sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Helttunen, Saure & Suominen: Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita

Helttunen, Saure & Suominen: Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita.
Avain 2015
264 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Aurinkoisen inspiroiva.
Mieli ja maisema. Kirjailijoiden työhuoneita on inspiroiva teos. Se avaa 23 suomalaisen kirjailijan ja runoilijan työkokemuksia, paljastaa heidän työrutiineitaan ja esittelee taidokkain valokuvin erilaisia työhuoneita. Selkeät, tiettyihin asioihin kohdennetut haastattelut tuovat joka kerta esiin rakkauden kirjoittamiseen ja usein myös lukemiseen. 

Mieltä ja maisemaa lukiessa huomaa, että kirjailijan työ on nimenomaan työtä. Vaikka osalle ammatti näyttäytyy kutsumuksensa, arkea rytmittävät kuitenkin rutiinit ja useimmilla myös järjestäytynyt työaika. Esimerkiksi Kaari Utrio ja Anja Snellman käyttävät taustoittamiseen todella, todella paljon aikaa - romaanit eivät synny harkitsematta. 

Minulle parhaan mielen tässä kirjassa toivat kirjailijoiden kirjahyllyt. Mikä määrä kirjoja! Kirjoitin Virpi Hämeen-Anttilan sitaatin itselleni ylös: "Kirjoilla vuoratut seinät ovat käsitykseni paratiisista". Harri István Mäki omisaa peräti 16 000 kirjaa! Olen aina rakastanut kirjahyllyjen ihailua, ja tämä kirja työhuonekuvineen sopii siihen mainiosti. Samalla voi tuntea huojennusta siitä, että omaa kirjahyllyä voi ihan rauhassa laajentaa - se ei mitenkään yllä kirjailijoiden mittapuulla kirjastohuoneeksi asti. 

Helttunen, Saure ja Suominen kuvaavat kirjailijan ammattia positiivisin sävyin. Minä inspiroiduin tästä teoksesta kovasti, hymyilin monta kertaa haastatelluille, jotka myönsivät pitävänsä vihkoa mukanaan ja kirjoittavansa havaintojaan muistiin. Äidinkielenopettajani kehotti minua joskus tekemään niin, ja muutamaan otteeseen olen kokeillutkin. Huomenna aion mennä vihko-ostoksille ja vallata sitten jonkin kivan paikan täältä uudesta kaupungistani. Eilen illalla ehdin jo käydä keskustelun siitä, onko pikkupojan lausahdus "en tahdo varpaanväliin hiekkaa" luova vai odotuksenmukainen.

Siitäkin kiitän Helttusta, Sauretta ja Suomista, ettei kirjassa retostella kirjailijoiden yksityiselämällä. Kuka paljastaa enemmän, kuka vähemmän, mutta teksteistä kuultaa läpi se, että haastattelut on kohdennettu kirjailijan työhön, työskentelytapoihin ja työhuoneisiin, ei siihen, mitä siviilielämässä tapahtuu. Tästä hyvänä osoituksena on se, että Johanna Venhon ja Seita Vuorelan yhteishaastattelu ei ala maininnalla Vuorelan traagisesta kuolemasta. Vasta tekstin lopussa todetaan, että Vuorela menehtyi vain kuukausi haastattelun jälkeen, vähän ennen Mieli ja maisema -teoksen julkaisua. Tämä tuntuu kovin traagiselta - varsinkin kun Vuorela kertoo, miten hänen lapsensa eivät tarvitse enää häntä niin paljon, että hän voi eri tavalla keskittyä työhönsä. Lukuseurani kanssa tulin kuitenkin pohtineeksi, miten hienoa on, että Vuorelan työtavat ja kirjailijuus on tällä tavalla tallennettu muistiin. 

Mieleen ja maisemaan on tutustuttu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi ja Kirjojen kamari

torstai 23. kesäkuuta 2016

Emilia Vuorisalmi: Sekaisin LOVEsta

Emilia Vuorisalmi: Sekaisin LOVEsta
Otava 2015
208 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Hihihi. Mä niin oon tämmönen!
On ollut ihana laittaa koti ja ruokapöytä kuntoon toista varten. Kirjoitin hänelle sikermän runoja; koko päivä on valmistettu rakkaudella. Sitä on ilmaista, niin erityistä tämä on. Häneen on helppo mutta myös turvallista rakastua. Toivon tämän kestävän.


Näin ei suinkaan kirjoita Emilia Vuorisalmi, vaan teksti on tammikuisesta päiväkirjastani. Joulukuussa olin vasta eronnut, liityin uudestaan Tinderiin, pysähdyin erään herran kohdalle ja mietin, painaisinko sydäntä. Painoin, aloitin keskustelun, rakastuin - ja puoli vuotta myöhemmin muutin hänen kotikaupunkiinsa. Vuorisalmikin kirjoittaa, että rakkaus saa ottamaan riskejä - huomaan sen itsessäni. Olisinko jossakin muussa elämäntilanteessa jättänyt opiskeluni toiseen kaupunkiin, päättänyt tehdä vuoden verran etäopintoja, hylännyt opiskelukaveripiirini? Tuskin. Mutta kuten hänellekin sanoin, rakkaus on hyvä syy kaikkeen tähän. Epäilemättä paras.

Sekaisin LOVEsta on yleistajuinen opas rakkaudesta ja parisuhteesta. Siinä kerrotaan, mitä tapahtuu, kun ihminen rakastuu, keneen rakastutaan ja millaisia ongelmia parisuhteissa usein on. 

On selvää, että tartuin tähän kirjaan, koska olen rakastunut. Olen aina halunnut oppia ymmärtämään itseäni tiedon kautta: jos olen stressaantunut, haluan tietää, mitä stressi oikeasti on, ikävän tapahtuman kohdatessa sain voimaa aiheeseen liittyvistä blogeista, ja nyt rakastuneena tekee mieli kurkistaa rakastuneisiin aivoihin. Kävin muutama viikko sitten magneettikuvissa - kaikki on hyvin - ja naureskelin kuvauksen aikana, mahtavatko lääkärit nähdä, että olen rakastunut. 

Vuorisalmen kirjassa on monta hyvää asiaa. Se on erittäin helppolukuinen: kieli on yksinkertaista ja yleistajuista, eikä tietoa ole ahdettu teokseen liikaa. Se on hyväntuulinen ja ihmistä ymmärtävä kirja, ja se saa hymyilemään. Rakastumisestani huolimatta en kuitenkaan lämmennyt tälle teokselle täysin. 

Yhden ongelman muodostaa teoksen hajanaisuus. Kaikkia alalukuja en pystynyt mielessäni perustelemaan: miksi yksi luku loppuu huomioon parisuhteen haasteista mutta seuraava ei käsittele niitä ollenkaan? Lihavoinnit keskellä tekstiä vievät huomion, varsinkaan, kun ne eivät ole johdonmukaisia. Erään kappaleen ydinasiaksi tulkitsin sen, että vanhanajan rauhallinen deittailukulttuuri pitäisi saada takaisin; tekstissä kuitenkin korostettiin, että yhdenyönjuttukin voi toimia. Luvun aloittavat kursivoidut tunnelmakatkelmat eivät nekään oikein iskeneet minuun. Odotin enemmän faktatietoa, ehkä vähän yksityiskohtaisempaa. Yleistajuisessa teoksessa lähdemerkintäkriteerit eivät ole yhtä tiukkoja kuin tieteellisessä tekstissä, mutta joitakin viittauksia olisin kaivannut.Kattava lähdeluettelo toki löytyy teoksen lopusta. Ja kuten niin monesti muuallakin yhteiskunnassa, tässäkin teoksessa korostettiin heteroseksuaalista rakkautta.

Ehkä kiinnostavinta tässä teoksessa oli lukea hormoneista ja niiden vaikutuksesta rakastuneeseen. En tosiaankaan tiennyt, että 95 prosenttia serotoniinista muodostuu suolistossa! Varsinkin kirjan alkupuoli antaa kiinnostavaa tietoa rakastuneen kehosta, kun taas loppupuolella keskitytään enemmän elämänopastyyliseen henkiseen kasvuun.

maanantai 20. kesäkuuta 2016

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

David Grossman: Sinne missä maa päättyy
Otava 2011 (2009)
Suom. Markku Päkkilä
779 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh mikä tarina!
"Hän kävelee katsomatta eteensä. Putoaa äärettömään avaruuteen. Hän on pelkkä ihmismurunen. Oferkin on pelkkä ihmismurunen. Hän ei voi jarruttaa Oferin putoamista sekunninkaan vertaa. Vaikka hän onkin synnyttänyt Oferin, vaikka hän on Oferin äiti ja Ofer on saanut alkunsa hänen ruumiistaan, tällä hetkellä he ovat kaksi pientä hiukkasta jotka leijuvat, putoavat läpi äärettömän, rannattoman, aution avaruuden. Loppujen lopuksi kaikki on pelkkää sattumaa, Ora miettii."

On huimaavaa löytää uusi kirjailija, jonka kirjoitustyyliin ihastuu. On huimaavaa löytää romaani, joka näyttää pelottavan paksulta mutta joka paljastuu todelliseksi lukuelämykseksi. On huimaavaa löytää tarina, joka rakentuu monista säikeistä, hajoaa eri suuntiin ja pitää silti kiinnostuksen yllä. Miksihän minä kirjastossa ajattelin, että Grossmanin nimi tuntuu tutulta? Pikainen googlaus sai hämmästymään: harvat ovat tätä blogeissa esitelleet. Nyt kehotan: tarttukaa Grossmaniin! 

Sinne missä maa päättyy -romaanissa on parasta sen monipuolisuus. Se on polveileva tarina, joka kertoo monen ihmisen tarinan. Se on tarina rakkaudesta ja se on tarina ystävyydestä. Se on tarina kolmiodraamasta, eroista, sydänsuruista ja odottamisesta. Se kertoo perheestä, äitiydestä, avioerosta, ensirakkaudesta. Se kertoo sodasta: lapsuudesta sota-aikaan, rakkaudesta sota-aikaan. Jos ajatteli, että terrorismi alkoi syyskuun yhdentenätoista 2001, ei kuvittele enää.

Se on kertomus Orasta, joka tutustuu sairaalassa Avramiin ja Ilaniin. Se on kertomus Oferista, Oran pojasta, jonka Ora saattaa sotaan. Se on kertomus Adamista, toisesta pojasta, ja tämän haavoittuvuudesta. Tässä romaanissa on niin monta säiettä, niin monta keskinäistä tarinaa, ja silti ne jotenkin kaikki liittyvät toisiinsa. Niitä kaikkia tekee mieli lukea.

Vahvimmin Sinne missä maa päättyy näyttäytyy tarinana äitiydestä. Oran poika Ofer palaa takaisin sotaan, ja Ora on kauhuissaan. Lukijana ei voi kuin arvailla, miten vaikeaa äitinä on kohdata jatkuvasti pelko siitä, että lapsi on sotimassa, kaukana turvallisesta. Sinne missä maa päättyy on kertomus siitä, kuinka Ora pakenee ahdistustaan vaellukselle, uskoo pakkomielteisesti siihen, että pelkoa pakenemalla hän voi pelastaa poikansa. Matkaan lähtee entinen rakastettu, jonka kanssa Ora kerii auki oman, perheensä ja Avramin historian. 

Vahvasti romaanissa kerrotaan myös sodasta ja sen vaikutuksista. Romaanista saisi enemmän irti, jos Israelin menneisyys olisi tutumpaa. Se valottaa silti sitä, miten lapset kärsivät sodasta: miten Ofer alkaa lapsena vihata kaikkia arabeja ja miten Adam vaipuu pelon keskellä neuroottisuuteen. Molemmat pojat päätyvät myös sotilasuralle, ja Ofer haluaa sotaan uudestaan. Hän muistuttaa äitiä, että kyseessä ei ole mikään leikki: toisen vahingoittamiselta ei voi välttyä. 
"Mitä sellaisen lapsen kanssa voi tehdä" Ora toistaa huulet mutrulla. Lapsen, joka hankkii omilla taskurahoillaan oranssin kierrelehtiön ja kirjoittaa siihen joka päivä lyijykynällä, montako israelilaista on jäljellä tuoreimman terrori-iskun jälkeen. Tai alkaa itkeä yhtäkkiä kesken seder-juhlan Ilanin kotona, ettei halua olla enää juutalainen, koska ne tappavat ja vihaavat meitä aina, minkä tietää siitä, että kaikki juhlapäivät liittyvät siihen."
Jotakin tästä romaanista kertoo, että vaikka se on paksu, yli 700-sivuinen, en olisi malttanut laskea sitä käsistäni. Kun jostain syystä lukemisesta oli luovuttava, ajattelin koko ajan, mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua. Kuinka Ora toimii, ajattelee ja tuntee? Miten Oferin käy? Entä miksi Avram on niin poissaoleva? Miksi Ilan on eronnut Orasta? Tämän tarinan vahvuus ovat ihmissuhteet.

Toisaalta romaani myös kompastuu näkökulmien paljouteen. Usein tapahtumat kerrotaan Oran näkökulmasta, mutta välillä kerronta vaihtuu Avramiin, yllättäenkin. Aikamuodotkin vaihtelevat, vaikka suomennos onkin upea, eheä kokonaisuus. Lopussa, kun halutaan valottaa Avramin kidutuskokemuksia, ääneen päästetään Ilan, muuten niin näkymätön hahmo. Oran kerronta on kirjassa ehdottomasti kiinnostavinta ja myös taitavimmin toteutettua. Ora, Avram, Oder ja Adam jäävät mieleen vielä pitkäksi aikaa. 

Katso Katjan, Joken ja Anitan postaukset.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Lukuviikonlopun kulku (su 21.05)

10.10 Lukumaraton alkaa.

14.10 Ensimmäiset neljä tuntia meni David Grossmanin parissa. Ihana, laaja, polveileva perhetarina Sinne missä maa päättyy on nyt luettu. En vielä tiedä, maratoonaanko vuorokauden vai ehkä koko viikonlopun. Keskittyminen on herpaantunut tasaisin väliajoin, koska stressaan naapuruston metelistä. Haluaisin saada olla kotonani rauhassa ja keskittyä lukemiseen. Kirjoihin uppoutuminen ei käy nyt ihan suunnitellusti, mutta yritän saada itseni keskittymään. Tähän mennessä olen lukenut 221 sivua.

17.10 Grossmanin jälkeen päädyin lukemaan Pertti Lassilan uusimman teoksen Armain aika. Sain sen luettua muutamaan tuntiin, mutten voi sanoa erityisemmin ilahtuneeni. Lassilan kieli on kaunista, mutta pidän itse enemmän koruttomuudesta ja hyvästä tarinasta kuin runsaasta, runollisesta kielenkäytöstä. Romaani sopisi mummolan rappusille tai laiturille luettavaksi, mansikoiden ja marjamehun kera. Kun sitä yritti lukea pahantuulisena kerrostaloyksiössä, tarina ei oikein avautunut. Toivottavasti seuraava kirja nappaa paremmin. Luettuna 368 sivua.

21.45 Suunnitelmani muuttuivat. Olen illan aikana kahlaillut sitä ja tätä, mutta stressi esti kunnollisen keskittymisen. Siirryin rauhallisempaan majapaikkaan ja jatkan nyt lukemista. Vanhataloa valitsin taas, kohta koko tuotanto luettu! Tähän mennessä luettuna 450 sivua.

12.45 Päädyin siis poikaystävälleni melupakoon, koska en jaksanut kuunnella stressaantuneena naapurin remonttia ja musisointia. Lukeminen ei edennyt suunnittelemaani tahtiin. Luin Vanhatalon Lääkärileikkiä  noin 80 sivua, kunnes kyllästyin, ja otin sen jälkeen luettavakseni Havasteen uusimman. Sitäkin luin 80 sivua suurin piirtein. Luettuna nyt 610 sivua. Keskittyminen ei ole onnistunut, mutta lueskelen nyt illan loppuun ja katsotaan, mitä saan kokoon :) Rauhallisempaa viikonloppua teille!

15.40 Nyt iltapäivällä olen saanut edettyä Havasteen uusinta vielä sata sivua. En voi kuin ihailla Havasteen kielenkäyttöä ja tyyliä! Minun makuuni Veden vihoissa on ehkä vähän liikaa yksityiskohtia - kaikilla ei ole niin merkitystä juonen kannalta, vaikkakin ehkä historiallisesti - mutta olen täysin koukuttunut Kerten tarinaan ja tahdon lukea koko sarjan. Vieläköhän tämän jälkeen on tulossa monta osaa... :) Seuraavaksi kuitenkin virkistäydyn television ja Eliittikisojen parissa. Sivuja tälle viikonlopulle kasassa 710. 

21.05 Olen katsonut urheilua, syönyt, litteroinut gradua varten, värittänyt ja viestitellyt kavereiden kanssa. Lukeminen ei ole tuntunut enää tämän hetken jutulta. Luin Havastetta vielä 20 sivua ja keskeneräistä Kinsellaa saman verran. Kahden päivän aikana on tullut lukeneeksi 750 sivua, mikä epäilemättä on enemmän kuin kahtena päivänä keskimäärin mutta vähemmän kuin normaalina 24 tunnin lukumaratonina. No, minulla on ollut totuttelemista uuden asuntoni uusiin ääniin, ja stressi on hyvä keino viemään intoa lukemiselta. Huomenna laadin itselleni opiskelusuunnitelman ja sitten luen aina, kun esseemateriaaleiltani ehdin. 

Alkutunnelmia: lukuviikonloppu alkaa

No niin. Eilisillan parhaat jalkapallo-ottelut on nyt nähty (jihaa, Espanja reiluun voittoon!), joten pääsen viimein keskittymään kirjoihin ihan kunnolla. Pitkin viikkoa olen blogissani jutellut, että maratoonaan kirjojen parissa jo nyt kesäloman alkupuolella.

Oloni on innostunut. Kaipaan rentoutumista, sillä koko eilisen päivän kuuntelin, kun yläkerran naapuri remontoi, sahasi, naputteli ja jyskytti musiikkia. Edellisenä iltana pauke ja rummutus kesti viiteen asti aamulla, ihan kiva :| Toivon tälle päivälle vähän enemmän rauhallisuutta, mutta etsin sitä ainakin kirjoista, mikäli naapuri ei vieläkään malta hiljentyä. Jo eilen illalla jänskäsin, että huomenna pääsen lukemaan! Aamulla heräilin pari kertaa ja mietin, joko nousisin lukemaan. Ihan aamuvarhaisella en kuitenkaan jaksanut aloittaa. Kello on nyt kymmenen tienoilla.

Minulla on ennätyspaljon kirjoja kesken, koska raahasin pari kesälainaa entisestä kotikaupungistanikin. Sophie Kinsellan Shopaholic to the Rescue, Rauman Seksistä ja matematiikasta, Barnesin Puhumalla paras ovat olleet jo hyvän tovin kesken. Puhumattakaan Älä huoli -teoksesta, jota olen uusinut varmaan helmikuulta asti!

Tämä lukumaraton alkaa silti David Grossmanin iki-ihanalla Sinne missä maa päättyy -teoksella. Haluan saada sen loppuun (tai en ehkä sittenkään, niin hyvä kirja se on). Voi olla, että en malta lukea muita keskeneräisiä loppuun, sillä kirjastosta olen hankkinut niin monta kirjaa, että harva pystyy samaan ensimmäisellä asuinviikollaan. Kävin myös eilen Suomalaisessa, bongasin sieltä Havasteen uusimman (miten en tiennyt, että se ilmestyy?), ja sehän oli tietysti pakko ostaa. Katsotaan miten käy, laitan itseni nyt lukumoodille ja vauhtiin! Mukavaa viikonloppua! Paetkaa tekin sadetta kirjojen ääreen.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Maratonsuunnitelmia

Ja kaikkea muuta -blogi on tämänkesäisen joukkolukumaratonin emäntä. Yhteismaraton pidetään heinäkuussa, ja aion ehdottomasti olla mukana. Hetki sitten ehätin kuitenkin kertoa, että haluan pitää myös oman alkukesänmaratonini, joten tänä kesänä tulee hikoiltua kirjojen parissa ihan urakalla.

Tosiaan: koska heinäkuuhun on vielä aikaa ja koska viikonlopun lukujärjestykseni on olematon - halleluja, vapaus! - otan hieman etuskia ja pidän oman etukäteismaratonini jo tänä viikonloppuna. Voi olla, että rentoutumisen lisäksi yritän vältellä toistaiseksi olematonta sosiaalista elämääni täällä uudessa kaupungissa: saanpahan hetkeksi ajatukseni muuhun kuin siihen, että en oikeastaan tiedä, missä muualla voisin aikaani viettää. 

Tämän viikon ajan elämäni on ollut yhtä lukemista muutenkin, joten lukumaraton sinällään ei tuo uutta arkeeni. Olen vakaasti päättänyt olla aloittamatta kesäopintoja ennen kuin olen toipunut opevuodestani: kesälomaa on pidettävä (jos olisin rikas tai vuokraa ei tarvitsisi maksaa, olisin ansainnut opettajakesäloman; koska en ole, on vähän uurastettava)! Siksi olen ollut tyhjän panttina jo hyvän tovin nyt, kun muutto on tehty ja tavarat löytäneet paikoilleen. Vaikka uusi paikkakunta mahdollistaa seikkailun, lukeminen (ja jalkapallo) ovat alkaneet rytmittää kesäarkeani. Minulla on kesken vallan loistava Sinne missä maa päättyy, jota ahmin sivu toisensa perään. Miten mukava tunne innostua tiiliskiviromaanista niin, ettei sitä malta jättää kesken!

Kävin eilen poikaystäväni kanssa kirjastossa (miten ihanaa onkaan jakaa kirjastoinnostus toisen kanssa!) ja hamstrasin itselleni luettavaa. Kehutun Blondin aion taatusti jättää tuonnemmaksi, mutta ehkä joitakin seuraavista vähän ohuemmista teoksista maltan lukea lauantaisella lukumaratonillani. Jos hyvin sattuu, käyn vielä joku päivä fiilistelemässä kirjaston uutuushyllyä ja tutkimassa, löytäisinkö sieltä jotakin must read -kahlattavaa. 

Blogger Recognition Award


Todella vaiheessa -blogissa haastettiin minutkin osallistumaan Blogger Recognition Award -haasteeseen, kertomaan oman blogin syntytarina ja antamaan vinkkejä uusille bloggaajille. Haaste on kiertänyt iät ajat ja monet blogit, joten en ryhdy salapoliisiksi selvittämään, ketä ei ole vielä haastettu. Jos haaste puuttuu, tähän saa tarttua loputkin (ja tarttukaakin oikeasti, älkääkä tehkö kuten minä, eli jättäkö osallistumasta haasteisiin, joihin annetaan yleinen haastekutsu).

Haastesäännöt: 
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi


Miten minusta tuli kirjabloggaaja?

Olen lukenut pienestä asti (yllätys). Pidin lapsena lukupäiväkirjaa (yllätys), ja pidin sitä sinikantiseen vihkoon joskus vähän myöhemminkin (yllätys). Luin ensin muiden blogeja (yllätys), minkä jälkeen pohdin hyvän tovin, uskallanko perustaa oman (yllätys). Koska halusin keskustella kirjoista ja merkitä lukukokemukseni ylös (yllätys) - jotta muistaisin lukemani kirjat ja voisin vinkata niitä nuorille koulussa - perustin blogin viime vuoden tammikuussa, ja sitten jäinkin koukkuun (yllätys). Tavallaan tuntuu tosi hassulta (oikea yllätys), että niin monen bloggaajan tarina tuntuu noudattavan samaa kaavaa. Lukeminen yhdistää.

Ohjeita aloitteleville bloggaajille

Kärsin itse pitkään ujoudesta, mitä kirjablogin perustamiseen tulee. Ajattelin, että onhan noita jo tuolla - mitä uutta pystyn blogistaniaan tuomaan? Luulisin, että lähtökohdaksi kannattaa ottaa se, mitä blogin pitäminen itselle tuottaa

Moni bloggaaja on jo kertonut, että kannattaa lukea juuri niitä kirjoja, jotka itseä kiinnostavat. Samaan kehotan minäkin. Lukemisen ilo kärsii nopeasti, jos kirjoja lukee vain siksi, että ne täytyy lukea (kirjallisuuden opinnot todistivat tämän omalla kohdallani; jos lukupiiri ei olisi ollut pakollinen, klassikoista olisi saattanut nauttia enemmänkin). Kirjablogin pitämisen taustalla on kuitenkin aina ajatus siitä, että haluaa lukea, haluaa saada lukuelämyksiä. Miksi siis kärsiä tylsien teosten parissa, jos lukupinossa kutkuttelee kiinnostavampia kirjoja? Kehotan jättämään kirjoja kesken, mikäli lukeminen ei tunnu hyvältä. Lukemisen ei tarvitse olla suorittamista.

Toisaalta aktiivisuus kirjablogimaailmassa johdattaa aika nopeasti myös sellaisiin kirjatuttavuuksiin, joihin ei olisi muuten tarttunut. Sekin avartaa kummasti. Itse olen saanut paljon iloa siitä, että olen tarttunut myös uutuuksiin: tuntuu kivalle, että voi käydä keskustelua kirjallisuuden ajankohtaisista asioista.

Epäilysten tai blogiväsymyksen aikana voi pohtia, miksi oikeastaan bloggaa. Olen itse miettinyt toisinaan, pitäisikö minun mainosta blogiani enemmän, kertoa siitä kaikille tutuilleni. Sitten olen havahtunut: suosiotako haluan? Eikö ensisijainen tavoitteeni ollut päästä keskustelemaan kirjoista ja merkitä omia lukukokemuksiani ylös?

Mediassa ja blogeissa on käyty myös paljon keskustelua siitä, etteivät kirjabloggaajien tekstit ole ammattimaisia kritiikkejä. En oikein ymmärrä, miksi kriitikot mollaavat kirjablogeja. Me emme tosiaankaan ole ammattimaisia kriitikkoja, ainakaan kaikki. Tehtävämme on eri kuin heillä, jotka tekevät kritiikkejä työkseen. Vaikka itse satunkin opiskelemaan äikänopeksi, kirjabloggaajien ei tarvitse olla millään muotoa ammattilaisia, tuntea kirjallisuushistoriaa (se on oma heikkouteni, ei voisi vähempää kiinnostaa, varsinkaan ulkomainen), käyttää sivistyssanoja tai tehdä "oikeita" tulkintoja teoksista.

Lopuksi tietysti kaikkein tärkein: kirjoista saa ja pitää olla eri mieltä. Olen monesti ihmetellyt itse, miksi en lämpene jollekin teokselle, josta monet muut ovat pitäneet. Sitä lähtee helposti puolustelemaan omaa näkemystään tai toteaa, että okei, hetki oli huono, ehkä joskus toiste...Kaikesta ei tarvitse pitää, ja sen saa sanoa. Minusta on hirvittävän mielenkiintoista lukea, miksi joku EI tykännyt jostakin kirjasta. Toisaalta on ihastuttavaa lukea niitäkin postauksia, joissa on löydetty uusia lemppareita tai palattu vanhoihin. Oma hehkutuspostaukseni tulee, kunhan saan monisatasivuisen Grossmanin  Sinne missä maa päättyy -teoksen luettua(ohos, siis kirja on monisatasivuinen eikä Grossman ;) ).

    keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

    Antti Hyry: Kurssi

    Antti Hyry: Kurssi
    Otava 1993
    157 s.
    Pisteitä: 3/5
    Tunnelma: Sunnuntainen.


    "Kuinkahan se on, kuinkahan se tapahtuu, ja mitä tapahtuu, kun minä ajattelen suomen kielellä, sillä kielellä mitä osaan, tällä kielellä, tapahtuuko siinä mitään erikoista. Kun näen hauen, joka mosahtaa, ja jää veden alle yhteen paikkaan kuin varjo, mitä siinä merkitsee, että ajattelen, ja mitä että näen, näenkö jollakin kielellä, että siinä on hauki, joutuisa petokala. Jos en osaisi mitään kieltä ja näkisin ketun jäljet hiekassa, miten sen tajuaisin, ei millään kielellä, että siinä on kävellyt tai laukannut hirvi, siinä on jäkälää, vaaleaa, jota poro syö, ja siinä lentää pyy, siinä on vaaleaa hiekkaa, jossa linnut ovat kylpeneet, siinä on polku, jota pitkin voi kävellä, miten miettisin, mihinkä se mahtaa viedä, mitä kautta tulee tuo lämmin tuuli, joka puhaltaa, ja mihin menee, mitä kautta kulkee ja mihin."

    Kaksi viikkoa sitten kerrottiin, että pitkään kotimaisessa kirjallisuudessa vaikuttanut Antti Hyry on kuollut. Tuntui siltä, että olisi aiheellista jatkaa Hyryn tuotantoon tutustumista; opintoihini kuuluneen Maantieltä hän lähti -kokoelman jälkeen en ole Hyryyn tarttunut, niin tuottelias kuin hän urallaan olikin. 

    Kurssin nappasin mukaani, kun vierailin ensimmäistä kertaa uuden kotipaikkakuntani kirjastossa. Hyryn pienoisromaani tarttui mukaan osittain siksi, että kaipasin jotakin lyhyttä lukemista, osittain siksi, että viihdekirjallisuuden jälkeen halusin jotain vakavammin otettavaa ja vielä siksikin, että kirja käsittelee koulunkäyntiä. Ensimmäinen opettajavuoteni on houkutellut tutustumaan koulumaailmaan monellakin tavalla, ja ajattelin, että opiskelumaailman kuvaukset saattaisivat herättää minussa ajatuksia. 

    Kurssi on hidastempoinen kuvaus kesästä, jona muuan nuorukainen, hän, koettaa opiskella seitsemännen (vanhan koulujärjestelmän mukainen luokka-aste) luokan asiat kesäkurssina siirtyäkseen syksyllä kahdeksannelle luokalle. Hän matkustaa pohjoisemmaksi yksityisopetukseen, kortteeraa erään perheen luona, tekee vastineeksi heinätöitä ja opiskelee päivät matematiikkaa. 

    Hyryn romaani on kuin raukea sunnuntaiaamu. Se on hidastempoinen, kuvaileva, ihmettelevä. Romaanin päähenkilöstä ei paljoa paljasteta vaan hän on vain hän: kuka tahansa nuorukainen, ehkä vähän hukassa oleva. Hän tarkkailee omaa elämäänsä ja kuvaa ajatuksiaan. Kurssi on kuvaus oppimisesta, matkasta ymmärrykseen.

    Aivan tarkalleen en päässyt Kurssiin kiinni. Pidän Hyryn hitaasta, kuvailevasta tyylistä, mutta sanomallisesti Kurssi tuntui vaikealta tulkittavalta. Eniten mieleeni jäi matka pohjoiseen, se, miten hän voi koko linja-automatkan pahoin: uusi ja tuleva keinuttaa ja pelottaa. 

    tiistai 14. kesäkuuta 2016

    Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä

    Veera Vaahtera: Onnellisesti eksyksissä
    Tammi 2012
    272 s.
    Pisteitä: 3/5
    Tunnelma: Plääh. Vähän epäuskottavaa mutta hymyilyttää toki.
     -Musta tulee sun elämänvalmentaja, Sanni sanoi. - Mä lupaan henkilökohtaisesti pitää huolta siitä, että sun gradu on syksyyn mennessä kasassa. Ensin me laaditaan sulle ohjelma, ja sä saat poiketa siitä vain, jos soitat mulle ja kysyt luvan. Ja jos sä et toimi niin kuin me sovitaan, sulle pitää miettiä rangaistus, joka tuntuu jossakin.
    Veera Vaahtera -viikkoni jatkuvat. Viime viikolla luin hömppätarpeeseeni sekä uusimman, ihastuttavan Kevyesti kipsissä että sitä edeltäneen Rakkautta, vahingossa. Mukaani tarttui myös tämä Onnellisesti eksyksissä, jossa kuvataan ikisinkun opiskelija-Emman harhailua (niin kaupungin kaduilla kuin elämässä ylipäätään). 

    Vaahtera kirjoittaa hyvin ja mukaansatempaavasti. Hänen kirjoissaan on humoristinen ote, ja monet bloggaajat ovat kehuneet Vaahteraa siitä, ettei tämän kirjoissa kohelleta ja nolata päähenkilöä jatkuvasti. Höpsöydessään Emma onkin varsin hellyttävä romaanihenkilö. 

    En silti oikein vakuuttunut tästä romaanista. Ehkä eniten tökkivät ihmissuhdekuviot ja se, miten Emma erinäisiin miehiin suhtautuu. Opettajaihastus on vähän kulunut. Janek puolestaan myöhästelee, ei tule tapaamisiin ja kohtelee Emmaa kaltoin; silti Emma romaanin lopussa toteaa kohdelleensa poikaa turhan ankarasti. Siis mitä? Janek vaikuttaa minun silmiini juuri sellaiselta hyväksikäyttävältä omaneduntavoittelijalta, jota en viitsisi kauaa elämässäni pitää. 

    Sanni on puolestaan Emman paras ystävä, mutta hän katoaa kummallisesti Amerikkaan romaanin loppupuolella, jotta juonenkäänteet saavat Vaahteran tahtomaa tilaa. Tuntuu vähän kummalliselta, ettei Emma pidä Sanniin yhteyttä, edes sen vertaa, ettei kuule tämän palanneen pikavisiitiltä takaisin Atlantin tuolle puolen. Loppuratkaisu hymyilyttää, mutta Emman ja Sannin suhdetta ei kuvata niin kuin tosielämässä ehkä kävisi. Romaanissa maistuvat vahvasti valinnat, joilla pyritään saamaan tarina tiettyyn loppuratkaisuun.

    Yksi huippu hahmo romaanissa kuitenkin on, ja se on Emman äiti. Lähetin omalle äidilleni muutaman valitun palan kuvauksista, joissa Emman äiti mainitaan. Tässä hössöttävässä mutta hyväntahtoisessa äidissä oli jotakin tuttua. :)

    Tuulian mielestä Onnellisesti eksyksissä on kepeää kesälukemista, Nina samastui Emman elämäntilanteeseen ja Paulalle kirja oli välipala.

    maanantai 13. kesäkuuta 2016

    Pikaisia päätöksiä: lomanaloituslukumaraton 2

    Tein pikaisen päätöksen. Haluan pitää lukumaratonin tällä viikolla. Se oli suunnitelmissa mutta ei suunniteltu; listasin sen kesänpiristyslistaani mutta en ollut varma, milloin ehtisin sen toteuttaa. Nyt näyttää siltä, että saan nauttia viikonlopusta itsekseni, joten aloittanen lauantaina. Jo viime vuonna aloitin lomani lukumaratonilla, joten jatkan perinnettä ja vaadin itseäni keskittymään vain kivoihin asioihin (g...u odottelisi myös, mutta odotelkoon!).

    Mitä lukumaratoniin tulee, kyse ei oikeastaan ole ajasta - ehdin kyllä lukea tänä kesänä niin paljon kuin vain huvittaa.Työni loppuivat parisen viikkoa sitten, ja olen nyt lomalla. Lauantaina elämäni muuttui, sillä vaihdoin kaupunkia rakkauden perässä. Muutaman päivän olen kalustanut uutta asuntoa, ja nyt, kun viikonloppu viimein vaihtoi arkeen, pääsin hakemaan kirjastokortin. :) Täkäläinen kirjasto on ihana, viihdyn siellä hyvin, ja kannoin jo uuteen kotiini reppukaupalla lukemista. Luulen tsekkaavani kirjaston vielä uudestaan lukumaratonia ajatellen, vaikka luettavaa oki löytyisi muutenkin (tiedättehän: ne kirjat, jotka on vaivoin saatu raahattua muuton yhteydessä uuteen asuntoon, olisivat kyllä ansainneet tulla luetuksi).

    Blogistaniassa on esitelty jo paljon tulevan (kyllä, tulevan - tällä hetkellä ilmastollisia olosuhteita ei raaski kutsua kesäksi) kesän lukusuunnitelmia. Omani ovat tekemättä - ja saattavat sellaisina pysytelläkin. Toisaalta olen tässä kuussa innostunut kirjoittamaan monentyyppisiä postauksia (tsekkaa esim. lempparit ja inhokit), joten ehkä teen vähän lukusuunnitelmiakin. Joka tapauksessa on ollut tarkoitus, että tänä kesänä ehdin lukea ja rentoutua mutta myös panostaa opiskeluun. Suomen kielen sanastolliset ja kieliopilliset rakenteet ovat tulossa enemmän kuin tutuiksi, eikö kuulostakin mielenkiintoiselta! :)

    sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

    Yhden yön kirjat, eli teokset, joita olisi kiusallista tavata uudelleen

    Tässä kevään mittaan olen palannut muutamaan otteeseen kirjoihin, jotka ovat tulleet tutuiksi jo aiemmin. Näistä lapsuus-, teini- ja opiskeluaikojen ihastuksista ei malttaisi luopua millään: välillä on unelmoitava ja sorruttava uudestaan, vaikka uusiakin rakkauksia olisi löydettävissä.

    Valitettavasti rakkauden saralla - koskipa se sitten kirjoja tai ihmisiä - ei ole aina yhtä auvoista.

    Vertasin aikanaan kuukauden luettuja kirjoja erilaisiin ihastuksiin. Tämänkertaisia inhokkeja tekisi mieli verrata kevytmielisiin heilasteluihin (ellei peräti yhdenyönjuttuihin), joiden kanssa ei vain voi synkata. Tai ehkä voisikin, jos...
    1. Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti. Tämän tyypin tuntevat kaikki. Se kuuluu niihin, joilta odottaa paljon: vähän liian hyvää ollakseen totta! Alku on makeaa, siirappista, ja tyyppi kertoo ihania, lällyjä asioita (hälytyskellojen pitäisi alkaa soida jo tässä vaiheessa). Yönkähmyssä sitä sitten huomaakin, että ei hyvänen aika, näin taitamatonko tämä onkin, ja näin huono... Rakkausromaanin resepti -tyypissä on myös vähän naistenmiehen vikaa. Monet ovat lumoutuneet, ja jälkikäteen ihmettelen, miksi. Parempaakin lukemista ovat kirjabloggaajat ansainneet.
    2. Reidar Palmgren: Sudenmarja. Tällä tyypillä on outoja fetissejä. Kirjassa mainitaan mm. keittoon ulostaminen. Sudenmarja-tyyppiin tartutaan pinnallisin vaikuttein (lukuhaaste menossa), ja seurauksethan arvaa. Sudenmarjan ja lukijan suhteessa ainakin jälkimmäinen on vaivaantunut ja toivoo, että yö ja hosuminen päättyisivät. Tämä tyyppi ei kohtele lukijaansa kauniisti, ei käytä kaunista kieltä eikä oikein suostu päättämään suhdetta ensimmäisten epäilyjen alkaessa. Tähän tyyppiin kuuluvat sekä ne kirjat että ihmiset, joita ei koskaan myöhemmin olisi toivonut tapaavansa.
    3. Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani. Koulun kingi, johon kaikki ihastuvat! Takapulpetin pojat kaveeraavat Ladaromaanin ympärillä, ja tytöt hihittelevät kirjalle sekä luokassa että käytävillä. Muotitietoisten tyttöjen joukossa ihmetellään, miten joku voi olla ihastumatta Ladaromaaniin. Siis jokaisen teinitytön unelma, eiks? Ei musta. 
    4. Katja Kaukonen: Kohina. Taiteilijasielu, jonka kanssa pitäisi synkata. Kävin kerran treffeillä, olin viestitellyt pojan kanssa etukäteen vaikka kuinka paljon ja luulin, että juttu toimisi. Mutta ei se sitten toiminutkaan. Höh :( 
    5. Sari Vuoristo: Flamingopaikka. Tähän tyyppiin en tunnusta oikeassa elämässä tutustuneeni. Flamingopaikka-tyyppiä ei jälkikäteen muista, kunnes sitten selviää, että AHAA, olemme sittenkin viettäneet illan yhdessä. Muisti palautuu pätkittäin, ja valitettavasti muistot eivät juuri mieltä ylennä.
    6. Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla. Tämä tyyppi on kohtelias ja saattelee sinut kotiovelle, jotta et eksyisi näillä kulmilla. Fiksu, luotettava kaveri, joka on kuitenkin vähän liian fiksu. Joskus on parempi olla aloittamatta syvempää suhdetta sellaiseen tyyppiin, joka saa sinut kokemaan, ettet ole yhtä fiksu ja sivistynyt kuin mitä hän vaatii.
    7. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Vadelmavenepakolaiseen tutustuin ennen blogiaikaani, ja se on yksi kirjallisista pettymyksistäni. Valitettavasti olen tutustunut tähän tyyppiin tosielämässäkin. Vadelmavenepakolaiset ovat aluksi kiinnostavia ja hyvännäköisiä, mutta kun suhde uhkaa kariutua, he eivät suostu päästämään millään irti, alkavat stalkata ja häiritsevät muuta elämää. Minä niin inhosin romaanin päähenkilöä!
    8. Laura Lindstedt: Oneiron. Tästä valinnasta olen vähän yllättynyt. "Yöni" Oneironin kanssa oli kiinnostava ja omalaatuinen, ja Lindstedtin tyyli herätti ihastusta. Mutta voi, kuten niin usein ihmissuhteissakin, joskus sitä tajuaa jälkikäteen, että oikeasti me emme sopineet toisillemme yhtään. Miten minä tuollaisesta tykkäsin? Oneiron-tyyppi on minulle se kiusallinen tapaus, johon hurmaantuu aluksi mutta jota häpeää ja kauhistelee lopuksi. Halusinko säpinää Oneironin kanssa vain, koska muillakin oli ollut?
    9. Lisa Genova: Edelleen Alice. Siis ihan totta, minä en halunnut tämän jäävän yhdenillanjutuksi! Edelleen Alice ihastutti ja kosketti, ja minun puoleltani kyse ei ollut pelkästään säätämisestä. Pelkään kuitenkin, etten voi hallita tunteitani, jos luen tämän uudestaan. Tai entä, jos kaikki kaunis onkin kadonnut väliltämme? Elokuvaan en ainakaan halua koskea. Edelleen Alice -tyyppi on päiväuneni, muisto siitä, miten kaunis yksi hetki elämässä voikaan olla (kunhan se ei jatku pidempään). Voi silti olla, että vielä jonakin päivänä hairahdan... :) 

    lauantai 11. kesäkuuta 2016

    Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

    Elämässäni jylisee. Kevyt kesämyrsky riepottelee minua, riuhtoo juureni sieltä, minne olen asettunut, ja lennättää toisaalle. Muuton, muutoksen, pakkaamisen ja uuden odottamisen ohessa on tuntunut siltä, että kaipaan lukuhetkiltäni päiväunelmia. Haluan viipyillä tarinoissa, joissa kaikki sujuu mallikkaasti, joissa rakastutaan ja ollaan onnellisia. Olen parhaillaan viettämässä Veera Vaahtera -viikkoa ja lukemassa tämän Pauliina Vanhatalonakin tunnetun kirjailijan kolmatta chick lit -kirjaa.

    Rakkautta, vahingossa kertoo Pihlasta, jonka poikaystävä on paennut Intiaan kuultuaan Pihlan raskaudesta. Pihlakin pakenee, pohjoiseen, kuten perisuomalainen tekee tarvitessaan miettimisaikaa. Romaani on höttöinen läpileikkaus eri sukupolvien naiseuteen ja äitiyteen, pienen kylän yhteisöllisyyteen ja, tietenkin, rakkauteen. Kuten Kevyesti kipsissä, myös tässä teoksessa keskeisintä on, kuka kylän miesehdokkaista sopiikaan Pihlalle parhaiten.

    Kuten Kirsi huomauttaa, Vaahteran kirjaa lukiessa kannattaa unohtaa enimmät realiteetit ja niiden kritisointi. Chick litissä asiat käyvät kuten päiväunissa: juuri niin kuin pitääkin, ehkä vähän helpomminkin. Pihla vain muuttaa, jättää yhteydenpidon ystäviinsä kertaheitolla, kerää mustikoita valtavan vauvavatsansa kanssa. Miesasettelukin on chick litille tyypillistä, eikä lopetusta ole vaikea arvata. Suurin pettymys on ehkä siinä, miten Pihlan ja ex-mies Oton välit pikkuhiljaa asettuvat. Muista juonenkäänteistä en jaksanut niinkään nipottaa, mutta tämä kuitattiin suhteellisen vähällä. Entiset väistyvät, uusia tulee tilalle.

    Vaahteran viihderomaanit ovat siitä kivoja, että ne on kirjoitettu tyylikkäästi, hyvällä kielellä. Niitä on helppo lukea, mutta ne eivät toista ainakaan joka käänteessä perinteistä chick lit -kliseistöä (mitä nyt otsikko tietysti jo paljastaa, millaisesta kirjasta on kyse). Rakkautta, vahingossa on juuri sellainen mitä kirjalta osaakin odottaa: se on rakkaustarina, kasvutarina ja helposti lähestyttävä.

    Parin Vaahtera-romaanin jälkeen uusin Kevyesti kipsissä säilyy silti suosikkinani. Sen päähenkilö ei suostunut ihan karrikoituneempaan romantiikkakirjallisuuden kuvastoon, ja Vaahtera toi esille keskivertoa enemmän hahmon muutakin tunne-elämää.

    Muualla muun muassa: Mari a, Anu, Jonna.

    torstai 9. kesäkuuta 2016

    Kirjat, jotka haluan lukea uudestaan

    Palasin kesän alun kunniaksi yhteen suosikkiteoksistani, Petri Tammisen Meriromaaniin. Tämä toteava, vakavamielisen hauska teos hurmasi minut noin vuosi sitten. Aiemmat ajatukseni löytyvät täältä. Toisellakin kerralla lukeminen ilahdutti: miten noin pieni romaani voikaan sisältää niin paljon symboleita ja kielikuvia! Meriromaani on ehdottomasti lohtukirjani.

    Kovin usein edes suosikkeihin ei tule palattua. Blogiaikanani olen lukenut uudestaan ainakin Anna-sarjan kirjoja, Glattauerin rakkauskertomukset ja Muumilaakson marraskuun. Lapsuuskirjoista palasin Spiderwickin kronikoihin ja Marian pieneen aasiin. Olen hämmentynyt siitä, kuinka monta kirjaa olen lukenut uudestaan: ehkä blogi on houkutellut nostalgisoimaan ja toisaalta tuomaan esille ajatuksia itselle tärkeistä kirjoista.

    Harvoin palaan edes suosikkeihini; sitähän aina pelkää, että sama ihana tunne ei palaakaan. Meriromaani vakuutti minut siitä, että lempikirjat ovat lempikirjoja syystä: ne ovat saaneet ja ne saavat ajattelemaan. Ei kirja samalta tunnu, muttei tarvinnekaan. Parhaista kirjoista saa uusia ajatuksia vielä sittenkin, kun teokset luulee osaavansa läpikotaisin.

    Meriromaanin uudelleen lukeminen herätti pohtimaan, mitä muita kirjoja haluaisin lukea uudestaan. Päädyin tekemään lyhyen listan

    1. Kirsti Kuronen: Paha puuska. Tämä runoteos vakuutti minut koskettavuudellaan. Pitää ottaa kesällä uudelleen tulkittavaksi. Surullisen säväyksen teokselle antaa se, että kuulin viime vuonna erään nuoren pojan traagisesta kuolemasta. Tuntuu pahalta ajatella, että Kurosen kuvaama voi olla myös totta.
    2. Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän. Tämä on epäilemättä lukuvuoteni yksi suurimmista kokemuksistani. Tarina miehestä, jonka tyttöystävä tekee itsemurhan ja joka jumittuu kehnoon suhteeseen. Haluan kirjan omaan hyllyyni, mielellään heti.
    3. Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri. Pidän Fletcherin runollisesta kielestä, ja ilahtuisin, jos hän julkaisisi lisää kiehtovia tarinoita.
    4. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu. Tämä on jonkinlainen lohtukirjani, johon palaan aina silloin tällöin.
    5. Conny Palmqvist: Hej då, allihopa. Yksi harvoista kirjoista, joka on saanut minut itkemään. Äidin syöpätaistelu on raakaa ja liikuttavaa luettavaa.
    6. Markus Zusak: Kirjavaras. Omintakeinen kertojaratkaisu, kirjat, monipuolinen ja -vivahteinen tarina. Kertomakirjallisuutta parhaimmillaan.
    7. Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James. En tiedä miksi, mutta viime aikoina olen haikaillut tämän teoksen perään. Ehkä tämä tuo mieleeni blogin alkuaikojen hienoja lukukokemuksia, vaikkei suosikkilistalle koskaan päätynytkään. Myös Harold Fryn odottamaton toivioretki on mielessäni mukavana, hymyilyttävänä lukukokemuksena.
    8. Craig Thompson: Habibi. Paras sarjakuvaromaani, jonka olen lukenut. Koskettava, avartava, omaperäinen.
    9. Petri Tamminen: Meriromaani. Vielä toisen lukukerrankin jälkeen tuntuu, että tästä teoksesta en halua koskaan luopua. Meriromaani on lohtukirjani, ja minun tekisi mieli halata sitä.
    Viime vuosien luettuja selatessani törmäsin myös muutamaan teokseen, joita en missään nimessä halua lukea uudestaan (sekä hyviin että huonoihin). Voi olla, että kirjoitan niistä vielä oman postauksensa. Millaisiin kirjoihin te palaatte uudestaan ja uudestaan? Mitkä teokset haluatte säilyttää kerran koetuissa?

    tiistai 7. kesäkuuta 2016

    Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

    Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
    Tammi 2016
    243 s.
    Pisteitä: 4/5
    Tunnelma: Hihi. Hauska!


    ”Mitä sä tarvitset?” Memmu kysyi, otti repun haltuun ja punnitsi sitä käsissään. ”Tämä on ihan sairaan raskas. Mitä sulla on täällä? Kirjaston sivupiste?
    Memmu avasi repun vetoketjun ja alkoi käydä omaisuuttani läpi.
    ”Alastalon salissa. Säkö aiot tosissasi kahlata tämän läpi?”
    ”Se on mulla kesken.”
    ”Montako sivua sä olet lukenut?”
    ”Viisi. Niin kuin mä sanoin, se on kesken.”


     Kirjaston vahtimestari rakastaa lukemista, teloo jalkansa ja kaipaa siskon mielestä piristystä. Vaahtera on kirjoittanut romaanin, jossa arvotaan, voiko introvertti seurustella - ja millaisen henkilön kanssa. Tämä kirja sopisi parhaiten aurinkoiselle kesäpäivälle, riippukeinoon tai puistolukemiseen. Käden ulottuvilla olisi hyvä olla tuoreita mansikoita, luulen.

    Vaikka Kevyesti kipsissä on viihdekirja, siitä voi löytää syvempiäkin sävyjä. Luin vastikään Vanhatalon omaelämäkerrallisen Keskivaikea vuosi -muistelman, jossa kirjailija avasi paitsi masennustaan myös omaa introverttiyttään ja hiljaisuuden kaipuutaan. Introverttiyttä kuvataankin romaanissa tarkasti, mikä tuo syvyyttä Lotan hahmoon. Välillä oikein säälittää Lotan puolesta: mikseivät muut hahmot ja yhteiskunta osaa arvostaa hiljaisuuden kaipuuta eikä antaa tilaa niille, jotka sitä tarvitsevat. Pointtinsa voi toki olla siinäkin, ettei aina kannata jäädä mukavuusalueelleenkaan.

    Viihdekirjallisuuteen kuuluvia elementtejäkin romaanista on toki helppo poimia. Kirja on viihteellinen, kevyt ja hauska, ja sellainen sen kuuluu ollakin. Lotta on, varsinkin romaanin alkupuolella, avuton nainen: onnettomuudessa jalkansa loukannut tuntuu väkisin tarvitsevan hoivaa ja piristystä elämäänsä. Lottaa lukuunottamatta henkilöhahmot tuntuvat vähin karrikoiduilta, eikä varsinkaan miesten tunne-elämää suuremmin avata. Lotan sisko Memmu taas on se tyyppi, joka patistaa etsimään parisuhdetta, ei anna Lotan pysyä mukavuusalueellaan. Memmu kuitenkin elää parisuhteessa naisen kanssa ja tuo siten viihdekirjallisuuteen ripauksen moderniutta.  

    Kevyesti kipsissä käsittelee muun viihdekirjallisuuden tapaan deittikulttuuria ja saa väkisinkin nauramaan myös omalle deittihistorialle. Lotan ja Jirin ensimmäiset treffit ovat mukavat, mutta suuret tunteet jäävät puuttumaan. Kävin itse aikoinaan kahvilla pojan kanssa, jonka kanssa olimme viestitelleet paljon ja puhuneet suht syvällisiäkin. Kun tapasimme - poika ajoi luokseni yli kaksi tuntia - tajusin jo ennen tervehtimistä, että tästä ei tule mitään. Lähtökohdat olivat hyvät ja odotukset korkealla, mutta mikään ei vain toiminnut. Täytyy sanoa, että kovin oli kiusallista...

    Loppujen lopuksi romaanissa pohditaan, pitääkö introvertin mukautua maailmaan, jossa sosiaalisia arvostetaan enemmän, vai pitääkö hänen pysytellä omalla mukavuusalueellaan. Vaahtera lähestyy aihetta parisuhdenäkökulmasta: Lotta epäröi, sopiiko hänelle paremmin rauhallinen, Lotan kanssa samankaltainen Jiri, vai Olle, joka puhkuu tarmoa ja intoa silloinkin, kun Lotta haluaisi levähtää. Kirjan koukuttavuus perustuu siihen, ettei lukija voi olla varma, millaisen henkilön kanssa Lotta lopulta haluaa elää - vai haluaako elää.

    Minä kuulun ehdottomasti Jiri-ihmisiin, ja olen oman Jirini löytänyt. Arvostan parisuhteessani sitä, että olemme samankaltaisia, että jaamme viikonloppuisin rauhallisia lukuhetkiä ja että ymmärrämme toisiamme. Maailmaa ei ole tarvinnut opetella uudestaan. On helppoa, kun useimmiten ei tarvitse patistaa itseään toisenlaiseksi kuin on, vaan toinen hyväksyy sellaisenaan. Välillä

    Vaahteran romaanissa kirjasto ja kirjat ovat sopivasti läsnä. Kirjallisuusaiheisia kirjoja lukiessa joutuu usein jännittämään, onnistuvatko intertekstuaaliset viitteet vai lässähtääkö kirja - usein kirjaviittaukset tuntuvat olevan vain tapa houkutella kirjaihmisiä ei-niin-kovin korkeakulttuurisen kirjallisuuden ääreen. Vaahteran romaaniin kirjastomiljöö kuitenkin sopii. Lotan kirjakäyttäytymisestä on helppo tunnistaa itsensä: repussa on sivukirjaston verran kirjoja, keskeneräisiä kirjoja on Pisan kaltevan tornin verran, eikä yhdestäkään lainasta malta luopua. Kirjanlukukohtaukset hihityttivätkin minua useampaan otteeseen. Vaahtera kuvaa kirjastonystäviä hyväntahtoisen humoristisesti ja mielestäni varsin osuvasti.

    Kevyesti kipsissä jätti niin hyvän mielen, että kävin jo lainaamassa lisää Vaahteraa kesälukemiseksi.

    Toisaalla: Lukulampun valossa, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjahilla

    sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

    Kesänpiristyslista

    " (--)ja se päivä oli haikea niin kuin ankeitakin ajanjaksoja aina jäähyväisten hetkellä tulee ikävä. Kun Huurna loi luokkahuoneisiin viimeisen katseen, ikkunoista paistoi kaiken kultaava aurinko. Nuhjuiset nurkat näyttivät viattoman kodikkailta, ikään kuin ne olisivat itsekin tienneet että muuten niitä muistellaan pahalla."  Petri Tamminen: Meriromaani
    Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Yksi aikakausi tuli päätökseen eilen, yksi pikkuaskel opettajanurallani, kun ensimmäinen työvuoteni päättyi kevätjuhlaan ja suvivirteen. Sain pojilta kukkia ja leivonnaisia, tytöiltä halauksia ja kiitoksia ilmaisutaidon kympeistä. Lähdin töistä haikein mielin, enkä oikein malta uskoa, että en enää palaa töihin. Loma on alkanut, ja muuttohuokailun jälkeen minua odottavat uudet haasteet (g...u). 

    Palasin tänään sukulaispojan ylioppilasjuhlilta, ja linnoittauduin saunanlämpöiseen asuntooni katsomaan Sotkamon ja Koskenkorvan pesäpallo-ottelua. Siitä mieleeni juolahtikin, että kesällä on käytävä katsomassa peli ihan oikeastikin, ja siitä puolestaan, että nyt on tehtävä kesäinen piristyslista. Kesän toiveohjelmaa laatiessani huomasin, että tässähän on oikeastaan asioita, joita haluan tehdä ja joiden parissa rentoudun: näitä kun toteuttaa, kesästä tulee eittämättä antoisa.


    Urheilijana olen ennemminkin penkkiurheilija kuin aktiiviliikkuja, mutta jalkapallon ja pesiksen katsomisen lisäksi toivon pääseväni juoksulenkille ja metsäretkelle. Uidakin pitäisi. 

    Luontoa näytän kesässä odottavan eniten: tahdon paitsi jo mainitulle retkelle, myös herätä linnunlauluun, lukea ulkona, haistella kesäsateen tuoksua, löhöillä laiturilla ja nauttia järvimaisemasta. Lisäksi on tietenkin kerättävä kesäinen kukkakimppu

    Ruoka kuuluu kesään, samoin ateria parvekkeella, mansikat tuoreeltaan ja mansikka-vuohenjuustosalaatissa, eväsretki, piknik ja mehujää hellepäivänä. Kesän velvollisuuksista mainittakoon opiskeluesseen palautus ja liian kuumassa autossa istuminen (en tiedä, miten se päätyi listalleni, mutta se tuntui välttämättömältä - ja todennäköiseltä). 

    Tekee mieli myös harrastaa kulttuuria: pitää lukumaraton, käydä kesäteatterissa, käydä keikalla, tehdä perinteinen retki Kuopioon Viinijuhlille (katsomaan Kaija Koota), ostella kirjoja kirpparilta

    Kesään kuuluu myös rentoilu ja rentoiluun leikkimielisyys: haluan tehdä juhannustaian, heittää tikkaa, koota kesäleikekirjan, keinua, pelata Mölkkyä ja Heitä sikaa ja ehkä hypätä narua ja ruutua, vaikkei niitä listassa mainitakaan. 

    Entä mitä teidän muiden kesäänne kuuluu? Mistä kesäpuuhista haaveilette? Mitä olette ehtineet jo toteuttaa?

    torstai 2. kesäkuuta 2016

    Anu Holopainen: Ihon alaiset

    Kirjoitutin ysiluokkalaisilla aiemmin keväällä pohtivia tekstejä. Yhtenä vaihtoehtona oli kirjoittaa ulkonäöstä ja kauneusihanteista: mistä ne syntyvät, mihin ne johtavat? Muutama tarttui aiheeseen, pohti itsensä hyväksymistä ja hyvältä näyttämisen pakkoa. Ulkonäköpaineet tuntuvat aiheena vähän kuluneeltakin, mutta ne synnyttävät keskustelua koko ajan. 

    Tähän keskusteluun Holopainen vastaa romaanillaan Ihon alaiset. Alan vähitellen innostua dystooppisista tarinoista, ainakin niistä, joissa kärjistetään jokin yhteiskunnallinen ongelma mutta säilytetään osa tutustakin. Ihon alaisissa ulkonäöstä on tullut entistä tärkeämpi ja moderni yhteiskunta mahdollistaa kehon muutokset. Keho on harrastus ja muokkaamisen kohde: siitä voi tehdä juuri sellaisen kuin haluaa. Enää ei tarvitse näyttää itseltään - eikä oikeastaan saakaan. Romaanin keskeisimmistä hahmoista useimmat ovat tyytymättömiä kehoonsa. PlastikPrincess lähtee ulkomaille asti, Jara odottaa täysi-ikäistymistään. Matias kannattaa luonnonmukaista ulkonäköä, mutta ei suinkaan ongelmitta. 

    Holopaisen romaani on hyvä kritiikki nykyisille kauneusihanteille. Miksi itseään ei voi hyväksyä sellaisenaan? Miksi on muututtava, oltava kaunis ja edustava? Miksi on aina sheivattava? Miksi on rakennettava klassinen, aikaa kestävä look? Aika oivaltavaa on, että vaikka Holopaisen maailmassa hahmot voivat muuttaa itseää millaisiksi tahansa, on heillä silti ihan samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin: eroja, ihmissuhdeongelmia, suorituspaineita. 

    Ihon alaisissa kiinnostavaa on myös romaanin rakenne. Se koostuu useista eri tekstilajeista: on blogikirjoituksia, kertovia tekstejä, videoiden käsikirjoitusta jäljitteleviä tekstejä. Pohdin alkuun, onko romaani liian sekava, mutta yhdistelmä toimi. Teosta on nopea lukea, ja tätä on kiva suositella nuorille. Näin e-kirjojen ja sähköistymisen aikakautena mietin sitäkin, voisiko kirjallisuuteen yhdistää multimodaalisuutta: tämä teos toimisi hyvin myös kertovan tekstin ja visuaalisen aineksen yhdistelmänä (vaikken tietenkään halua, että kertomakirjallisuus kutistuu videoiksi).

    Ainoana miinuksensa on todettava, että olisin toivonut kirjan olevan pidempi. Holopaisen luomaa mielenkiintoista maailmaa olisi tarkaillut helposti pidempäänkin. Olisin saattanut kaivata hieman syvempää pohjustusta - teksti oli rakenteeltaan helppolukuinen ja lyhyt. Tällaiseen aiheeseen voisi syventyä vielä toisen parinsadan sivun verran. Pidin muuten loppuratkaisusta: se sopi siihen, mitä teoksella halutaan sanoa.


    Anu Holopainen: Ihon alaiset
    Karisto 2015
    202 s. 
    Pisteitä: 4/5
    Tunnelma: Vau. Jännää.

    Tehokas toukokuu

    Huhtikuun jälkeen voivottelin, ettei lukemiseni edennyt. Aloitin kirjoja, mutta jätin niitä kesken samaa tahtia. Toukokuussa ryhdistäydyin, ja kirin 11 teoksella kiinni matkaa viimevuotiseen (olen silti hyvän tovin perässä, koska viime vuonna olin lukenut toukokuuhun mennessä hurjat 51 kirjaa, nyt 44).

    Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa ja Joka seitsemäs aalto palauttivat minut aiemmin koetun rakkaustarinan pariin. Viihdyin, vaikka jälkimmäinen osa vähän lässähtikin.

    Vanhatalon Korvaamaton oli synkkää mutta taidokasta luettavaa, ja juuri luettu Keskivaikea vuosi sai toivomaan, että Vanhatalo saisi kaipaamansa menestyksen. Pitää ottaa Pitkä valotusaika lukulistalle.

    Hiltusen tyyli vakuutti minut, ja nautin Sysipimeästä kovasti. Toinen osa on jäänyt jumiin - yksi sen juonenkäänteistä muistuttaa minua omasta menneisyydestäni vähän liikaakin. Jokisen Rahtari puolestaan oli kevyempää mutta silti mielekästä lukemista.

    Lähteenmäen Nutcase oli hienoa, vähnä erilaista nuortenkirjallisuutta, ja Havaintoja parisuhteesta hihitytti parisuhteemme kumpaakin osapuolta.

    Lisäksi luin yhden näytelmän, Rakkaudesta minuun, jonka raadollisuus kosketti, ja yhden sarjakuvan, jonka still-kuvat saivat haukkomaan henkeä. Lisäksi luin Rauanjoen Jonakin keväänä herään, mutta viivyttelin postauksen kirjoittamista, ja lopulta ajatukseni jäivät.

    Entä mitä seuraavaksi? Kokonaisen äikänopevuoden jälkeen olen taas palaamassa opiskelijaksi, ja kevätkiireiden hellitettyä olen ehtinyt aloittaa graduakin. Lisäksi olen jälleen muuttamassa: on lähdettävä sinne, missä rakkauskin asuu. Viimeajat olen asunut kaksiossa, mutta nyt minua odottaa vähän pienempi yksiö. Tjaa, minneköhän saan kirjahyllyni sopimaan...mutta odotan innolla aurinkoisia säitä ja sitä, että pääsen lukemaan parvekkeelle! Miten teidän toukokuunne meni, ja mitä on odotettavissa alkukesän lukemistoon?

    keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

    Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

    Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi
    S&S 2016
    236 s.
    Pisteitä: 5/5
    Tunnelma: ...niin. Aihe vetää hiljaiseksi.
    Kuuntele: Johanna Kurkela - Ingrid
    "Mielessäni pyörii mahdollisuus, että koko masennukseni on suurta huijausta. Liioittelinko vastaanotolla? Se mitä kerroin on kyllä periaatteessa totta, mutta ääneen lausuttuna selostus kuulosti hälyttävältä. En varmaankaan puhunut riittävästi hyvistä päivistä. Niitäkin on, vaikka ne jatkuvat harvoin hyvinä iltaan asti.
            Huijaamisen ajatus lohduttaa ja kannattelee minua. Jos ainoastaan teeskentelen masentunutta, minulla on sairauteen valtaa. Minun tarvitsee vain lakata pelleilemästä, ja olen taas normaali."
    Kertomus siitä, kun enää ei jaksa.

    Kun tarttuu taitavasti kirjoitettuun, kiinnostavista teemoista kertovaan omaelämäkerralliseen teokseen ja lukee kirjailijan kärsineen menestyspaineista, tuntuu vähän kummalliselta, että niin voi olla. Ensinnäkin siksi, että liian harvoin tulee ajateltua, että luovan alan ammattilaiset - ja ehkä varsinkin he - kärsivät suorituspaineista ja menestymisen halusta (niin, niin, eihän sitä työtä vain itseä varten tehdä, tietenkään). Enemmän sitä hämmästyy kuitenkin siksi, että Keskivaikean vuoden kaltaista teosta lukiessa on vaikea uskoa, ettei Vanhatalosta pidettäisi tai häntä arvostettaisi. Keskivaikea vuosi on tarkka, rohkea ja henkilökohtainen kuvaus keskivaikeasta masennuksesta, mielenterveydestä ja vanhemmuudesta. 

    Hakeudun aika ajoin tällaisten mielenterveyskirjojen pariin. Aihe kiinnostaa minua. Keskivaikeaa vuotta luin iltana, jolloin sitä ei ehkä olisi kannattanut lukea: läheiseni kamppaili jaksamisensa kanssa, ja itsestänikin tuntui uuvuttavalta. Alun masennuskuvaukset ovat aika rankkaa luettavaa, ja vaikka teoksen pääsävy onkin toiveikas, valoisa, Vanhatalo käsittelee niin syviä teemoja, ettei kirjasta pääse tunteetta. Itkin ihan väkisin. 

    Vanhatalon sairastumiskuvaus tuntuu monella tavalla tutulta. Ei ole yllättävää, millaisia piirteitä kirjailija itsestään paljastaa, kun pohtii niitä ihmisiä, joiden tietää sairastuneen masennukseen. Keskivaikeassa vuodessa käsitellään menestymisenhalua, perfektionismia, itsensä hyväksymistä (tai sitä, että ei oikein osaa hyväksyä), kiirettä, vähäistä omaa aikaa. Monesta piirteestä tunnistin itseni. Erityisesti minua kosketti se, miten Vanhatalo alussa pohtii, että lievä masennus on vähän kuin flunssaan sairastuisi: se ei oikeastaan tunnu olevan sairaus ollenkaan, eikä siitä pitäisi valittaa. Miten usein sitä omaa oloaan vähättelekään! Ei tässä nyt mitään, pakko jaksaa, eihän minulla mitään hätää ole. Miksi omaa heikkouttaan - tai ei edes oikeastaan heikkoutta vaan tunteita tai oloa tai sairautta - saa näyttää? 

    Keskivaikeassa vuodessa masennus näyttäytyy paitsi kyvyttömyytenä olla luova myös äitinä olemisen vaikeutena. Vanhatalo puhuu aiheesta, josta ei paljon puhuta: siitä, että äitiä väsyttää, siitä, että äiti ei aina jaksa olla hyvä vanhempi. Minä en osannut tähän teemaan samastua, mutta uskon, että Vanhatalon sanoilla voi olla paljonkin annettavaa niille, jotka ovat kokeneet saman väsymyksen. 

    Vanhatalon teos on myös teos kirjoittamisesta. Se kertoo siitä, miten asioiden ajatteleminen ei aina auta, mutta se, että ne kirjoittaa ylös, saattaa auttaakin. Olen tehnyt samaa koettuani rankkoja asioita. Halusin muistaa, halusin käsitellä asiaa, ja vähitellen huomasin, että pystyin paremmin ja paremmin sanallistamaan sitä, mikä tuntui aluksi täysin sanattomalta. Samoin olen huomannut, että aito rakkaus ja toisen ihmisen lämpö heijaavat pahaa oloa pienemmäksi. Tuntuu hyvältä, että Vanhatalo luo lukijaansa valoa. 

    Toisaalla Keskivaikean vuoden ovat lukeneet esimerkiksi Omppu, Katja ja bleue.