUKAVUUSALUE: Viimeiset sata sivua ajattelin, mitä kirjoitan postaukseen. Ajattelin tätä kerrontatapaa, dialogia tai näyttämöpuhetta. Stridsbergillä on kummallinen tapa kertoa.
FEMINISTI: Minusta se on loistava! Ulkopuolista tarkkailua, kuin dokumentointia. Ei siitä voi olla pitämättä.
EPÄMUKAVUUSALUE: No, myönnetään. Ehkä minäkin pidin kerronnasta vähäsen. Mutta ne aakkoslistat olivat outoja. Ja kirosanoista en pitänyt.
FEMINISTI: Kirosanoista?
EPÄMUKAVUUSALUE: No kaikesta siitä pillupuheesta. Härskeistä sanoista, säädyttömyyksistä.
FEMINISTI: Säädyttömyyksistä! Hahhah, nauratat minua. Milloin olet kuullut ahdistuneen, kaltoinkohdellun ihmisen puhuvan sivistyneesti tai siveellisesti? Olisit kuitenkin syyttänyt teosta epäuskottavuudesta, jos kaikki olisi ollut vakavamielistä.
EPÄMUKAVUUSALUE: …
FEMINISTI: Sitä paitsi: kerronta tukee loistavasti Valerien henkilöhahmoa. Sekava, ristiriitainen, normeja vastustava. Juuri sellainen kuin kerronnan pitää ollakin. Juuri sellainen kuin naisen pitää ollakin. Mitä sanot?
EPÄMUKAVUUSALUE: En tiedä. Ehkä minä vähän pidin siitä. Voisitko silti kertoa minulle, mitä kirja oikeasti käsitteli?

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan
Tammi, Keltainen kirjasto 2018 (2006)
Suom. Outi Menna
390 s.
Pisteitä: 4/5

maanantai 7. toukokuuta 2018

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Minun ei oikeastaan pitänyt tarttua Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 -romaaniin. Se ei kiinnostanut minua monestakaan syystä: sen ulkoasu kertoi liiallisesta miehisyydestä, enkä useinkaan viihdy historiallisten romaanien parissa (Paula Havaste tekee poikkeuksen). Päätin antaa ennakkokäsityksilleni periksi, kun kuulin, että kyse on vuorovaikutteisesta romaanista, jossa lukija saa tehdä valintoja päähenkilön puolesta. Konsepti kiinnosti minua, ja päädyin lukemaan teoksesta neljä erilaista tarinaa, jotka kaikki kytkeytyvät sisällissotavuoteen. Lukijana pääsee valitsemaan itselle hahmon ja muutaman taustatiedon. Kaikki tarinat alkavat siitä, että lapsi huutokaupataan johonkin perheeseen. Lapselle voi valita realistisen, onnellisen tai murheellisen tarinan, mikä heijastuu hahmon kohtaloon. 

Kuinkas sitten kävikään: 


1. lukukerta:


Olen Matti, romanipoika, joka kaupataan Häyristen tilalle. Valitsen murheellisen tarinan, joka kääntyykin nopeasti traumaattiseksi. Eksyn kotipihalleni niittämään heinikkoa, ja huomaan äitini kuolleen. Tarina päättyy ennen kuin ehtii oikeastaan alkaakaan, sillä jo noin kymmenen minuutin lukemisen jälkeen saan äidiltäni tartunnan ja kuolen yksinäisenä. Vuotta 1918 en ehdi edes kokea! Hupsistakeikkaa.

2. lukukerta

Toisella lukukerralla etenen pidemmälle. Ainona, Lapissa asuva saamelaisena, päädyn Gyldenhjelmin kasvatiksi ja rikonensitöikseen kieltoa kivuta salaiseen torniin. Kun perheen salaisuus paljastuu, asemani heikkenee. Päädyn sekä valkoisten että punaisten vihaamaksi, sitten valkoiseksi, lopulta uudestaan valkoisten vihaamaksi. Naisena kohtaloni on joutua raiskatuksi (ks. kohta Kirjalliset ansiot). Päätän paeta tapahtumia Ruotsiin, mikä ratkaisee lopullisen kohtaloni. Jään länsinaapuriin, enkä tiedä, miten elän elämäni loppuun saakka. Pöh.

3. lukukerta

Jag heter Johan och jag är svenskspråkig. Haluan tällä kertaa onnellisen tarinan, ja koska päädyn kammottavan Häyrisen kasvatiksi, pakenen saman tien. Pako järjestyy virkkeessä parissa - siirtymät tapahtumien välillä eivät tunnu uskottavilta eivätkä oikein selity. Muutamassa minuutissa voisin ajaa itseni itsemurhaan, mutta päätän jatkaa tarinaani. Voisin myös antautua, mutta miksi antautuisin, kun olen juuri päättänyt paeta? Päädyn osattomana ja rikollisena metsään, josta yritän löytää selittävää tarinaa itselleni. Sitä en kuitenkaan löydä, sillä arpa valitsee minulle kuoleman. Onnellinen tarina? Ei siltä tunnu.

4. lukukerta

Teoksen rakenne kiehtoo, ja vaikka olen kyllästynyt Pohjolan yksinkertaisiin, selostaviin lukuihin, kaipaan epätoivoisesti monimutkaisempaa ja hieman pidempää tarinaa. Venäjänkielisenä Tatjanana pääsen murheellisessa elämässäni pidemmälle: Gyldenhjelmin kasvattina sekä valkoisten että punaisten vihaamaksi punakaartilaiseksi. Seuraan marraskuun lakkoa, mutta joudun sitten pidätetyksi, ja kohtalonani on valkoisten antama tuomio. Ensin minua puhutellaan pikkupoikana mutta päädyn kuitenkin naisena keskitysleirille (vaikka ohje sanoo minun päätyvän lukuun Keskitysleiri). Numerovirheen takia joudun etsimään oikean kohdan. Pelastun raiskaukselta, raskaudelta ja sukupuolitaudilta vain, jos ehdin pissata alleni. Niinpä teen sen - en tahdo lukea pelkästään naisten raiskaamisesta ks. jälleen kohta Kirjalliset ansiot). Tälläkin kertaa kuolen.

Kirjalliset ansiot


Pohdin tätä kirjaa lukiessani, onko Pohjolan tarkoituksena ollut houkutella lukemaan niitä, jotka mieluummin pelaavat kuin pitelevät painettuja opuksia käsissään. Sinä vuonna 1918 on kieleltään niin yksinkertaista, että sitä olisi helppo suositella myös nuorten luettavaksi - kätevä tapa tutustua kotimaan historiaan. Ongelma teoksessa on kuitenkin se, ettei se haasta lukijaansa kirjallisilla ansioilla. Kukin luku on vain lyhyt selostus, joka etenee tapahtuma- ja juonivetoisesti. Koostemaisissa luvuissa lukija ei pääse eläytymään tarinaan tai sen henkilöihin tarpeeksi, mistä teos onkin saanut moitteita. 


Muun muassa Laura on kommentoinut hahmojen, erityisesti naishahmojen uskottavuutta, ja huomauttanut, ettei naisten ainoa rooli voi olla joutua raiskatuksi. Voineekin kysyä, onko raiskaus Pohjolan teoksessa sokkitapahtuma, jolla naisten kokemat kauheudet kuitataan. Minusta on turhauttavaa, että raiskausta käsitellään usein "vain raiskauksena", siis tapahtumana, joka vain tapahtuu ja menee sitten ohi. Vaikka raiskatun hahmon historiaan kirjataankin trauma, Sinä vuonna 1918 ei ehdi käsitellä sodan aiheuttamia haavoja millään tavalla. Teos vaatii vierelleen keskustelua, jos sen sanomaa aikoo syventää. Yksinään Sinä vuonna 1918 ei tavoita sodan julmuutta vaan typistää historiantapahtumat ja hahmot yksittäisiksi virkkeiksi ja kapeiksi selostuksiksi.

Kokeellisen kirjallisuuden ansiot

Vuorovaikutuksellisuus ja pelillisyys ovat tämän ajan sanoja. Molempia painotetaan esimerkiksi koulutuksessa, ja myös lukemisesta halutaan tehdä sosiaalisempaa. Pohjola vastaakin teoksellaan vuorovaikutuskuumeeseen: Sinä vuonna 1918 koukuttaa lukijansa, koska lukiessa saa tehdä valintoja. Hahmon kohtaloon voi vaikuttaa. Valinnoissa on uutuudenviehätystä, vaikka olisikin Neuromaaninsa lukenut. Pohjolan teoksen suurimmat ansiot liittyvätkin romaanin kokeellisuuteen. Vuorovaikutteisuudelta syö kuitenkin uskottavuutta se, että teoksessa on jonkin verran numero- ja viittausvirheitä. 

Toisaalta lienee syytä pohtia, onko lukija koskaan pelkästään passiivinen tiedon vastaanottaja. Minä käsitän lukemisen aktiiviseksi tekemiseksi: tulkinnat ja lukukokemukset ovat väistämättä subjektiivisia ja omakohtaisia. Perinteistä "valmiiksi kerrottua" romaania ei pidä typistää passiiviseksi kokemukseksi: voihan lukija aina pohtia teoksen kontekstia, sanomaa tai vaikkapa lukea vastakarvaan.

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
Gummerus 2018
527 s.
Pisteitä: 2/5

lauantai 5. toukokuuta 2018

Huhti-toukokuun lyhärit

Lyhäreistä on tullut tänä keväänä minulle ennemmin tapa kuin poikkeus. Blogattavien pino on kasvanut kasvamistaan, ja muutamien teosten arvioimista olen lykännyt viikosta toiseen. Tässä kootusti ne kirjat, joita en ole vielä ehtinyt blogissani esitellä (ja jotka viimein haluaisin palauttaa kirjastoon).

Maija ja Anssi Hurme: Varjostajat
S&S 2018, 36 s.

Lasstenkirja surusta. Minäkertojan huoneeseen on piiloutunut joku, jonka läsnäolon minäkertoja tuntee. Lukijalle paljastuu, että minäkertoja ikävöi äitiään, joka ei enää palaa, ja tämän isä puolisoaan. Varjostajat alkavat ottaa tilaa kummankin elämästä. Kauniisti kuvitettu Varjostajat tuo mieleen Petja Lähteen Surunsyömän, jossa Hurmeiden kirjan tapaan vaati, että isän ja lapsen on kohdattava sekä toisensa että surunsa.

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus
Bazar 2016, 428 s.
Suom. Maija Heikinheimo

Flavia de Luce -sarjan seitsemäs osa, jossa Flavia lähtee sisäoppilaitokseen. Kun tyttöjen niskaan putoaa luuranko, alkaa koulussa paljastua salaisuuksien vyyhti. Uusi ympäristö tuo lisämausteensa ja uutuudenviehätyksensä romaaniin. Teos on edellistä osaa uskottavampi, ja loppuratkaisu oli kiinnostava.

Apila Pepita: Mossdash

Suomalaisen sarjakuvataiteilija Apila Pepitan englanninkielinen sarjakuvateos, joka käsittelee sukupuolen moninaisuutta ja prostituutiota. Mossdash antaa kasvot henkilölle, joka elättää itsensä seksillä. Päähenkilön on vaikea löytää luotettuja ihmisiä, mutta Petran kanssa hänellä on samanlainen elämänkohtalo. Kauniisti ja kantaaottavasti piirretty Mossdash on feministinen teos, jota suosittelen luettavaksi.

Niina Junttila: Kaiken keskellä yksin
Tammi 2018, 224 s.

Aikuisten yksinäisyyttä käsittelevä tietokirja, joka pohjautuu useisiin yksinäisyystutkimuksiin. Niistä poimitut aineistonäytteet - siis ihmisten kokemukset omasta yksinäisyydestään - ovat liikuttavaa ja itkettävää luettavaa keväänä, jolloin olen itsekin kaivannut elämääni lisää tukiverkkoja. Junttila nostaa keskusteluun monia tärkeitä asioita, mutta mielestäni yksinäisyyttä olisi pitänyt käsitellä laajemmin yhteiskunnallisten rakenteiden aiheuttamana ongelmana. Nyt vastuu toipumisesta sysätään yksinäiselle itselleen - näin voi muuttaa ajattelutapaasi ym. Lisäksi teoksen kielessä riittää huollettavaa, sillä pitkät, monimääritteiset virkkeet iskivät äidinkielenopettajan silmään.

Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli. Ei-binäärisiä ihmisiä
Into 2018
174 s.

Sarjakuvista ja henkilökuvista koostuva tietokirja, jossa ääni ja tila annetaan muunsukupuolisille, ei-binäärisille ihmisille, joille kaksijakoinen sukupuolijärjestys ei anna tarpeeksi tilaa. Teos on upea kannanotto ja toisaalta varmasti myös vertaistuki niille ihmisille, joista Näkymätön sukupuoli kertoo. Henkilökuvat valottavat sitä, miten vaikeaa ei-binäärisenä on elää yhteiskunnassamme. Teos koskettaa ja pakottaa ajattelemaan, miten voisi omassa arjessaan huomioida sukupuolen moninaisuuden paremmin. Kiitos!

perjantai 4. toukokuuta 2018

Minna Lindgren: Vihainen leski

Minna Lindgren: Vihainen leski
Teos 2018
246 s. 
Pisteitä: 3/5
Hersyvää, hervotonta ja hauskaa - Minna Lindgren on epäilemättä yksi parhaimmista huumorin taitajista. Ehtoolehto-sarjan tapaan myös uusin teos, Vihainen leski, on hihityttävä ja hauska mutta samalla vahvasti kantaaottava romaani.
Se oli outo tilanne. Kuin olisin joutunut väärin toimivaan aikakoneeseen, joka heitti minut menneisyyteen mutta sijoitti ihmiset väärin. Tässä minä seisoin, 74-vuotias ei vielä holhottavaksi julistettu nainen, ja yritin pyristellä keski-ikäisten lasteni kuulustelussa kuin teini, joka toi ensimmäisen poikaystävän kotiin, eivätkä vanhemmat halunneet hyväksyä tätä, koska poika oli huonosta perheestä, pukeutui epäsiististi ja suistaisi minut väärillä elämäntavoillaan perikatoon. 
Vihainen leski on romaani Ulliksesta, 74-vuotiaasta leskinaisesta, jonka olemassaoloa yhteiskunta ei kunnolla tunnista. Kuten muutkin vanhemmat naisihmiset, myös Ullis näyttäytyy perheelleen ja yhteiskunnalle vanhuksena, joka on kulkemassa kuolemaansa kohti. Ystäviensä Hellun, Piken ja Valtosen innostamana Ullis kuitenkin päättää nauttia elämästään: tanssia ravintolassa, pokailla miehiä ja antaa tukehduttavien muistoesineiden mennä. 

Lindgren iskee Vihaisella leskellä samaan keskusteluun, jota hän on pohtinut jo Ehtoolehto-sarjassaan. Ulliksen kautta Lindgren huomauttaa, miten näkymättömiä ikääntyvät naiset yhteiskunnassamme ovat. Heitä ei nähdä aktiivisina, itsenäisinä kansalaisina - eikä varsinkaan seksuaalisina olentoina, vaikka kaipuu läheisyyteen, flirttiin ja seksiin voisi olla lujakin. Ullis käy treffeillä ja nauttii tanssimisesta, ja varsinkin Pike kehottaa ikätovereitaan nauttimaan vapaasta rakkaudesta. Yhteiskunnan ahdasmielinen asenne herättää Ulliksessa vihaa, ja kursivoiduissa katkelmissa Ullis tilittää yksityisesti kaikkea sitä, mitä hänen mielessään oikeasti liikkuu. 

Ulliksen aikuiset lapset Susanna ja Marko ovat suorastaan raivostuttavia romaanihenkilöitä. Heidän kauttaan Lindgren kuvaa sitä, miten vanhempiin naisiin - ja äiteihin - suhtaudutaan. Sekä Susannan että Markon on vaikea tunnustaa, että heidän äidillään voi olla oma, yksityinen elämä, josta lapset eivät saa tietää. Ulliksessa heitä tuntuu kiinnostavan eniten perintö, mikä vihastutti ainakin tätä lukijaa. Se, että Ullis saattaisikin olla tunteva, ajatteleva ja hyvissä voimissa oleva nainen, ei tunnu käyvän lasten mielessä: 
Hänen asialliseksi tarkoitetussa katseessaan oli suunnatonta epävarmuutta ja hätää. Hän pelkäsi, että tämä Valtoseksi kutsuttu muukalainen tunkeutui hänen elämäänsä, istui hänen joulupöytäänsä, pilasi hänen isäkuvansa ja lapsuuden muistonsa, teki hänen äidistään seksuaalisen olennon ja imi tyhjiin perinnön. 
Vihainen leski kuvaa humoristisesti mutta kärkkäästi yhteiskuntaa, jossa vanhemmat naiset suljetaan pois yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta. Susanna ja Marko ovat saattamassa äitiään koko ajan hoitoon, vaikkei Ulliksen elämässä mitään suurta ongelmaa olekaan. Myös vieraammat ihmiset näkevät Ulliksen vanhuksena, joka on saatettava suojatien yli tai jolle on puhuttava kovaan ääneen ja suurin kirjaimin. 

