sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Zinaida Lindén: Monta maata sitten

Zinaida Lindén: Monta maata sitten
Gummerus (2013)
279 s.
Pisteitä: 2/5




 "Siinä oli minun vapauteni. Henkilökohtainen vapauteni. Se vilahti huomaamatta kuin nukke marionettiteatterin verhon takana - ja katosi iäksi."

Yksinäinen, ulkopuolinen tyttö, diplomaattimies, koti ja koti-ikävä kaikkialla.

Täyttymättömät lupaukset:  Olen selvästi takakansi-ihminen, luotan kuvauksiin liikaa, sillä tälläkin kertaa takakannessa luvataan sellaista, mikä ei minulle kirjassa täyty. Koti palasina maailmalla kuulostaa eksymiseltä, yksinäisyydeltä, ahdistumiselta. Päähenkilö Galinaa kuvataan ulkopuoliseksi, hän ei löydä paikkaansa maailmalta, seilaa maiden välillä. Aiheesta olisi voinut saada tunteikkaan, raastavan kuvauksen, mutta minä en päässyt mukaan tarinaan.

Irrallisuus: Irrallisuus olisi voinut toimia kehuvana terminä, käsitellä kirjan teemoja, matkustamista, kodittomuutta, laimeiksi jääviä ihmissuhteita. Lindénin romaanissa liitän sen kuitenkin vain rakenteeseen, irrallisiksi jääviin kohtauksiin. Henkilöhahmotkin jäivät kaukaisiksi, en päässyt kiinni Galjan ajatusmaailmaan. Edes jaksojen ja lukujen nimet eivät auenneet minulle. Teos yritti kyllä puhua siitä, miten monissa maissa asuminen voi jättää ihmisen tyhjäksi, pitää yllä kaipuuta kotiin, mutta minä en missään vaiheessa nähnyt Galjan tunteita. Sen sentään huomasin, että Galinan ihmissuhteet jäävät latteiksi: nuoruudenystävä Roman ilmestyy tasaisin väliajoin kuvaamaan pidäteltyjä tunteita, suhde aviomies Igoriin on viileän rouvamainen. Avioliittosuhdetta kuvattiin harvoin me-pronominilla: Galinan ja Igorin suhde on nimenomaan kahden ihmisen muodostama liitto, ei yksikkö.

Minäkertoja: Huomaan valitsevani usein minäkertojatekstejä, viehättyväni enemmän kirjoista, jotka lähtevät yksilöstä, tietystä hahmosta. Minäkertoja helpottaa samastumista, toimii todellisena pakona, kun lukija voi ottaa itselleen romaanihenkilön minuuden ja roolin. Lindénin kertojaratkaisu tuotti pettymyksen: en samastunut, en sulautunut, en tuntenut sympatiaa Galjaa kohtaan, en ymmärtänyt häntä. Hän jäi niin pinnalliseksi, kaukaiseksi, irralliseksi.
Käännös: Voi olla pinnallista napista asettelusta, käännöksestä, pilkutuksesta, mutta minä olen sellainen pilkku silmäkulmassa -ihminen: huomaan heti, jos pilkutus ontuu. Olen yrittänyt osoittaa ymmärrystä kääntäjiä kohtaan, ja kirjailijoitakin, sillä parhaimmillaan pilkunkäyttö tai -käyttämättömyys voi olla taidetta, kirjailijan valinta. Ei pilkkuja aina tarvita. Tässä teoksessa pilkkujen puuttumattomuus ei minusta ollut taiteellisuustehtävässään vaan vaikutti noudattelevan alkuperäiskielen, ruotsin, sääntöjä, olevan kenties kääntäjän valinta. Miksi pilkut puuttuivat sieltä, minne ne kuuluivat? En ole päässyt kiinni siihen, miksi niin moni ruotsista käännetty kirja ohittaa suomen kielen säännöt. Vievätkö pilkut jotakin pois alkuperäisteoksesta? Minulle teksti ei jäsentynyt tai tauottunut luonnollisen rytmin mukaisesti, lauseet eivät sitoutuneet toisiinsa. Toisaalta, ehkä tällainen kielellinen hajanaisuus tukee osaltaan niin kirjan teemoja kuin lukukokemustakin: vaikea sopeutua, jäsentää, ymmärtää.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti