maanantai 12. tammikuuta 2015

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse

Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse
Into (2014)
205 s.
Pisteitä: 3/5

"Olin aina tiennyt olevani sairain ja surkein olento, mitä olla voi, mutta joskus soin itselleni tilaisuuden ajatella, että asia on päinvastoin ja itse asiassa olen paras ja voimakkain, kunhan saan tilaisuuden ja näytän kaikille. Kukaan ei antanut minulle sellaista tilaisuutta, joten käytin mahdollisuutta kehittelemissäni leikeissä, kun kotona ei ollut ketän, ja kuvitelmissa, joita mieleeni tuli ennen nukahtamista."
Pieni poika, bakteerikammoinen, ylihuolehtiva mummo. Sukupolvien välisiä kohtaamisia, perhesuhteita, ristiriitoja.

Rakenne: Erityisesti alussa ilahduin kirjan episodimaisuudesta, siitä, että Sasa kuvaa elämäänsä katkelmittain, tapahtumittain. Luku luvulta katkelmat pitenivät, ehkä tarkoituksellisesti: suuret tapahtumat vaativat suuria kertomuksia. Episodimaisuus hävisi, harmi, mutta toisaalta teos syveni loppua kohti, alun humoristisuus vaihtui jopa dramaattiseen temmon tihenemiseen. Huumori on ehdottoman oikea keino käsitellä teoksen teemoja, mutta toisaalta pidin siitäkin, että kurjien kokemusten vaikutus näkyi lopulta totisuutenakin, kun Sasan todelliset ajatukset ja tunteet pääsivät näkyviin. Sanajevin vahvuus on dialogit: ne kuljettivat tarinaa hyvin, rytmittivät.

Sukupolvet: Kiinnostavia nämä sukupolvien väliset suhteet kirjallisuudessa. On niitä Janssonin Kesäkirjan ja Backmanin Min mormor hälsar och säger förlåt -tyyppisiä tarinoita, joissa isoäiti on maailman paras ystävä, ymmärtäjä, ja sitten on näitä Sanajevin teoksen tapaisia, joissa lapsuus ja vanhuus kohtaavat ristiriitoina, komenteluna, alistumisena. Ei epäilystäkään siitä, etteikö mummo tässäkin romaanissa rakaistaisi lapsenlastaan, mutta ystävällisen sukulaissielun sijaan mummo kuvataan perinteisen vahvan naisen roolissa, tiukan, kovakouraisen, salaa kuitenkin rakastavan. Oman mausteensa sukupolvikohtaamisiin tuovat mummon ja äidin riitaisat kohtaamiset. Kukaan ei ole tyytyväinen omaan historiaansa. 

Mummo: Roisi mummo ("Senkin kirottu rankkuri, yököttävä tattari!") vaikuttaa alkuun hauskalta hahmolta, paheellisuus luo hauskan kontrastin prototyyppisiin mummomielikuviin. Vastenmieliseksi mummo kuitenkin käy varsin pian, hankalaksi, bakteerikammoiseksi, mieleltään hataraksi. Mummo esitetään varsin perinteisen vahvan naisen roolissa: hän on tiukka, kurinalainen, sättii miehiä, piilottaa oman herkkyytensä. Herkkyys ja rakkaus paljastuvat kyllä ajoittain, ja lukijalle tehdään selväksi, miten mummosta on tullut mummo. Karut hahmot kaipaavat sitä - lukija alkaa kysellä, miksi mummo on sellainen kuin on - mutta Sanajev antaa vastauksia hieman lattealla tavalla: mummo tilittää kertomustaan puhelinystävälleen. Episodimaisuus olisi mielestäni tukenut toisenlaistakin ratkaisua: tulkintavastuun antamista lukijalle.

Vaari: Vaarin hahmo jää harmillisen poissaolevaksi (ehkä se kuvaa hänen luonnettaan) ja kohtaa samanlaisia ongelmia kuin mummo. Erityisen omituisena ratkaisuna pidin sitä, että vaari kertoo oman taustansa ystävänsä luona. Perinteinen ratkaisu, joka olisi voinut toimia ilman minäkertojaa - Sasahan ei ollut paikalla, joten kertojatyyppi ikään kuin vaihtuu hetkiksi, siksi aikaa, että perheen historian saa selitettyä auki. Tässäkin olisi voinut luottaa lukijaan, vihjailla, upottaa totuuksia sinne tänne. Jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, mutta toisaalta kirjallisuudessa toistetaan samanlaisia tarinoita, samanlaisia kohtaloita. Lukijalle olisi voinut rakentaa sellaisen tässäkin, sen sijaan, että se tarjoiltiin valmiina.

Junnaus: Teos rakentuu pitkälti mummon ja Sasan välisiin ristiriitoihin, siihen, miten mummo jatkuvasti kohtelee Sasaa väärin, kohtelee tätä kuin pientä lasta. Kaava tulee selväksi jo kirjan ensisivuilla, ja siksi kohtauksissa on junnaamisen makua. Mummon ja äidin väliset ristiriidat olisivat ehkä ansainneet enemmänkin tilaa, ne kiinnostivat minua. Toisaalta pidin kirjan tarpeeksi lapsenomaisesta otteesta, Sasa on kypsä lapsi, paljon kokenut. Kerrontatyyli on uskottava, ja kieli on sujuvaa, helposti luettavaa. Tästä kiitos kääntäjällekin, Kirsti Eralle - ihanaa voida luottaa siihen, että pilkut ovat kohdallaan, että kieli kuulostaa suomelta ja säilyttää silti sävynsä.

HelMetin haasteessa Haudatkaa minut jalkalistan taakse sijoittuu muualle kuin Suomeen. Toinen kohta listalta kuitattu!

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Suosittelen lukemaan! Itse olen laiminlyönyt venäläisen kirjallisuuden, mutta tämä kyllä kannattaa lukea tyylin ja miksei kiroilevan mummonkin takia :) (Opettaa ainakin uusia haukkumasanoja :D)

      Poista
  2. Kuulostaa kiinnostavalta kirjalta. :) Olen huomannut, että pidän tällaisista lapsen näkökulmasta kirjoitetuista kirjoista - siis ainakin jos lapsen "ääni" tuntuu niissä todelliselta.

    VastaaPoista
  3. Tuo on kyllä tosi tärkeää, että lapsen äänellä kirjoitettu kirja kuulostaa myös siltä, että päähenkilö tosiaan on lapsi. Usein nuo lapsikertojat vaikuttavat tosin varsin kypsiltä lapsilta, niin tässäkin, mutta se lienee luonnollista, jos kirjoittaja on aikuinen (ja jos lapsi kokee kaikenlaisia kamaluuksia elämässään) :) Tuo Backmanin Min mormor hälsar och säger förlåt (jota ei kai ole vielä suomennettu) oli vielä tätäkin ihanampi lapsuudenkuvaus, siinä lapsikertoja vaikutti aidosti siltä, mitä hän itsestään kertoi :)

    VastaaPoista