perjantai 30. lokakuuta 2015

Laura Save: Paljain jaloin

Laura Save: Paljain jaloin
WSOY 2013
380 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Uhh. Raskas.
 "En kestä ajatella, että ihmiset jäävät suremaan minua. Haluaisin pyyhkiä itseni heidän mielistään samana hetkenä, kun lakkaan olemasta. En kestä sitä, että Otso ikävöi minua ja luulee, että olen hylännyt hänet. En kestä sitäkään, että minun tuntemisestani, minun kanssa suhteeseen ryhtymisestä jää käteen kasa romahtaneita unelmia ja kamala ikävä. En halunnut enkä tarkoittanut sitä näin."
Päiväkirjamerkintöihin perustuva romaani syövästä ja siitä, miten se vähä kerrallaan syö sairastunutta, perhettä, koko elämää.

Tausta: Saveen romaani saa voimansa kirjailijan taustasta. Sen tietäen lukukokemus on lohduton: Save menehtyi ennen kuin sai tietää, että romaani julkaistaan. Henkilökohtaisuus vyöryy kirjasta esiin: Paljain jaloin tuntuu niin tarkalta, niin todelta. Sen totuudenmukaisuutta ei tekisi mieli uskoa, mutta Saveen tarina on aukoton. Tuntuu pahalta tietää, mitä odotettavissa on, ja samalla tuo tieto luo kiinnostavan lähtökohdan sille,

Fyysinen: Paljain jaloin on fyysinen teos. Se on kuvaus sairaudesta, kivusta, pelosta ja paniikista. Se kurkistaa syöpäpotilaan maailmaan, avaa sen lukijalle kaikessa karuudessaan. Save kirjoittaa kipukamppailuista, siitä, miten aina löytyy uusia, pelottavia patteja, siitä, miten elämä kerta toisensa jälkeen on konkreettisesti romahtaa. Fyysiseksi muuttuu myös lukijan kokemus: miten tähän voisi olla reagoimatta? Paljain jaloin on huokauksia, halauksia, kyyneliä. Se on ajatuksia läheisistä: kunpa teillä olisi aina kaikki hyvin. Kunpa te säästyisitte.

Tunteikas: Valitsin lukuhetkeksi tarkoituksella päivän, joka oli muutenkin ankea ja tunteikas. Paljain jaloin tarjoaa tunteikkaan lukukokemuksen ja muistuttaa asioiden mittasuhteista. Miten paljon vaikean sairauden ja kuoleman kohtaamisen myötä särkyykään. Elämä horjuu ja muuttuu perusteellisesti, ja vaikka vähitellen voi oppia nauttimaan pienistä asioista, on turha kierrellä sitä, että rankkaa se on, kaikki.

Kriisi: Paljain jaloin on tarkka kuvaus kriisistä. Miten järkyttävän uutisen kanssa oppii elämään? Miten omaan elämään pitäisi suhtautua sitten, kun sen tulevaisuus on epävarma? Saveen kirjoittamaa prosessia on kiinnostavaa seurata. Viimeisessä osassa puhutaan kuolemasta jo paljon ja avoimesti. Elämä ja ajatukset heittelehtivät: toisaalta tekisi mieli pitäytyä elämässä kiinni, toisaalta se on vaikeaa. Kauhu vyöryy koko perheen päälle. Puoliso Sofia ahdistuu, rasittuu ja etääntyy - syöpä vie perheeltä paljon. Laura ei aina jaksa olla kiitollinen. Vaikka elämä syöpädiagnoosin kanssa onkin raskasta, Saveella on tekstissään myös toinen, lohdullinen sanoma:
"Ainoa asia, mihin täälläkin törmään, on sen kauhistelu, kun olen niin nuori. Kun minulla olisi kuulemma vielä koko elämä edessä! Mutta kun ei ole! Elämäni on ilmeisesti huomattavan lyhyt, mutta tämä on silti minun elämäni ja hieno tällaisena. Ja ihan täysi ja kokonainen. Ymmärtäkää se!"

