maanantai 26. tammikuuta 2015

Anni Polva: Varo rakkautta!

Anni Polva: Varo rakkautta!
Karisto (1980)
242 s.
Pisteitä: 3/5
" - Minä puhun kokemuksesta, minä, kun sanon, että me miehet olemme helisemässä teidän naisten kanssa. Tanssipaikoissa ei enää muuta olekaan kuin naisten kappaleita ja kaikenlaista miehenryöstöhottia, puhelin soi kaiken iltaa ja tyttö toisensa jälkeen yrittää houkutella meitä elokuviin lupauksella, että hän kyllä makdaa, ja kadulla saa tuon tuostakin jonkun tuttavantuttavan kainaloonsa. Olette kääntäneet porttikäytäväromantiikankin aivan päälaelleen yrittämällä väen väkisin suuhun, ellei mies ehdi pitämään heti puoliaan. Mutta syy ei liene teidän, vaan olosuhteiden. Meitä miehiä on kertakaikkiaan liian vähän, niin että teidän on tehtävä kaikkenne saadaksenne edes jonkinlaisen kampuran iloksenne ja iltojenne virkistykseksi."
Auli, vihamies Yrjö, veto: nainen voi olla kaksi viikkoa vastaamatta yhteenkään huomionosoitukseen. Kaksiviikkoinen täysihoitolassa, stereotypialeikittelyjä.

Hyvä mieli: Tiina Polvan kirjoissa ei ole mitään pahaa. On vain huumoria, naisenergiaa, hymyä, rakkaustarina.Turvallinen kirja aikansa lukijoille, huvittava nykyisille. Vaikka tarina ei jääkään mieleen, vaikka tämä teos ei herätä suuria tunteita tai ajatuksia, en voi kiistää, etten olisi lukiessani hymyillyt. Ihanaa, että jotkut kirjat ovat niin hyväntahtoisia.

Ajankuva: Lukijalle Polvan teokset ovat parhaimmillaan aikalaiskontekstissaan, aikalaiskontekstista käsin luettuna. Kertomuksellisesti Varo rakkautta! ei yllä suursaavutuksiin, mutta se tarjoilee nykypäivän lukijalle tirkistelyikkunan entisaikojen lukutottumuksiin. Varo rakkautta! avautuu parhaiten funktioidensa kautta, tehtävien: mihin tällaisia vanhanajan hömppäromaaneja on tarvittu? Mitä uutuusteoksen lukijat ovat aikanaan kirjasta saaneet irti? Polva pyrkii tarjoilemaan naislukijoilleen samastumisen kohteita mutta myös haaveita. Varo rakkautta! on empimättä kotirouvien haavekirja, lepohetken eskapismia maailmaan, jossa naisella saa olla luonnetta ja vapautta.

Kieli: Toinen hyvän mielen syy, edellä mainitun ajankuvan lisäksi, on kieli. Tunnistan Polvan tiheään käytetystä niin että -rakenteesta, sanonnoilla ja stereotyyppisillä ilmaisuilla leikittelystä. Teksti tulvii kaikenlaisia sanontoja, ilmauksia, stereotypioita. Huudahdukset lentelevät siinä missä tiedostamattomat tunteetkin, lauserakenteet ovat vanhahtavia. Kielellisistä valinnoista minua ilahdutti eniten juuttaat: se on mainio haukkumasana, omasta murteestani tuttu, huvittava. Kirja on kieltä myöten niin huvittava, niin hyväntuulinen, kliseitä toki täynnä mutta niiden takia omalla tavallaan mielenkiintoinen: miten paljon tuttua ja turvallista, kulunuttakin, voi yhteen kirjaan mahduttaa!

Tuttuus:  Vaikka Polvan naishahmot ovat tulisieluisia, itsepäisiä ja itsenäisiä, heti alusta asti on selvää, ettei romaanissa lähdetä liian kauas kapinaan. Auli ajaa kyllä moottoripyörää, pitää huolta itsestään, temppuilee tahallaan saadakseen miesten huomion ja huolen, mutta entisajan sukupuoliroolit paistavat kaiken läpi. Itsenäisyydestään ja vapaudestaan huolimatta naisen on aina laittauduttava kauniiksi, lempeä ja hellä pitäisi olla, aurinkoisena myöhäiskesän lomapäivän aamuna ensimmäinen ajatus on viettää koko päivä mustikoita keräämässä. Vaikka Polva siis tarjoilee lukijoilleen vahvan, urheilullisen ja itsenäisen naiskuvan, rohkaisee naisia omaan ajatteluun, sukupuolirooli-irrottelut eivät koskaan ylly liian raisuiksi: loppujen lopuksi, olkoon miten itsenäinen ja itsepäinen tahansa, nainen hoitaa kotityöt ja määrittyy vaimouden, puolisona olemisen kautta. Alun irrottelun jälkeen sukupuoliroolit palautetaan takaisin tuttuun, totuttuun: jokainen löytää oman paikkansa, rauha palaa maan päälle, kaikki on hyvin.

Todellisuus: Vaikka viihdekertomuksista kuinka nauttisi, todellisuus iskee viimeistään kirjan loppupuolella. Polvakaan ei sitä vältä: teos muuttuu toistavaksi. Yllättävää kyllä, kaikkia juonenkäänteitä ei (nykylukija) osaa arvata (on huvittavaa, että pahinta, mitä Eränen voi toisista ihmisistä ajatella, on se, että he paljastuvat varkaiksi), mutta romaanin edetessä juonikuvio tulee selväksi: joko mies yllättää naisen tai nainen miehen. Toistavuus piinaa enemmän kuin kliseiden määrä: jälkimmäisiä on sentään hauska selvitellä, niille voi nauraa. Pisteet kirja saa ilmestymisajankohdastaan; 2010-luvun Barreau ei toiminut tähän tapaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti