maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuosi 2018 - kooste luetuista



Vuosi 2018 on ollut epäilemättä paras lukuvuoteni. Olen lukenut paljon - siis PALJON. Toisinaan minusta on tuntunut, etten ole paljon muuta tehnytkään, mutta toisaalta, miksi minun tarvitsisikaan. Lukeminenhan on parasta!

Vuonna 2018 luin yhteensä 167 teosta, mikä lienee henkilökohtainen ennätykseni. Luin paljon ja kaikenlaista, ja tässä lyhyt kooste genreistä, joita tänä vuonna luin: 

romaaneja 46 kpl
tietokirjallisuutta 35 kpl
ya-kirjallisuutta 16 kpl
lastenkirjoja 24
runokokoelmia 12 kpl
esseekokoelmia 4 kpl

Vuoden parhaimpia teoksia olivat Rachel Cuskin Ääriviivat, Saara Turusen Sivuhenkilö, Tomi Adeyemin Children of Blood and Bone, Yaa Gyasin Homegoing ja Min Jin Leen Pachinko. 

Viisi tähteä annoin peräti 33 kirjalle, joten vallan onnistuneesti olen lukemistoani valinnut. Kaksi kirjaa saivat kyseenalaisen kunnian olla yhden tähden kirjoja. Nämä olivat varsin rasistinen lastenkirja Tulikärpäset ja muuten kovin höttöinen, kliseisiä ilmauksia käyttävä Johda tunteita, menesty työelämässä

Vuoden suurin saavutukseni lienee se, että liityin Instagramiin, jossa olen viihtynyt osana Bookstagram-yhteisöä vallan mainiosti. IG:hen liityttyäni en ole enää kirjoittanut jokaisesta lukemastani teoksesta blogiin - olen tehnyt sen linjauksen, että kirjoitan täällä niistä teoksista, jotka vaativat pidemmän analyysin. Harvakseltaan päivitän kirjakuulumisiani myös Twitteriin.

Haasteisiinkin olen tänä vuonna osallistunut. Helmet-haasteeseen osallistuin tuttuun tapaan, mutta kaikista lukemistani kirjoista huolimatta en saanut täytettyä kaikkia kohtia. Vastikään tein koosteen Ompun #runo18-haasteeseen.

Loin myös oman haasteeni, #readyourselfmentalhealth-bingon, jossa bingoruudukon avulla luetaan mielenterveysaiheista kirjallisuutta. Varsinkin IG:ssä olen tuonut esiin mielenterveysaiheita, ja halusin korostaa teeman tärkeyttä myös lukuhaasteella. Bingoilu jatkuu aina toukokuulle asti, joten vielä ehdit hyvin mukaan!

Vuonna 2018 osallistuin elämäni ensimmäiseen bloggaajamiittiin, ja kävin ensimmäistä kertaa kirjamessuilla bloggaajana. Oli lystiä tavata kollegoita! Tämä vuosi onkin ollut tutustumisvuosi: olen tavannut monia bloggaaja- ja bookstagrammaajakollegoita ja saanut uusia ystäviä kirjapiireistä. Kiitos teille! <3 

Miten teidän vuotenna sujui, ja mitä odotatte ensi vuodelta? 

sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Rytisalon Rouva C:ssä kirjailija-feministi Canth typistyy vaimoksi ja äidiksi

Parisen vuotta sitten ihastuin Minna Rytisalon Lempiin. Ylistin häntä tuolloin näin: 
Rytisaloa on kiitettävä kauniista, liukuvasta ja soljuvasta kielestä. Kirjailijan tyyli on aforismimainen, ja monta virkettä voisi tästäkin teoksesta poimia muistiin. Lempi solahtaa sujuvasti nykyiseen, sota-aikaan sijoittuvaan kirjallisuuteen ja tarjoaa siihen jotakin persoonallista ja kaunista.
Väistämättäkin innostuin, kun kuulin, että Rytisalon toinen teos käsittelisi kenties Suomen kuuluisinta feministiä, Minna Canthia. 

Rouva C. ei kuitenkaan vetänyt minua puoleensa Lempin tavoin. Ostin sen innokkaana heti kirjan ilmestyttyä, mutta teoksen aloittaminen viivästyi viivästymistään. Olin odottanut teosta yhdestä  Suomen ensimmäisistä naispuolisista kirjailijoista, teosta feminismistä, kannanotoista ja poikkeuksellisen rohkeasta naisesta. Mitä sain käsiini? Teoksen, jossa kirjailija-feministi typistyy pääasiassa äidiksi ja vaimoksi. 

Rouva C. on kyllä sievä tarina. Se kertoo Canthista tarinan, josta ei usein puhuta hänen yhteydessään. Rytisalon teos on kaunokirjallinen kuvaus Minnan ja Ferdinandin, edellisen opettajan, välisestä suhteesta ja avioliitosta, rakkaudesta ja ajalleen epätyypillisen tasa-arvoisesta parisuhteesta. Se on Lempin tapaan kauniisti kirjoitettu, runollisuutta etsivä teos, jossa on lukijalle tarpeeksi tuttua mutta kielellisesti paljon uutta. 

On kuitenkin suuri Mutta. 

Canth tunnetaan Suomessa erityisesti naisasianaisena, feministinä, ensimmäisenä suomenkielisenä naisjournalistina ja naiskirjailijana. Hän on yksi harvoista naisista, jotka tunnetaan Suomessa ja maailmalla siitä, mitä hän on työurallaan tehnyt. 

Onkin mielestäni kyseenalaista kirjoittaa Canthista romaani, jossa hänet sokeroidaan rakastuneeksi nuoreksi, miehensä kautta määrittyväksi naiseksi, vaimoksi, äidiksi. Canthin elämässä olennaisinta ei mielestäni ole se, että hän löysi kenties sopivan, hyväksyvä puolison itselleen, vaan ennemminkin se, miten hän, kaikesta kärsimyksestään ja seitsemästä lapsestaan huolimatta, pystyi menestymään työurallaan, olemaan poliittinen tai ainakin mielipidevaikuttaja, ajamaan naisasiaa ja kirjoittamaan useita kantaaottavia, yhteiskunnallisia teoksia. 

Rouva C:ssä Canthin aattellisuus ja toisaalta myös edistyksellisyys lähinnä vilahtelevat. Romaani jäsentyy Canthin elämässä tapahtuneiden keskeisten perhe-elämämuutosten mukaan: on opiskelujakso, suhde Ferninandin kanssa, keskenmeno, ensimmäisen lapsen syntymä ja niin edelleen. Ajanjaksot vaihtuvat tiuhaan, ja romaanin rytmi on nopea. Minnan halu ja into kirjoittaa tulevat esille lähinnä ohimennen; kuin yllättäen Rytisalo mainitsee Minnan kirjoittaavan silloin tällöin tai haaveilevan omasta työhuoneesta. Kun Minnan teksti lasten kasvatuksesta sitten julkaistaan päivälehden etusivulla, Ferdinand kyllä kannustaa mutta toisaalta kommentoi, miten Minna vain kaunistuu kaunistumistaan. 

Minnasta ei romaanissa hahmotu kokonaista persoonaa, vaikka joitakin sävyjä Rytisalo toki tälle antaa. Masennus peittoaa toisinaan kantaaottavuuden, mutta sitäkin Rytisalo selittää usein ihmissuhdepettymyksillä: kariutuneella ystävyyssuhteella, keskenmenolla ja niin edelleen. Ikäviä, traagisia tapahtumia totta kai, mutta odotin päähenkilön persoonallisuudelta enemmän. Kaipasin vihaista feminististä tekstiä, jossa Canthista rakennettaisiin kantaa ottava yksilö ja jossa voitaisiin kerrankin luopua tavasta, jolla nainen, kirjan nimeä myöten, määrittyy miehensä kautta. 

