sunnuntai 13. tammikuuta 2019

#luemielenterveyttä: Mitä dissosiaatio on? Esittelyssä Viisi naista, sata elämää

Viisi naista, sata elämää. Tarinoita dissosiaatiohäiriöistä on teos, joka purkaa trauman ja dissosiaation käsitteitä ja esittelee sitä, miten dissosiaatiohäiriöt vaikuttavat ihmisen mielenmaisemaan ja arkeen. Teos on saanut alkunsa muutamista ihmisistä, jotka ovat halunneet jakaa tarinansa ja tarttua projektiin, jonka tavoitteena on vähentää mielenterveyteen liittyvää stigmaa ja kertoa, mitä dissosiaatiolla oikeasti tarkoitetaan. Projektin jälkeen on perustettu myös Disso ry, Suomen trauma- ja dissosiaatioyhdistys. 

Kirjan johdanto-osan on laatinut Anssi Leikola, psykiatrian erikoislääkäri ja kokemusasiantuntija. Leikola avaa trauman ja erityisesti dissosiaation käsitteitä. Jälkimmäisellä viitataan siihen, että kun ihminen kokee trauman, hänen personaallisuutensa jakaantuu ainakin kahteen osaan. Yksi osa, emotional part of personality, muodostuu traumakokemuksesta ja puolustautumisreaktioista. Toinen osa, jota kutsutaan englanniksi nimellä apparently normal part of personality, on persoonallisuudenosa, joka koettaa elää kuin traumaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tämä osa ei välttämättä edes muista, että taustalla on jokin traumaattinen tapahtuma. 

Viisi naista, sata elämää -teoksessa viisi henkilöä avaavat omaa traumaattista menneisyyttään ja sitä, miten heidän mielensä on reagoinut traumoihin. Moni on kokenut lapsuudessaan seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta trauman aiheuttajat voivat toki olla muitakin. Dissosiaatiohäiriöstä kärsivillä persoonallisuus on jakautunut vahvasti, usein moneen osaan: muutama kirjoittajista kertookin, miten he toisinaan ovat naisellisia, toisinaan kovin maskuliinisia, toisinaan lapsia, toisinaan itsensä ikäisiä. 

Henkilökohtaisesti Viisi naista, sata elämää on minulle tärkeä teos. Olen vastikään sisäistänyt dissosiaation käsitteen ja toisaalta ymmärtänyt, että myös omat traumaattiset kokemukseni oirehtivat dissosiaationa. Käsite kuulostaa pelottavalta mutta oikeasti kyse on vain luonnollisesta reaktiosta traumaan - mielen on pakko sulkea tietyt kokemukset pois ja pyrkiä jatkamaan eteenpäin. Joissakin tilanteissa ja joinakin aikoina traumatisoitunut mieli tulee kuitenkin esiin. Oma terapeuttini selitti asiaa niin, että trauman yhteydessä osa mielestä jää siihen kehitys- ja ikävaiheeseen, jossa henkilö on trauman kohdatessaan ollut. Niinpä huomaan itsekin toisinaan käyttäytyväni kuin pieni lapsi: kiukuttelevani, leikkiväni, lauleskelevani. Pieni lapsi minussa kaipaa tulla kuulluksi, ja häntä tulee lohduttaa ja auttaa, kuten pientä lasta autetaan - lapsi ei pysty käsittelemään traumaa samalla tavalla kuin aikuinen osa minusta. Trauman hoidossa keskeistä onkin, että ihminen pystyy näyttämään kaikki persoonallisuudenosansa ja että nämä osat tulevat kuulluiksi ja ymmärretyiksi. 

Viisi naista, sata elämää kannattaa lukea. Kirjoittajien rohkeat, rehelliset tarinat avaavat sitä, mitä mielenterveysongelmat tarkoittavat ja miten ne näkyvät arkipäivässä. Ne tuovat esille myös sen, ettei traumaa ja dissosiaatiota aina näe päällepäin, ja sen, etteivät ne estä elämää, vaikka tuovatkin reilusti hankaluuksia mukanaan. 

