Marjaana Aumaston What a bitch! -runokokoelma alkaa vahvan feministisesti:
Joka hetki nainen on vähän yli tai ali,
kiloissa ja senteissä, vuosissa tai vuosikymmenissä,
munasolujen määrässä tai laadussa,
rintojen nupuissa tai jo hupuiksi venyneissä,
kaikessa mahdollisessa, aina mitoilla ja painoilla laskemassa [--]
Mikään ei siis riitä. Naista mitataan, ja hän mittaa itse itseään - on oltava vaatimusten mukainen, tietyn näköinen, tietyn kuuloinen, tiettyjä asioita tekevä. Sukupuoliroolit ja sukupuoleen kohdistuvat vaatimukset eivät liene kenellekään tuntemattomia, ja Aumasto tarttuu niihin teoksessaan kiinnostavasti.
Millainen sitten on Nainen Aumaston teoksessa? Ainakin hän on tottunut ulkonäköpaineisiin ja täydellisyysvaatimuksiin. Hän on perfektionisti, joka etsii tapaa olla täydellinen, virheetön:
Päämääräni on selkeä ja dopingnäytteeni puhdas;
antaudun valolle ja valkeaksi pestylle tuulelle,
olen täydellinen ja tahraa vailla,
eikä kukaan voi toisin väittää.
Kun on yksi koskematon pyhä,
sikiää siitä monia abortoimattomia pyhiä,
äkkiä olet täynnä pyhyyttä,
olet sittenkin pyhä, vaikka et haluaisi olla,
olet kohtusi hedelmä, olet kohtu, olet paksuuntunut limakalvo,
ja kalvojesi valitus nousee katedraalien korkeuteen [--]
Aumaston tarkastelema nainen on myös vartioitu ja kontrolloitu, kuten naiset ovat vuosisatojen ja -tuhansien aikana olleet. Naisessa on jotakin jumalallista, mitä Aumasto havainnollistaa uskonnollisella sanastolla, ja samaan aikaan jotakin, joka ei sovi uskonnolliseen kehykseen ja joka on kitkettävä naisesta pois:
Sulkekaamme pyhä pyhyys
katedraalin rautaoven taakse,
marttyyrien ravistuviin kuviin, hapertuviin käärinliinoihin,
seisovaan vihkiveteen.
Naisen elämässä ovat läsnä myös tyhjyys ja masennus. Aina naiseuteen liittyviä vaikeuksia ei jaksaisi kantaa, ja silloin syntyy ihmetys:
Kun ei kestä enää eikä kuole,
mitä tapahtuu? [--]
Naisen on myös vaiettava, eikä tuskista tule puhua. Raiskauksesta vaietaan, ja yhteiskunta vaatii naista antamaan anteeksi. Tärkeää on myös ymmärtää.
Toisaalta toisinaan, joskus, lopuksi, nainen on itsenäinen ja kykenee tunnistamaan omat tarpeensa. On luovuttava siteistä, jotka ovat ehkä kantaneet mutta jotka haperruttavat naista nykyään:
Minun on irrottava sinusta,
että en irtoaisi itsestäni,
ettei ihoni hiiltyisi pois,
etteivät silmäni palaisi jääksi [--]
Lopuksi on vielä todettava, että nainen luulee elämän olevan hetki, pysähdys. Samaan aikaan hänen on koko ajan koetettava saada kokonaisuus hallintaan. Lopulta kaikki kuitenkin hajoaa, kulkee omia teitään, kuten öinen naakkaparvi tuomiokirkon katolla:
Elämä on rivi seisahtuneita hetkiä ilman aikaa,
pudonneita tähtiä vailla taivasta.
Me ompelemme koko ajan jotain yhteen,
järjestelemme ja liimaamme valokuvia,
täytämme kalentereita, ostamme päiväkirjoja.
Mutta silti; naakkaparvi hajoaa ja katoaa tuuliin,
mustat siivet havisevat hetken,
sitten ei enää mitään.
Toisaalla: reader, why did I marry him
Marjaana Aumasto: What a bitch!
Tammi 2007
89 s.