Rouva C. toistaakin tuttua kaavaa, jolla naisten tarinoita niin usein kerrotaan. Nainen on olemassa suhteessa perheeseensä: naisen elämästä esiin nostetaan nimenomaan ihmissuhteet, vaikka tarjolla olisi paljon filosofisempaakin ainesta. Romaanin ihmissuhdepainotusta voi kenties perustella sillä, ettei Canthien suhteesta tiedetä paljoakaan ja tarina on siinä mielessä kiehtova kuvitelma siitä, mitä ehkä on voinut olla, mutta toisaalta - eikö juuri Canthin kohdalla olisi ollut erityisen tärkeää välttää sitä kaanonia, jossa nainen on rakastettu, vaimo ja äiti? 


Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus 2018
367 s.
Pisteitä: 2/5

Paluu lapsuuden lemppareihin: L.M.Montgomeryn Annan perhe sekä Sateenkaarinotko

Joulunajan kirjojen valitseminen on aina yhtä ihanaa ja jännittävää - mitä valita mukaan lapsuudenkotiin joulunpyhiksi, mitkä kirjat toisivat parhaiten joulutunnelmaa? Tänä vuonna päätin ahertaa loppuun keskeneräisenä hyllyssä pölyyntyneen Annan perheen, ja jatkoin saman tien Sateenkaarinotkoon. Jälkimmäistä en ollut lukenut sitten nuoruusvuosieni (hah, kuulostanpa vanhalta!), joten oli mukava palata muistelemaan, mitä Blythen lapsille oikeastaan tapahtui. 

Montgomery kirjoitti Annan perheen jälkikäteen sarjaan, ja jollakin tavalla sen huomaa: teos ei viehätä samalla tavalla kuin alkuperäiset. Teos koostuu erinäisistä Blythen perheen lapsille tapahtuvista selkkauksista, ja ehkä uskollisen Anna-fanin on vaikea hyväksyä kirja siksikin, että Annan rooli alkaa tässä hiipua ja keskiöön nousevat hänen lapsensa. 

Myös Sateenkaarinotkossa päähenkilöinä ovat Blythen lapset ja näiden lisäksi kirkkoherran lapset. Sateenkaarinotko on kuitenkin Annan perhettä sujuvampi ja osoittaa Montgomeryn kertojanlahjat, sen, miten hän osaa kuvata ihmisiä ja heille sattuvia asioita lämpimästi ja humoristisesti. Romaanissa on kuitenkin jo vakavampia sävyjä: tulevaan sotaankin viitataan, ja lukijaa valmistellaan siihen, ettei kaikki ehkä päätykään niin onnellisesti. Sateenkaarinotkon kohdalla minua vaivasi se, miten suuressa roolissa papin perhe olikaan - olisin mieluusti lukenut vielä enemmän Blythen perheestä. 

Mitä mieltä te olette Anna-sarjan viimeisistä osista? Kotikunnaan Rilla on minulla parhaillaan kesken - sen olen kuullut olevan monen suosikki. Itse viihdyn eniten sarja ensimmäisissä teoksissa. 

L,M.Montgomery: Annan perhe
WSOY 2002 (1939)
Suom.Paula Herranen
301 s.
Pisteitä: 3/5

L.M.Montgomery: Sateenkaarinotko
WSOY 1964 (1919)
Suom. Alli Wiherheimo
232 s.
Pisteitä: 4/5

perjantai 28. joulukuuta 2018

Runohaasteen koonti

On #runo18-haastekoonnin aika. Mitään runovuotta ei tästäkään vuodesta minulle tullut, mutta jotain sentään luin, kiitos Ompun järjestämän runohaasteen: 12 runoteosta, yhden kullekin kuukaudelle. Alkuvuodesta ihastuin Rupi Kauriin, ja loppuvuodesta pidin Nelli Ruotsalaisen feministisistä runoista. Myös Suru sattui elämääni hyvään aikaan - jouduin käsittelemään kuolemanpelkoa ja surua vuoden aikana. Muutoin tämän vuoden runokokemukset olivat - no, eivät niin kovin puhuttelevia. Muutamista olen postannut vain Instagramiin, mutta linkkaan alla olevaan listaan ne, joista olen kirjoittanut myös blogissani.

