torstai 23. elokuuta 2018

Historiamme ei ole myöskään valkoisten heteronaisten - Bad Girls Throughout History lähinnä sipaisee naisten historiaa

Ann Shen: Bad Girls Throughout History
Chronicle Books 2016
224 s.
Pisteitä: 2/5
Historian merkkihahmoista kertovia teoksia ilmestyy kauppoihin ja kirjastonhyllyille kiivaaseen tahtiin. Vastikään lukemani Itsenäisiä naisia ei vakuuttanut minua, ja myös 50 Queers who changed the world -teoksessa oli omat ongelmansa. Siitä huolimatta suhtauduin positiivisesti Ann Shenin teokseen Bad Girls Throughout the History. Aika pian kävi kuitenkin selväksi, että tässä sisarteostensa kaltaisessa merkkihenkilökirjassa ei ollut paljoakaan sellaista, mistä olisin nauttinut. 

Tässä viisi huomiota, jotka feministisenä lukijana tein teoksesta: 

Shenin journalismi ei vakuuta 

Merkkihenkilöitä esitteleviä teoksia luettaessa on huomioitava, että kyse on journalistisista teoksista: henkilöiden esitteleminen on vaatinut valtavan työn perrehtymistä, tiedon etsimistä ja sen referoimista. Lukijalle täytyy luoda tarpeeksi kattava muttei kuitenkaan rönsyilevä kuva siitä, mitä merkkihenkilö on saanut aikaan ja mistä hänet tunnetaan. Henkilöiden valinnat on oltava perusteltavissa, ja heidän tarinansa todellisuudet on syytä varmistaa. 

Shenin teos ontuu heti kättelyssä. Teoksen avaa esittely mytologisesta Liliath-hahmosta, jonka Shen esittelee Adamin toisena, Raamatusta pois jätettynä vaimona. Lilithistä tekee badassin se, että hänen tarinaansa ei ole kirjoitettu Raamattuun. Kriittisenä lukijana jään pohtimaan seuraavia kysymyksiä: Miksi teos alkaa mytologisella hahmolla, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta? Miksi teoksen ensimmäinen kertomus painottaa kristinuskoa ja sen merkittävyyttä ihmiskunnan historiassa? Miksi Lilith on kuvattu valkoisena, vaikka ihmiskunnan oletetaan olevan kotoisin Afrikan mantereelta? Luottamukseni Shenin journalismiin kärsii heti: mistä voin tietää, ettei muissakin tarinoissa ole ripaus mystiikkaa ja legendaa? 

En tietysti voikaan. Shen luottaa kuulopuheisiin useissa teksteissä: hän viittaa siihen, mitä henkilöistä on juoruttu tai oletettu. Joskus tällainen tieto voi olla oleellista, mutta ehkä näistä sadasta henkilöstä olisi voinut kertoa varmasti paikkansapitävää tietoa. 

Osoitus heikohkosta journalimista on myös se, että Shen käyttää väärää käsitettä kirjoittaessaan teoksen ainoasta transsukupuolisesta naisesta. Termin gender dysphoria - jolla tarkoitetaan ihmisen kokemusta siitä, että hän on eri sukupuolta kuin syntymässä määritetty sukupuoli - sijaan Shen käyttää käsitettä gender dysmorphia. Dysmorphia viittaa ennemminkin epämuodostuneisuuteen ja diagnoosina kokemukseen siitä, että jokin ruumiinosa on vastenmielinen. On vähintäänkin kohtuullista olettaa, että sukupuolivähemmistöihin liittyvät käsitteet otetaan haltuun silloin, kun heistä kirjoitetaan. 


Pahan tyttöyden käsite - onko normien vastustaminen tuhmuutta?

Paha ei ole adjektiivi, jota usein liittäisimme tyttöyteen. Se konnotoi ennemminkin  poikiin, noihin pieniin velmuihin roistoihin, jotka omaksuvat korkean statuksensa uhkarohkeudella 

Mistä pahan tytön käsite sitten juontuu? Shen viittaa sillä normeja rikkoviin naisiin, jotka eivät suostu sopeutumaan niihin asemiin, joihin heidät on pakotettu, mutta alun perin ilmiössä tuskin ollut pelkästään tästä kyse. Väistämättä paha tyttö tuokin mieleen mieskatsojan fantasian naisesta, joka pyrkii olemaan tuhma ja tottelematon mutta jonka mies itse voi lopulta asettaa ruotuun ja palauttaa tuttuun asemaansa. 

