keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Syyskuussa kahlatut

Oi, syksy! On muutamia asioita, joiden takia pidän syksystä: lehdissä kahlaaminen, kauniit värit, puolukat ja suuret muuttolintuparvet. Tänä syksynä olen päässyt nauttimaan muutamista erityisen aurinkoisista syyspäivistä, mikä on ilahduttanut kovasti.

Viimeinen kuukausi on tuonut elämääni hurjasti kaikkea. Työt, uusi asunto, totutteleminen uuteen arkeen ja uuteen rytmiin. Työviikoista kaksi ensimmäistä menivät, no, töitä tehden ja nukkuen. Ihme kyllä tuo ylenpalttinen väsymys on nyt kaikkoamassa, ja iltaisin on aikaa muuhunkin kuin tuntisuunnitelmien tekemiseen. Olen jopa lukenut - joskin kirjapinoni eivät varsinaisesti ole työntäneet minua kauemmas nuorten maailmasta.



Syyskuussa luin:

Philip Rothin Nöyryytyksen, josta hädin tuskin muistan jotakin,
Paul Austerin Oraakkeliyön, jonka haluaisin lukea heti uudestaan,
Ludovic Roubaudin 112. Palomiesromaanin, jonka haluaisin lähinnä unohtaa, 
Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitellyn, joka koukutti ja kosketti samanaikaisesti,
Wolfgang Herrndorfin Ladaromaanin, joka kaahasi pois mukavuusalueeltani,
John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen, joka sai minut toivomaan suurta rakkautta kaikille nuorille,
Abbas Khiderin Kirjeen Munakoisotasavaltaan, jonka otin mukaani kahvilaan
sekä Agatha Christien dekkarin Eikä yksikään pelastunut, jonka takia lykkäsin nukkumaanmenoaikaani.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen tästä lukukuukaudesta ja siitä, että kaiken työmäärän ja väsymyksen jälkeenkin olen pystynyt pitämään yllä tasaista lukutahtia. Syyskuuhun mahtui ainakin yksi viikko, jolloin luin tuskin mitään, mutta kun sitten viikonlopuksi töistäni vapauduin (pyrin pitämään viikonloput vapaina), ahmin kolme kirjaa saman tien. Lukuintoni jatkuu, ja parhaillaan on kesken suloisista suloisin ja ehkä katkerinkin Eleanor & Park. Olen jo monesti vannonut siirtyväni seuraavaksi aikuistenromaaneihin, ja tämän jälkeen lienee jo aika.Eleanor & Parkista en silti malttaisi päästää irti...

maanantai 28. syyskuuta 2015

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
WSOY 2013 (1939), Bon-pokkari
Suom. Helka Varho
299 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Hamps! Ahmin.

 "He alkoivat yhtäkkä näyttää yhä vähemmän inhimillisiltä olennoilta ja rupesivat yhä enemmän muistuttamaan petoja. Tuomari Wargrave istui kumaraisena ja liikkumattomana silmät valppaina ja katse terävänä. Entinen komisario Blore näytti yhä karkeammalta ja kömpelömmältä olennolta. Hän kulki kuin täytetty eläin. Hänen silmänsä olivat verestävät. Hänen ulkomuodossaan oli samalla jotakin julmaa, ja tyhmää. Philip Lombardin aistit näyttivät pikemminkin terästäytyneen kuin tylsistyneen. Hänen korvansa havaitsivat heikoimmankin äänen. Hänen askeleensa olivat kevyemmät ja nopeammat kuin ennen, hänen vartalonsa taipuisa ja joustava. Ja hän hymyili usein, jolloin hänen huulensa paljastivat näkyviin pitkät valkoiset hampaat."
Kymmenen ihmistä saarella. Yksitellen joukko alkaa vähentyä...
Hamps: Oi voi. Pohdin etukäteen, onko tälle romaanille asetettu liian suuria painolasteja - voiko jokin teos tosiaan olla kaikkien aikojen rikosromaani, kuten takakansi mainostaa. Muistan aloittaneeni tämän romaanin eräänä jouluna ollessani 11-12-vuotias: Olimme joulutervehdyksellä kummieni luona, minulla oli vähän tylsää, sain kirjan luettavakseni. Muistaakseni en koskaan lukenut sitä loppuun, vaikka muuten Christieistä olenkin pitänyt (ja niistä on tullut minulle joulunaikaluettavaa). Olen kartellut kirjaa ehkä senkin takia, etteivät Poirot tai Miss Marple ota siihen osaa. Ihan suotta olen kartellut. Eikä yksikään pelastunut ahmaisi minut kunnolla mukaansa, koukutti. Lopulta oli pakko lukea nukkumaanmenoajan kustannuksellakin: tiedättehän sen tunteen, kun kirja on yksinkertaisesti saatava loppuun?