Haastekoontiin kuuluu, että kukin kirjoittaa lukemiensa runokokoelmien nimistä runon. Tässä omani. Ei muuten ollut helppo tehtävä - ehkä olisi pitänyt valita kauniimmin soljuvampia nimiä ;)


Minut tunnettiin nimellä Sentimentaalinen seepra
itkin Maitoa ja hunajaa
mutta Elämä on enemmän kuin Suru:
se on Kylmyyden monologi
Vuosisadan rakkaussota

The Sun and Her Flowers
ovat jättäneet minut.

Tulevaisuudessa Elämäni
 - potilasrunoja
kysyt
Kuka lukee kanssasi
kun olen yksin ja dementoitunut;
ehkä ei kukaan, ehkä vaadin:
Revi se!
ja sanon, viimein:
Täällä en pyydä enää anteeksi.


Leinonen: Elämä on enemmän
Partanen: Sentimentaalinen seepra
Kaur: Maitoa ja hunajaa 
Kaur: The Sun and Her Flowers
Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota
Niemi & Öhman: Elämäni - potilasrunoja
Ikonen: Kylmyyden monologi
Rekola: Kuka lukee kanssasi
Forsström: Sånger
Hauhio, Paakkala & Sadinmäki: Suru
Happonen & Miettinen: Revi se!
Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi

Mitä te luitte runohaasteeseen?

perjantai 21. joulukuuta 2018

Masennus johtuu demoneista tai synneistä - ja muita mielenterveysuskomuksia: Aila Ruohon Pyhät, pahat ja pelokkaat

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat.
Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä
Atena 2017
307 s.
Pisteitä: 5/5
Aila Ruohon Pyhät, pahat ja pelokkaat. Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisössä ei pelkää puhua siitä, mistä monesta seurakunnassa vaietaan: uskonnollisten yhteisön sisäisistä ongelmista. Ruoho tarttuu tietokirjassaan joihinkin ongelmiin, jotka vaikuttavat yllättävänkin yleisiltä pienissä, kristillisperusteisissa uskonnollisissa yhteisöissä (lestadiolaisuudessa, jehovantodistajuudessa, helluntalaisuudessa ja muutamassa muussa pienemmässä yhteisössä). Ongelmien lisäksi Ruohon teos fokusoituu seurauksiin: pelkoihin ja mielenterveysongelmiin, joita ryhmien sisäänpäinkääntyneisyys ja ahdasmielisyys aiheuttavat. 

Teoksensa alussa Ruoho käsittelee sitä, miksi uskonnollisissa yhteisöissä niin usein pelotellaan. Kyse on erityisesti siitä, että kun ihmisiä johdetaan pelolla, heistä saadaan muokattua halutunlaisia - siis vaikkapa kuuliaisia, nöyriä ja pahasta olostaan vaikenevia. Yksi uskonnollisten yhteisöjen keskeisistä ongelmista on Ruohon mukaan se, että ryhmittymät elävät toisinaan hyvinkin eristäytynyttä elämää, ja kaikki "maailmallinen" näyttäytyy pahana ja syntisenä. Ruoho korostaa teoksessaan sitä, että pelot eivät siirry ihmisiin suoraan Raamatusta, vaan kyse on erityisesti niistä tulkinnoista, joita yhteisö tai sen johtohahmot Raamatusta ja uskosta tekevät. 

Johtaessaan pelolla ja vedotessaan synteihin ja demoneihin uskonnolliset yhteisöt luovat pelkoja, joiden toteutuminen ei ole todennäköistä, ja pelkoja, jotka pohjautuvat yhteisön omaan kuvitelmaan maailmasta. Ruoho huomauttaakin, että mieleen iskotetut pelot voivat periytyä sukupolvelta toiselle, mikä on tietysti yksi keino ylläpitää ryhmän jäsenien kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta. Oma ongelmansa pelottelussa ovat lapsille suunnatut uskonnolliset materiaalit, joiden sopivuutta ei ole testattu tai arvioitu. Ruoho muistuttaa teoksessaan siitä, että osa Raamatun tarinoista on niin julmia, ettei niitä sovi kertoa pienille lapsille sellaisinaan. 

Varsin liberaalina, maallistuneena mutta nimellisesti luterilaiseen kirkkoon kuuluvana kansalaisena on todettava, että Ruohon kertoma on hurjaa luettavaa. Pienten ja keskisuurten uskonnollisten yhteisöjen tavat ja arvot sotivat omaa arvomaailmaani mutta myös ihmisoikeuksia vastaan. Seksuaalisuutta rajoitetaan runsaasti, ja siitä tehdään häpeällinen, syntinen asia. En usko, että ihmisen suhde seksuaalisuuteen voi olla kovin terve, mikäli yhteisö säätelee liian lujasti sitä, mitä ihminen saa - tai ehkä yleisemmin, mitä ihminen ei saa - tehdä. Kuten Ruohokin teoksessaan toteaa, ahdasmielisessä ympäristössä kasvaneiden on vaikea löytää seksuaalista nautintoa, jos mielessä kummittelevat syytökset synnistä ja kunnian menetyksestä. 

Teoksensa loppupuolella Ruoho käsittelee niitä seurauksia, joita uskonnollisin yhteisöihin kuuluminen voi ihmisen mielenterveyteen jättää. Kuten Ruohon tutkimusaineistosta - haastatteluista ja kirjeistä - ilmenee, moni entinen jäsen toteaa olleensa tai olevansa yhä masentunut. Seurakunnissa mielenterveydenhäiriöihin ei kuitenkaan ole suhtauduttu kovinkaan suopeasti; esimerkiksi eräs entinen helluntalainen kertoo, että hänelle kerrottiin masennuksen johtuvan demoneista. Ruoho huomauttaakin, että jos masennusta tai muita mielenterveydenhäiriöitä pidetään merkkinä siitä, että ihminen ei usko tarpeeksi, omista henkisistä kamppailuistaan on mahdotonta avautua. Pyhät, pahat ja pelokkaat muistuttaa myös siitä, että monet ryhmiin kuuluvat päätyvät itsemurhaan, koska kuolema nähdään helpompana ratkaisuna kuin uuden, kaiken entisen hylänneen elämän aloittaminen. 

Jos uskossa oleminen ja uskonnolliseen ryhmään kuuluminen voivat sitten johtaa näin hurjiin tapauksiin, miksi ihmiset uskovat? Ruoho perustelee tätä sillä, että yhteisön turva ja lupaus onnesta ja esimerkiksi pelastuksesta saavat ihmiset liittymään erilaisiin yhteisöihin. Pelolla johtaminen kyllä kontrolloi ryhmää ja sen jäseniä mutta ei tee ihmistä onnellista. Monet käytänteet tuntuvat maallikon silmiin järjettömiltä, väkivaltaisilta ja yksilön oikeuksia polkevilta, ja lienee selvää, että uskontojen uhreja täytyy kyetä tukemaan entistä paremmin, mikäli he kokevat, että ainoa tapa irtautua pelosta on lähteä liikkeestä. 