Pisteitä: 3/5
Joka hetki nainen on vähän yli tai ali,
kiloissa ja senteissä, vuosissa tai vuosikymmenissä,
munasolujen määrässä tai laadussa,
rintojen nupuissa tai jo hupuiksi venyneissä,
kaikessa mahdollisessa, aina mitoilla ja painoilla laskemassa [--]
Mikään ei siis riitä. Naista mitataan, ja hän mittaa itse itseään - on oltava vaatimusten mukainen, tietyn näköinen, tietyn kuuloinen, tiettyjä asioita tekevä. Sukupuoliroolit ja sukupuoleen kohdistuvat vaatimukset eivät liene kenellekään tuntemattomia, ja Aumasto tarttuu niihin teoksessaan kiinnostavasti.
Millainen sitten on Nainen Aumaston teoksessa? Ainakin hän on tottunut ulkonäköpaineisiin ja täydellisyysvaatimuksiin. Hän on perfektionisti, joka etsii tapaa olla täydellinen, virheetön:
Päämääräni on selkeä ja dopingnäytteeni puhdas;
antaudun valolle ja valkeaksi pestylle tuulelle,
olen täydellinen ja tahraa vailla,
eikä kukaan voi toisin väittää.
Toisaalta hän ei tunnu koskaan löytävän sisäistä rauhaa: kun hän kerran onnistuu olemaan täydellinen, sisällä tuntuukin tyhjältä. Silti on kyettävä todistamaan, että keho käy vain siten, miten sen on määrätty käyvän.
Aumaston teoksessa rakentuva nainen on myös äitimyytin uhri. Hän on miehisen katseen alla kulkeva henkilö, jota ihannoidaan hedelmällisyydestä. Rivien välistä ilmenee, että äitiys on naiseuden täyttämistä, ja raskaaksi tullessaan nainen muuttuu limakalvoiksi ja ruumiinosiksi:
sikiää siitä monia abortoimattomia pyhiä,
äkkiä olet täynnä pyhyyttä,
olet sittenkin pyhä, vaikka et haluaisi olla,
olet kohtusi hedelmä, olet kohtu, olet paksuuntunut limakalvo,
ja kalvojesi valitus nousee katedraalien korkeuteen [--]
Aumaston tarkastelema nainen on myös vartioitu ja kontrolloitu, kuten naiset ovat vuosisatojen ja -tuhansien aikana olleet. Naisessa on jotakin jumalallista, mitä Aumasto havainnollistaa uskonnollisella sanastolla, ja samaan aikaan jotakin, joka ei sovi uskonnolliseen kehykseen ja joka on kitkettävä naisesta pois:
Sulkekaamme pyhä pyhyys
katedraalin rautaoven taakse,
marttyyrien ravistuviin kuviin, hapertuviin käärinliinoihin,
seisovaan vihkiveteen.
Naisen elämässä ovat läsnä myös tyhjyys ja masennus. Aina naiseuteen liittyviä vaikeuksia ei jaksaisi kantaa, ja silloin syntyy ihmetys:
Kun ei kestä enää eikä kuole,
mitä tapahtuu? [--]
Naisen on myös vaiettava, eikä tuskista tule puhua. Raiskauksesta vaietaan, ja yhteiskunta vaatii naista antamaan anteeksi. Tärkeää on myös ymmärtää.
Toisaalta toisinaan, joskus, lopuksi, nainen on itsenäinen ja kykenee tunnistamaan omat tarpeensa. On luovuttava siteistä, jotka ovat ehkä kantaneet mutta jotka haperruttavat naista nykyään:
Minun on irrottava sinusta,
että en irtoaisi itsestäni,
ettei ihoni hiiltyisi pois,
etteivät silmäni palaisi jääksi [--]
Lopuksi on vielä todettava, että nainen luulee elämän olevan hetki, pysähdys. Samaan aikaan hänen on koko ajan koetettava saada kokonaisuus hallintaan. Lopulta kaikki kuitenkin hajoaa, kulkee omia teitään, kuten öinen naakkaparvi tuomiokirkon katolla:
Elämä on rivi seisahtuneita hetkiä ilman aikaa,
pudonneita tähtiä vailla taivasta.
Me ompelemme koko ajan jotain yhteen,
järjestelemme ja liimaamme valokuvia,
täytämme kalentereita, ostamme päiväkirjoja.
Mutta silti; naakkaparvi hajoaa ja katoaa tuuliin,
mustat siivet havisevat hetken,
sitten ei enää mitään.
Toisaalla: reader, why did I marry him
Marjaana Aumasto: What a bitch!
Tammi 2007
89 s.
Pisteitä: 3/5
Kommentit
Lähetä kommentti