Kun puhumme rohkeista yhteiskunnallisista vaikuttajista ja poliitikoista, emme puhu male gaze -katseen alla olevista seksiobjekteista vaan ihmisistä, jotka ovat itse olleet luomassa itselleen mahdollisuutta toimia kuten kuka tahansa muukin ihminen. Se, että poliittisuus ja rajojen rikkominen typistetään pahuudeksi tai tuhmuudeksi, ei kerro oikeastaan mitään yhteiskunnallisten vaikuttajien ominaisuuksista. 


Historiasta voi puhua monin eri tavoin, ja Shenin tapa on melko kapea

Esipuheessaan Shen lupaa paljon: Bad Girls Throughout History esittelee naisia ympäri maailmaa ja kaikilta ajanjaksoilta. Totuus on kuitenkin se, että reilusti suurin osa naisista on valkoisia amerikkalaisia tai englantilaisia. Historiaa tehnyt nainen saa omanlaisensa, varsin rajatun käsitteen, kun moni esitellyistä naisista kuuluu joko edellä mainittuihin kategorioihin tai on ammatiltaan klassisesti näyttelijä, tanssija, malli jne. Toki Shen on esitellyt monta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittävää henkilöä, mutta lukijana jäin silti kaipaamaan sitä, että perinteisempiä rooleja edustavat naiset olisi ruukattu rohkeasti vähemmistöön. Esimerkiksi urheilijoita ja luonnontieteilijöitä oli vain yksittäin. 

Rotu pyritään huomioimaan, mutta moni asia paljastaa, miksi Shen ei onnistu

Shenin teoksesta huomaa, että kirjoittaja on pyrkinyt ottamaan rodun huomioon ja esittelemään erinäköisiä ihmisiä. Ongelmana on kuitenkin se, että rodullistettuja naisia kuvataan jokseenkin yksiulotteisesti. Tämä ulottuu kuvien tasolle: suurimman äimistyksen minussa aiheutti Josephine Bakerin, vakoojan ja shownaisen, kuva. Shen on kuvannut naisen lähes alastomana banaanihameessa - mutta ei ole selittänyt, onko tanssi hameineen voimaannuttava vai rasistinen. Koska kuvituksen taustalla olevaan alkuperäiskuvaan ei viitata lainkaan, lukija saa eteensä vain typistetyn, stereotyyppisen, rasistisen kuvan. Bakerista on etsittävä lisää tietoa, jotta selviää, että hän on käyttänyt tanssia myös voimaantuakseen valkoisten fantasioista. 

Miessuhteet näyttelevät osaa usean naisen kuvauksessa

Kun ryhdyn lukemaan teosta historiamme merkittävimmistä naisita, minua eivät kiinnosta naisten lukuisat rakastajat, seksisuhteet tai edes naisten sukulaismiehet. Minua ei kiinnosta lukea siitä, miten nainen hallitsee kansakuntaa seksuaalisella vetovoimallaan (Shenin tulkinta Kleopatrasta), enkä välitä myöskään siitä, että naista pidetään jonkun 

Shenin kirjassa miehet saavat merkityksen jo omistuskirjoituksessa, jossa Shen kiittää äitinsä lisäksi erityisen paljon aviomiestään, joka on kestänyt häntä silloin, kun hän on ollut bad girl. Ei kovin feministinen omistuskirjoitus, vai kuinka, vaikka rakkaimpiaan toki sopiikin kiittää. Naisten elämäkertakuvauksissa nimetään myös yllättävän paljon miehiä, vaikka ainakin nimeämisen olisi voinut ihan hyvin kiertää. Jos naiset haluaa esittää toisin, jos haluaa kuvata yhteiskunnallisesti merkittäviä naisia, silloin heitä ei esitellä isiensä tyttärinä tai aviomiehensä legendaarisena rakkautena. Se, ettei miehiä mainitse nimeltä tai että heidät jättää lyhyttäkin lyhyemmistä kuvauksista pois, ei kiellä mieheyden olemassaoloa mutta korostaa sitä, että naisia ei tarvitse määrittää miesten kautta. 