Vaikka Ruohon teoksen aihe on rankka, Pyhät, pahat ja pelokkaat on tärkeä, kiinnostava tietokirja. Se antaa äänen niille, joista ei usein kuulla ja jotka eivät pääse omissa ryhmissään puhumaan: Ruoho on haastatellut ja toisaalta pyytänyt kirjeitse paljon materiaalia joko yhä liikkeissä olevilta tai niiden entisiltä jäseniltä. Runsaat aineistoesimerkit tuovatkin tekstiin elävyyttä, mutta Ruoho on myös taitava kirjoittaja, joka osaa sitoa tekstiaineksen ja aineistonostot yhteen. 

lauantai 8. joulukuuta 2018

Joulukuinen tervehdys - Sivutien kirjajoulukalenteri

Rakastan joulua. Hössötän, koristelen, leivon, askartelen - nautin joulusta mielellään jo lokakuun alusta lähtien. Perinteet ovat minulle tärkeitä, ja niinpä koristeet seisovat joka vuosi samalla paikalla kuin mihin ne laskettiin edellisenä vuonna.

Jouluun kuuluvat olennaisesti myös joulukalenterit. Olen ihastellut sitä, miten viime vuosina kirjakauppoihin on ilmestynyt kirjajoulukalentereita, joista lapset saavat joka päivä yhden pikkukirjan. Koska en itse kehdannut sellaista itselleni haalia, usutin poikaystäväni joulukalenteroimaan. Hän valitsee minulle joka päivä kirjahyllystämme tai alati kasvavasta kirjastopinostani kirjan, jonka pyrin lukemaan ensi vuonna (tai jo tämän vuoden aikana, jos ennätän).

Ensimmäinen viikko on sujunut sutjakkaasti, ja tällaisia valintoja poikaystäväni on tehnyt. Kirjat kuvastavat ihanasti sitä, miten hyvin hän tuntee minut ja sen, millaiset kirjat tekevät minulle hyvää.

Päivä 1: Shaun Bythell: Diary of a Bookseller
Päivä 2: Laurie Helgoe: Introversion voima
Päivä 3: Ninka Reittu: Messi ja Mysteeri - Kaikki järjestyy
Päivä 4: Ta-Nehisi Coates: Between The World And Me
Päivä 5: Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu
Päivä 6: Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Päivä 7: Timothy Snyder: Tyranniasta

Mitä lukusuunnitelmia sinulle on vielä täksi vuodeksi?

perjantai 7. joulukuuta 2018

Onko naisen oltava äiti? Sheila Hetin Motherhood

Sheila Heti: Motherhood
Harvill Secker 2018
284 s.
Pisteitä: 5/5
Yksi naisen elämään eniten vaikuttavista vaatimuksista on olettamus siitä, että naisten kuuluu hankkia lapsia. Parisuhde- ja äitiysvihjailut alkavat jo varhain, ja heti, jos jättää kuohuviinin juomatta tai silittelee turvonnutta vatsaansa, saa uteliaita kysymyksiä ja vihjailevia silmäniskuja. Jos lapsia ei halua, naista katsotaan pahasti. Toisaalta lapsia hankkineet tuntuvat olevan varsin rajun kritiikin alla. Koskaan ei ole hyvin. Kuten Sheila Heti romaanissaan Motherhood huomauttaa: 
Of course, a woman will always be made to feel like a criminal. Whatever choice she makes, however hard she tries. Mothers feel like criminals. Non-mothers do, too.
Motherhoodin ydinkysymys kietoutuu sen ympärille, onko naisen pakko olla äiti. Romaanin kertoja kamppailee ristiriitaisten tunteidensa kanssa ja pohtii, jääkö hän jostakin paitsi, jos hän ei hanki lapsia. Toisaalta Heti pohtii, onko äitiys vain alistumista miehen määräysvallan alle, onhan nainen tottunut miellyttämään miestä ja tuottamaan hänelle nautintoa. Motherhood onkin mitä suuremmissa määrin feministinen, sukupuolirooleja tutkiva ja niitä kritisoiva romaani. 