Rakenne: On aika ristiriitaista, että vaikka romaani on kieltä ja rakennetta myöten selkeä ja yksinkertainen, ratkaisu ja juoni eivät kuitenkaan tunnu sitä olevan. Juuri Christien romaanin rakenteesta nautin eniten: se oli niin selkeä ja houkutteleva, koukuttavakin. Vaikka aluksi kauhistelin henkilöiden määrää, Eikä yksikään pelastunut on järjestelty niin tehokkaasti, että mukana pysyy juuri niin paljon kuin on tarkoituskin pysyä. Häpeän tätä joka kerta, mutta sanon sen siltikin: nautin lyhyistä katkelmista, jotka tekevät lukemisesta tavoitteellista (pelkään aina, että nykyihminen on pian kykenemätön lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan). Christien romaania lukiessaan tuntee edistyvänsä, ja minä nautin tuosta tunteesta. Ehkä välillä tuntui siltä, että tapahtumat etenivät turhankin kiihkeästi - olisin mielelläni pitkittänyt tarinaa vähäsen.
Oveluus: Takakansi lupaa taas paljon - "Christie tyrmää täysin lukijan kaikki arvailut". Niinhän siinä tavallaan käykin. Vaikka arvailu olisi jollakin tavalla osunutkin oikeaan, tapa, jolla kaikki saarella tapahtuu, ei ensimmäisellä lukukerralla selviä. Rikos- ja arvoitusromaanien kiinnostavuus perustuu minun kohdallani siihen, että omaa lukuprosessia on hauska seurata. Mitä arvailen milloinkin, ja oletetaanko minun arvaavan juuri niin? Miten toiset mahtaisivat reagoida tässä samassa kohdassa? Tämän kirjan kohdalla olisi oikeastaan ollut mitä mainiota pitää lukupäiväkirjaa ja kirjata ajatuksia ylös koko prosessin varrelta. Toisaalta kirja oli niin mukaansatempaava, että moiseen puuhasteluun ei olisi kyllä ollut inspiraatiota. 

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Abbas Khider: Kirje Munakoisotasavaltaan

Abbas Khider:  Kirje Munakoisotasavaltaan
LURRA Editions 2015 (2013)
Suom. Olli Sarrivaara
159 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Uhh.
"Näin ensimmäistä kertaa elämässäni kansan, joka vaikeni, joka ei osannut enää puhua, koska se ei löytänyt enää sanoja, joita se voisi käyttää. Hiljainen, mykkä kansa. Maa vaikeni koko päivän ajan. Tarkkailin ihmisiä, he eivät pukahtaneet sanaakaan. He kulkivat ympäriinsä kuin noiduttuina, neuvottomina ja sanattomina kuin zombit. Mitä he edes olisivat voineet sanoa? He olivat joutuneet myötäilemään yli kolmekymmentä vuotta Gaddafin arabinationalistisia oikkuja. (--) Miten kansa muka voisi yhdessä päivässä hylätä täysin kaikki vanhat vakaumuksensa ja omaksua uuden ideologian? Niinpä kansa mykistyi kertaiskulla."
Tarina eräästä kirjeestä, ja ihmisistä, joiden tarina siihen kytkeytyy.

Kudelma: Khiderin romaani on monien henkilöiden kudelma. Se on usean kertojan ääni, usean ihmisen tarina. Romaanin henkilöiyä yhdistää kirje, jonka Irakista Libyaan paennut mies on lähettänyt rakastetulleen. Kirjeiden lähettäminen on vaarallista, laitonta, riskipeliä. Alusta asti on selvää, että yhteydenpito läheisiin on vaivalloista, miltei mahdotonta. Khiderin romaani on pullollaan särkyneitä perheitä ja ihmiskohtaloita. Minulle vaikuttavimmaksi tarinaksi muodostui Latif Mohamedin tarina: se, miten pojan kuolema on suistanut koko perheen raiteiltaan, muuttanut kaikkien elämää kutsumanimiä myöten. 

Muistutus: Kun pakolaiskriisistä, -virrasta ja -vyörystä nyt paahdetaan, olisi syytä muistaa, että juuri tätä useimpien elämä on: perheitä särkyy pakoon, pakkoon ja kuolemaan. Länsimaalaisen on vaikea ymmärtää, millaisia kohtaloita pakolaisten menneisyyteen kuuluu. Ylipäätään tuntuu, ettei ihmisillä riitä ymmärrystä siihen, että pakolaiset ovat kokeneet monenlaisia traumoja. Niiden määrää, laatua ja vaikutusta on mahdoton nähdä päällepäin, mutta takaan sen, että trauma vaikuttaa. On suorastaan hassua, miten vähän mediassa ja pakolaiskeskusteluissa suhteutetaan suomalaisten ja turvapaikanhakijoiden pelkoja. Vasta tänään luin ensimmäistä kertaa jonkun todenneen, että vaikka me suomalaiset pelkäämme, pelkäävät turvapaikanhakijat vieläkin enemmän. En oikein usko, että meidän suomalaisten pelkoja voi verrata siihen, mitä sotaa ja terrorismia kokeneet mielessään pohtivat. Molemmat pelot ovat todellisia ja pitää huomioida, mutta toisinaan voisi osoittaa edes hieman lämpöä niille, joiden elämää on oikeasti jo tuhottu.

Polttava: Kirje Munakoisotasavaltaan on polttavan ajankohtainen. Mitä muuta voisi sanoa romaanista, joka käsittelee Irakia, sen ongelmia, maasta pakenevia miehiä? Kuumeisen pakolaiskeskustelun ympäröimänä odotin kirjalta ehkä jotakin muutakin kuin mitä se tarjosi. Khider ei päästä lukijaansa helpolla eikä paljasta kaikkea, ja minusta tuntui, etteivät raakuuksien taustat paljastuneet. Romaania lukiessa käy kyllä selväksi, miten rajoitettua ja vaarallista elämä arabimaissa on. Khider ei mässäile väkivallalla mutta tuo sen hetkittäin esiin. Sen sijaan on vaikea päästä jyvälle siitä, millaiset päätökset maan kaaostilaan ovat vaikuttaneet. Diktatuuri ja USA:n vaikutukset tuodaan kyllä esille. Luin tarinaa kiinnostuneena, puolestavälistä eteenpäin suorastaan ahmien, mutta kaipasin silti jotakin lisää. Kirje Munakoisotasavaltaan pakottaa toki ajattelemaan, mitä kaikkea elämä toisaalla saattaakaan olla, mutta tarjosi ainakin minulle lähinnä yksittäisiä, kiinnostavia ja kauhistuttavia tarinoita. 

Kirje Munakoisotasavaltaan on luettu myös Annelin kirjoissa.

torstai 24. syyskuuta 2015

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe



John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
WSOY 2013 (2012)
Suom. Helene Bützow
339 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oih ja aih. Söpöä ja surullista.
”Useimmat ihmiset ovat kivoja”, sanoin viimein.
”Me sanoimme aivan samaa Memorialin perheistä Gusin intensiivisimmän hoitovaiheen aikana”, Augustuksen isä sanoi. ”Kaikki olivat todella ystävällisiä. Ja vahvoja. Jumala lähettää parhaat ihmiset elämäämme juuri silloin, kun on kaikkein synkintä.”
”Tyynynpäällinen ja lanka heti tänne, koska tuosta täytyy tehdä kannustus”, Augustus sanoi, ja hänen isänsä näytti vähän harmistuneelta, mutta sitten Gus kieotoi pitkän kätensä isänsä kaulaan ja sanoi: ”Se oli vain vitsi, isä. Minähän pidän noista hemmetin kannustuksista. Ihan totta. En vain voi myöntää sitä, koska olen teini-ikäinen.”

Vakavasta sairaudesta huolimatta elämä jatkuu. On saatava olla nuori, on saatava rakastaa.

Oih! Noniin. Nyt minä sitten haluan lukea muutkin John Greenin kirjat. Yleisesti ottaen pyrin välttelemään kirjallisuutta, joka on aiheuttanut valtaisan massahypetyksen ja fanikulttuurin - esimerkiksi Houkutus ja Nälkäpeli ovat edelleen lukematta. Harry Potter -kausi minulla tietenkin on ollut, alakoulussa. Tähtiin kirjoitettuun virheeseen tartuihin ensinnäkin siksi, että ystäväni suositteli sitä minulle (osuma Kirjan vuoden haasteeseen), ja toisekseen siksi, että koen velvollisuutenani tutustua tarkemmin nuortenkirjallisuuteen (lisää alempana). Ystäväni suosituksista huolimatta en ollut ihan vakuuttunut siitä, sopisiko kirja minulle: epäilin ensinnäkin aihetta liian surulliseksi, ja toisaalta pohdin, voiko oikeasti nautinnollisia nuortenkirjoja olla. Liian moni on jäänyt viime aikoina kesken.

Söötti: Tähtiin kirjoitetun virheen tarina on söötti. Se on sopivasti siirappinen olematta liian imelä, ja se on vakava muttei kuitenkaan sorru saarnaan tai pelotteluun. Pidin Greenin romaanista monestakin syystä. Sen tarina ja tausta eivät ole liian tavallisia, vaan nuorten elämää sävyttävät oikeasti isot, vakavat, surulliset jutut. Se, että mustan huumorin ja teini-iän rakkauden taakse kätkeytyy syvällisiä tarinoita ja merkityksiä, antaa lukijalle tilaa tehdä omia päätelmiään. Greenin kirjaa on helppo lukea, se vie mukanaan, mutta samalla se herättää lukijassa paljon ajatuksia.

Uskottavuus: Edellä mainittu söötti on minulle juuri sitä, mitä Hazelin ja Augustuksen rakkaustarina on. Aikuislukijana sitä on hellyttävää seurata, vaikka jollakin tavalla tuntuu, ettei Tähtiin kirjoitetun virheen kaltaista kiihkeää sielunkumppanuutta voi kokea muuten kuin nuoruudessa (tai sitten en vain ole ollut tarpeeksi rakastunut). Teinien rakkaus on sööttiä, hellyttävää ja siirappista, ja lukiessani mietin, miten suloista olisi, että kaikki saisivat kokea nuoruudessaan tuon tunteen jonkun kanssa (minä palvoin ihastustani vain etäältä, ja siinä on ero). Sekä Hazel että Augustus liikkuvat päässäni edelleen, mikä on hyvä merkki. Green on kirjoittanut heihin jotakin aitoa teini-ikäisyyttä, joskin minusta tuntui koko ajan, että kyse on pikemminkin 14- kuin 16-vuotiaista. Hauskaa kyllä, esimerkiksi Nuori opettajatar on pitänyt nuorten keskusteluja vähän liiankin älyllisinä 16-vuotiaille. Myönnän tämän, mutta en silti pääse ajatuksesta, että päähenkilöt ovat nuoria. Ehkä en ihan hahmota sitä, että myös 16-vuotiaat ovat minua nuorempia.

Nuortenkirjabuumi: Lukijana vietän tällä hetkellä melkoista nuortenkirjabuumia. Aloitin työt - yllätys, yllätys - äidinkielenopettajana, ja huh, miten paljon minun pitääkään valmistautua kirjallisuusaiheisille tunneille. Tavallaan harmittaa, että vähäinen vapaa-aikani menee siihen, että luen työtä varten, mutta toisaalta nuortenkirjamaailmaan tutustuminen on ihan mukava velvollisuus. Kirjaihmisen työhön voisi kuulua paljon inhottavampiakin pakotteita. Mahdollisen oman ajan ja voimien mukaan yritän toki kahlata muitakin kirjoja - sekä koulu- että nuortenkirjamaailma ovat jo vihjailleet, että minä en ole enää ihan teini. Ladaromaani ei uponnut täysillä, ja Tähtiin kirjoitetun virheen päähenkilöt tuntuivat vähän liian nuorilta ollakseen 16-17-vuotiaita. Seuraavaksi tekisi mieli tarttua kirjaan, joka mahdollisimman hyvin karistaisi minut teinimaailmasta. 

Lienee turha mainita, että kirja on saavuttanut suosiota myös blogimaailmassa. Tutustua voi vaikkapa Katrin, LintusenLinnean ja Norkun arvioihin.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani

Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani
Atena 2012 (2010)
Suom. Heli Naski
271 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Vruuuum! Vauhtia.


”Mitä jos lähdettäisiin reissuun?” se kysyi.
”Mitä?”
”Lomalle. Eihän meillä ole mitään tekemistä. Lähdetään yksinkertaisesti lomalle niin kuin normaalit ihmiset.”
”Mistä sä puhut?”
”Ladaan ja menoksi.”
”Se ei ole ihan sitä mitä normaalit ihmiset tekevät.”
”Mutta voitaisiin kyllä, eikö?”
14-vuotiaiden roadtrip, nuoruuden vapautta, kaahailua, seikkailua.

Kiitetty: Olen kuullut Ladaromaanista paljon hyvää. Sen arvoa nuortenkirjana on kiittänyt muun muassa Kirsi, ja myös Maija pitää kertojanääntä uskottavana. Herrndorfin romaanilla onkin omat ansionsa: se ei esimerkiksi selittele liikoja. Ylenpalttinen konkreettisuus ja asioiden avaaminen häiritsevät minua nuortenkirjoissa tuhottomasti; aivan kuin nuoret eivät kykenisi tekemään tulkintoja ja johtopäätöksiä rivien välistä. Ehkä kaikki eivät pystykään, mutta ainakin minulle lukemisen ilo muodostuu juuri siitä, että kaikkea ei sanota ääneen.

Vauhdikas: Herrndorfin romaani etenee vauhdilla - vaikka rämällä Ladalla liikutaankin. Pintapuolisesti kyse on kahden hieman risataustaisen pojan seikkailusta, mutta kirja viittaa toki moneen syvempään teemaan. Sytyin eniten kirjan alkupuolesta, siitä, miten Maik kuvaa yksinäisyyttään ja ulkopuolisuuttaan, ja siitä, miten poikien ulkopuolisuus yhdistää heitä. Aikuislukijana romaanissa kiinnosti ehkä eniten matkan merkitys ja se, miksi matkalle ylipäätään lähdettiin. Maikilla ja Tschickillä on elämässään paljon vapautta, ehkä vähän liikaakin.

Poikamainen: Ansioistaan huolimatta Ladaromaani jää minulle etäiseksi. Romaanille olennaisinta ovat seikkailut ja tapahtumat, poikien karkumatka, enkä minä oikeastaan ole vauhdikkaan roadtrip-lajityypin ystävä. Vaikka alkupuoli saikin minut pohtimaan teoksen teemoja, pelloilla ajelut, päättömät kaahailut ja poliisien pakoilut näyttäytyivät minulle lähinnä kaoottisena yrityksenä pitää kirja juonivetoisena. En voinut olla ajattelematta, että kirja on kirjoitettu poikia varten; olisi kiinnostavaa nähdä, miten kirja siinä tehtävässä onnistuu. 23-vuotiaana on jo vaikea päästä teinin mielen sisään - minulle kirja tuntui jotenkin lapsekkaalta, mutta toisaalta olen kuullut, että kirja on uponnut yläkoululaisiin vallan mainiosti. En ehkä ollut ihan kohderyhmää, ja siksi en viihtynyt. Hyvä mieli tuli kuitenkin siitä, että sain tutustuttua yhteen 2010-luvun nuortenkirjaan. Harvat toimivat niinkään hyvin kuin tämä.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty

Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty
Otava 2005
221 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Huh. Elämässä tapahtuu raskaita asioita.
"Epätodellisuuden tunne voimistuu taas. Ei niin hauska ihminen voi kuolla. Totta kai voi. Kuka tahansa voi kuolla. Ei voi. Ihminen joka nauraa niin paljon ei voi tappaa itseään. Ihminen joka käy suihkussa, lukee kirjoja ja harrastaa seksiä, ei voi olla vaarallisella tavalla masentunut. Kyllä voi. Masennusta on monta lajia, ja jokainen niistä on vaarallinen."
Kuvaus surusta ja surutyöstä, vaietusta aiheesta.

