lauantai 31. tammikuuta 2015

Eka blogikuukausi!

Ja niin hurahti ensimmäinen blogikuukausi! Uskomatonta! En voi kieltää, etteikö bloggailu olisi kannustanut lukemaan: 11 kirjaa on minulle melkoinen saavutus. Tammikuut ovat tosin aina olleet hyvää aikaa lukea, ainakin näin opiskeluaikoina, loma jatkuu pitkälle, kiireet alkavat vasta myöhemmin. En odottanut kirjoittavani näin paljon, enkä oikeastaan uskalla odottaa sitä tulevilta kuukausiltakaan: seuraavaksi työn alla on John Irvingiä, ei siis mikään nopea projekti, luulisin. Voi olla, että luen samaan aikaan jotain muutakin, lyhyempää, sillä haluan jo päästä kirjoittamaan, tunnustelemaan luettua. Äkkiä tästä blogihommasta näköjään innostuu :)

Blogini ensimmäiset yksitoista kirjaa:

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Zinaida Lindén: Monta maata sitten
Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Miina Supinen: Liha tottelee kuria
Lisa Genova: Edelleen Alice
Anni Polva: Varo rakkautta!
Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Uuden vuoden hienoimmat kokemukset olivat ehdottomasta Genovan Edelleen Alice ja Hakkaraisen Purkaus. Ensimmäisestä mielessä on haikea tarina, sen koskettavuus, kirjan herättämät ajatukset. Jälkimmäinen tanssii muistoissani kauniina, runollisena kielenä, vaikka tarina itsesään alkaa jo vähitellen unohtua. Taivaslaulu teki minut mietteliääksi myös, en niinkään pureutunut uskonnon ahdistaviin piirteisiin kuin siihen lohdullisuuteen, jonka Rauhala oli romaaniinsa punonut. 

Todellisuus on kuitenkin seuraava: kun lukee paljon, lukee väistämättä myös vähemmän hyviä kirjoja. Suhtaudun epäillen siihen, että enää palaisin Zinaida Lindénin tai Nicolas Barreaun kirjoihin. Huokaus. Puistatukset kulkevat lävitseni vieläkin. Mitä kaikkea kirjamaailmaan mahtuukaan!

Ennen blogin aloittamista kaipasin lukemiseeni syvyyttä, tarinoiden tarkempaa tutkimista, pohdiskelua. Sen sain: kirjoista kirjoittaminen avaa omia ajatuksia, omia tulkintoja. Merkityksiä on pakko pohtia, jotta lukukokemuksesta voisi jotakin kirjoittaa. Huomasin, miten tärkeää ja kiinnostavaa on pohtia sitä, mikä merkitys kullakin kirjalla on itselleen, omaan elämään. Hyvä kirja herättää ajatuksia, tunteita, muistoja. Kun kirjoista kirjoittaa, teokset avautuvat myös suhteessa toisiinsa, rinnastuvat, eivät enää elä vain erillistä elämää. Monet teemat toistuvat teoksesta toiseen, mikä lienee luonnollista, toistuvathan ne elämässä myös.

Bloiggailu  toi lukemiseeni enemmän myös toisella tavalla. Hetkessä olen tullut tietoiseksi itsestäni lukijana, siitä, millainen lukija olen, mistä pidän, mistä en pidä. Luulin olevani nautiskelija, mutta huomasin olevani kriittinen: ei minun ole ollut tarkoitus tarttua vain epäkohtiin! Monessa kirjassa on paljon hyvää, mutta sitä on vaikeampi asettaa sanoiksi. Miten kuvata nautiskelua, tarinaan uppoutumista, kun kyse ei ole konkretiasta, yksittäisistä onnistumisen kohdista? Siinä minulle tavoitetta, on yritettävä etsiä sanoiksi se, mikä onnistuu, mikä tekee teoksesta hyvän. Kriittisen ajattelun ohella hyödyllistä lienee se, että kertoo, miltä hyvän kirjan lukeminen tuntuu.

torstai 29. tammikuuta 2015

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys


Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
WSOY (2010)
298 s.
Pisteitä: 3/5
"Hän avasi suunsa sanoakseen että itsensä kokeminen erityiseksi on pahin vankila, minkä ihminen voi itselleen rakentaa, mutta pysyi hiljaa. Hän muisti jälleen, miten opettaja oli istuttanut hänet luokan keskelle, jossa kaikki olivat tuijottaneet häntä kuin harvinaista eläintä, ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että kaikkina noina vuosina hän ei ollut hievahtanutkaan tuosta paikasta."

Rampa tyttö, sisarensa kadottanut poika, yksinäisiä, yhdessä ollessaankin, ovat yhdessä erikseen. Kipua, kaipuuta, arkuutta. Pienten hetkien voimaa.

Kipu: Kaikki ihmiset ovat sisältä kipeitä. Jokainen kylpee omissa ongelmissaan, jokainen on kokenut menetyksen, tuskaa. Päähenkilöt lapsuudentraumoineen eivät ole ainoita, vaan kaikki henkilöt tuntuvat jotenkin vapisevan, olevan särkymispisteessä, yksin murheineen ja ajatuksineen. Alicen isä potee syyllisyyttä, vaimokin sairastuu, Alicen aviomies kaipaa toisenlaista elämää, on yksin särkyneiden haaveidensa kanssa. Kodinhoitaja Soledad puolestaan jopa nauttii, saa rohkeutta ajatuksesta, että muut näkisivät hänen silmissään syvän murheen, ylitsepääsemättömän tuskan jälkiä. Tuskan kautta sivuhenkilötkin limittyvät hyvin tarinaan, tulevat mukaan: heillä on roolinsa kivun ja yksinäisyyden peilaajina. Alice ja Mattia ovat niin lähellä toisiaan mutta samalla niin kaukana, tuntuu olevan niin pienistä asioista, niin pienistä sattumista ja väärinymmärryksistä kiinni, että he sulkeutuisivat toisiinsa, yhdessä. Miten toiselta voi odottaa niin paljon - ja jättää sen kaiken sanomatta? Surullisuudessaan Alkulukujen yksinäisyys jätti minut pohtimaan, että niinhän se oikeastikin on: pienet hetket, ne Giordanon mainitsemat sekunnit, ratkaisevat sen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos joskus avaisikin suunsa, tulisiko maailma silloin lähemmäksi, tulisiko se rakkaamaksi?

Näkökulmat: Ei siitä mihinkään pääse: näkökulman tiheä vaihtaminen, usean kertojan pyörittely ei ole helppo tehtävä. Minua ei ainakaan ole helppo miellyttää tällaisilla kerrontaratkaisuilla. Alkuasetelma on toimiva (ja tavanomainen): Alicen ja Mattian kerrontavuorot vaihtelevat tasaisesti. Omituiseksi näkökulmien moninaisuuden tekee se, että sekä Alicen että Mattian luvuissa puheenvuoron saavat myös päähenkilöille jollakin tavalla tärkeät ihmiset. Yhdessä kappaleessa hänkertoja tarkastelee maailmaa Alicen silmin, toisessa hypätään kodinhoitajan rooliin, sitten taas takaisin Aliceen - vähemmästäkin menee pää pyörälle! En päässyt kerrontarytmiikkaan kiinni, en ymmärtänyt, miksi oli tarve ulkoistaa Alice ja paikallistaa kerronta hetkiksi hänen lähipiiriinsä. Oli konkreettisia ymmärtämisongelma: kuka puhuu nyt, kuka tarkastelee ketä, kenet hänkertoja on valinnut kohteekseen, kenen näkökulmasta henkilöitä arvioidaan.

Jää: Tekisi mieli verrata Lundbergin Jäähän, sillä Alkulukujen yksinäisyydessä on samankaltaista potentiaalia kuin Finlandia-voittajassa. Molemmat teokset pohtivat ulkopuolisuutta, Giordanon kirjassa yksinäisyys korostuu. Yksinäisyys on teemana kiinnostava, se voisi herättää lukijassa vahvoja tunteita, riipaisevia, pakottaa pohtimaan, nieleksimään.Loppua kohden Giordanon romaani paranee, syvenee, tiivistyy; käy kuten Jäälle: lopulta potentiaali saavutetaan, merkitykset ja tunnelma syvenevät. Vaikka vähä vähältä henkilöiden sisään pääsee paremmin, teos ei antanut yhtä paljon kuin olisin toivonut.

Alku: Pakko vielä mussuttaa aloituksesta. Alkulukujen yksinäisyys oli jäädä lukematta, kun ensimmäinen sivu ei millään tavalla minua vakuuttanut.  Giordano on valinnut aloitustavan, joka ei riko mitään kaavaa vaan vain toistaa niitä, tekee alusta toki helposti lähestyttävän mutta myös persoonattoman. Tilannekuvaus (Alice inhosi hiihtokoulua. Hän inhosi sitä, että piti joululomallakin nousta puoli kahdeksalta...), lyhyt dialogi ja kahden henkilön vastakkainasettelu ("No juotko sinä sen maidon vai et?" isä kysyi), konkreettisia tapahtumia (isä työntää Alicen ulkoilmaan, Alice lähtee). Kirjoille pitää antaa mahdollisuus, lukea pidemmälle, mutta aloitus on erittäin tärkeä: lukija on saatava kiinnostumaan. Sääli, ettei Giordano tässä onnistunut, mutta toisaalta hän onnistuu monessa muussa asiassa.Tämä kirja ansaitsee mahdollisuuden.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Anni Polva: Varo rakkautta!