Viisi naista, sata elämää. Tarinoita dissosaatiohäiriöstä
VOB-kustannus 2016
160 s.
Pisteitä: 5/5

perjantai 11. tammikuuta 2019

Yhdenyönkirjat ja muita lempparipostauksia neljän Sivutiellä-vuoden ajalta

Jää oli ensimmäinen kirja, josta bloggasin.
Blogini 4-vuotissynttärit olivat kuun alussa. Suunniteltu synttäriarvonta jäi toteuttamatta, enkä ole tehnyt kovin kummoista katsausta viime vuoteenkaan. Äskettäin mieleeni kuitenkin juolahti, että haluaisin nostaa joitakin blogiaikani juttuja ja kokemuksia esiin, ja tässäpä nelivuotiaalle blogilleni muutama TOP4-lista. Omaksi Top-listojen ykkösekseni nousee Tyylileikittelyt - jos siis kaipaat vaihtelua postaustyyleille, käy katsomassa, millaisia ovat kirjat ihastustyyppeinä tai miten feministiminä yrittää saada mukavuusalueminää pitämään Sara Stridsbergin kirjasta.

Löytyykö listoilta omia suosikkejasi tai inhokkejasi?

TOP4 Feministiset teokset

1) Laura Bates: Everyday sexism
2) Roxane Gay (toim.): Not that bad
3) Ijeoma Oluo: So you want to talk about race
4) Saara Turunen: Sivuhenkilö


TOP4 Romaanit

1) Maria Jotuni: Huojuva talo
2) Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
3) Yaa Gyasi: Homegoing
4) Jonas Hassen Khemiri: Allt jag inte minns


TOP4 YA

1) Angie Thomas: Viha jonka kylvät
2) Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin 
3) Rainbow Rowell: Fangirl
4) Erica L. Sanches: I am not your perfect Mexican daugter

TOP4 Sarjakuvat

1) Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet
2) Emmi Valve: Armo
3) Apila Pepita Miettinen (toim.): Rikkinäisen mielen kuvia
4) Kris Keränen: Ahistunu pupu


TOP4 Mielenterveysaiheiset teokset

1) Hanya Yanagihara: Pieni elämä
2) Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
3) Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni
4) Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi


TOP 4 Tyylileikittelyt postauksissa

1) Taina Lintula: Huomenna rakastan vähemmän (postaus 1 ja postaus 2)
2) Yhdenyönkirjat, eli teokset, joita olisi kiusallista tavata uudestaan
3) Laura Manninen: Kaikki anteeksi
4) Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta


TOP4 Pettymykset

1) Reidar Palmgren: Sudenmarja (keittoon kakkaaminen ON ällöttävää)
2) Camilla Tuominen: Johda tunteita, menesty työelämässä (kliseinen ilmaisutapa inhotti)
3) Anneli Kanto: Tulikärpäset (n-sanan käyttö on aina no-no)
4) Anneli Kivelä: Uusia tuulia Katajamäellä (eli kuinka kirjoittaa kömpelöä dialogia)

lauantai 5. tammikuuta 2019

#runo19: aattellisuus ja suomalaisen runon klassiset piirteet Liinamaa-Pärssisen kokoelmassa Jälleen vapaana

Hilja Liinamaa-Pärssinen: Jälleen vapaana
Ntamo 2018 (1923)
121 s.
Pisteitä: 4/5
Hilja Liinamaa-Pärssisen runokokoelma Jälleen vapaana sopii hyvin luettavaksi sisällissodan juhlavuoden jälkimainingeissa. Kuten Ntamon uudelleenkustantaman kirjan takaliepeessä kerrotaan, Liinamaa-Pärssinen oli yksi työväenliikkeen merkittävistä vaikuttajista ja vietti osan aikuisuudestaan myös punavankina naisvankilassa. Jälleen vapaana -kokoelmassa leimuavatkin työväenaate ja sisällissodan jättämät traumat.

Teos alkaa reippaalla, työväenaatteesta kumpuavalla laulumaisella runolla, jossa runon puhuja rukoilee, että hänen laulunsa ja aatteensa kaikuisi hänestä sekä elon että kuoleman hetkillä: 

Mun laulu huulillani elää antakaa. 
En tunne muuta jumalaa. 
[--]
Mun laulu huulillani kuolla antakaa, 
se ihanaa! 
En mammonaa, en valtaa kunnioinut.
Kun lyötiin laulaja ja murskattiin,
niin eikö silloinkin se laulu soinut,
mi jumalaisiin pihkes säveliin,
se laulu, joka vapautta huusi,
kun karkotettiin kansain suurimmat [--]

Työväenaate kuuluukin, varsinkin kokoelman alkupuolella, hyvinkin vahvana runoissa: kokoelma suorastaan vaatii lukijoita yhtymään aatteeseen. Osa runoista käsittelee sitä, miten työväki on unohdettu: kansa on ilman kotiaan, ja vieraat ovat ottaneet tutut maat haltuun: 

Ei kotilahtea, tuttua, pienoista purtta,
untako niistä mä ain vieläkin nähnen näin? 
On kortiportilla vieras, vihainen hurtta,
pihalla haltija uus, korskea pystyin päin.

Punaisesta työväestä rakentuukin sorrettujen yhteisö, jota työväenlauluin ja -runoin pyritään nousemaan taisteluihin. Kokoelman runot peilautuvat väistämätät sisällissotaan ja sen kurjuuksiin. Aatteellisuus nähdään runoissa niin tärkeänä, että nainenkin hylkää kosiotarjouksen ja valitsee olla suffragetti, joka taistelee kansansa puolesta: 

Vastaa neito: "en mä syleilyihin,
lemmen hurmioihin luotu lie. 
Syvään silmäsin mä kurjuussyihin,
niitä poistamaan mun johtaa tie." [--]

Aatteellisuutensa lisäksi Jälleen vapaana -kokoelmassa viehättää se, miten hyvin se edustaa perinteistä suomalaista runoutta. Vaikka 20-luku muistetaan modernismista, Edith Söergranin ja Katri Valan perinteisiä runomittoja rikkovista riimittömistä runoista, on Liinamaa-Pärssisen kokoelma vielä klassista mittarunoutta. Liinamaa-Pärssinen käyttääkin runoissaan vaihtelevia runomittoja ja osoittaa samalla olevansa taitava riimien ja sanojen käyttäjä. 

Traditionaalisuus näkyy myös kokoelman aiheissa ja sanastossa. Mantereet jytisevät ja kumisevat, kun sotaa käydään; luonto on elämänpiirissä aina läsnä, ja 20-lukulaiseen runouden tapaan myös Jälleen vapaa -kokoelmassa hyödynnetään eksotiikkaa ja kaukaisia tarinoita, jopa kokonaisen osaston verran.

Myös kuolemalla on, suomalaisesta kirjallisuudesta tuttuun tapaan, asemansa Liinamaa-Pärssisen kokoelmassa. Yhtäältä kuolemaa pyydetään välttämään ja ahertamaan isänmaan ja tovereiden eteen. 
Toisaalta kuolema on raaka, julma seuraus, johon työväen kansaa sortava ylimystö köyhät ajaa: 

Viikatemies lyö iskun kumeen,
kaivajat kaatuvi, siihen jää
kuoppien ääreen multahan, lumeen.
- Luurankoröykkiöt törröttää. 

Erikseen on mainittava näköisversion upea kansi: nämä 20-luvun kirjankannet ovat kyllä täyttä taidetta ja näitä voisi ihan esteettisyyden vuoksi haalia hyllyynsä. Kansikuva on myös kovin symbolinen: siinä esitetään varsin isänmaallisia symboleita (metsätähdet, kannel, kuusi, maisema), joilla puhutellaan kotimaansa puolesta työtä tekevää kansalaista. Luontomaiseman taustalla roihuaa tuli: sekä mennyt sisällissota että toisaalta usko ja palo työväenaatteesen. 

Vaikka Jälleen vapaana ei ehkä jääkään mieleeni yhtenä henkilökohtaisista suosikeistani, teos on kokonaisuudessaan onnistunut ja hyvin rakennettu. 

Helmet-haasteessa asetan teoksen kohtaan 42: Kirjailijan nimi viehättää sinua. Hilja on etunimenä kaunis ja Liinamaa (joka on taiteilijanimi; tyttönimi oli Lindgren) soljuu suussa myös sujuvasti. 

Lopuksi vielä hauska yksityiskohta kokoelman loppuuolelta Mietelmiä-runosta: 

Ikäs kaiken kuiva kirjatoukka
olit. - Oppiasi suurta kehutaan.
Mutta sittenkin sä lienet houkka,
elämän et kirjaa tunnekaan.


perjantai 4. tammikuuta 2019

#runo19: Marjaana Aumaston What a bitch!

Marjaana Aumaston What a bitch! -runokokoelma alkaa vahvan feministisesti:

Joka hetki nainen on vähän yli tai ali, 
kiloissa ja senteissä, vuosissa tai vuosikymmenissä, 
munasolujen määrässä tai laadussa, 
rintojen nupuissa tai jo hupuiksi venyneissä,
kaikessa mahdollisessa, aina mitoilla ja painoilla laskemassa [--]

Mikään ei siis riitä. Naista mitataan, ja hän mittaa itse itseään - on oltava vaatimusten mukainen, tietyn näköinen, tietyn kuuloinen, tiettyjä asioita tekevä. Sukupuoliroolit ja sukupuoleen kohdistuvat vaatimukset eivät liene kenellekään tuntemattomia, ja Aumasto tarttuu niihin teoksessaan kiinnostavasti.

Millainen sitten on Nainen Aumaston teoksessa? Ainakin hän on tottunut ulkonäköpaineisiin ja täydellisyysvaatimuksiin. Hän on perfektionisti, joka etsii tapaa olla täydellinen, virheetön:

Päämääräni on selkeä ja dopingnäytteeni puhdas; 
antaudun valolle ja valkeaksi pestylle tuulelle,
olen täydellinen ja tahraa vailla,
eikä kukaan voi toisin väittää.

Toisaalta hän ei tunnu koskaan löytävän sisäistä rauhaa: kun hän kerran onnistuu olemaan täydellinen, sisällä tuntuukin tyhjältä. Silti on kyettävä todistamaan, että keho käy vain siten, miten sen on määrätty käyvän. 

Aumaston teoksessa rakentuva nainen on myös äitimyytin uhri. Hän on miehisen katseen alla kulkeva henkilö, jota ihannoidaan hedelmällisyydestä. Rivien välistä ilmenee, että äitiys on naiseuden täyttämistä, ja raskaaksi tullessaan nainen muuttuu limakalvoiksi ja ruumiinosiksi:

Kun on yksi koskematon pyhä,
sikiää siitä monia abortoimattomia pyhiä,
äkkiä olet täynnä pyhyyttä,
olet sittenkin pyhä, vaikka et haluaisi olla,
olet kohtusi hedelmä, olet kohtu, olet paksuuntunut limakalvo,
ja kalvojesi valitus nousee katedraalien korkeuteen [--]


Aumaston tarkastelema nainen on myös vartioitu ja kontrolloitu, kuten naiset ovat vuosisatojen ja -tuhansien aikana olleet. Naisessa on jotakin jumalallista, mitä Aumasto havainnollistaa uskonnollisella sanastolla, ja samaan aikaan jotakin, joka ei sovi uskonnolliseen kehykseen ja joka on kitkettävä naisesta pois:

Sulkekaamme pyhä pyhyys
katedraalin rautaoven taakse,
marttyyrien ravistuviin kuviin, hapertuviin käärinliinoihin,
seisovaan vihkiveteen.

Naisen elämässä ovat läsnä myös tyhjyys ja masennus. Aina naiseuteen liittyviä vaikeuksia ei jaksaisi kantaa, ja silloin syntyy ihmetys:

Kun ei kestä enää eikä kuole, 
mitä tapahtuu? [--]

Naisen on myös vaiettava, eikä tuskista tule puhua. Raiskauksesta vaietaan, ja yhteiskunta vaatii naista antamaan anteeksi. Tärkeää on myös ymmärtää.

Toisaalta toisinaan, joskus, lopuksi, nainen on itsenäinen ja kykenee tunnistamaan omat tarpeensa. On luovuttava siteistä, jotka ovat ehkä kantaneet mutta jotka haperruttavat naista nykyään:

Minun on irrottava sinusta,
että en irtoaisi itsestäni,
ettei ihoni hiiltyisi pois,
etteivät silmäni palaisi jääksi [--]

Lopuksi on vielä todettava, että nainen luulee elämän olevan hetki, pysähdys. Samaan aikaan hänen on koko ajan koetettava saada kokonaisuus hallintaan. Lopulta kaikki kuitenkin hajoaa, kulkee omia teitään, kuten öinen naakkaparvi tuomiokirkon katolla:

Elämä on rivi seisahtuneita hetkiä ilman aikaa,
pudonneita tähtiä vailla taivasta.
Me ompelemme koko ajan jotain yhteen,
järjestelemme ja liimaamme valokuvia,
täytämme kalentereita, ostamme päiväkirjoja.
Mutta silti; naakkaparvi hajoaa ja katoaa tuuliin,
mustat siivet havisevat hetken,
sitten ei enää mitään.

Toisaalla: reader, why did I marry him

Marjaana Aumasto: What a bitch!
Tammi 2007
89 s.
Pisteitä: 3/5

torstai 3. tammikuuta 2019

#runo19-haasteen avaus: Arabinaisen rakkaus Souad Al-Sabahin teoksessa Alussa oli nainen

Souad Al-Sabah: Alussa oli nainen
Ammatour Press 2006 (1994)
Suom. Sari Kuustola
271 s.
Pisteitä: 3/5

Rodullistettujen naisten kirjoja julkaistaan Suomessa edelleen kovin vähän - niin vähän, että Souad Al-Sabahin runokokoelma Alussa oli nainen osui käsiini ihan sattumalta. Jos kohta walkerit, adichiet ja morrisonit ovatkin tuttuja romaanipuolelta, en osannut nimetä Rupi Kaurin lisäksi yhtäkään rodullistettua runoilijaa. Olinkin ilahtunut, kun kirjastosta matkaani tarttui tämä kuwaitilaisen Al-Sabahin runoteos, jonka on toimittanut Faruk Abu-Chacra ja arabiasta kääntänyt Sari Kuustola. Erityisen hienoa kokoelmassa on, että siinä suomenkielinen käännös ja arabiankielinen alkuteos esitetään vieretysten: lukija näkee siis, millainen runo on alkujaan ollut.

Jo runokokoelman nimi kertoo, että Al-Sabahin teoksen lähtökohdat ovat feministiset: runojen näkökulma on naisen, ja nainen on, Rupi Kaurin runojen tapaan, runojen tekijä, kokija ja pohtija. Minäpuhuja on jatkuvasti läsnä runoissa ja asemoi itsensä usein suhteessa sinään, mieheen, joka on joko rakastettu tai väärin käyttäytyvä, partiarkaatin etuja hyödyntävä mies. Minäpuhujat hahmottuvat usein perinteisen tunteellisina mutta kuitenkin itsenäisinä toimijoina, ja toisinaan runojen puhuja arvosteleekin rohkeasti miesten toimintaa. Omaksi lempirunoksi nousi kokoelman loppupuolelta kuusiosainen sikermä Rakastuneelle arabirobotille, jossa nainen määrittelee miehen suurimmat ongelmat:

