Minun ei oikeastaan pitänyt tarttua Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 -romaaniin. Se ei kiinnostanut minua monestakaan syystä: sen ulkoasu kertoi liiallisesta miehisyydestä, enkä useinkaan viihdy historiallisten romaanien parissa (Paula Havaste tekee poikkeuksen). Päätin antaa ennakkokäsityksilleni periksi, kun kuulin, että kyse on vuorovaikutteisesta romaanista, jossa lukija saa tehdä valintoja päähenkilön puolesta. Konsepti kiinnosti minua, ja päädyin lukemaan teoksesta neljä erilaista tarinaa, jotka kaikki kytkeytyvät sisällissotavuoteen. Lukijana pääsee valitsemaan itselle hahmon ja muutaman taustatiedon. Kaikki tarinat alkavat siitä, että lapsi huutokaupataan johonkin perheeseen. Lapselle voi valita realistisen, onnellisen tai murheellisen tarinan, mikä heijastuu hahmon kohtaloon.
Kuinkas sitten kävikään:
1. lukukerta:
Olen Matti, romanipoika, joka kaupataan Häyristen tilalle. Valitsen murheellisen tarinan, joka kääntyykin nopeasti traumaattiseksi. Eksyn kotipihalleni niittämään heinikkoa, ja huomaan äitini kuolleen. Tarina päättyy ennen kuin ehtii oikeastaan alkaakaan, sillä jo noin kymmenen minuutin lukemisen jälkeen saan äidiltäni tartunnan ja kuolen yksinäisenä. Vuotta 1918 en ehdi edes kokea! Hupsistakeikkaa.
2. lukukerta
Toisella lukukerralla etenen pidemmälle. Ainona, Lapissa asuva saamelaisena, päädyn Gyldenhjelmin kasvatiksi ja rikonensitöikseen kieltoa kivuta salaiseen torniin. Kun perheen salaisuus paljastuu, asemani heikkenee. Päädyn sekä valkoisten että punaisten vihaamaksi, sitten valkoiseksi, lopulta uudestaan valkoisten vihaamaksi. Naisena kohtaloni on joutua raiskatuksi (ks. kohta Kirjalliset ansiot). Päätän paeta tapahtumia Ruotsiin, mikä ratkaisee lopullisen kohtaloni. Jään länsinaapuriin, enkä tiedä, miten elän elämäni loppuun saakka. Pöh.
3. lukukerta
Jag heter Johan och jag är svenskspråkig. Haluan tällä kertaa onnellisen tarinan, ja koska päädyn kammottavan Häyrisen kasvatiksi, pakenen saman tien. Pako järjestyy virkkeessä parissa - siirtymät tapahtumien välillä eivät tunnu uskottavilta eivätkä oikein selity. Muutamassa minuutissa voisin ajaa itseni itsemurhaan, mutta päätän jatkaa tarinaani. Voisin myös antautua, mutta miksi antautuisin, kun olen juuri päättänyt paeta? Päädyn osattomana ja rikollisena metsään, josta yritän löytää selittävää tarinaa itselleni. Sitä en kuitenkaan löydä, sillä arpa valitsee minulle kuoleman. Onnellinen tarina? Ei siltä tunnu.
4. lukukerta
Teoksen rakenne kiehtoo, ja vaikka olen kyllästynyt Pohjolan yksinkertaisiin, selostaviin lukuihin, kaipaan epätoivoisesti monimutkaisempaa ja hieman pidempää tarinaa. Venäjänkielisenä Tatjanana pääsen murheellisessa elämässäni pidemmälle: Gyldenhjelmin kasvattina sekä valkoisten että punaisten vihaamaksi punakaartilaiseksi. Seuraan marraskuun lakkoa, mutta joudun sitten pidätetyksi, ja kohtalonani on valkoisten antama tuomio. Ensin minua puhutellaan pikkupoikana mutta päädyn kuitenkin naisena keskitysleirille (vaikka ohje sanoo minun päätyvän lukuun Keskitysleiri). Numerovirheen takia joudun etsimään oikean kohdan. Pelastun raiskaukselta, raskaudelta ja sukupuolitaudilta vain, jos ehdin pissata alleni. Niinpä teen sen - en tahdo lukea pelkästään naisten raiskaamisesta ks. jälleen kohta Kirjalliset ansiot). Tälläkin kertaa kuolen.
Kirjalliset ansiot
Pohdin tätä kirjaa lukiessani, onko Pohjolan tarkoituksena ollut houkutella lukemaan niitä, jotka mieluummin pelaavat kuin pitelevät painettuja opuksia käsissään. Sinä vuonna 1918 on kieleltään niin yksinkertaista, että sitä olisi helppo suositella myös nuorten luettavaksi - kätevä tapa tutustua kotimaan historiaan. Ongelma teoksessa on kuitenkin se, ettei se haasta lukijaansa kirjallisilla ansioilla. Kukin luku on vain lyhyt selostus, joka etenee tapahtuma- ja juonivetoisesti. Koostemaisissa luvuissa lukija ei pääse eläytymään tarinaan tai sen henkilöihin tarpeeksi, mistä teos onkin saanut moitteita.
Muun muassa Laura on kommentoinut hahmojen, erityisesti naishahmojen uskottavuutta, ja huomauttanut, ettei naisten ainoa rooli voi olla joutua raiskatuksi. Voineekin kysyä, onko raiskaus Pohjolan teoksessa sokkitapahtuma, jolla naisten kokemat kauheudet kuitataan. Minusta on turhauttavaa, että raiskausta käsitellään usein "vain raiskauksena", siis tapahtumana, joka vain tapahtuu ja menee sitten ohi. Vaikka raiskatun hahmon historiaan kirjataankin trauma, Sinä vuonna 1918 ei ehdi käsitellä sodan aiheuttamia haavoja millään tavalla. Teos vaatii vierelleen keskustelua, jos sen sanomaa aikoo syventää. Yksinään Sinä vuonna 1918 ei tavoita sodan julmuutta vaan typistää historiantapahtumat ja hahmot yksittäisiksi virkkeiksi ja kapeiksi selostuksiksi.
Kokeellisen kirjallisuuden ansiot
Vuorovaikutuksellisuus ja pelillisyys ovat tämän ajan sanoja. Molempia painotetaan esimerkiksi koulutuksessa, ja myös lukemisesta halutaan tehdä sosiaalisempaa. Pohjola vastaakin teoksellaan vuorovaikutuskuumeeseen: Sinä vuonna 1918 koukuttaa lukijansa, koska lukiessa saa tehdä valintoja. Hahmon kohtaloon voi vaikuttaa. Valinnoissa on uutuudenviehätystä, vaikka olisikin Neuromaaninsa lukenut. Pohjolan teoksen suurimmat ansiot liittyvätkin romaanin kokeellisuuteen. Vuorovaikutteisuudelta syö kuitenkin uskottavuutta se, että teoksessa on jonkin verran numero- ja viittausvirheitä.
Toisaalta lienee syytä pohtia, onko lukija koskaan pelkästään passiivinen tiedon vastaanottaja. Minä käsitän lukemisen aktiiviseksi tekemiseksi: tulkinnat ja lukukokemukset ovat väistämättä subjektiivisia ja omakohtaisia. Perinteistä "valmiiksi kerrottua" romaania ei pidä typistää passiiviseksi kokemukseksi: voihan lukija aina pohtia teoksen kontekstia, sanomaa tai vaikkapa lukea vastakarvaan.
Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
Gummerus 2018
527 s.
Pisteitä: 2/5
Kommentit
Lähetä kommentti