Kokemus: Minulle Loppuunkäsitelty oli vaikuttava teos. Sen aiheet kiinnostivat: itsemurha, mielenterveys. Olen katsonut monien ihmisten - valitettavan nuorten ja itsenikin - kärsimystä vierestä, halunnut ymmärtää, mitä mielen rikkoutuminen tarkoittaa ja mitä siitä seuraa. Härkösen Loppuunkäsitelty valottaa omaisten näkökulmaa, sitä, millainen kärsimys- ja surutyöprosessi läheisen itsemurhasta seuraa. Teosta on vaikea lähestyä muuten kuin aiheensa kautta: kuten Katrikin toteaa, toisen ihmisen kokemuksia ei voi arvostella tai analysoida. Henkilökohtaista kuvausta surusta ja surutyöstä ei voi pilkkoa palasiksi, pyytää muuttamaan toisenlaiseksi, varsinkaan, kun teos itsessään on vaikuttava lukukokemus. Ahmin sen perjantaina töiden jälkeen lähes yhdeltä istumalta. Loppuunkäsitelty on helppolukuinen ja samalla vaikea, sen viehätysvoima - jos niin voi tämän kirjan kohdalla sanoa - perustuu omiin kokemuksiin siitä, että Härkösen maailma voisi aivan hyvin olla minunkin maailmani. Jollekulle olisi voinut jo käydä huonosti: ihmiset voivat pahoin.

Kysymykset: Härkösen teoksessa nautin eniten kysymyksistä. Siitä, miten kuolema herättää erilaisia mietteitä, väitteitä, syytteitä ja kysymyksiä. Suru iskee pintaan piikkeinä, kivuliaina hetkinä, vyöryy ylitse ja melkein hautaa. Vaikka Loppuunkäsitelty on kieleltään helppolukuinen teos, Härkönen herättää lukijan tietyillä ajatuksilla. Niin kuin nyt esimerkiksi yllä oleva katkelma, ajatus siitä, miten kenestäkään ei koskaan voi tietää. Maailma on hallitsematon, eikä kenenkään pahaa oloa saa vähätellä. Härkönen kirjoittaa paljon myös itsesyytöksestä, jossittelusta, joka, niin normaali reaktio kuin onkin, täyttää ajatukset. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Miten olisi pitänyt toimia, että mitään ei olisi tapahtunut? Niin Loppuunkäsitelty kuin koko maailma on karu: mitään ei olisi voinut tehdä toisin. Vaikka kuinka haluaisi, kaikkea ei voi hallita. Elämässä tapahtuu asioita, joita ei pitäisi tapahtua mutta tapahtuu silti. Muistan, kuinka lukioaikanani kirjoitin esseen kiusaamiskokemuksistani, ja sain palautteeksi seuraavaa: mieti vielä, miten kaikki olisi voinut mennä toisin. Miksi minun olisi pitänyt miettiä sellaista? Olisiko mikään voinut mennä toisin? Joskus asioiden on vain annettava tapahtua, tai sitten ne vain tapahtuvat.

Kirjailija: Luin Loppuunkäsiteltyä pitkän työviikon päätteksi (sivuhuomio: työssä sujuu hyvin, mutta alku on aina raskasta ja tekemistä suunnattomasti). Kiinnitin lukiessani huomioni siihen, miten Härkönen pohtii tekeillä olevaa romaaniansa huonoksi. Luin muutama vuosi sitten Juhannusvieraan, enkä lämmennyt sille. Loppuunkäsitelty muistutti minua siitä, että kirjailijatkaan eivät kykene aina parhaimpaansa: kirjoittaminen on heille työtä, joskus romaanit on vain saatava valmiiksi. Muu yksityinen elämä säätelee kirjailijoiden työtä ihan yhtä paljon kuin se säätelee minkä tahansa muun työn suorittamista. Lukijana kuitenkin odottaa usein saavansa parasta suoraan pöytään tarjoiltuna. Mutta mistä lopulta voi tietää, millaisissa olosuhteissa romaani on kirjoitettu? Mistä voi tietää, mikä on kirjailijan parhain saavutus senhetkisessä elämäntilanteessa? Monet asiat ovat niin suhteellisia.

Loppuunkäsitellyn ovat lukeneet esimerkiksi Katri, joka tuo esiin mielenkiintoisen havainnon lukijoiden tirkistelunhalusta, ja Krista, jolle Loppuunkäsitelty on puolestaan muodostunut tärkeäksi teokseksi kerta toisensa jälkeen.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Blogivuoteni surkein kirja

Ludovic Roubaudi: 112. Palomiesromaani
Gummerus 2006 (2004)
Suom. Lotta Toivanen
195 s.
Pisteitä: 1/5.
Tunnelma: Yäk. Ällö, seksistinen, epäonnistunut.
 "Aina kun näin kapteenin keikalla, hän toimi moiteettomasti. Hän osasi komentaa, sen suhteen ei ollut valittamista, ja hän oli totta vie hyvännäköinen. Työunivormussaan, sinisessä maastopuvussa jossa oli taskut juuri rintojen korkeudella, hän ei ollut yhtään hassumman näköinen. Minä olen aina ollut heikkona naisiin, jotka pukeutuvat miesten pukuihin. Kun näen pitkänkaarevat, hoikat sääret, jotka päättyvät paksupohjaisiin maihareisihin, minua kouraisee kummasti. Joka tapauksessa mieheksi pukeutuneessa naisessa on jotain niin kiellettyä ja perverssiä, että minun tekee aina mieleni riisua hänet."
Tyhjä, seksistinen miesfantasiaromaani: urotöitä, naisia, seksifantasioita. En suosittele.