Anni Polva: Varo rakkautta!
Karisto (1980)
242 s.
Pisteitä: 3/5
" - Minä puhun kokemuksesta, minä, kun sanon, että me miehet olemme helisemässä teidän naisten kanssa. Tanssipaikoissa ei enää muuta olekaan kuin naisten kappaleita ja kaikenlaista miehenryöstöhottia, puhelin soi kaiken iltaa ja tyttö toisensa jälkeen yrittää houkutella meitä elokuviin lupauksella, että hän kyllä makdaa, ja kadulla saa tuon tuostakin jonkun tuttavantuttavan kainaloonsa. Olette kääntäneet porttikäytäväromantiikankin aivan päälaelleen yrittämällä väen väkisin suuhun, ellei mies ehdi pitämään heti puoliaan. Mutta syy ei liene teidän, vaan olosuhteiden. Meitä miehiä on kertakaikkiaan liian vähän, niin että teidän on tehtävä kaikkenne saadaksenne edes jonkinlaisen kampuran iloksenne ja iltojenne virkistykseksi."
Auli, vihamies Yrjö, veto: nainen voi olla kaksi viikkoa vastaamatta yhteenkään huomionosoitukseen. Kaksiviikkoinen täysihoitolassa, stereotypialeikittelyjä.

Hyvä mieli: Tiina Polvan kirjoissa ei ole mitään pahaa. On vain huumoria, naisenergiaa, hymyä, rakkaustarina.Turvallinen kirja aikansa lukijoille, huvittava nykyisille. Vaikka tarina ei jääkään mieleen, vaikka tämä teos ei herätä suuria tunteita tai ajatuksia, en voi kiistää, etten olisi lukiessani hymyillyt. Ihanaa, että jotkut kirjat ovat niin hyväntahtoisia.

Ajankuva: Lukijalle Polvan teokset ovat parhaimmillaan aikalaiskontekstissaan, aikalaiskontekstista käsin luettuna. Kertomuksellisesti Varo rakkautta! ei yllä suursaavutuksiin, mutta se tarjoilee nykypäivän lukijalle tirkistelyikkunan entisaikojen lukutottumuksiin. Varo rakkautta! avautuu parhaiten funktioidensa kautta, tehtävien: mihin tällaisia vanhanajan hömppäromaaneja on tarvittu? Mitä uutuusteoksen lukijat ovat aikanaan kirjasta saaneet irti? Polva pyrkii tarjoilemaan naislukijoilleen samastumisen kohteita mutta myös haaveita. Varo rakkautta! on empimättä kotirouvien haavekirja, lepohetken eskapismia maailmaan, jossa naisella saa olla luonnetta ja vapautta.

Kieli: Toinen hyvän mielen syy, edellä mainitun ajankuvan lisäksi, on kieli. Tunnistan Polvan tiheään käytetystä niin että -rakenteesta, sanonnoilla ja stereotyyppisillä ilmaisuilla leikittelystä. Teksti tulvii kaikenlaisia sanontoja, ilmauksia, stereotypioita. Huudahdukset lentelevät siinä missä tiedostamattomat tunteetkin, lauserakenteet ovat vanhahtavia. Kielellisistä valinnoista minua ilahdutti eniten juuttaat: se on mainio haukkumasana, omasta murteestani tuttu, huvittava. Kirja on kieltä myöten niin huvittava, niin hyväntuulinen, kliseitä toki täynnä mutta niiden takia omalla tavallaan mielenkiintoinen: miten paljon tuttua ja turvallista, kulunuttakin, voi yhteen kirjaan mahduttaa!

Tuttuus:  Vaikka Polvan naishahmot ovat tulisieluisia, itsepäisiä ja itsenäisiä, heti alusta asti on selvää, ettei romaanissa lähdetä liian kauas kapinaan. Auli ajaa kyllä moottoripyörää, pitää huolta itsestään, temppuilee tahallaan saadakseen miesten huomion ja huolen, mutta entisajan sukupuoliroolit paistavat kaiken läpi. Itsenäisyydestään ja vapaudestaan huolimatta naisen on aina laittauduttava kauniiksi, lempeä ja hellä pitäisi olla, aurinkoisena myöhäiskesän lomapäivän aamuna ensimmäinen ajatus on viettää koko päivä mustikoita keräämässä. Vaikka Polva siis tarjoilee lukijoilleen vahvan, urheilullisen ja itsenäisen naiskuvan, rohkaisee naisia omaan ajatteluun, sukupuolirooli-irrottelut eivät koskaan ylly liian raisuiksi: loppujen lopuksi, olkoon miten itsenäinen ja itsepäinen tahansa, nainen hoitaa kotityöt ja määrittyy vaimouden, puolisona olemisen kautta. Alun irrottelun jälkeen sukupuoliroolit palautetaan takaisin tuttuun, totuttuun: jokainen löytää oman paikkansa, rauha palaa maan päälle, kaikki on hyvin.

Todellisuus: Vaikka viihdekertomuksista kuinka nauttisi, todellisuus iskee viimeistään kirjan loppupuolella. Polvakaan ei sitä vältä: teos muuttuu toistavaksi. Yllättävää kyllä, kaikkia juonenkäänteitä ei (nykylukija) osaa arvata (on huvittavaa, että pahinta, mitä Eränen voi toisista ihmisistä ajatella, on se, että he paljastuvat varkaiksi), mutta romaanin edetessä juonikuvio tulee selväksi: joko mies yllättää naisen tai nainen miehen. Toistavuus piinaa enemmän kuin kliseiden määrä: jälkimmäisiä on sentään hauska selvitellä, niille voi nauraa. Pisteet kirja saa ilmestymisajankohdastaan; 2010-luvun Barreau ei toiminut tähän tapaan.

torstai 22. tammikuuta 2015

Lisa Genova: Edelleen Alice

Lisa Genova: Edelleen Alice
WSOY (2010)
284 s.
Pisteitä: 5/5

"Minun eiliseni alkavat kadota, ja huomiseni ovat epävarmoja, mitä varten minä sitten elän? Elän jokaista päivää varten. Elän hetkessä. Jonakin huomispäivänä piankin unohdan että seisoin teidän edessänne ja pidin tämän puheen. Mutta vaikka unohdankin sen jonakin huomispäivänä, ei se tarkoita etten olisi elänyt sen joka hetkeä tänään. Minä unohdan tämän päivän, mutta se ei tarkoita ettei tällä päivällä ollut merkitystä."
Kognitiivisen psykologian professori, muistivaikeudet, alzheimer. Tiedon ja unohduksen, otteen menettämisen ja löytämisen kontrastit.

Riipaisu: Hyvä kirja koskettaa. Tämän kirjan asetelma oli alusta asti sydäntäsärkevä, riipaiseva, niin kuin on sairauskin, alzheimer. Miten viiltääkään tietää, että kaikki on menetetty, entinen ei palaa, että tulevaisuus tuo eteen lisää kipua, lisää huonoja hetkiä, huonoja päiviä. Edelleen Alice muistuttaa minua Conny Palmkvistin romaanista Hej då, allihopa (suomeksi En päästä sinua), joka kipeydessään oli viime vuoden parhaita lukuhetkiä. Mieleen tuli myös  Kuipersin Terveisin äiti: nämä sairastumisesta kertovat teokset koskettavat aina jotenkin syvälle. 

Omakohtaisuus: Omalla kohdallani Edelleen Alicen merkittävyyttä lisäsivät omakohtaiset kokemukset, viime kesänä menehtynyt mummo, alzheimerpotilas, mummo, jonka muistan lähinnä niiltä ajoilta, jolloin sairaus oli jo puhjennut, jolloin se vaikutti häneen. Edelleen Alice herätti kaipauksen, ikävän, ja voi olla, etten olisi pitänyt kirjasta niin paljon, jos en olisi nähnyt mummon sairastumista, heikkenemistä, hiipumista. Kirja ei varmaankaan ollut kaikilta osin uskottava, eikä se ollut kielellisesti loistokas. Se kuitenkin herätti tunteen, se vastasi kaipuuseen, antoi lohtua. Se nosti mieleeni muistoja mummostani, siitä, miten hän kaipasi hoitokodista omaan kotiin, miten hän ei tunnistanut kaikkia lapsiaan, miten hän teeskenteli muistavansa ja ymmärtävänsä ja miten hän lyhyiden hetkien ajan muistutti sitä joka hän oli ollut, joka hän oli. Omat muistoni yhdistyivät teoksen teemoihin, toivat minulle tärkeitä ajatuksia, tärkeitä huomioita. Edelleen Alice muistutti asioista, joista pitäisi olla kiitollinen; se muistutti asioista, jotka jokaisen pitäisi osata ottaa huomioon.