maanantai 26. lokakuuta 2015

Herman Koch: Naapuri

Herman Koch: Naapuri
Siltala 2015 (2014)
Suom. Sanna van Leeuwen
515 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Kas! Monikerroksista.
"Aivan kuten silloinkin, ajattelen nyt. Ja seuraavassa hetkessä mieleeni tulee, että niin tekin aina sanoisitte. Aivan kuten silloinkin. Niin, te haluaisitte helpottaa lukijan taakkaa, tai toisin sanoen: haluaisitte hinnasta mistä hyvästä varmistaa ettei lukijalta vain jäisi huomaamatta yhtäläisyys yhden ja toisen tapahtuman välillä.     
 
Miten sitä oikein nimitetäänkään, kun sama tarinan aihe toistuu eri muodoissa? Kauan sitten lumimyräkkä muutti kertomuksen suuntaa – erään henkilön elämän suuntaa. Ja nyt, useita vuosia myöhemmin, ukkoskuuro heittää jotain suoraan syliini. Mahdollisuuden. Mahdollisuuksia. Yllättävän käänteen."


Kertomus menneisyydestä ja kertomus nykyisyydestä, jolloin kertomuksesta on tullut kertomus. Kummallinen katoaminen, kirjailijuus ja kirjat - sekä naapuri, joka tarkkailee kirjailijaa.

Kertojaratkaisut: Olen Kochin kertojaratkaisuista montaa mieltä. Naapuri rakentuu moneen osioon ja monen puhujan varaan. Olen taas saamassa tällaisesta rakenteesta hyvää vauhtia tarpeekseni: vaikka vuorottelu Eleanor & Parkissa toimikin, alan pitää moniäänisyyttä ja kertojapaljoutta nykykirjallisuuden kompastuskivenä. Naapurissa surin eniten sitä, että jouduin luopumaan ensimmäisen osion minäkertojasta, joka puhuttelee kirjailija M:ää. Minua kiehtoo kirjoitustyyli, jossa minäkertoja puhuttelee sinää, osoittaa sanansa jollekin. Vaikka kirjailijan tarina onkin keskeinen osa Naapuria, se ei ollut se osa, joka kiehtoi minua eniten. Taustalla oleva tarina kadonneesta historianopettajasta kiinnosti minua eniten: mitä oikein tapahtui? Keitä nuoret ovat, ja mitä he päättivät tehdä? Sekä ensimmäinen osio että se, joka kuvattiin Lauran näkökulmasta, veivät minut mukanaan. Kirjailija M:n maailmaan en päässyt mukaan.

Kerroksisuus: Koch rakentaa epäilemättä kirjassaan monikerroksista tarinaa. Kirjailija M:n ja historianopettaja Landzaatin elämää tulee vertailleeksi erityisesti kirjan loppumetreillä (joista muuten pidin erityisesti). Menneet tapahtumat kietoutuvat nykyisiin, ja Kochin romaani pyrkii puhuttelemaan lukijaa todellisuuden ja kaunokirjallisten seikkojen sekoittumisesta. Historianopettajan ja teinitytön suhde on sinänsä ällöttävä kertomus, mutta Koch on kirjoittanut siitä kiinnostavan tapahtumakulun.

Kirjailijuus: Naapuri tarttuu inhokkiaiheeseeni kirjallisuudessa: siihen, miten kertomuksista syntyy kirjoja ja millaista on olla kirjailija. En erityisemmin pidä kirjoista, joissa puhutaan kirjojen tekemisestä tai kirjailijuudesta; tässäkin pidin varsin tylsinä niitä kohtia, joissa puhuttiin kirjailijantyön oheistehtävistä, juhlista ja edustamisesta. Toisaalta Koch myös yllätti minut: Herra M:n haastattelu oli kiinnostava kokeilu keskellä kirjaa, ja Naapuri sai kyllä ajattelemaan, mistä kirjojen aiheet oikein tulevat, millaisen totuuden ne kertovat ja miten ja miksi ne eroavat todellisuudesta. Kuka tarinan keksii? Kuka kertoo sen? Miten kertominen muuttaa tarinaa?

Naapuriin ovat tutustuneet useat bloggaajat. Kristalle se jatkoi Koch-villitystä, Maisku piti romaanin kirjallisuuspohdinnoista ja Tuijata lumoutui henkilökuvauksesta.

lauantai 24. lokakuuta 2015

Elämänheilahduksia osa 2

Lokakuu on hyvää vauhtia lopuillaan, ja minusta ei ole kuulunut aikoihin. Alkusyksyn lukuinnostuksen jälkeen vannoin, että sata kirjaa ylittyy tänä vuonna, mutta lokakuussa olen riipinyt kasaan vasta kolme kirjaa. 15 kirjaa uupuu. Vika ei oikeastaan ole kirjoissa (luettavana on sellaisia herkullisuuksia kuin Kochin Naapuri ja Konstigin uutuus Perkele) eikä ajanpuutteessa. Ehtisin, jos haluaisin. Viime aikoina olen priorisoinut aikaani toisin, ja onpa hankaluuksia ollut myös keskittymiskyvyssäkin.

Elokuussa uutisoin aloittavani uuden työn. No, työt ovat jatkuneet jo hyvän aikaa, pahin alkuväsymys on ohitettu mutta loppumaton suunnittelutyö jatkuu yhä. Nautin työstäni,

Työkään ei oikeasti ole selitys sille, että en ole ehtinyt lukea. Oikeasti elämä vain heittelehtii ja heilahtelee, ties kuinka monennen kerran tänä syksynä. Tällä kertaa heilahdus oli nopea, äkkinäinen ja kuitenkin pelkästään positiivinen: viimeiset kaksi viikkoa olen viettänyt uuden ihmisen seurassa. Tiedättehän sen kuuluisan: kun sitä vähiten odottaa. Pitäisi kai odottaa ja malttaa, mutta on ihanaa antaa uudelle ihmissuhteelle mahdollisuus. Aivan hyvin voin jo puhua tunteista: niitä on molemmin puolin. En malta ajatella mitään muuta, tahdon vain nähdä tätä uutta, ihanaa miestä, halata ja nauraa hänen kanssaan. Vaikka kirjoista monenlaista riemua saakin, tämä kaikki on koettava toisen ihmisen seurassa.

On hassua, miten suuri vaikutus toisella ihmisellä voi olla itseen. Vaikka lukeminen onkin jäänyt nyt vähemmälle, olen muuttunut enemmän siksi, joka olin aiemmin: kirjoittajaksi. Olen kirjoittanut parissa viikossa enemmän runoja kuin vuosikausiin, ja tuntuu, että haluan käyttää kirjoittamisen taitoani. Olen alkanut nähdä ympärilläni tarinoita eri tavalla kuin ennen, ja haluan kuvata ympäristöäni. Haluan kirjoittaa siitä, sillä yhtäkkiä maailma on kiinnostavia tarinoita täynnä. Teinivuosinani kirjoitin paljon, uppouduin tarinoiden maailmaan; myöhemmin ajattelin, että ehkä kyse oli vain nuoruusvuosien harrastuksesta. Tuntuu sekä hassulle että hyvälle, että tuo aiempi minä on yhä edelleen olemassa.