Vihdoin: Kirjojen arvostelu - ja varsinkin pisteyttäminen - on varsin subjektiivista. Ainakaan minä en ole luonut itselleni mitään varsinaista kriteeristöä tähän puuhaan, vaan luotan lukukokemuksissani mututuntumaan. Kirjan saamiin pisteisiin vaikuttavat monet asiat, mieliala, päivä, kirjan teemoihin liittyvät omat kokemukset. Epäilemättä monet kirjat, jotka periaatteessa ovat tarjonneet yhtä mukavan lukukokemuksen, ovat saaneet minulta erilaisia pisteitä. Toiset kirjat antavat tietyllä hetkellä enemmän kuin toiset. Silti olen miettinyt, raaskinko koskaan antaa yhdelläkään kirjalle yhtä pistettä. Voiko mikään kirja olla niin epäonnistunut? Voiko jokin kirja tarjota niin mitäänsanomattoman lukukokemuksen? Roubaudin 112. Palomiesromaanin kohdalla aion olla rehellinen. Tämä kirja ei tarjonnut minulle mitään.
 
Kerronta: Palomiesromaani on tarina miehestä, joka vastustaa ajatusta siitä, että nainen voisi olla heidän johtajansa. Yllättävää kyllä Malavoien tarinaa ei tarkastella hänen näkökulmastaan, vaan kertojana on miehen työkaveri. Kertojavalinta ihmetyttää, kun kummankaan henkilön pään sisälle ei pääse: kertojasta ei selviä juuri mitään, ja Malavoie jää etäiseksi. Niin jää muuten naiskapteenikin - lukiessa tuntui siltä, että hän vain viivähti kirjassa, lähteäkseen sitten pois. Ongelmallista kirjassa on myös sen kerronta ylipäätään: alku on suorastaan hengästyttävä, kun Roubaudi selostaa erilaisia palomiestehtäviä heikolla ainekirjoitustyylillä. Tiedättehän, miten kirja-arvosteluista usein muodostuu juoniselostuksia? Sellaiselta tämä kirja minusta tuntui: tapahtumia selostettiin, hetkestä hypättiin toiseen, välillä oli dialogia, jokin miesten välinen vitsi - mutta tulkinta ja syvät merkitykset olivat unohtuneet kokonaan. Vaikka Roubaudi yrittää keskustella kirjassaan sukupuolista ja heidän tasa-arvoisuudestaan, miehet näyttäytyvät loppujen lopuksi testosteronihirviöinä, itsevarmuutta ja sankariutta uhkuvina hahmoina. Naiset - no, sen melkein voi arvata. Hienoin asia naiskapteenissa näyttää loppuviimeksi olevan se, että jämäkkä johtajatar on seksikäs. Ällöttävää - vai mitä itse sanotte yllä olevasta katkelmasta?

Tyhjä: Palomiesromaani on tyhjä niin sisällöltään kuin merkityksiltään. Siinä pohditaan miesten ja naisten välisiä eroja, seksismiä ja sitä, miten vaikeaa tosimiesten voi olla niellä se, että heitä johtaa nainen. Teemat olisivat ajankohtaisia ja kiinnostavia, ellei niitä olisi käsitelty niin poikamiesmäiseen tapaan. Roubaudin kirjan palomiespäähenkilöt retostelevat seksikokemuksillaan ja urotöillään, he hehkuvat testosteronia ja pullistelevia lihaksia. Syvemmät teemat uppoutuvat miesten toilailujen ja kaveripiirikeskustelujen alle. Jonkinlaisia suurempia merkityksiä ja tulkintoja voi löytää 30 viimeiseltä sivulta, ja hieman yllättäen romaani saa kehitysromaanin piirteitä kolmella viimeisellä sivulla. Tällainen taktiikka ei lukijaa vakuuta.

Ällö: Kaiken huipuksi Palomiesromaani on ällö. Romaanin voisi tulkita ironiseksi kuvaksi eläimellisestä lajista nimeltä miehet, mutta minusta kirja vaikutti miehille suunnaltulta harlekiiniromaanilta. Se saattaa sopia miehille, jotka eivät ole lukeneet elämässään kirjan kirjaa - Roubaudin kirja on helppolukuinen, se etenee vauhdikkaasti, siinä puhutaan töistä ja naisista. Pahinta kirjassa on kuitenkin ehkä se, miten miesten ja naisten välisiä eroja koetetaan vähentää lähettämällä Malavoie transvestiittien (vai tarkoittikohan kirjoittaja sittenkin transsukupuolisia?) luo. Jo pelkkä transu sanana kuvaa mielestäni jonkinlaista tökeryyttä, enkä tiennyt, olisiko tälle juonenkäänteelle pitänyt itkeä vai nauraa.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Paul Auster: Oraakkeliyö (100.postaus)

Paul Auster: Oraakkeliyö
Tammi 2006 (2003), Keltainen kirjasto
Suom. Erkki Jukarainen
264 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ooh! Onpa monta tasoa.
"Olin sekä mukana kaikessa ympärilläni tapahtuvassa että siitä erillään: ajelehdin kuvitelmissani vapaasti ja näin, että istuin Brooklynissa työpöytäni ääressä ja kirjoitin tästä paikasta siniseen muistikirjaan, vaikka istuin Manhattanilla kaksikerroksisen huoneiston yläkerrassa vankasti omassa ruumiissani ja kuuntelin mitä John ja Grace puhuivat ja lisäsin silloin tällöin sekaan muutamia omia käsityksiäni.Ei ole mitenkään tavatonta, että ihminen on niin omien ajatustensa vallassa että vaikuttaa poissaolevalta - mutta olennaista tässä on se, että  minä en ollut poissa. Olin läsnä, täysin mukana kaikesssa mikä tapahtui, enkä silti ollut - koska huoneisto oli lakannut olemasta autenttinen. Siitä oli tullut kuvitteellinen paikka pääni sisällä, ja minä olin siellä myös. Kummassakin paikassa yhtä aikaa. Huoneistossa ja tarinassa. Tarinan huoneistossa, josta kirjoitin yhä mielessäni."
Oraakkeliyö on kuva. Loppumaton kuva. Tiedättehän, sellainen, jossa vaikkapa joku lukee kirjaa, jonka kannessa joku lukee kirjaa, jonka kannessa joku lukee kirjaa. Romaani tarinoista, tarinoiden voimasta, menneestä ja tulevasta.

100: Huh, tässä sitä ollaan - sata postausta! Tällaista aktiivisuutta en osannut itseltäni tammikuussa odottaa.

Ensivaikutelma: Aivan ensihetkillä ajattelin, että olen löytänyt hyvän kirjan. Austerin kieltä on helppo lukea - siinäkin yhtymäkohta viimeaikoina lukemiini amerikkalaisiin. Pintatasolta helppoa, sisemmältä syvää ja tulkinnanvaraista. Lukemisen aikana ensivaikutelmani ehti kuitenkin muuttua moneen kertaa. Jo muutaman sivun jälkeen kävin epäluuloiseksi: ai tämä kertookin kirjoittamisvaikeuksissa olevasta kirjoittajasta, joka alkaakin kirjoittaa tarinaa. Oraakkeliyö sisältää monta kliseiseltäkin tuntuvaa seikkaa, joita yleensä lukiessani inhoan. En pidä kirjailijaelämän kuvauksista. En rakasta laajoja sisäkkäiskertomuksia. En pidä postmodernista tarinan hajoamisesta (vaikka Neuromaanin kummallisessa maailmassa onkin hauska seikkailla ja eksyä). Kaipaan romaanilta syvyyttä ja mahdollisuuksia useisiin tulkintoihin, mutta tarinan ja henkilöiden olemassaolon kyseenalaistaminen on minulle usein liikaa.

Mikä on totta? Niin, mikä Austerin romaanissa on totta, mikä tarinaa? Auster vetää lukijan melkoiseen alaviite- ja sisäkkäistarinavyyhteen. Lähtökohtana on kertoja-kirjailija Sidneyn oma henkilökohtainen tarina, se, miten sairaalajakso on ravistellut häntä ja miten hän toisaalta on pääsemässä eroon kirjoitusjumistaan. Toinen lähtökohta on Sidneyn kirjoittama tarina, jonka päähenkilö on hänen vastakohtansa ja silti jotenkin sama. Oraakkeliyötä lukiessa pohtii, kumpi heijastelee kumpaa, onko tarina heijastusta kirjoittajan kokemuksista vai kirjoittaja heijastusta siitä, mitä hänen romaanissaan myöhemmin tapahtuu. Kuka on kuka, mitä ennustetaan? Ennakoiko minäkertojan romaani kertojan tulevaa elämää? Alaviitteet haastavat perinteisen lineaarisen lukutavan, johdattavat lukijan eri poluille. Omat hienot sävynsä Oraakkeliyöhön tuovat kertojan tutuille sattuneet tarinat, jotka heijastelevat menneen, toden ja tulevan teemoja. On mies, joka palaa 3D-kuvankatselulaitteella takaisin menneeseen, jo kuolleiden läheisten pariin, on Sidneyn vaimo, jonka uni on omanlaisensa versio Sidneyn kirjoittamasta tarinasta.

Sanan voima: Auster pohtii romaanissaan sanan voimaa. Mitä sanoilla voi saada aikaiseksi? Voidaanko tuleva ennustaa, voiko keksitty tarina tuottaa tulevaisuuden? Mikä on menneen suhde tulevaan? Oraakkeliyö oli minulle niin monitasoinen kirja, että haluaisin lukea sen uudestaan. Se jättää miettimään ja tulkitsemaan merkityksiä (mikä on ehkä parasta, minkä romaani voi saada aikaan). Romaanin loppuun tiivistyy vielä jännitys, mutta on myönnettävä, että lopullinen ratkaisu on kehno. Sekin on sanottava, että vaikka tällä kertaa nautinkin kirjailijateemasta, sanojen ja kirjoittamisen vallasta, romaani saa nimensä vähän liian helpolla. Kyse on kirjasta, jota Sidneyn kirjoittama Nick lukee, ja vaikka lukija voikin pohtia, miten Austerin kirjoittama romaani suhteutuu noihin sisäkkäistarinoihin, nimivalinta tuntuu siltikin kömpelöltä. Romaanin muita ansiota se ei tietenkään vie pois.