Motherhoodin kertoja näkee jatkuvasti unia lapsista ja äitiydestä. Eräässä unessa kertojan kuviteltu poika näkee kertojan itkevän; jälkimmäinen syyllistyy. Uni rinnastuu kertojan ja tämän äidin suhteeseen, siihen, miten kertoja on kasvanut kyynelissä ja miten tämä pelkää, että suvun murheet ja traumat kulkevat, kyynelineen, sukupolvelta toiselta. Heti kysyykin, onko sukutaakkaa pakko jatkaa - onko hänen pakko lisääntyä, vaikka se tuottaisi lisää tuskaa. Kertojan juutalaiset sukujuuret luovat kontekstin romaanille - äiti-lapsisuhteet eivät ole olleet helppoja, kun suvussa on kannettu holokaustitraumaa.

Toinen olennainen näkökulma, jonka Heti romaanissaan esittää, on kertojan kaipuu taiteeseen. Kertoja ei tahdo olla äiti; hän tahtoo olla taiteilija. Heti kuvaa ajatusta kauniisti näin: 
Yet making art makes me feel alive and taking care of others doesn´t make me feel as alive."
Tyyliltään Hetin teksti heilauttaa. Motherhood koostuu aforistimaisista pohdinnoista; kerronta on välillä suorasanaisempaa, välillä hyvinkin lyhyttä ja toteavaa. Keskeinen osa Motherhoodia ovat kertojan esittämät kysymykset, joihin tämä hakee vastauksia kolikkoa heittämällä. Sattumanvaraisuus onkin osa kerrontaa ja romaanin tulkintaa, mikä tekee lukemisesta kiinnostavaa. Miten romaani ja kertoja olisivat muuttuneet, jos kolikot olisivat "vastanneet" toisin? Toisaalta Motherhoodin terävä, itsestään tietoinen kieli tuo esiin sen, miten paljon merkitystä kielellä on. Heti esittelee ongelman, jonka ei-äiti kohtaa: hänen kokemukselleen ei ole sanaa. Heti kysyykin, voiko myös ei-äitiys olla äitiyttä. 

Hetin tyyliä on moitittu muun muassa Goodreadsissa tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi ja hänen romaaniaan etuoikeutetun valkoisen naisen valitukseksi. En yhdy näihin mielipiteisiin. Vaikka Heti eittämättä kertoo asiat omasta valkoisestanäkökulmastaan, Motherhood on mielestäni hyvin rajattu kokonaisuus: se käsittelee kritiikkiä, joka kohdistuu naiseen, jolla ei ole lapsia. Toisaalta on totta, ettei Heti pohdi kaikkia sellaisia näkökulmia, jotka eittämättä vaikuttavat naiseuteen ja äitiyteen. Esimerkiksi rotua ja luokkaa Motherhoodissa ei käsitellä.

Väistämättä tulee mieleen kysyä, onko Hetin saamassa kritiikissä ainakin osittain kyse siitä, että naisen ei-äitiyttä pidetään uhkana. Naista, joka kieltäytyy ottamasta äitiyden roolia vastaan, on moitittava kapeakatseisuudesta ja oman elämän etuoikeuksista - siitä, ettei tämä ajattele, miten paljon helpompaa hänellä on, kun ei ole lapsia, tai siitä, ettei lapsettomuudesta sovi valittaa, kun osa ei lapsia koskaan saa. Nämä eivät kuitenkaan ole keskeisiä kysymyksiä Hetin romaanissa. Olennaista on se, että naiselle on asetettu velvollisuus olla äiti ja että tuosta roolista kieltäytyminen asettaa naisen kriittisten katseiden alle. 

Motherhood on tarpeellinen puheenvuoro siitä, miten sukupuoli voidaan nähdä vain tiettyjen normien ja roolien kautta ja miten noista normeista tulisi päästä eroon. Lisäksi Heti muistuttaa, että meidän tulisi kyetä hyväksymään vaihtoehtoiset tavat elää: 
One person´s life is not a political or general statement about how all lives should be. Other lives should be able to exist alongside our own without any threat or judgement at all."a