Tarinoita siis riittää kerrottavaksi - ja luettavaksi, kunhan maltan istahtaa kirjan pariin.

torstai 15. lokakuuta 2015

Anja Snellman: Antautuminen

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY 2015
325 s.
Pisteitä: 5/5
Tunnelma: Oh. Löysin itseni.
"Kaikki on niin helppoa. Kun malttaa katsella ja kuunnella. Ja vaikka ei malttaisikaan. Asiat näyttäytyvät, toiveet tekevät itsensä tykö. Jopa liikaakin. Minä en tahtoisi aavistaa ja arvata niin paljon, minä en haluaisi olla se joka saa vihiä jo paljon ennen muita, se joka yhdistelee asioita automaattisesti, huolestuu ja ilahtuu ja pakahtuu ennen kuin muut.
       Se joka murehtii ja märehtii asioita yksin kotona sängyllä loikoen, Musta Nalle kainalossa, Silkkipaperilinnun heijaamista katsellen."

Lapsuudesta asti maailmassa jotain erilaista: tunteet, aistit, ulkopuolisuus. Henkilökohtainen kertomus erityisherkkyydestä.

Henkilökohtainen: Snellmanin teos on henkilökohtainen avautuminen erityisherkkyydestä, tunteiden ja aistien värittämästä maailmasta. Vaikka Snellman pyörittää aisti- ja tunnekokemuksiaan koko kirjan mitan, Antautuminen ei vello eikä junnaa. Aiheesta on paljon sanottavaa, ja Snellman antaa lukuisia esimerkkejä siitä, miten ominaisuus, joka saa nimen vasta myöhään, vaikuttaa hänen elämäänsä. Herkkyys kulkee kertojan mukana läpi elämän, se ei ole ohimenevä vaihe eikä sitten lopulta mikään vikakaan. Elokuvat vain itkettävät, kauheat tarinat koskettavat eivätkä häviä päästä, äänet ovat liian kovia, sanat töksähtelevät. Jo alusta asti huomaa, että kertoja kokee maailman toisin kuin ihmiset hänen ympärillään, ja se luo romaaniin kiehtovan tunnelman.

Tunnelma: Harvasta kirjasta löytää samanlaisen omaa oloa kuvaavan tunnelman kuin Snellmanin romaanista. Kertoja kuvaa itsensä ulkopuoliseksi, erilaiseksi, sellaiseksi, joka joutuu jatkuvasti selittelemään omaa olemustaan. Kirjaa sävyttävät alakuloisuus, epävarmuus ja ulkopuolisuus, jotka tulevat tietenkin esille, kun hyväksyntää ei saa eikä omaa itseä osaa sijoittaa muiden joukkoon. Vaikka herkkyys näyttäytyy minussa osin eri tavoin kuin Antautumisen kertojassa, löysin tästä kirjasta silti itseni. Samanlaisella sävyllä voisin minäkin kirjoittaa omasta elämästäni - ja ehkä haluaisinkin. Pidin siitä, miten epämiellyttäväksi koettu tunne ja ominaisuus sävyttävät kertojan koko elämää. Surullista on, että tämä piirre - ei siis vika eikä vääryys eikä omituisuus - saa nimen vasta aikuisiällä. Erityisen hyvin samastuin kontrollintarpeeseen sekä siihen, miten kertoja imee itseensä kaikki negatiiviset kommentit, haluaa miellyttää ja pelkää nuhteluja. Sellainen minäkin olen.

Aron: Snellman kiittää teoksessaan Elaine N. Aronia erityisherkkyyttä koskevista teoksistaan. Luin keväällä Erityisherkän ihmisen, ja pohdin silloin omaa herkkyyttäni. En vieläkään välitä erityisesti siitä, että erityisherkän käsite painottaa erityistä herkkyyttä - en tiedä, miksi koen sen erikoisherkkyytenä. Minulle herkkyys on niin normaali asia, että en varsinaisesti ole kokenut sitä vaivaannuttavana piirteenä. Ajattelen, että herkkyyttä on toisilla enemmän, toisilla vähemmän, niin kuin nyt mitä tahansa muutakin ominaisuutta. Sääli on se, ettei yhteiskunta välttämättä rohkaise ja tue ihmisen herkkiä piirteitä. Aina mennään sosiaalisten, kovien ja reippaiden ehdoilla: on oltava varma, on oltava puhelias, on uskallettava tehdä tavanomaisia asioita.
Millaisia kokemuksia teillä on herkkyyden kohtaamisesta tai sen sivuuttamisesta?