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Historiamme ei ole heteroseksuaalisten cis-sukupuolisten miesten: 50 Queers who changed the world

Dan Jones & Michele Rosenthal: 
50 Queers Who Changes the World 
Hardie grant books 2017
112 s.
Pisteitä: 3/5
Historiankirjoituksessa unohdetaan usein, ettei maailmamme ole - tai ole ollut - valkoisten, heteroseksuaalisten, cis-sukupuolisten miesten rakentama. Historiamme on yhtä moninainen kuin nykyisyytemme - seksuaalisuuden tai sukupuolen moninaisuus ei ole 2000-luvun ilmiö. Tätä teemaa korostaa Dan Jonesin kirjoittama ja Michele Rosenthalin kuvittama 50 Queers Who Changes the World. 

Teos on pikkusisar niille Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirjan tyyppisille teoksille, joissa esitellään historian merkittävimpiä, omana aikanaan rohkeina esiintyneitä ihmisiä. Kuten Jonesin ja Rosenthalin teoksen nimi kertoo, 50 Queers Who Changes the World keskittyy kuvaamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia ihmisiä, jotka ovat jääneet historiankirjoihin. 

Jonesin ja Rosenthalin teos esittelee eri asiantuntija-alojen ihmisiä, mutta huomattavan moni teoksen henkilöistä on työskennellyt kulttuurialalla. Liekö taide boheemeine piireineen ollut pelastus niille, joiden identiteetti ei ole vastannut yhteiskunnan odotuksia? Teoksessa esitellään varsin vähän niitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia henkilöitä, jotka ovat luoneet uraa niin sanottujen kovien tieteiden (luonnontieteiden) alalla. Omaksi suosikikseni nousi Sally Ride, joka oli ensimmäinen amerikkalainen astronautti. 

 50 Queers Who Changes the World esittelee hyvin sekä rodullistettuja että valkoisia merkkihenkilöitä, mutta henkilövalinnat painottuvat vahvasti englanninkieliseen maailmaan. Olisikin ollut kiinnostava tietää, millä perusteilla henkilöt on valittu kirjaan - kenen maailmaa ja historiaa mainitut ihmiset ovat muuttaneet? Koska teokselle olennaista oli esitellä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia ihmisiä, useimpien kohdalla esiteltiin myös se, miten he ovat vaikuttaneet queer-kulttuuriin ja miten he ovat tukeneet vähemmistöjen oikeuksia. Tämä on varsin perinteinen tapa kuvata queer-ihmisiä; heidät nähdään vain identiteettinsä kautta. Vaikka on tärkeä kertoa, miten queer-ihmiset ovat muuttaneet yhteiskunnan asenneilmapiiriä, olisin toivonut, että seksuaali- ja sukupuoli-identiteetit olisivat jääneet varjoon ja teoksessa olisi esitelty entistä enemmän sitä, mitä henkilöt ovat urallaan tehneet. Näin olisi korostettu sitä, että seksuaali- tai sukupuoli-identiteetti ei ole ainoa tapa luokitella queer-ihmisiä, ja muistutettu siitä, että historiaa ovat olleet rakentamassa ihan tavalliset, joskin yhteiskunnan moninaisuutta edustavat, ihmiset. Lisäksi kannattaa huomata, kuten moni esimerkiksi Goodreadsissa huomauttaa, Jones mainitsee transsukupuolisten kohdalla heidän syntymänimensä ja käyttää toisinaan vääriä pronomineja, mikä on varsin loukkaavaa. Jotenkin outoa, ettei taustatyötä ole tehty sen verran, että tällaiset perusasiat osattaisiin ottaa huomioon.

Suomenkaan historia ei ole heteroseksuaalinen ja cis-sukupuolinen. Muun muassa Jani Toivola, Pentti Saarikoski, Tove Jansson, Viima Lampinen, Ari-Pekka Liukkonen, Marja-Sisko Aalto ja Saara Aalto ovat muokanneet suomalaista kulttuuria ja historiaa. Kenet suomalaisen queer-ihmisen sinä haluaisit nähdä teoksessa, jossa käsiteltäisiin ei-heteroseksuaalista ja non-binääristä historiaamme? 

torstai 16. elokuuta 2018

Novelleista ratkaisu nuorten lukemattomuuteen? Esittelyssä tuore novellikokoelma Tusina

Haanpää & Riikonen (toim.): Tusina
Art House 2018
188 s.
Pisteitä: 3/5
Äidinkielen opettajana en voi välttyä keskusteluista, joissa pohditaan ja surraan sitä, että yhä harvemmat nuoret harrastavat kirjallisuutta vapaaehtoisesti. Lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvät ongelmat puhututtavat alallamme jatkuvasti, ja niihin koetetaan keksiä kuumeisesti ratkaisuja. Viime vuosina lukutaitoon ja lukemiseen on alettu kiinnittää huomiota vähän edellisvuosia enemmän. 

Nuorten heikot lukutaidot johtavat tietenkin siihen, ettei kirjallisuudesta saa samanlaisia kokemuksia kuin mitä aiempien sukupolvien nuoret ovat saaneet: heikoimpien lukijoiden taidot eivät riitä ydinasioiden poimimiseen saati sitten symboliikan tulkitsemiseen. Kustantamoissa näkyy muutama trendi, joilla lukemiseen pyritään innostamaan: ensinnäkin on julkaistu ns. pojille suunnattua kirjallisuutta (esim. Kalle Veirton, Aleksi Delikourasin ja Jyri Paretskoin kirjat), ja toisekseen julkaistaan lyhyehköjäkin nuortenkirjoja. 

Oma lyhyiden kertomusten lajinsa ovat tietysti novellit. Niitä on kuitenkin tarjolla nuorille varsin vähän, kuten Päivi Haanpää ja Marika Riikonen toteavat tuoreen Tusina-novellikokoelman esipuheessa. Vastikään julkaistu, Art Housen kustantama novellikokoelma on suunnattu teini-ikäisille, mikä näkyy kokoelman aiheissa ja päähenkilöissä. 

Tusinan novellit yhdistyvät toisiinsa vain löyhästi - kaikki liittyvät tavalla tai toisella nuorten elämään, mutta näkökulmat, kerrontatavat ja novellien genret vaihtelevat. Teoksessa onkin tarjolla kaikenlaisia kertomuksia, mikä on ollut tekijöiden tavoitekin: samassa kokoelmassa esitellään niin kauhukirjallisuutta, romantiikkaa, spefi-kirjallisuutta ja realistisia kertomuksia. Vaikka ajatus moninaisesta, novelleja tekstilajina esittelevästä teoksesta on hyvä, tuntuu tematiikasta ja genrestä toiseen hyppiminen hieman vaivalloiselta. Monet novellikokoelmat ovat temaattisesti yhtenäisempiä, ja niin olisi ehkä voinut olla tässäkin kirjassa. 

Toisaalta Tusinan vahvuus on, että se esittelee erilaisia tarinoita eikä jumiudu tiettyyn kaavaan. Kirjailijoista osa on tutumpia kuin toiset, mutta kaikki ovat kirjoittaneet runsaasti. Omiksi novellilemppareikseni nousivat kokoelman avaava, Hannu Luntialan kirjoittama Kunnian ja omantunnon kautta, Nelli Hietalan kesäromanssikertomus Varmat merkit, Harry Salmenniemen ihmisyyttä pohtiva Ihminen sekä Magdalena Hain Elisan huone, jossa erään talon synkkä historia on muuttumassa kauhukertomukseksi. 

Tusinan novellit tuntuvat tutuilta ja turvallisilta: vaikka niiden aiheet vaihtelevat, niitä on helppo lukea. Toisaalta minua vaivasi lukiessani tunne siitä, että ainakin osa tarinoista uusintaa kertomuksia, joita on jo kerrottu toisaalla. Mike Pohjolan Mustavalkoisessa tytössä on kiinnostava idea (suru on tehnyt tytön ja tämän näön mustavalkoiseksi), mutta novellissa tapahtuu enemmän ja äkimmin kuin lukija ehtii käsitellä. Ratkaisu tulee liian äkkiä ja kömpelösti. Toinen pettymys oli Riina Katajavuoren novelli Sikavähän tähtiä, jossa Katajavuori esittää turvapaikanhakijanuoren tarinan. Novelli sisältää kaikki klassiset maahanmuuttajakertomuskliseet: perhe asuu kerrostalossa, vanhemmat eivät puhu suomea, kodissa on ahdasta ja meluisaa, Suomi näyttäytyy pakkasen ja jään maana, ja nuori on tehnyt osan matkastaan kumiveneellä (tullaanko Irakista Eurooppaan vesiteitse?). Suomen opettajana en myöskään pitänyt tavasta, jolla Katajavuori kuvaa minäkertojan kielenoppimista - se ei tuntunut uskottavalta, ja toisekseen turvapaikanhakijan voi esittää myös muuten kuin kielenoppijana. 