Ihmisarvo: Vaikka kaikki on menetetty, kaikkea ei kuitenkaan ole menetetty. Edelleen Alice on puheenvuoro sairastuneiden puolesta,muistutus ihmisarvosta, ihmisyydestä, sen olemassaolosta. Miten usein sairaus sotketaan ihmiseen, vaikka sairaus vain sotkee ihmisen, tai ihmistä, ei suinkaan ole koko ihminen, ihmisyys. Vaikka aivosolut tuhoutuvat, vaikka menneisyys ja tulevaisuus hämärtyvät, jokainen ihminen on ihminen loppuun saakka. Jokaisella on oikeus tuntea olevansa ihminen, arvostettu, kunnioitettu. On saatava säilyttää vapaus, saatava säilyttää usko elämään, usko rakkauteen. On sairaus, mutta on myös elämä. Alun lainauksen viimeinen virke on toistamisen arvoinen: Minä unohdan tämän päivän, mutta se ei tarkoita ettei tällä päivällä ollut merkitystä. Tähän virkkeeseen tiivistyy jotakin hyvin olennaista, hyvin kaunista. Vaikka emme enää ymmärtäisi mitään, vaikka emme muistaisi, vaikka emme olisi läsnä, olemme silti ihmisiä, olemme arvokkaita, meillä on ollut itsenäinen tahto, meillä on ollut hyvä elämä. Meitä on kohdeltava loppuun asti ihmisinä, arvokkaina - ja ennen kaikkea, meidän on kohdeltava toisia loppuun saakka siten.

Kohtaaminen: Ihmisarvon tulisi säilyä suhteessa toisiin ihmisiin. Mihin kadotamme kunnioituksen niihin kanssaeläjiin, jotka eivät muista, eivät pysty toimimaan, eivät tee asioita niin kuin me teemme? Ihmiskunta on julma erilaisuudelle, ja vaikka pelko on ymmärrettävää, pelolle antautuminen ei ole. Miksi emme opettele kohtamaan meille vaikeita asioita, miksi emme opettele toimimaan niiden ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat meissä hämmennystä? Miksi emme näe toisen ihmisarvoa? Miksi kohtelemme toisiamme niin kuin Alicea kohdellaan, miksi jätämme yksinäiset yksin?
"He olivat hänelle kohteliaan ystävällisiä häneen törmätessään, mutta he eivät törmänneet häneen kovin usein. Se johtui ennen kaikkea heidän kiireisistä aikatauluistaan ja Alicen nyt aika tyhjästä aikataulusta. Mutta aivan merkityksetön syy ei ollut sekään, että he eivät halunneet. Hänet kohdatessaan he kohtasivat hänen henkisen haurautensa ja sen väistämättömän ajatuksen, että silmänräpäyksessä se voisi tapahtua heille. Oli pelottavaa kohdata hänet. Siksi he eivät enimmäkseen kodanneet, paitsi kokouksissa ja seminaareissa."

Identiteetti: Alzheimer on julma sairaus, se vie meiltä sen, mikä tekee meistä meidät, mikä tekee ihmisen, mikä tekee kokonaisuuden. Ihmisen persoonallisuus muuttuu, identiteetti särkyy, hajoaa, rakentuu uudenlaiseksi, unohtuu. Edelleen Alice puhuu identiteetin tärkeydestä, itsetunnon ja minäkuvan tärkeydestä, siitä, miten kaikki henkiset prosessit ja tapahtumat luovat meidät, rakentavat meitä. Alicen kognitiopsykologian tietämys luo vahvan kontrastin sille, miten tiedot vähitellen hiipuvat. Ammattiura katoaa, ja Alice tiedostaa sen: Kuka hän oli, jos hän ei ollut Harvardin psykologian professori? Toisaalta kirja muistuttaa, että menneisyys ja historia säilyvät, entinen identiteetti on yhä olemassa, se on ollut ja siten hyvin arvokas.

Tietoisuus:  Alzheimer-potilaan sielunmaisemaan ei pääse. On vaikea ymmärtää sellaista, mikä ei ole nähtävissä mutta kuitenkin on: on vaikea ymmärtää sitä, miten toinen muuttuu, miksi toinen muuttuu. Oli vaikea ymmärtää, mitä mummoni mielessä liikkui, mitä hän ajatteli, miten hän maailman koki. Usein epäilin, ettei hän enää kokenut maailmaa vaan vain yksittäisiä hetkiä, havaintoja. Tiesikö mummoni koskaan sairastavansa alzheimeria? Pystyiköhän käsittämään sen, ymmärtämään sitä? Pystyikö hän koskaan hyväksymään itseään, tunnistamaan itseään? Edelleen Alice antaa itsetietoisuudesta hyvin positiivisen kuvan, Alice tarkkailee itseään, huomaa muutokset. Huomasinko mummoni niitä koskaan? Tunnistiko hän itse hyvät hetkensä, erottiko hän huonot hyvistä? Edelleen Alice on kaunis sukellus muistisairaan maailmaan, se on armottomuudessaan lohdullinen kertomus taudin etenemisestä, itsenäisytdestä, vapauden ja arvostuksen tarpeesta. Päästäänkö teoksessa - tai elämässä ylipäätään - kuitenkaan koskaan oikeasti sairastuneen sisälle? Voiko alzheimeria ymmärtää? Teos jättää jälkeensä kymmeniä kysymyksiä, riipaisevia sellaisia. Se jättää jälkeensä haikeuden, mutta se jättää myös uskon siihen, että elämä on ollut hyvä: 
"Sitä paitsi hänestä oli hyvä pitää perhoset mielessä. Hän muisti miten hän oli kuuden tai seitsemän vanhana itkenyt pihan perhosten kohtaloa saatuaan tietää että ne elivät vain muutamia päiviä. Äiti oli lohduttanut häntä ja sanonut ettei hänen ollut syytä surra perhosia, että vaikka niiden elämä oli lyhyt, ei sen tarvinnut olla surullinen. Heidän katsellessaan, miten ne lentelivät lämpimässä auringonpaisteessa puutarhan päivänkakkaroiden keskellä, äiti oli sanonut hänelle: Katso, niillä on kaunis elämä. Sen Alice muisti mielellään."

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria
WSOY (2007)
336 s.
Pisteitä: 4/5

"Kai oli parasta mitä oli ja parasta Kaissa oli Kain välinpitämättömyys ihmisen lihaa kohtaan. Se ei ollut raakuutta vaan tunteettomuutta. Kai käsitteli häntä kuin käsityöläinen hiomista kaipaavaa kaapistoa. Kai oli robotti tai huolellisesti aivopesty agentti, ohjelmoitu sitomaan ja rankaisemaan ja kiduttamaan. Siihen ei tarvinnut suhtautua, eikä siitä voinut neuvotella. Astra sai keskittyä itseensä ja olla syvällä omissa ajatuksissaan pääenkelinä."

Täydellisyyteen pyrkivä perhe, isä, äiti, kolme lasta, koti sisustuslehteen, kaikki päällisin puolin täydellisesti, kauniisti. Omalaatuisia ihmisiä, jotka koettavat sopeutua yhteiskunnan paineisiin, noudattaa hallitun, hillityn ihmisen kaavaa. Jossakin rivien välissä todellisuus, salaisuudet, rikkonaisuus.


Pinta:  Liha tottelee kuria on äärimmäisen kiinnostava kuvaus yhteiskunnan kehokäsityksistä, ulkonäölle annetuista merkityksistä, pinnallisuudesta, ihmisten tarpeista. Alusta asti on selvää, että vain pinta merkitsee: asioista ja ihmisistä on oleellista kuvata nimenomaan ulkonäkö, pinta, julkisivu, kun taas tunteet ja ajatukset, mielikuvat ja salaisuudet voi jättää rivien väliin. Ulkonäkökeskeisyyttä korostetaan ehkä hieman kliseisilläkin seikoilla: sukunimi Silola saa selviä arvoväritteisiä merkityksiä, elämämme on sileää ja suoraan kuvastosta, perheen äiti on sisutussuunnittelija, huoliteltu ja tyylitietoinen. Erityisen kiinnostavaksi seikaksi nousi perheen pojan, Silmun, ulkonäköpaineet, se, miten miestenkin on muokattava kehoaan, oltava tietynmallinen, uskottava.

Vietti: Ihminen on eläin, tarpeidensa ja halujensa orja, kykenemätön hallitsemaan itseään, tarpeitaan. Useimmiten se kuitenkin unohtuu, ja tavoittelemisen arvoisena pidetään itsensä, kehonsa ja ympäristönsä hallitsemista. Kontrollointiyritykset ovat vahvoja, mutta lopulta jokin osa kehosta sortuu, lohdutukseksi syödään hilloa. Kontrolli ja yhteiskunnan paineet keskittyvät kehoon, sen muokkaamiseen, käyttöön. Ilman kontrolloitua, hallittua kehoa ei ole mitään: Silmu kaipaa kuntosaliharjoittelullaan naisten huomioita (vaikka naisten inho epärealistisen lihaksikkaita miehiä kohtaan tehdään selväksi), ylipaino estää seksuaalisuuden, omasta tai toisen kehosta nauttimisen. Astran keho taipuu asioihin, jotka kulkevat nautinnon äärirajoilla; toisinaan keho - ja sitä kautta mieli, vaikka seksuaalisuus näyttäytyy tässä teoksessa rajuina, itsekkäinä tekoina - pakotetaan asioihin, joihin ei kuuluisi suostua. Kirjan maailmassa ulkonäköpaineita ja seksuaalista hyväksikäyttöä, alistamista, pidetään hyväksyttävinä - ja niin, nämä käsitykset eivät ole kotoisin toiselta planeetalta, toisesta maasta, mielikuvituksesta. Ihmiset koettavat hallita kehoaan, ovat valmiita tekemään mitä tahansa, jotta ansaitsisivat hyväksyntää, kehua. Pinnan on näytettävä hyvältä, mikään ei saa sattua.

Keinot: Supinen taitaa huumorin ja ironian. Kuulostaa siltä kuin tekstiä olisi kirjoitettu vino hymy kasvoilla - Supinen irvailee yhteiskunnalle, sen ulkonäkökeskeisyydelle, täydellisyyden alta paljastuvalle epätäydellisyydelle. Lyhyet, yksinkertaiset virkkeet tukevat yhteiskunnan ajattelumaailmaa: näin asiat ovat, näin ne menevät, sivulauseita, tajunnanvirtaa tai syvällistä pohdintaa ei juuri tarvita. Lukija päivitelköön virkkeiden mukana, ymmärtäköön ironian ja huumorin sävyn, vahvan sanoman niiden takana.

Tyhjyys: Pidin romaanista kovasti, mutta jälkikäteen (ja hieman jo lukiessakin) vaivasi tyhjyys. Mitä minä tästä teoksesta sanoisin? Mitä ajatuksia se herätti? Sanoma ja sen yhteiskuntakritiikki ovat selviä, teksti olisi hyvä lähde tarkoille analyyseille ja pohdinnoille. Silti en osaa pukea kaikkia ajatuksiani sanoiksi, kiire verotti keskittymisen, en uppoutunut loppuvaiheeseen niin hyvin kuin olisi ehkä pitänyt. Epäilen, että teos ei jää elämään mielessäni kovinkaan vahvasti, vaikka siinä oli aineksia vaikka mihin. Pidin, mutta menetin otteen kesken kaiken, se harmittaa.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Tammi (2014)
250 s.
Pisteitä: 4/5
"Miksi sinä haluat Vigdis tulla? Kjarri kysyi.
"Minä haluan, että me kolme elämme onnellisina pienessä punaisessa talossa ja että makuuhuoneen ikkunasta näkyy vuori ja että iltaisin me kaikki keräännymme saman pöydän ääreen syömään."
Kjarri ja Birk istuivat hiljaa, nyökkäsivät ehkä.
Kaksi veljestä islantilaisella saarella, uusi tyttö. Kolmikko: ystävyyttä, rakkautta, lupauksia.

Asetelma: Asetelmassa on jotakin kovin tuttua: kaksi veljestä ja yksi tyttö, kolmen ihmisen yksikkö, kolmen ihmisen ystävyys. Tällaiset ihmissuhdeverkostot näyttävät väistämättä johtavan jonkinlaisen vallankäyttöön, joku jää aina hieman ulkopuolelle, joko pakosta, rakkaudesta tai miellyttämisen halusta. Kolme ei voi toimia yhdessä, ja lukija pääsee askartelemaan sitä, miksi ei voi - mitä on tapahtunut, miksi. Kolmen ihmisen sommitelma vaikutti alkuun tavanomaiselta, mutta ei se sitten ihan ollutkaan, ja Hakkarainen sai lukijan kysymään niitä Miksi?-kysymyksiä, joita esimerkiksi Barreau ei herättänyt. Vaikka kolmen ihmisen tarinaa tulkitsee jo tuntemistaan tarinoista käsin (kuka jää ulkopuolelle, kuka käyttää valtaa, ketkä tekevät sovinnon), Purkaus houkuttelee lukemaan tarinan yksityiskohtia, niitä elementtejä, jotka tekevät tarinasta omanlaisensa. Tarinassa on paljon hienoja kohtauksia, hetkiä, yksityiskohtia, joiden mieleenpainuvuutta Hakkarainen kuvaa näin:
"Jokin särö niissä oli, murtuma, joka erotti ne unohduksiin painuvien tapahtumien ketjusta."
Tunnelma: Suhtaudun usein itselleni tuntemattomiin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa hieman epäillen. Niin tähänkin, aluksi: Tarina sijoittuu Islantiin. Kirjoittaja on suomalainen, joka on asunut puoli vuotta Islannissa. Voiko tarina olla uskottava? Kyllä voi, ja kaunis eritoten, tunnelmallinen, virittäytyneisyyttä täynnä. Kauniita luontokuvia, luontometaforia, lunnit kuvaamassa niin rakkautta odottavaa Kjarria kuin täyteen eloon palaavaa Vigdistä. Hakkaraisen lauserytmiikka on kaunista, toimivaa, nautin siitä paljon. Se herätti kuitenkin tuttuudentunteen, mutten päässyt selville siitä, kenestä toisesta kirjailijasta teksti muistutti. Ehkä jotakuta islantilaista? Tässä teoksessa eniten ilahdutti kieli, sen sujuvuus ja runollisuus. Niin monien suomalaisten kirjailijoiden ääni muistuttaa toisiaan. Tässä oli jotakin mieleenpainuvaa.

Kerronta: Kerronnassa Hakkarainen mielestäni haparoi. Se ei suinkaan tarkoita huonoutta tai toimimattomuutta, kirjailija osaa kyllä, on taitava. Kielellisesti tarina on kauniisti rakennettu, mutta kerronnallisissa ratkaisuissa on haparointeja, epävarmuuksia, hiomattomia kohtia. Muutamat harvat ennakoinnit ovat kömpelöitä, sellaisia lapsenomaisia mutta sitä hän ei vielä tiennyt -lausahduksia. Eivät ne minua kuitenkaan liialti häirinneet. Enemmän suretti se, ettei yhteen hahmoon ehtinyt perehtyä tarpeeksi, kun teos oli kolmen kertojan tarina: Vigdisin osuus alkoi juuri, kun olin pääsemässä Kjarrin tarinaan sisälle. Eri kertojat jättivät minut pohtimaan sitäkin, että kirjailijan työ on valtaa. Millä perusteella henkilöiden tarinat on asetettu järjestykseen? Erityisen heikoksi ratkaisuksi muodostui mielestäni se, että Birk saa osuudessaan myös minämuotoisen tilan, kirjoittamansa lehtitekstin. Kirjoitusten kautta kuvataan Birkin kokemusta todellisuudesta, selitetään menneitä, mutta romaanitekstiin upotettu toisen genren teksti ei taaskaan (kuten ei Taivaslaulussakaan) tuntunut autenttiselta ja koin sen jopa uhkana henkilöiden tasa-arvoisuudelle. Eiväthän muutkaan kertoneet minämuodossa, miksi siis Birk? Oliko lehtiteksti tarkoitettu objektiiviseksi paljastukseksi siitä, mitä menneessä tapahtui, vai oliko Birk kirjailijan oma suosikki, henkilöhahmoista elävin? Minun sympatiani jäivät ensiksi esitellylle Kjarrille, sillä suhde henkilöihin syntyy heti alusta, ensimmäisen kertojan aikana.

Totuudet: Säikähdin aluksi kolmea eri kertojaa, olinhan vasta päässyt sanomasta itselleni, etten jaksa enää yhtäkään romaania, jossa puhuu useampi henkilö. Jossain määrin kertojaratkaisu häiritsi: Kjarrin tarinasta jäi tosiaan puuttumaan jotakin, enkä saanut sidottua tarinoiden loppua toisiinsa, en ymmärtänyt loppuratkaisua. Toisaalta  kaikkien kolmen kertojan tarinat tulevat kuitenkin kauniisti esille, kietoutuvat kolmeksi erilaiseksi maailmankuvaksi, kolmeksi kokemukseksi. Hakkarainen tuo kertojavalinnaan hyvin esiin maailman tulkinnanvaraisuuden, yksilöllisen kokemuksellisuuden: miten eri tavalla kaikki henkilöt ovatkaan tulkinneet kokemaansa! Jokainen on kokenut ulkopuolisuutta, nähnyt kaksi muuta parivaljakkona, tehnyt asioita, joista kukaan muu ei ole tiennyt. Ja niinhän se todellisuudessakin on: emme näe tilanteita samalla tavalla, tulkitsemme ne omista lähtökohdistamme, näemme sen, mitä haluamme, tai sen, mitä pelkäämme. Juuri tätä olen kaivannut, kun viime aikoina olen epäillyt usean henkilön tarinoita: kertojien tarinoiden täytyy olla tarpeeksi erilaisia, tarpeeksi omanlaisiaan, jotta henkilöistä muodostuu omansa.

Haaste: Kirjan nimi on yksi sana - siispä haasteen kohta 6 on kuitattu!

torstai 15. tammikuuta 2015

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus (2013)
281 s.
Pisteitä: 4/5

"Hän ei ollut voinut valita maata, johon hänet istutettiin. Ei toisia puita, joiden seuraan hänet asetettiin. Hän oli kasvanut synnyinmaassaan, siinä valossa ja varjossa, niissä tuulissa ja sateissa, ja työntänyt juurensa syvälle multaan pysyäkseen pystyssä. Hän oli kiintynyt kasvupaikkaansa, omaan kotimetsäänsä, vaikka muitakin hyviä metsiä oli varmasti olemassa. Oman rungon siirtäminen juurineen oli kuitenkin työlästä."
Lestadiolaisperhe, usko. Väsynyt äiti, kyseenalaistava isä. Kärsimys, rakkaus, kärsimys, rakkaus. Rakkaus.

Ulkopuolelle: Hyvä kirja ei kerro pelkkää tarinaa, se ei jää vain kauniiksi kertomukseksi vaan nostaa lukijan teoksen ulkopuolelle, kehottaa lukijan ajattelemaan. Taivaslaulun ehdoton vahvuus on se, että kauniin tarinan lisäksi houkuttelee lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan teoksen teemoihin, uskontoon, uskoon, rakkauteen. Hyvä kirja myös opettaa, kertoo lukijalle asioista, joihin yhteisön ulkopuolinen ei pääse kovin helposti käsiksi. Lestadiolaisuus on minulle vieras aihe, tuntematon; pidin siitä, että tämä teos avasi siihen monia näkökulmia.

Usko: Minulle Taivaslaulu oli muistutus niistä hyvistä asioista, joita usko voi tuoda mukanaan. Kun usko toteutuu hyvin, hyvällä tavalla, kauniina, se tuo yhteisöllisyyttä, aitoa rakkautta, luonnollista elämänasennetta. Pelko vähenee. En ole koskaan sukeltanut itse syvälle uskon maailmaan, ja minua työntävät siitä kauemmas ahtaalta tuntuva maailmankuva, syntiluokittelut (on olemassa paljon vääriä tekoja mutta myös niitä, joita kirkko, seurakunnat, jostakin syystä pitävät syntinä), yhden oikean sanoman välittäminen. Taivaslaulu muistuttaa, että uskossa on kauniita asioita, niitä, joiden vuoksi uskoon kannattaa jäädä, tukeutua. Mutta on niitäkin, jotka väsyttävät, painavat mieltä, vaativat ihmiseltä, eritoten naiselta, liikoja. Rauhala käsittelee näitä ristiriitaisuuksia kauniisti, ja olen onnellinen siitä, että kirjan kaunis, lohdullinen, armollinen tunnelma säilyy loppuun saakka.

Naiseus: Mihin kaikkeen naisen täytyykään olla valmis, mihin kaikkeen nainen uskonnollisessa yhteisössä joutuu sitoutumaan! Mihin naisella oikeastaan on oikeus? Saako itseään ajatella, saako itsestään pitää huolta? Taivaslaululla on tärkeä sanoma: kyllä saa. Yhteisön kurissa eläminen vaatii naiselta paljon, täydellinen vapaus houkuttaa, on sovittava muottiin, tehtävä siten, kuten yhteisö olettaa tekevän. Uskonnollisissa yhteisöissä tuo vaatimus oikeanlaisesta naiseudesta korostuu, mutta mielessäni kävi kyllä, miten paljon yhteiskunta ylipäätään pakottaa muotteihin, saa naiset (tai muut ryhmät) tekemään asioita, joita tehdään tiedostamattomasti siten kuin aina on tehty.

Kertojat: En ole useiden kertojien suuri ystävä. Pidän pienestä, keskittyneestä, kehittyvästä ja kasvavasta kerronnasta. Taivaslaulunkin kohdalla suhtauduin skeptisesti siihen, että kirja on Viljan ja Aleksin vuoropuhelua, kahden ihmisen kertomus, mutta hyvänen aika, niinhän tämä olikin! Viljan ja Aleksin vuorot kasvavat kauniisti yhteen, kietoutuvat rakkaudeksi. Pitkään mietin Aleksi-osuuksien imperfektimuotoa, sen merkitystä: onko sen kautta vain helpompi kertoa menneisyydestä vai onko aikamuodovalinnalla jokin syvempikin merkitys?
     Ja entä ne leikkiosuudet, kuvitteluosuudet! Miten taitavasti ja persoonallisesti Rauhala ottaa mukaan lasten kokemukset, sen, miten todellisuus heijastuu leikeistä, leikit todellisuudesta, miten leikki on elämää. Miten osuvasti nukketyypit kuvaavat erilaisia ihmisiä, Mollamaijat siisteimpinä, kilteimpinä, Bratzit koululuokan huonommaisina, turhamaisimpina. Kuvitelma-, leikkiluvut olivat suosikkejani, ne olivat uusia, muista poikkeavia.
   
Blogitekstit: Blogiteksteistä, niiden toimivuudesta, en ollut yhtä varma. Ne toivat mieleen Itkosen Myöhempien aikojen pyhän, toisen uskontokertomuksen, tätä teosta heikomman. Blogiteksteillä oli samanlainen funktio kuin Itkosen kirjan sähköposteilla: ne taustoittivat uskontoa, kertoivat lisää, toivat esille julkiset näkökulmat, kyseenalaistamiset. Pääsin epäilyksistäni vähitellen, ja ihastuin siihen, miten blogitekstien kautta kirjaan tuotiin julkinen: kirja oli niin monen vastakkaisuuden, tässä kohtaa yksityisen (Viljan ja Aleksin perhe, yksikkö) ja julkisen (kaikille näkyvä blogiteksti, kommentit) vuoropuhelua. Blogiosuudet toivat kirjaan moniäänisyyden tavalla, joka romaaneissa harvoin toteutuu. Vaikka ilahduin yksityisen ja julkisen uskonnon ideasta, jäin silti kaipaamaan blogiteksteiltä enemmän autenttisuutta, todentuntuisuutta. Hieman epäillen suhtaudun siihenkin, että blogitekstejä käytetään malliesimerkkeinä, tekstilajisuosikkeina kaikkialla, internetmaailmasta ja aidosta bloggauksesta irrallisina: romaaninosina (tuomassa teokseen kai todentuntuisuutta, nykyaikaa, mutta voiko blogiteksti oli autenttinen, ellei se ole internetissä?), esimerkkinä nykyajan tekstilajivaatimuksista ("on tärkeää osata kirjoittaa blogiteksti"), jopa korkeakoulujen oppimistehtävien tekstilajina ("kirjoita aiheesta blogikirjoitus").

maanantai 12. tammikuuta 2015

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse
Into (2014)
205 s.
Pisteitä: 3/5

"Olin aina tiennyt olevani sairain ja surkein olento, mitä olla voi, mutta joskus soin itselleni tilaisuuden ajatella, että asia on päinvastoin ja itse asiassa olen paras ja voimakkain, kunhan saan tilaisuuden ja näytän kaikille. Kukaan ei antanut minulle sellaista tilaisuutta, joten käytin mahdollisuutta kehittelemissäni leikeissä, kun kotona ei ollut ketän, ja kuvitelmissa, joita mieleeni tuli ennen nukahtamista."
Pieni poika, bakteerikammoinen, ylihuolehtiva mummo. Sukupolvien välisiä kohtaamisia, perhesuhteita, ristiriitoja.

Rakenne: Erityisesti alussa ilahduin kirjan episodimaisuudesta, siitä, että Sasa kuvaa elämäänsä katkelmittain, tapahtumittain. Luku luvulta katkelmat pitenivät, ehkä tarkoituksellisesti: suuret tapahtumat vaativat suuria kertomuksia. Episodimaisuus hävisi, harmi, mutta toisaalta teos syveni loppua kohti, alun humoristisuus vaihtui jopa dramaattiseen temmon tihenemiseen. Huumori on ehdottoman oikea keino käsitellä teoksen teemoja, mutta toisaalta pidin siitäkin, että kurjien kokemusten vaikutus näkyi lopulta totisuutenakin, kun Sasan todelliset ajatukset ja tunteet pääsivät näkyviin. Sanajevin vahvuus on dialogit: ne kuljettivat tarinaa hyvin, rytmittivät.

Sukupolvet: Kiinnostavia nämä sukupolvien väliset suhteet kirjallisuudessa. On niitä Janssonin Kesäkirjan ja Backmanin Min mormor hälsar och säger förlåt -tyyppisiä tarinoita, joissa isoäiti on maailman paras ystävä, ymmärtäjä, ja sitten on näitä Sanajevin teoksen tapaisia, joissa lapsuus ja vanhuus kohtaavat ristiriitoina, komenteluna, alistumisena. Ei epäilystäkään siitä, etteikö mummo tässäkin romaanissa rakaistaisi lapsenlastaan, mutta ystävällisen sukulaissielun sijaan mummo kuvataan perinteisen vahvan naisen roolissa, tiukan, kovakouraisen, salaa kuitenkin rakastavan. Oman mausteensa sukupolvikohtaamisiin tuovat mummon ja äidin riitaisat kohtaamiset. Kukaan ei ole tyytyväinen omaan historiaansa. 

Mummo: Roisi mummo ("Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari!") vaikuttaa alkuun hauskalta hahmolta, paheellisuus luo hauskan kontrastin prototyyppisiin mummomielikuviin. Vastenmieliseksi mummo kuitenkin käy varsin pian, hankalaksi, bakteerikammoiseksi, mieleltään hataraksi. Mummo esitetään varsin perinteisen vahvan naisen roolissa: hän on tiukka, kurinalainen, sättii miehiä, piilottaa oman herkkyytensä. Herkkyys ja rakkaus paljastuvat kyllä ajoittain, ja lukijalle tehdään selväksi, miten mummosta on tullut mummo. Karut hahmot kaipaavat sitä - lukija alkaa kysellä, miksi mummo on sellainen kuin on - mutta Sanajev antaa vastauksia hieman lattealla tavalla: mummo tilittää kertomustaan puhelinystävälleen. Episodimaisuus olisi mielestäni tukenut toisenlaistakin ratkaisua: tulkintavastuun antamista lukijalle.

Vaari: Vaarin hahmo jää harmillisen poissaolevaksi (ehkä se kuvaa hänen luonnettaan) ja kohtaa samanlaisia ongelmia kuin mummo. Erityisen omituisena ratkaisuna pidin sitä, että vaari kertoo oman taustansa ystävänsä luona. Perinteinen ratkaisu, joka olisi voinut toimia ilman minäkertojaa - Sasahan ei ollut paikalla, joten kertojatyyppi ikään kuin vaihtuu hetkiksi, siksi aikaa, että perheen historian saa selitettyä auki. Tässäkin olisi voinut luottaa lukijaan, vihjailla, upottaa totuuksia sinne tänne. Jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, mutta toisaalta kirjallisuudessa toistetaan samanlaisia tarinoita, samanlaisia kohtaloita. Lukijalle olisi voinut rakentaa sellaisen tässäkin, sen sijaan, että se tarjoiltiin valmiina.

Junnaus: Teos rakentuu pitkälti mummon ja Sasan välisiin ristiriitoihin, siihen, miten mummo jatkuvasti kohtelee Sasaa väärin, kohtelee tätä kuin pientä lasta. Kaava tulee selväksi jo kirjan ensisivuilla, ja siksi kohtauksissa on junnaamisen makua. Mummon ja äidin väliset ristiriidat olisivat ehkä ansainneet enemmänkin tilaa, ne kiinnostivat minua. Toisaalta pidin kirjan tarpeeksi lapsenomaisesta otteesta, Sasa on kypsä lapsi, paljon kokenut. Kerrontatyyli on uskottava, ja kieli on sujuvaa, helposti luettavaa. Tästä kiitos kääntäjällekin, Kirsti Eralle - ihanaa voida luottaa siihen, että pilkut ovat kohdallaan, että kieli kuulostaa suomelta ja säilyttää silti sävynsä.

HelMetin haasteessa Haudatkaa minut jalkalistan taakse sijoittuu muualle kuin Suomeen. Toinen kohta listalta kuitattu!

lauantai 10. tammikuuta 2015

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Tammi (2013)
291 s.
Pisteitä: 2/5
"Halusin tavata tuon kirjailijan, joka ei ainoastaan elämäni synkimpänä hetkenä ollut palauttanut elämänhaluani vaan jolla tuntui myös salaperäisellä tavalla olevan elämääni jokin yhteys. Kirjoittaisin hänelle kirjeen. Kiittäisin häntä. Ja sitten kutsuisin hänet viettämään satumaisen tunnelmallisen illan raviontolassani ja ottaisin selvää, mistä tuossa romaanissa oikein oli kysymys."
Nainen, pari miestä (typerä ex, unelmien kirjailija, merkityksetön kustannustoimittaja), ainekset rakkaustarinaan. Tuttua, turvallista, helppoa.

Kevyt: Rakkaustarinoita tarvitaan. On aivan selvää, että yksi kirjojen tärkeimpiä tehtäviä on viihdyttää - kirja on parhaimmillaan silloin, kun se antaa lukijalleen sen, mitä tämä tarvitsee: tarpeen tullen ajateltavaa ja kyseenalaistettavaa, toisinaan ennakoitavissa olevaa kevyttä viihdykettä. En missään nimessä julistaudu siihen ryhmään, joka pitää viihdekirjallisuutta ala-arvoisena, turhana roskakirjallisuutena. Rakastan Sophie Kinsellan kirjoja, Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa -kirjan luettuani juoksin (no, okei, kävelin, ja vasta seuraavana päivänä) kirjastoon hakemaan jatko-osaa. Chik lit vaatii tietynlaista mielentilaa, ja sellaiseen se on myös luotu: viihdyttämään, lohduttamaan, luomaan uskoa rakkauteen ja hyviin asioihin.Olen iloinen siitä, että koin hetkittäin oikeanlaisen mielentilan - Rakkausromaanin resepti luottaa ainoastaan turvallisiin ja tuttuihin kerrontakeinoihin eikä tarjoa lukijalle uusia lukuyllätyksiä tai -elämyksiä.

Kliseinen: Barreaun teos on kiistatta kliseinen ja sinänsä vastaa nimeään: kirja on todellinen rakkausromaanin resepti. Kovin hyvään herkkuun aineksilla ei kuitenkaan pääse, minun mielestäni ei edes jälkiruokaan (pikemminkin imellettyyn perunalaatikkoon - sokerista, siirappista mutta kovin arkista niin väriltään kuin valmistustavoiltaan). Pohdin pitkään, onko kirjan tarkoitus ironisoida rakkausromaanigenreä tekemällä kaikilla tavoin näkyväksi sen, mistä rakkausromaani koostuu. Lukijan stereotypioita rakkausromaani- ja harlekiinikirjoista kun aktivoivat niin kirjan nimi, takakansiteksti (johon petyin taas, se ei saa kertoa liikaa!) kuin kirjan muut kovin kliseiset ainekset. Mitä ironiseen otteeseen tulee, se puuttui. Ainakin nämä rakkausromaanin raaka-aineet makeuttivat kirjaa liialti:
  • Ennalta-arvattava juoni: Kun palaa takakansitekstiin pahojen aavistusten kera sivun 40 kohdalla ja sitten arvaa teoksen ydintapahtumat, kyllästyy.
  • Kuluneet sananvalinnat: paras ystävä on kaikkea sitä, mitä minä en ole, maisemassa voi havaita Eiffelin tornin uljaan ja voittamattoman siluetin Pariisin taivasta vasten, ja heti alussa päähenkilö romuttaa luottamuksen itseensä: tiedän, että tämä kuulostaa vähän epäuskottavalta. Kaiken huippu: vaatteemme valahtivat keveästi havisten parkettilattialle. Kiihkeää ja realistista? Ei minusta.
  • Ennakointi: Kunpa olisinkin tiennyt, millaisesta kirjasta oikeasti on kyse...Ennakointi ei jätä arvuuttelun varaa: se ohjailee lukijaa. Siinä missä lukija yleensä pohtii, mitä tuleman pitää, ennakointi keskittää huomion siihen, miten tapahtumat saavuttavat huipennuksensa. Rakkausromaanin reseptissä tämä ei toimi - loppuratkaisun voi arvata ilman ennakointiakin.

Itseensä viittaminen: On yksi varma tapa saada lukijaminäni kyllästymään, inhottumaan, vaipumaan epätoivoon. Se tulee tässä: 
"Jos olisin lukenut tarinan kirjasta, olisin nauttinut siitä täysin siemauksin. Mutta kun itse joutui koomisen sankarin rooliin, juoni ei enää tuntunut ollenkaan niin huvittavalta."
En ole koskaan ymmärtänyt  jos tämä olisikin unta/romaania -tekniikkaa. Lukijalle kyse on romaanista, ja juuri se tekee (voisi tehdä) tarinasta kiinnostavan: ihanaa päästä todellisuutta pakoon. Jossittelu ei tee henkilöistä yhtään uskottavampia, elollisempia - harvoin olen itse tullut toivoneeksi tai ajatelleeksi, että elämäni voisi toimia romaanikäsikirjoituksena. Ylipäänsä inhoan kirjailijoiden itsetietoisuutta, itseensä ja omaan työhönsä viittaamista. Pelkästään se, että Rakkausromaanin resepti käsitteli kirjoja ja kirjailijuutta, sai minut varautuneeksi. Intertekstuaaliset viitteet ja kirjailijannimetkin koin lähinnä hienosteluksi: enhän edes ymmärtänyt ranskankielisiä fraaseja!

Kirjailija: Ranskalainen kirjailija, joka kirjoittaa saksaksi? Nuorimies, joka kirjoittaa kliseisen naistentarinan? Äh. Itse romaanin kulkukin sai minut pohtimaan, missä määrin kirjailija - kuka hän ikinä onkaan - on käyttänyt omia kokemuksiaan teosta (ja sen kirjoittajaa) laatiessa. Samoihin pohdintoihin on päädytty muuallakin: Annami esittelee blogissaan havaintoja siitä, ettei kirjailija ehkä sittenkään ole se, keneksi häntä voisi luulla. En ole varma, pidänkö asiasta: se luo kiinnostavan tulkintapohjan kirjan lukemiselle ja genrelleen ylipäätään mutta toisaalta korostaa teoksen kliseisyyttä.

Vuoden 2015 haaste: Barreauta en ollut lukenut aiemmin, siispä voin raksia haasteen ensimmäisen kohdan! 

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus



Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus
Siltala (2008)
583 s.
Pisteitä: 4/5

"Toinen komentelee toista, tönii, läpsii ja määräilee, vie toisen hatun ja itsetunnon, työntää edellään vaaratilanteisiin. Käyttää hyväksi.
Käyttää hyväksi ja rakastaa.
Toinen puolustautuu laimeasti, ja suostuu. Valittaa ja nostaa hattunsa maasta ja suostuu. Itkee ja suostuu.                                                                              Suostuu ja rakastaa."
Mies, avioliitossaan epäonnistunut, omaa ja yhteiskunnan mieskuvaa pohtiva; Hän, vastakohta, hallitsija, julkisuushakuinen. Kahden miehen suhde - mutta millainen?