Oma lukunsa ovat Ulliksen lapsenlapset Pisara ja Sammal, jotka on kasvatettu sukupuolineutraalisti. Ullikselle tuntuu olevan kova pala se, ettei hän voi lokeroida lapsenlapsiaan tuttuihin kategorioihin. Lindgren vitsaileekin nykyaikaiselle, lapsen omaa identiteettiä tukevalle kasvatukselle ja tulee samalla toisintaneeksi käsityksen siitä, että lasten tulee olla jompaakumpaa sukupuolta. Samalla seitsemänkymppiset näyttäytyvät itsepäisinä ihmisinä, joilta ei avarakatseisuutta löydy ja jotka saavatkin vastustaa muutosta. Paljon kovempi olisi ollut valinta, jossa Ullis hyväksyisi lastenlastensa identiteetit muitta mutkitta. Vaikka Ullis lopulta viihtyy vallattomien kaksosten seurassa, Pisaran ja Sammalen ympärille muodostuva huumori rakentuu cis-keskeisyydestä. Vasta, kun lapset riisuvat, Ullis "saa selville" heidän sukupuolensa. Tällainen lokeroiminen tuntuu karikatyyrimaiselta ja eittämättä vanhanaikaiselta. Miksei Ullis osaa ottaa lapsenlapsiaan tosissaan? Entä missä ovat mummot, jotka rakastuvat naisiin tai kuuluvat sukupuolivähemmistöön? 

Lindgreniä on kuitenkin kiitettävä siitä, että hän nostaa vanhemman, itsenäisen naisen romaaninsa päähenkilöksi eikä piilottele ikääntyvien tarvetta olla aktiivinen, omillaan toimeen tuleva ihminen. Vanheneminen on väistämätöntä, mutta kuten Ulliksen tarina osoittaa, ikääntyminen ei tarkoita elämän loppumista. Toisinaan se alkaa vasta silloin, kun viimeisetkin siteet huolehdittaviin katkaistaan.  


torstai 3. toukokuuta 2018

Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918

Lähes sata vuotta piti odottaa. Lähes kokonainen vuosisata on ehtinyt kulua, ja yhä vieläkin vallitseva kerrontatapa on maskuliininen. Sota nähdään maskuliinisena miesten kokemuksena, jossa sisukkaat, isänmaalliset Suomen soturit pelastavat kotimaansa. Historiankirjoituksessa jalustalle nostetaan useimmiten vain miehet - tämän osoittaa viime vuonna julkaistu, Mauri Kunnaksen kehuttu lastenkirja Koiramäen Suomen historia. Historiankuvauksessa toistetaan usein samoja kerronta- ja näkökulmatapoja, joihin on vuosikymmenten ja -satojen aikana totuttu. Kritiikki on aiheellista: sota ei koskettanut pelkästään miehiä, eivätkä ainoastaan miehet suojelleet Suomea.

Reetta Laitisen toimittava sarjakuvakokoelma Sisaret 1918 vastustaa perinteistä, maskuliinista kerrontatapaa. Suomalaisten sarjakuvataiteilijanaisten piirtämä, tositapahtumiin perustuva kokoelma nostaa keskusteluun ne äänet, jotka sisällissodasta on usein vaiennettu. Sisaret 1918 -kokoelman kymmennen tarinaa käsittelevät vuotta 1918, ja jokaisen tarinan päähenkilö on nainen. Kokoelman poliittisuutta ja feministisyyttä lisää se, että jokaisen tarinan taustalla on naisoletettu taiteilija.

Sisaret 1918 ryöpyttää lukijan päälle maiseman, jota ei 2000-luvulla koulunsa käynyt historiankirjoistaan tunnista. Sisällissodassa sotivat myös naiset: kaikkiaan aseistautui jopa 2600 naista. Teoksessa käsitellään sekä valkoisten että punaisten tarinoita mutta huomautetaan myös, etteivät haavat ole vielä umpeutuneet.

Sarjakuvissa esitetyt tarinat kertovat, millaista naisten elämä on sisällissota-aikana ollut. Punaisten naiset aseistautuivat punakaartiin, valkoisten suojeluskunnassa naiset eivät sotineet mutta tekivät muita tehtäviä. Hävinneen osapuolen, siis punaisten, naisia ja lapsia toimitettiin vankileireille, joissa peräti 200 naista telotettiin.


Reetta Laitinen (toim.) Sisaret 1918
Arktinen Banaani 2018
110 s.
Pisteitä: 4/5