Toisaalla: Lastenkirjahyllyssä pidettiin kokoelman ideasta mutta pohdittiin, voiko pinnalliseksi ja draamattomaksi jääviä kertomuksia kutsua novelleiksi. Minunkin mielessäni liikkui, onko kirja laadittu mittatilaustyönä äidinkielen tunneille, jolloin tietty autenttisuus ja ilmaisuvoimaisuus voi kärsiä tavoitteiden takia. Instagramin puolella olen kritisoinut myös kannen tavutusta, joka kauhistuttaa oikeinkirjoitustuntien kanssa taistelevaa äidinkielen opettajaa. 

sunnuntai 12. elokuuta 2018

David Eagleman: Aivot - ihmisen tarina

David Eagleman: Aivot - ihmisen tarina
Atena 2018
Suom. Mari Janatuinen
Kansi: Blink Entertainment
238 s.
Pisteitä: 4/5
David Eaglemanin tietokirja Aivot - ihmisen tarina tutkii ihmisyyttä ja sen peruskysymyksiä. Mitä on tietoisuus, mitä on ihmisyys? Miten ihmisyys rakentuu aivoissamme? Miten aivomme toimivat, ja miten tulevaisuuden työkalut muuttavat niitä? 

Jos psykologia ja biologia kiinnostavat, Eaglemanin teokseen kannattaa tarttua. Aivot on yleistajuistettu, helppulukuinen kirja, jonka kuusi lukua käsittelevät aivoja ja niiden todellisuutta eri näkökulmista. Teoksen avaa luku, jossa pohditaan, keitä me olemme ja kuinka aivot kehittyvät ihmisen elinkaaren aikana. Tämän jälkeen Eagleman pohtii todellisuutta - sitä, miten aivomme nojautuvat sisäisiin malleihin, kokemuksiin ja henkilökohtaisiin havaintoihin. Lisäksi teoksessa pohditaan, mitkä systeemit ohjaavat aivojamme, miten ihminen tekee päätöksiä ja miksi aivot tarvitsevat sosiaalista kanssakäymistä. Teoksen viimeinen luku avaa tekoälyn ja tlevaisuuden tieteen tutkimusta ja pysäyttää lukijan scifimäisillä pohdinnoillaan. 

Aivoissa lukijan ei tarvitse pelätä lääketieteellisiä termejä - kieli on helppoa, ja teoreettisia pohdintoja havainnollistetaan elävästi erilaisin tutkimusesimerkein. Mari Janatuisen tekemä suomennos etenee kevyesti ja vaivatta. Psykologiaa lukiossa opiskelleena moni asioista tuntui tutulta, ja kaipsin teokseen hieman enemmän visuaalisuutta: olisin esimerkiksi mielelläni tutustunut enemmän aivojen eri osiin ja niiden tehtäviin. Eaglemanin pyrkimys esittää tietoa yleistajuisesti on selvästi vaatinut tiettyjen asioiden karsimista - esimerkiksi aivojen eri osista puhutaan vain lyhyesti ja niitä nimetään vain harvoin - mikä on kirjan kannalta hyvä mutta jättää uteliaan lukijan nälkäiseksi. 

Aivot paljastavat lukijalle monta mielenkiintoista seikkaa elimestä, joka on ihmisyytemme ja elämämme kannalta niin keskeinen. Teokseen kannattaa ehdottomasti perehtyä. Aivot - ihmisen tarina tunnetaan myös Eaglemanin tv-sarjana, jonka on tuottanut BBC.

maanantai 6. elokuuta 2018

Onko menestyvän naisen oltava poikkeuksellinen, eli miksi Elina Tuomen Itsenäisiä naisia onnistuu ja ontuu

Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia. 70 suomalaista esikuvaa
S&S 2018
155 s.
Pisteitä: 3/5
Iltasatuja kapinallisille tytöille on aloittanut buumin. Enää ei haluta vaieta naisten menestyksestä, vaan kustantamot julkaisevat kiihtyvään tahtiin kuvitettuja kirjoja, joissa nostetaan esille menestyneitä, uraa tehneitä naisia. Suomessa ilmestyy tänä syksynä kolme teosta (joista kaksi on jo kaupan), joissa tytöille ja naisille annetaan kunniaa. Olen ollut ilmiöstä innoissani, sillä naisten merkityksestä historiassa pitää puhua. Tässä postauksessa ei kuitenkaan näe ylenpalttista hypetystä. Pohdin juuri ilmestyneen, Elina Tuomen kirjoittaman ja kuvittaman Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa -teoksen avulla, mitä vaaranpaikkoja naisten representaatioissa on. 

Itsenäisten naisten idea on isosiskokirjoistaan tuttu: aukeamalla esitellään naisen kuva ja tarina. Tarinoissa korostetaan naisten omatoimisuutta ja itsenäisyyttä. Tuomi on koonnut teokseensa 70 suomalaisen naisen tarinat. Teos etenee 2010-luvulta 1800-luvulle ja esittelee sekä nykyisiä että aikaisempia vaikuttajia. Kirja täyttää tavoitteensa siinä, että se kuvaa eri tapoja olla nainen. Lukija huomaa, että aiemmin vaikuttavat naiset olivat lähinnä taiteiden alalta, kun taas nykyään naisilla on erilaisempia rooleja. 

Lukijana jäin kuitenkin odottamaan teokselta enemmän. Rehellisesti sanottuna kaipasin enemmän moninaisuutta, mikä tuntuu hassulta, kun kirjan ydinajatuksena on esitellä erilaisia tapoja olla menestyvä nainen. Esittelen seuraavaksi sitä, miksi Tuomi ei täysin poistunut kaavamaisesta tavasta kuvata naisia ja mitä kirja olisi tarvinnut ollakseen entistä intersektionaalisempi. 

Feministikään ei aina huomaa juurtuneita kielenkäyttötapoja

Vaikka Tuomi tekee teoksessaan ansiokasta työstä feminismin esille tuomiseksi ja käyttää intersektionaalisen feminismin käsitteitä yleistajuisesti, kielitieteilijänä muutamat kielelliset käytänteet ja perinteikkäät diskurssit, tässä tapauksessa puhetavat, jäivät mietityttämään minua. Itsenäisten naisten sisarkirjoja on moitittu siitä, että niitä hallitsee "Pystyt mihin vain" -diskurssi, jossa huomio ei ole niinkään tytön tai naisen omissa kyvyissä vaan siinä ajatuksessa, että kun taistelee tarpeeksi, pääsee elämässään pitkälle. Esimerkiksi Emma Irene Åströmistä Tuomi kirjoittaa, että tästä tuli perisuomalainen esimerkki siitä, miten köyhyydestä voi kamppailla tiensä ulos. Puhetapa siitä, että tarpeeksi työskentelemällä ja tarpeeksi tahtomalla, voi saada haluamansa, ei tietenkään vertaudu suoraan todellisuuteen: köyhyydestä ei todellakaan taistella noin vain pois. Kritiikki siitä, että tyttöjen oletetaan taistelevan itsensä menestykseen, on mielestäni ihan ansaittua. Minä kaipasin teokseen tavallisia naisia, tavallisia tyttöjä. Itsenäisten naisten henkilöistä monet, joskaan eivät suinkaan kaikki - ovat tai olivat hyvistä, etuoikeutetuista perheistä. Köyhien perheiden tyttöjen elämässä taas korostui se, että he voivat nousta parempaan.

Lukijana jäänkin pohtimaan sitä, miten voisimme tukea niitä tyttöjä ja muita lapsia, jotka eivät nouse huikeaan menestykseen, ja saada heidät uskomaan, että he kelpaavat sellaisenaan, ilman merkkitekoja. Tuomikin luonnehtii erästä naista poikkeukselliseksi, mikä on mielestäni pidemmän päälle vahingollista. Lapsille on opetettava, ettei menestyksekkäissä, taitavissa naisissa ole mitään poikkeuksellista - he ovat vain saaneet valjastettua omat kykynsä täyteen käyttöön. 

Mitä kirja olisi tarvinnut ollakseen entistä intersektionaalisempi? 

Intersektionaalisuudella tarkoitetaan sitä, että ihmisten eri identiteetit eivät ole toisistaan irrallisia vaan ne risteävät, kohtaavat ja vaikuttavat monikerroksisesti ihmisen elämään. Niinpä esimerkiksi naiset, jotka ovat esimerkiksi sekä rodullistettuja, vammaisia ja seksuaalivähemmistöön kuuluvia, kohtaavat enemmän syrjintää kuin ne, joiden identiteetit sopivat siihen, minkä valtaapitävät käsittävät normina. Intersektionaalisuudesta on alettu viime aikoina puhua hieman enemmän kuin ennen, sillä muutosta kaivataan. Kun tutkii tarkkaan mediaa, huomaa, ettei ihmisten representaatiot ole kovin moniulotteisia. 

Menestyviä naisia kuvaavat kirjat ovat syntyneet tarpeesta korostaa erityisesti tyttölapsille sitä, että he voivat olla mitä tahansa. Jotta lapset ja nuoret saadaan uskomaan, että he voivat toimia erilaisissa rooleissa ja ammateissa, heidän on nähtävä kuvansa muuallakin kuin yksityisessä oman kodin piirissä. Itsenäisiä naisia pyrkiikiin esittelemään moninaisia naisia ja on koettanut olla intersektionaalinen, siis huomioida sen, että naiset edustaisivat myös eri rotuja, yhteiskuntaluokkaa ja niin edelleen. 

Minä odotin Tuomen kirjalta enemmän. Naisia esitellään 70; heistä alle kymmenen on rodullistettuja. Saamelaisia naisia esitellään yksi (EDIT: joka ei tietenkään ollut 1800-luvulta, sotkin Larin Paraskeen, pahoittelut!), vaikka esimerkiksi Tiina Sanila-Aukio on kolttasaamelainen laulaja, koltansaamen kielen ja kulttuurin opettaja ja Saamelaiskäräjien puheenjohtaja - siis monessa ansioitunut vaikuttaja ja kansalainen. Romaninaisia en löytänyt teoksesta yhtään. 

Vaikka pidän erityisen tärkeänä sitä, että trans- ja muunsukupuolisia ihmisiä esitellään mediassa, omat ongelmansa liittyvät siihen, että Itsenäisiä naisia -teoksessa esitellään Viima Lampinen. Tuomi kyllä huomioi hänen identiteettinsä sukupuolettomana ihmisenä - mutta jos kyse on muunsukupuolisesta, eikö teoksen nimi ohjaa ihmisiä sukupuolittamaan Lampisen väärin? Varmaan aika monet ajattelevat vielä, että naisena syntynyt mutta muunsukupuoliseksi tai sukupuolettomaksi itsensä identifioiva ihminen on pohjimmiltaan erilainen nainen, vaikka näinhän ei ole. Muunsukupuoliset edustavat kyllä sukupuolen moninaisuutta mutta eivät välttämättä naiseuden moninaisuutta. 

Kaiken kaikkiaan Tuomi onnistuu välittämään kirjansa tavoitteen lukijalle: lukija saa tietoa menestyksekkäitten, taitavien naisten urasta ja heidän merkityksestään suomalaiselle yhteiskunnalle. Myös Tuomen tekemät kuvitukset ovat todella kauniita. Kiinnittäisin kuitenkin lukijana huomion siihen, millaisin kielellisin käytännöin naisia ja heidän elämäänsä kuvataan.


lauantai 4. elokuuta 2018

Kesälukumaraton 4.8.

Jee! Kesälukumaraton starttaa! Seuraa täällä, Instassa tai Twitterissä (@Sivutiella), miten matkani etenee!

20.00 Lukumaraton alkaa.

22.15 Sata sivua täynnä. Exiw West inspaa tällä hetkellä enemmän kuin Bourdainin Kitchen Confidential.

15.45 Zlatanin elämäkertaa, Itsenäisiä naisia, sarjakuvaa Exit Westin loput. Nelisen tuntia maratonia jäljellä, nyt luettuna 654 sivua. Ehkä yllän 800:aan?

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Väkivaltafantasioita ja rakkauden kaipuuta - runokokoelma kiusaamisesta

Tarita Ikonen: Kylmyyden monologi
Kirjokansi 2018
105 s.
Pisteitä: 5/5
Tarita Ikosen runokokoelma Kylmyyden monologi on terapeuttista luettavaa. Viimeinkin joku on osannut pukea sanoiksi sen, miltä minustakin tuntui silloin, kun minua kiusattiin. Kylmyyden monologissa puheenvuoron saa rajusti kiusattu nuori, jonka ainoa selviytymiskeino on haaveilla siitä, miten hän saattaa kiusaajansa hengiltä. 

Ikonen ei käsittele sanoja varoen vaan nimenomaan niiden voimaa painottaen. Kylmyyden monologi on kielellisesti vahvaa, vaikka voisikin olla toisinaan hiotumpaa. Ikonen tavoittaa kuitenkin osuvasti ne vähättelevät fraasit, joilla kiusattujen kokemukset jätetään omaan arvoonsa. Osa Ikosen kielitaituruutta ovat genre- ja intertekstuaalisuusleikit. Eräs runo on muodoltaan peli, jossa kiusaaja ja kiusattu pelaavat vastakkain ja jossa uhri joutuu jatkuvasti kohtaamaan epäoikeudenmukaista, sattumanvaraista väkivaltaa. Toinen runo puolestaan mukailee Isä meidän -rukousta ja muita kirkollisia tekstejä, ja Tappokysely on kyselylomakeruno, joka sanoittaa ahdistuneen, torjutun ihmisen äärimmäiset väkivalta-ajatukset. Kiusaamisrauhan julistuksessa taataan kiusaajille oikeus sanoa mitä tahansa; ylipäätään Ikosen kokoelma muistuttaa, miten paljon kiusaajia, väärintekijöitä, sympatisoidaan ja miten vähän kiinnitetään huomiota siihen, miten pahalta kiusatuista tuntuu. 

Ikosen kokoelman keskeisin teema on kosto. Kiusattu haluaa näyttää kiusaajilleen olevansa sittenkin jotakin, olevansa kaikkea muuta kuin mitä nämä väittävät. Väkivaltafantasiat ovat yksi tapa tuoda oma toimijuus takaisin. Sen osoittaa erityisen koskettava runo Tämän jälkeen kukaan ei sano, jossa runon minäkertoja haluaa toteuttaa äärimmäisen teon, jotta kiusaajat ottaisivat hänet viimeinkin tosissaan. 

tämän jälkeen kukaan ei sano
että olen hidas ja kömpelö
kun ne näkevät pommin tuhon

tämän jälkeen kun kasvoni näkyvät
tai nimeni mainitaan
kukaan ei naura enää ikinä

Kaiken uhon ja mustien ajatusten takana on kuitenkin nuori, joka kaipaa rakkautta ja haluaa olla hyväksytty. Traumaattiset kokemukset oireilevat psykosomaattisina oireina: vatsakipuna, ripulina, ruokahaluttomuutena. Myös psyyke oireilee, kun viha kääntyy itseä kohti: 

miksei äiti kertonut että joskus voi joutua pelkäämään
itseään, omia käsiään

Samalla kyse on

kehosta
jossa kukaan 
ei ole kuukausiin asunut

ja joka kuitenkin taistelee saadakseen syliä, läheisyyttä ja rakkautta. Kovan kuoren alta paljastuu herkkä, pahoinvoiva nuori. Tähän on entisenä kiusattuna hyvin helppo samastua. On vain koputettava kuoreen, jotta jokin sieltä sisältä tulisi avaamaan ja ottaisi tarjotun avun vastaan. 

Ikonen sanoittaa kokoelmassaan hyvin niitä tunteita, joita kiusattu joutuu elämässään kohtaamaan, ja niitä puhetapoja, joilla kiusaamista vähätellään. Kuten muutkin bloggaajat, kuten esimerkiksi Kirsin Book Club ja Annika, myös minäkin toivon, että mahdollisimman monet opettajat ja nuorten kanssa työskentelevät lukisivat tämän kirjan. Teos herättää varmasti hyvää keskustelua myös nuorten keskuudessa, joten sitä kannattaa suositella niille, jotka kipuilevat kiusaamisen takia, ja niille, jotka ovat käyttäneet valtaansa väärin.