[--] vaikka sinä puhut nykyaikaisuudesta
sinä et ole nykyaikainen
ja vaikka sinä puhut aikamme seuraamisesta
sinä et seuraa omaa aikaasi
ja huolimatta lukuisista matkoistasi
et ole koskaan poistunut teltastasi

Al-Sabah onkin parhaimmillaan silloin, kun hän poistuu rakkausdiskurssin kuvaamisesta ja siirtyy ottamaan kantaa naisen asemaan. Al-Sabah osoittaa, että miehet ovat kohdelleet naisia väärin: naista kohdellaan kaltoin tai ainakin hänen erityisyytensä unohdetaan. Nainen onkin miehelle arkinen kohde, johon ei tuhlata ajatuksia, tunteita tai hellyyttä: 

vaihdat naisia
niin kuin paitaa
ja solmiota
Rakastelet
niin kuin riisut kenkäsi

Naista ei myöskään pidetä kokonaisena, järkiperäisenä ihmisenä, vaan hänet nähdään usein ulkonäön kautta. Sikermässä Ystäväni nainen pyytää mieheltä ystävyyttä, henkistä kumppanuutta, kyllästyttyään siihen, ettei mies näe häntä ihmisenä: 

Miksi idän mies unohtaa puolet puheistaan
naisen kohdatessaan
ja näkee tässä vain palasen jotain makeaa
ja nuoren kyyhkysen
Miksi hän poimii omenat tämän puutarhasta
ja sitten nukahtaa

Toki rakkausrunotkin ovat kannanottoja: jos olen ymmärtänyt oikein, naiskirjoittajat eivät ole päässeet arabimaailmassa kertomaan tekstejään, ja jo pelkkä kirjoittajuus on feministinen teko sinänsä. Myös Al-Sabahin runoista hahmottuu kirjoittaman sääntö siitä, ettei naisen tulisi puhua rakkaudestaan tai julistaa tunteitaan julkisesti.

Kokonaisuutena Alussa oli nainen on kiinnostava runoteos. Sen runot ovat helposti lähestyttäviä, vaikka kaikki uskonnolliset tai kulttuuriset viittaukset eivät  toisesta kulttuurista tulevalle lukijalle välttämättä aukeakaan. Metaforat ovat paikoin varsin osuvia, mutta toisinaan kieli tuntuu hieman kliseiseltä (rakkauden ammattilainen, tunnen käveleväni pilvien päällä); tiedä sitten, onko osa kielen kauneudesta kadonnut käännöksessä. Jos kaipaat runohaasteeseen erilaista luettavaa tai etsit Helmet-haasteeseen toisesta kulttuurista tulevan tai rodullistetun kirjoittajan teosta, Al-Sabahin kokoelmaan kannattaa tarttua. 

tiistai 1. tammikuuta 2019

Saako nainen olla vihainen? Soraya Chemaly: Rage Becomes Her

Soraya Chemalyn Rage Becomes Her on yksi tämän vuoden hyödyllisimmistä kirjoista. Se käsittelee konkreettista, tärkeää aihetta - naisten tuntemaa vihaa - ja auttaa sekä ymmärtämään että kehittämään omia tunnetaitojaan. Teos jakaantuu kymmeneen lukuun, joissa käsitellään esimerkiksi naisiin ja naisten tunteisiin liitettyjä uskomuksia, kapeaa nais(kehon)kuvaa, äitimyyttiä, iloisuusvaatimusta ja sitä, mitä kaikkien näiden teemojen kieltämisestä seuraa. Self help -kirjallisuudesta näppylöitä saavien ei tarvitse pelätä: Chemalyn kirja on tiukkaa, uskottavaa, tutkimukseen pohjautuvaa tekstiä, ja teoksessa on runsas, useiden kymmenien sivujen mittainen lähdeluettelo. 