Antautumisen ovat lukeneet esimerkiksi Mai, jolta sain innostuksen lukea kirjan,  Kirjallisia-blogin Tomi, joka piti kirjaa pitkälti tylsänä, Kirjan vuoksi -blogin Juha, joka aikonee lukea muutakin Snellmanilta, sekä Marjatta, joka sekä piti että ei pitänyt ilmavasti kirjoitetusta kirjasta.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
St. Martin's Griffin 2013
325 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oih. 
"He remembered feeling embarrassed for her.
And now…
Now he felt the fight rising up in his throat whenever he thought of people making fun of her.
When he thought of someone writing that ugly thing on her book...it made him feel like Bill Bixby just before he turned into the Hulk."
Tyttö, jolla on risainen perhe ja punaiset hiukset, ja poika, jolla on hyvä koti ja korealaiset kasvot.

Rosoisuus: Eleanor & Park -romaanissa arvostan eniten päähenkilöiden kuvausta. He ovat rosoisia, kolhittuja, satutettuja ja erilaisia nuoria. Ahdistun nuortenkirjoissa usein pinnallisuudesta ja konkreettisuudesta, mutta Rowellin romaanissa syvyys löytyy henkilöhahmojen syvyydestä ja rikkonaisuudesta. Romaani on sekoitus perinteistä ja omanlaistaan, tuttuja mutta myös uusia ihmiskohtaloita.

Kertojat: Eleanor & Park on yksi harvoja kirjoja, joissa olen nauttinut kahdesta kertojasta. Suorastaan tuntuu, ettei tätä tarinaa olisi voinut kertoa toisin: tähän tarvittiin kaksi näkökulmaa, kaksi tarinaa. Nämä ihastuttavat kertojanuoret täydentävät toistensa ajatuksia, tunteita ja tarinaa. Pidin siitä, että lukujen pituudet vaihtelivat ja heijastelivat tapahtumien ja tunteiden tempoa. 

Hajanaisuus: Lukukokemukseni särkyi siihen, että luin kirjaa vähin erin ja lukuaika venyi. Lokakuu on mennyt työkiireissä, ja se näkyy lukemisessa. Kaipaan edelleenkin kunnollista aikuistenkirjalukemista, mutta huomaan, että nyt on ollut helpompaa tarttua nuortenkirjoihin. Englannin kieli ei tämän kirjan kohdalla tullut esteeksi: Eleanor & Park on helppolukuinen. Joitakin uusia sanoja poimin matkan varrella muistiin, koska kirjoittaminen auttaa minua painamaan uudet sanat mieleen.

Raastavuus: Rowellin romaanin loppu koskettaa. Minulle se oli muistutus siitä, että joskus elämä kuljettaa sellaiseen suuntaan, joka on raastavuudestaan huolimatta välttämätöntä. Eleanorin isäpuoli on kerrassaan karmea: häntä on syytäkin pelätä. Olen omassa elämässäni joutunut kohtaamaan pelon, ja tiedän, että kunnollista elämää varten se tunne on pakko saada häivytettyä. Joskus turvallisuudentunteen saavuttaminen ja hakeminen vaativat veronsa. 

Eleanoriin ja Parkiin ovat tutustuneet esimerkiksi myös blogit Opus eka, Kasoittain kauniita sanoja ja Kirjaneidon tornihuone.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Siiri Enoranta:  Nukkuu lapsi viallinen
Robustos 2010
165 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Voih. Haikea, lohdullinen.

 "Sonia näki enkelin silmillä tuhannet lapsenkasvot, kaikki siristelivät silmiään loisteessa, kaikki olivat hämillään ja kaikkia pelotti. He kaikki näkivät Arhabean ja olivat haltioissaan. Sata, tuhat, miljoona kertaa enkeli oli nähnyt riemun lasten kasvoilla viimeisen portin avautuessa. Sata tuhatta miljoona kertaa se oli toivonut olevansa lapsen tilalla. Vaihdetaan paikkoja, vain tämän kerran, vain hetkeksi. Mutta hetkisiä ei enkelille ollut olemassa, ainoastaan loputtomuutta."
Nuori tyttö sairastuu tuberkuloosiin, lähestyy kuolemaa, pääsee näkemään, mikä edessä odottaa.

Teema: Enorannan Nukkuu lapsi viallinen on jollakin tavalla omanlaatuinen kirja. Se kuiskuttaa lukijalleen aiheesta, josta yleensä ei tahdota hiiskua: puhutaan sairastumisesta ja lapsen kuolemasta. Romaani on surullinen mutta myös lohdullinen ja toiveikas. Se on jonkinlainen nykypäivän Veljeni Leijonamieli: lohduttava kuvaus siitä, mitä kuolema, suru ja pelko tarkoittavat.

Rakenne: Pidin romaanista. Ihastuin erityisesti sen ensimmäiseen osaan, siihen, miten Enoranta kuvaa Sonian elämää, sairastumista. Aikuislukijan näkökulmasta erityisen kiinnostavaksi muodostui perhesuhteiden sivujuonne, se, millaisia treagedioita ja draamoja rivien välistä tuntui paljastuvan. Hahmoista erityisen herttaiselta tuntui isoveli Topias, hänen lämmin suhteensa pikkusisareen. Ihan yhtä paljon en lämmennyt romaanin enkeliteemalle ja -symboliikalle. En päässyt mukaan tuohon kuoleman pohdiskeluun ja romantisointiin, niin tärkeänä kuin sitä pidänkin, että lapsia rauhoitellaan pelottavien asioiden edessä.

Kieli: Enorannan kirjassa erityisen viehättävää on sen runollisuus. Nukkuu lapsi viallinen osoittaa, ettei nuoremmille tarkoitetun kirjan tarvitse olla kieleltään karsittua subjekti-predikaatti-objekti + päälause-sivulause -tekstiä. Kielellä voi leikkiä, lauseet saavat olla vajaita, konjunktioita ei aina tarvita. Enoranta käyttää rikasta, runsasta sanastoa, mikä on erityisen kiitettävää: nuoremmat lukijat tarvitsevat haasteen ja mahdollisuuden sanavarastonsa kasvattamiseen.

Runsaus:  Kielellä pelaamisessa on toki vaaransa. Kauniista kielestä huolimatta Enorannan romaania vaivaa pienoinen runsaus: kieltä, kuvailua ja kaunista on niin paljon, että loppua kohti ne alkavat menettää arvoaan ja merkitystään. Runollinen, paljon kielikuvia käyttävä teksti voi olla paikka paikoin hankalalukuista, varsinkin pienille lukijoille tai kuulijoille. Nukkuu lapsi viallinen sopii kyllä monenikäiselle mutta vaatii lukijaltaan kehittynyttä lukutaitoa. 

Enorannan romaanista on muillekin tullut mieleen Lindgrenin kirjat. Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni muistelee Marikkia ja Vinttikamarissa pohditaan samankaltaisuutta Veljeni Leijonamieleen. Notkopeikko ei itseni tavoin lämmennyt symboliikalle ja kirjan fantasiaosuudelle, ja Sara kiinnitti hieman valjussa lukukokemuksessa huomiota päähenkilön epärealistiseen nimivalintaan. Marjis ihastui kirjaan. Koska kirjassa kerrotaan paitsi ihmisistä myös enkeleistä, Nukkuu lapsi viallinen asettuu kirjavuoden lukuhaasteeseen kohtaan 5.