Oraakkeliyöstä ovat kirjoittaneet muutkin. Satu huomauttaa ihan aiheesta, että kertojan nykytilannetta olisi pitänyt avata. Anssille Oraakkeliyö oli leikki, joka muistutti siitä, että joskus ensimmäisen tason kertomus otetaan liian vakavissaan. Nannan tekstin luettuani huomasin ensimmäistä kertaa, että kirjaa ei tosiaan ole jaettu lukuihin. Yleensä se häiritsee minua, mutta nyt en tullut ajatelleeksikaan. Tuulia piti kirjaa metkukkaana ja jakaa kokemukseni siitä, että aina monimutkaisesta kirjasta ei menekään sekaisin.

torstai 3. syyskuuta 2015

Philip Roth: Nöyryytys

Philip Roth: Nöyryytys
WSOY 2011 (2009), Aikamme kertojia
Suom. Arto Schroderus
147 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Jes! Vihdoinkin jotain luettu!

Kuten hän oli tohtori Farrille sanonut - itsekin vakuuttuneena, koska oli heidän tapaamistensa aikana parhaansa mukaan etsinyt syitä - hän oli menettänyt näyttelijäntaikansa ilman mitään syytä, ja aivan yhtä sattumanvaraisesti oli halu tehdä elämästä loppu alkanut väistyä, ainakin toistaiseksi. "Millään ei ole mitään syytä tapahtua", hän sanoi tohtorille myöhemmin samana päivänä. "Häviät tai voitat, - pelkkää sattuman oikkua. Käännekohtien todennäköisyyttä. Niin, käänne tulee ennalta arvaamatta ja vie mennessään."
 Esiintymiskammon riivaama näyttelijä, elämä on tragediaa, tragedian ainekset.

Vihdoinkin! Sirri täällä hei! Olen vihdoinkin lukenut kirjan. Kokonaisen, loppuun saakka, niin, että voin blogata siitä! Viime viikkoina kiire on syönyt kaiken lukuajan: en ole jaksanut enkä ehtinyt. Pelkkä ajatus lukemisesta on tuntunut ylivoimaiselta, ja olen kokenut velvollisuudekseni puristaa voimani uusiin töihin ja asunnon metsästämiseen. Olen luonteeltani varsin tunnollinen ja kunnollinen, ja kieltämättä nytkin tuntuu, että voisin suunnitella työurakkaani...Olisi niin paljon tehtävää, vapaa-ajallakin. Työkaverini naureskelivat tänään, että hyvä olisi, jos neljän jälkeen ei työajatuksiin enää palaisi. Joku sanoi siinä onnistuvansakin. Minä naureskelin itsekseni - olen pitänyt kahdeksaa jonkinlaisena rajana. On tietenkin hölmöä uhrata koko vuorokausi työnteolle, mutta jollakin ajalla työt on tehtävä.

Tyyli: Philip Rothiin oli helppo tarttua, koska Nöyryytys on ohut. Kiireen keskellä tiiliskivet eivät houkuttele, ja halusin saada luettavakseni jotakin sellaista, jonka saisin luettua tavoitteellisesti alusta loppuun. Tämä oli ensimmäinen Rothini, ja tykästyin kirjoitustyyliin. Nöyryytyksen kieli on yksinkertaista ja selkeää, vähän toteavaakin, juuri sellaista, mistä yleensä pidän. Lukeminen oli helppoa, vaikkakaan tulkinta aina ei - olisin kaivannut suurempaa teatteriperehtyneisyyttä. Vaikka lukeminen sivistää, kasvattaa ja avartaa, liian usein huomaa, että oma tulkintapohja ei riitä kaiken ymmärtämiseen. Se on kiinnostavaakin - eihän oikeita tulkintoja ole olemassa - mutta toisinaan tuntuu, että toisenlaisella historialla kirjan lukemisesta saisi enemmän irti. Niin kävi Nöyryytyksenkin kanssa.

Draaman kaari: Nöyryytys on jollakin tavalla ovela. Se on sekoitus proosaa ja draamaa, kirjallisuutta ja teatteria. Teatteri, näytelmät ja esiintyminen ovat olennainen osa kirjan kulisseja, ja Roth viljelee intertekstuaalisuuksia. Juuri tästä syystä en ihan päässyt mukaan; en ole ollut tiiviisti mukana teatterielämässä, enkä ole kovin perehtynyt draaman klassikoihin. Roth tekee kuitenkin varsin näkyväksi sen, että käsittelee teoksessaan juuri niitä asioita, joita klassikkonäytelmissäkin käsitellään: rakkautta, intohimoa, seksuaalisuutta, rikoksia, kuolemaa, itsemurhaa. Teos jakaantuu kolmeen osaan, draaman rakennetta jäljitellen. Teoksen loppu - no, sen saattoi arvata.

Etova: Nöyryytyksessä ja sen yksinkertaisuudessa on paljon hyvää. Se on iskevä, helposti etenevä kirja. Kirjan lukuisista aiheista esimerkiksi mielenterveysteema on kiinnostava, samoin se, miten päähenkilö itse näkee itsensä. Kerronnastakin pidin suurimman osan ajasta, mutta romaanin seksuaalisuustematiikka ei minua houkutellut. Arja ja Hanna ovat ärsyyntyneet romaanin ukkofantasioista, enkä itsekään lämmennyt vanha mies - nuori nainen -asetelmalle tai kolmenkimppakuvauksille (tietenkin mies tirkistelee kahden naisen seksiä). Korostettu seksuaalisuus oli paikoin suorastaan etovaa. En kokenut sen tuovan mitään olennaista tähän teokseen.