Keskeinen ongelmakohta naisten vihaisuuden ymmärtämisessä, tunnistamisessa ja hyväksymisessä on se, ettei naisilta kysytä, miksi he ovat vihaisia. Chemaly käsittelee vihan syitä teoksessaan monipuolisesti, ja Rage Becomes Her onkin paitsi tunnetaitoteos, myös kirja seksismistä, misogyniasta ja rasismista. Kasvatustavat, yhteiskunnalliset rakenteet, työelämän epäoikeudenmukaiset käytänteet ja ahdas naiskuva ovat esimerkkejä syistä, jotka aiheuttavat naisissa vihaa ja raivoa. Vihassa on kyse myös sukupolvien yli kulkeutuvasta tunteesta, ja tätä Chemaly avaa kertomalla, miten viha ja raivo ovat siirtyneet hänen omassa perheessään naiselta toiselle.

Se, miten naiset ilmaisevat vihan ja suuttumuksen tunteitaan, kumpuaa sekä yhteiskunnalliselta että yksilölliseltä tasolta. Chemaly kuvaa teoksessaan niitä rakenteita, jotka johtavat siihen, ettei naisten vihaisuutta tunnisteta tai hyväksytä. Koska tyttöjen odotetaan olevan kilttejä ja heitä pyritään kasvattamaan tunnollisen, hiljaisen naisen rooliin, tytöt oppivat myös, ettei heidän sovi ilmaista tunteitaan avoimesti. Chemalyn mukaan tämä näkyy heti taaperoiän jälkeen: mitä vanhemmaksi tytöt kasvavat, sitä sulkeutuneempaa heidän vihastaan tulee. Rage Becomes Her -teoksen keskeisin kritiikki kohdistuukin siihen, että vihaa ja suuttumusta pidetään maskuliinisina tunteina ja että vihainen käytös sallitaan ennemmin miehille kuin naisille. Chemaly huomauttaa myös useaan otteeseen teoksessaan, että on eri asia olla vihainen valkoinen nainen kuin vihainen rodullistettu nainen. Jälkimmäisille vihaisuutta sallitaan vielä vähemmän kuin ensimmäisille. Esimerkiksi aasialaisten naisen odotetaan olevan luonnostaan hiljaisia ja myöntyväisiä, mikä ei edistä saati salli negatiivisten tunteiden rakentavaa ilmaisua. 

Henkilökohtaisesti tärkein ajatus tässä kirjassa on minulle se, että vaikka kaikki miehet eivät käyttäydykään väkivaltaisesti, kaikki naiset joutuvat jossakin määrin elämään väkivallan uhan kanssa. Chemalyn mukaan yksi syy siihen, miksi naiset eivät ole vihaisia, on se, etteivät he uskalla olla: naisen viha tulkitaan usein provokaatioksi tai miehen tekemän väkivallan oikeuttajaksi. Ollessaan vihainen nainen ottaa siis riskin: vihaisuutta ei hyväksytä, sille saatetaan vitsailla, ja pahimmillaan naisen suorat tunteiden osoitukset voivat johtaa väkivaltaan. Jos äärimmäiset seuraukset haluaa välttää, helpoin keino on olla hiljaa ja nielaista vihantunteet. 

Rage Becomes Her on kaiken kaikkiaan kattava, laaja, intersektionaalisen feminismin huomioiva teos naisten oikeudesta olla vihaisia. Jos feministiset teemat ja omien tunteiden ymmärtäminen kiinnostavat, tähän teokseen kannattaa tarttua. Teos ei ole kuitenkaan suunnattu pelkästään naisille, ja feministinä toivoisinkin, etteivät tällaiset teokset jäisi vain naisten omaksi iltalukemiseksi. Chemaly nostaa teoksessaan esille monia tärkeitä yhteiskunnallisia ongelmia, joista pitäisi puhua enemmän julkisesti.

Soraya Chemaly: Rage Becomes Her
Simon & Schuster 2018
392 s.
Pisteitä: 5/5