Runsaus: Kuten hyviä kirjoja niin usein, tätäkin teosta vaivaa teemojen runsaus. Lukijana tunsin itseni riittämättömäksi, kun en tiennyt, mistä narusta vetää, mihin tarttua. Luenko teosta vain hallitsijan ja hallittavan välisenä kuvauksena, pitäisikö antaa mahdollisuus Hänelle, etsisinkö kaikki homoseksuaalisuuden symbolit vai huomioisinko veljessuhteen uskonnolliset viittaukset? Miten tarttua näihin kaikkiin teemoihin - ja varmaan vielä moniin muihinkin - ja samalla antautua ainoastaan tarinalle?

Minä ja Hän: Kohtuuttomuuden ydin muodostuu kertojaminän - epäluotettavan, kokemuksiaan arvottavasti  tarkastelevan miehen - ja Hänen, julkisuus- ja valtahakuisen miehen, keskinäisestä valtasuhteesta. Jälkimmäinen omii kertojan itselleen vähä vähältä, kertoja alistuu ja menettää otteensa itseensä, omaan elämäänsä. Vähitellen valtasuhde alkaa muistuttaa parisuhdetta, jossa toinen itsekkäästi alistaa toista. Isoine kirjaimineen Hän saa jumalallisia piirteitä: hän hallitsee, päättää ja ansaitsee erityiskohtelua. Kertojaminä alistuu, kiillottaa Hänen kengät, peittelee nukkumaan. Hän puolestaan alistaa, pakottaa kertojan järjettömiin ratkaisuihin, ottaa tämän työpanoksen omiin nimiinsä, käyttää hyväksi taloudellisesti ja monilla muilla tavoilla. Hän ei herätä sympatiaa, minä inhosin hahmoa saman tien, en pysty sietämään hyväksikäyttäjiä edes kirjallisuudessa! On ihmeellistä, miten oma lukukokemukseni jopa häiriintyi Häntä kohtaan kokemastani vastenmielisyydestä: mihin tällaisia hahmoja tarvitaan? Ja kuinka kertoja voi olla niin naiivi, niin alistuva?

Seksuaalisuus: Myös seksuaalisuus, seksi ennen kaikkea, rakentuu vallan kautta. Kohtuuttomuudessa seksissä on aina hallitsija ja altavastaaja: seksi on hallitsevan osapuolen (miehen) tarpeiden tyydyttämistä, toisen osapuolen hyväksikäyttämistä ja, niinpä niin, maksullistakin. Päähenkilöille prostituutio on statuksen nostattamista, täytyyhän jokaisen miehen kokeilla maksullista naista, vaikka riskit aseman menettämiseen toisinaan tiedostetaan. Rujon ja rajun, aina jotakuta satuttavan seksin takana näyttää kuitenkin olevan kiellettyjä haluja ja seksuaalisuuksia. Lukija - ulkopuolinen ystävä - haastetaankin tarkastelemaan teoksen ja yhteiskunnan seksuaalisuuskuvaa. Onko seksistä tullut pelkästään hyväksikäyttämistä, oman aseman nostatusta, keino tyydyttää vallan- ja hallitsemisentarve? Missä todellinen nautinto, missä rakkaus, missä tasa-arvo?

Ellipsit: Rakastan ellipsejä! Hyvä kirja jättää kertomatta, se kehottaa, jopa pakottaa lukijan tulkitsemaan. Kohtuuttomuuden kieli on juuri sellaista, mistä Saision tunnen: muutaman virkkeen mittaisia kappaleita, yksinkertaista mutta terävää kieltä, paljonpuhuvia rivivälejä. Saisio osaa sanoa paljon sanomatta juuri mitään. Harvan kirjailijan virkkeissä on yhtä paljon tiivistämisen voimaa kuin Saisiolla: pinnalliseltakin vaikuttavissa virkkeissä, Koko illan olin hyvällä tuulella -tyyppisissä latteuksissa, piilee paljon sellaista, mitä ei suoraan sanota. Minuun tämä tyyli tehosi, ja pystyin hyvin kuvittelemaan hyväntuulisen illan, sen, miten kertojan ryhti kohenee, miten hän saapuu kotiin jäntevin askelin, asettaa takkinsa naulaan tavallista pontevammin, katsoo vaimoaan hyväksyen, antautuu leikkimään lapsensa kanssa, aika kuluu.
   Saisio ei tietenkään ole ainoa kirjailija, joka jättää teoksessaan jotakin sanomatta; kyse on siitä, miten Saisio sen tekee. Rivinväli kappalejakona antaa hengähdystauon niin lukijalle kuin romaanihenkilöillekin, toisaalta se pysäyttää henkilöt kuuntelemaan, mitä pienessä hetkessä tapahtuu. Seuraavan lainauksen tyhjä riviväli tiivistää hetkellisen tunnelman: kysyjä ja vastaaja katsovat toisiinsa, kysymys jää leijumaan ilmaan, hetken kiusallinen hiljaisuus, kunnes vastaus:
- Mennään asiaan, hän sanoi, ja minä, että mennään. (Liian ahdas lohikäärmetakki häiritsi minua.)                                                                   Kysyin, mikä oli asia.   
Hän sanoi, että olin, hänen käsityksensä mukaan, kohtalaisen surkea toimittaja.
Lukija: Kohtuuttomuudessa lukijaa kutsutaan kahteen rooliin: minäkertojaratkaisu kehottaa samastumaan päähenkilöön, mutta samanaikaisesti lukijalle putoaa luontevasti rooli minäkertojan puhuttelemana kaukaisena, ulkopuolisena henkilönä. Päähenkilön muistelmat ovat kertomus siitä, mitä meillä päin, suomalaisessa yhteiskunnassa, tapahtuu, ja ystävä, teoksen sinä, asetetaan kertojan viiteryhmien ulkopuolelle. Kaukaisesta ystävästä muodostuu hahmoton, uskonnoton, jopa kulttuuriton alkuperäisolento, jolle kertoja selittää yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia, sitä, mille tasolle yhteiskunta on rappeutunut, sitä, ettei mikään ole enää alkuperäistehtävässään. Vaatteet eivät enää suojaa kylmältä, niillä nostatetaan statusta, seksi ei ole lisääntymistä vaan nautinnon ja vallan tunteen hakemista. Sinän roolissa lukija asetetaan tarkastelemaan sitä, miten ihmiskunta kaikella toiminnallaan pyrkii saamaan itselleen valtaa, julkisuutta, menestystä. Saision teoksella on tärkeä sanoma, mutta runsaudessaan se jätti minut myös hämmennyksen valtaan: mihin kaikkeen lukija voikaan tarttua, miten monta roolia itselleen ottaa!

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Zinaida Lindén: Monta maata sitten

Zinaida Lindén: Monta maata sitten
Gummerus (2013)
279 s.
Pisteitä: 2/5




 "Siinä oli minun vapauteni. Henkilökohtainen vapauteni. Se vilahti huomaamatta kuin nukke marionettiteatterin verhon takana - ja katosi iäksi."

Yksinäinen, ulkopuolinen tyttö, diplomaattimies, koti ja koti-ikävä kaikkialla.

Täyttymättömät lupaukset:  Olen selvästi takakansi-ihminen, luotan kuvauksiin liikaa, sillä tälläkin kertaa takakannessa luvataan sellaista, mikä ei minulle kirjassa täyty. Koti palasina maailmalla kuulostaa eksymiseltä, yksinäisyydeltä, ahdistumiselta. Päähenkilö Galinaa kuvataan ulkopuoliseksi, hän ei löydä paikkaansa maailmalta, seilaa maiden välillä. Aiheesta olisi voinut saada tunteikkaan, raastavan kuvauksen, mutta minä en päässyt mukaan tarinaan.

Irrallisuus: Irrallisuus olisi voinut toimia kehuvana terminä, käsitellä kirjan teemoja, matkustamista, kodittomuutta, laimeiksi jääviä ihmissuhteita. Lindénin romaanissa liitän sen kuitenkin vain rakenteeseen, irrallisiksi jääviin kohtauksiin. Henkilöhahmotkin jäivät kaukaisiksi, en päässyt kiinni Galjan ajatusmaailmaan. Edes jaksojen ja lukujen nimet eivät auenneet minulle. Teos yritti kyllä puhua siitä, miten monissa maissa asuminen voi jättää ihmisen tyhjäksi, pitää yllä kaipuuta kotiin, mutta minä en missään vaiheessa nähnyt Galjan tunteita. Sen sentään huomasin, että Galinan ihmissuhteet jäävät latteiksi: nuoruudenystävä Roman ilmestyy tasaisin väliajoin kuvaamaan pidäteltyjä tunteita, suhde aviomies Igoriin on viileän rouvamainen. Avioliittosuhdetta kuvattiin harvoin me-pronominilla: Galinan ja Igorin suhde on nimenomaan kahden ihmisen muodostama liitto, ei yksikkö.

Minäkertoja: Huomaan valitsevani usein minäkertojatekstejä, viehättyväni enemmän kirjoista, jotka lähtevät yksilöstä, tietystä hahmosta. Minäkertoja helpottaa samastumista, toimii todellisena pakona, kun lukija voi ottaa itselleen romaanihenkilön minuuden ja roolin. Lindénin kertojaratkaisu tuotti pettymyksen: en samastunut, en sulautunut, en tuntenut sympatiaa Galjaa kohtaan, en ymmärtänyt häntä. Hän jäi niin pinnalliseksi, kaukaiseksi, irralliseksi.
Käännös: Voi olla pinnallista napista asettelusta, käännöksestä, pilkutuksesta, mutta minä olen sellainen pilkku silmäkulmassa -ihminen: huomaan heti, jos pilkutus ontuu. Olen yrittänyt osoittaa ymmärrystä kääntäjiä kohtaan, ja kirjailijoitakin, sillä parhaimmillaan pilkunkäyttö tai -käyttämättömyys voi olla taidetta, kirjailijan valinta. Ei pilkkuja aina tarvita. Tässä teoksessa pilkkujen puuttumattomuus ei minusta ollut taiteellisuustehtävässään vaan vaikutti noudattelevan alkuperäiskielen, ruotsin, sääntöjä, olevan kenties kääntäjän valinta. Miksi pilkut puuttuivat sieltä, minne ne kuuluivat? En ole päässyt kiinni siihen, miksi niin moni ruotsista käännetty kirja ohittaa suomen kielen säännöt. Vievätkö pilkut jotakin pois alkuperäisteoksesta? Minulle teksti ei jäsentynyt tai tauottunut luonnollisen rytmin mukaisesti, lauseet eivät sitoutuneet toisiinsa. Toisaalta, ehkä tällainen kielellinen hajanaisuus tukee osaltaan niin kirjan teemoja kuin lukukokemustakin: vaikea sopeutua, jäsentää, ymmärtää.


perjantai 2. tammikuuta 2015

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Teos & Schildts & Söderström
365 s.
Pisteitä: 3/5

"Vauhtia on oltava ettei uppoa läpi pahimmissa paikoissa, mutta ei sellaista vauhtia että säntää eteenpäin kuin raivo härkä vaan pitää nähdä mikä tilanne on. Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin."

Kirjablogini alkaa suuresta kirjasta, palkitusta, pidetystä, kehutusta. Yhteisö kaukana saaristossa, pappi perheineen mantereelta. Mielikuva idyllisestä saaresta, läheisistä väleistä, pienestä seurakunnasta, todellisuudessa liiankin pienestä, jopa ahtaasta. Ihmisläheisyyttä, sopeutumista, surua.
                                                                                                 
Odotukset:  Ehkä hieman yllättäen  lähipiirini ei kehunut Jäätä, joka kuulemma on niin tavanomainen, henkilöt jäävät ohuiksi, eikä kaunis kieli pelasta tarinaa. Omatkin ajatukseni olivat samansuuntaisia, vastaanhangoittelevia: tämä ei näytä minun kirjaltani. Liian rauhallinen, liian tyyni. Jotenkin liian keski-ikäinen. Mutta toisaalta: Finlandia-palkinto, blogien kehut. Pitihän se kokeilla. Yllättäen Jää toimi: kaunis kieli, hyvä lukuromaani, leppoisaa, kevyttä ja silti merkityksellistä. En jäänyt niin tyhjäksi kuin olin kuvitellut jääväni.

Yhteisö: Minua kiinnostaa se, miten saaristolaisuutta kuvataan usein yhteisönä: eristetyllä saarella, meren ympäröimänä, ihmiset ovat kiinni vain toisissaan. Ja miten usein paljastuukaan, että se yhteisö, jossa ihmiset linkittyvät toisiinsa kiinteästi, ei olekaan niin yhteisö kuin voisi ajatella. Että kiinteät siteet toisiin aiheuttavat kyräilyä, juoruilua, tiukkoja rooleja, odotusten pakonomaista täyttämistä. Tämä vastakkainasettelu idyllisen saaren ja riitaisan saaren välillä käy Petterillekin pian selväksi; minä itse jäin kaipaamaan vielä lisää, vielä lisää ristiriitoja, halveksuntaa ja päähenkilöiden haastamista.

Potentiaali: Mikä valtava potentiaali merkitysten rakentamisessa, saariston, meren, jään symboliikassa! Siksi ylläoleva lainauskin, hetkittäin teos saa ajattelemaan syvästi, näkemään suuria metaforia, kuvia. Minulla tuo suurten merkitysten rakentaminen jäi kuitenkin vain hetkittäiseksi, luin Jään tarinana, en vertauskuvina, vaikka saaristosymboliikka on aina kiehtonut minua. Miksi en saanut teoksesta enempää irti?

Huippukohta: Tätä odotin ja odotin, takakannen talvella jää asettuu eri aluiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia lupasi minulle suurta draamaa, välirikkoja, kyräilyä. Siihen ehkä petyin, luulin enemmän. Ristiriidat eivät olleet niin vaikutuksellisia kuin olin ajatellut. Itä- ja länsiluotolaisten välit eivät kiristyneet eivätkä jäätynyt niin paljon kuin kuvittelin. Kaikki ratkeaa, ajattelin, ja erehdyin pitämään kirjaa tyynenä lukukokemuksena, kuvauksena saaristolaiselämästä ja papinperheestä. Kunnes sitten huippukohta, jää rikkoutuu, ja lukukokemus siinä samalla. Kyllä se hetkeksi upotti, jäädytti: miksi juuri näin? Miksi tapahtui näin? Ja siitä hetkestä pidin kirjasta vielä enemmän, unohdin kaikki kyseenalaistamiset, jotka olin jo suunnitellut valmiiksi, melkein kirjoittanut jo paperillekin.




torstai 1. tammikuuta 2015

Blogi

Blogi? Kirjablogi? Pääni täynnä kysymyksiä, kauhistusta, hurjuutta, innostusta. Minustako bloggariksi? Kirjabloggariksi muiden lukijoiden sekaan? Niin olin ajatellut, ajattelin, ajattelen edelleen: nyt on ryhdyttävä. Yllätettävä itsensä, aloitettava uusi vuosi uusin tavoin. Luen niin mielelläni, niin paljon, ja usein ajattelen, että kokemukset jäävät jäsentymättä, kun ne vain nielaisee, ahmii, selailee. Joskus olisi hyvä kirjoittaa auki se, mitä kirja on minuun tehnyt, mitä tunteita se on nostanut esiin.

Vasta nyt: Tämä toteamus suhteutuu blogiini kahdella tapaa: se on osa blogin perustamisprosessia ja toisaalta blogin sisältöä. Loin tämän blogin vasta nyt, suunnittelin kauan, hautasin ajatuksen, unohdin sen, otin uudestaan esiin. Minun piti ryhtyä puuhaan jo vuosi sitten, mutta sitten päädyin kokeilemaan pientä sinikantista ruutuvihkoa. Se oli romanttista, sopi kirjoittajaluonteelle, perinteiden ystävälle, mutta työlääksi se kävi. Blogiahan minä olin suunnitellut! Tänä vuonna en malttanut enää odottaa - seuraavan kerran olisin kuitenkin aloittanut vasta ensi vuonna, ja siihen on liian kauan. Tänään on hyvä päivä kokeilla.

Niin, vasta nyt: Ja niin, lukijanakin olen sellainen vasta nyt -ihminen, en kiirehdi kirjastojen varauslistoille enkä hanki uutuuksia kirjakaupasta (paitsi jouluisin). Siksi luen vasta nyt Jäätä (oih!), enkä joululahjakirjoja lukiessani muistanut, miten aikaisin tänä vuonna Neljäntienristeys julkaistiin. Muiden blogien kautta olen toki pysynyt kärryillä siitä, mitä kirjamaailmassa vastikään on tapahtunut, mutta useimmiten uutuudet jäävät, otan ne lukulistalleni sitten, kun satun ne käsiini saamaan.

Valmis pöytä: Tällaiseen koen tulleeni, valmiiseen pöytään, onhan kirjablogien maailma niin suuri, niin täynnä toimijoita, erilaisia kirjoittajia, kirjoituksia. Toisaalta meillä päin sanotaan, että vieraille on tarjottava sen seittemää sorttia, on oltava erilaista, paljon, kitsastella ei saa. Mietin kuitenkin pitkään, pystynkö tuomaan blogimaailmaan mitään uutta; hyvä tekstihän on sellainen, nostaa uusia asioita esille. Mutta enhän minä tänne omaa hyvyyttäni tänne tullut todistamaan vaan lukemisen iloa. Joskus on rohkaistava itsensä, käveltävä siihen pöytään, jossa kaikki jo juttelevat keskenään, sanottava hei! ja liityttävä juttuun. Sitä voisin kokeilla.

Toiminta: Näin minä olen muutenkin kirjannut lukuajatuksiani ylös, avainsanoin, keskeisin teemoin. Miksi muuttaa sitä nyt? En kaipaa referointeja, kaipaan tulkintaa. Kunkin teoksen herättämiä ajatuksia. Koitan löytää muutamia keskeisiä sanoja, teemoja, tunteita. Ehkä saan niiden kautta avattua lukukokemuksiani. Aion vakaasti yrittää!