Siirry pääsisältöön

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys


Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys
WSOY (2010)
298 s.
Pisteitä: 3/5
"Hän avasi suunsa sanoakseen että itsensä kokeminen erityiseksi on pahin vankila, minkä ihminen voi itselleen rakentaa, mutta pysyi hiljaa. Hän muisti jälleen, miten opettaja oli istuttanut hänet luokan keskelle, jossa kaikki olivat tuijottaneet häntä kuin harvinaista eläintä, ja yhtäkkiä hänestä tuntui, että kaikkina noina vuosina hän ei ollut hievahtanutkaan tuosta paikasta."

Rampa tyttö, sisarensa kadottanut poika, yksinäisiä, yhdessä ollessaankin, ovat yhdessä erikseen. Kipua, kaipuuta, arkuutta. Pienten hetkien voimaa.

Kipu: Kaikki ihmiset ovat sisältä kipeitä. Jokainen kylpee omissa ongelmissaan, jokainen on kokenut menetyksen, tuskaa. Päähenkilöt lapsuudentraumoineen eivät ole ainoita, vaan kaikki henkilöt tuntuvat jotenkin vapisevan, olevan särkymispisteessä, yksin murheineen ja ajatuksineen. Alicen isä potee syyllisyyttä, vaimokin sairastuu, Alicen aviomies kaipaa toisenlaista elämää, on yksin särkyneiden haaveidensa kanssa. Kodinhoitaja Soledad puolestaan jopa nauttii, saa rohkeutta ajatuksesta, että muut näkisivät hänen silmissään syvän murheen, ylitsepääsemättömän tuskan jälkiä. Tuskan kautta sivuhenkilötkin limittyvät hyvin tarinaan, tulevat mukaan: heillä on roolinsa kivun ja yksinäisyyden peilaajina. Alice ja Mattia ovat niin lähellä toisiaan mutta samalla niin kaukana, tuntuu olevan niin pienistä asioista, niin pienistä sattumista ja väärinymmärryksistä kiinni, että he sulkeutuisivat toisiinsa, yhdessä. Miten toiselta voi odottaa niin paljon - ja jättää sen kaiken sanomatta? Surullisuudessaan Alkulukujen yksinäisyys jätti minut pohtimaan, että niinhän se oikeastikin on: pienet hetket, ne Giordanon mainitsemat sekunnit, ratkaisevat sen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos joskus avaisikin suunsa, tulisiko maailma silloin lähemmäksi, tulisiko se rakkaamaksi?

Näkökulmat: Ei siitä mihinkään pääse: näkökulman tiheä vaihtaminen, usean kertojan pyörittely ei ole helppo tehtävä. Minua ei ainakaan ole helppo miellyttää tällaisilla kerrontaratkaisuilla. Alkuasetelma on toimiva (ja tavanomainen): Alicen ja Mattian kerrontavuorot vaihtelevat tasaisesti. Omituiseksi näkökulmien moninaisuuden tekee se, että sekä Alicen että Mattian luvuissa puheenvuoron saavat myös päähenkilöille jollakin tavalla tärkeät ihmiset. Yhdessä kappaleessa hänkertoja tarkastelee maailmaa Alicen silmin, toisessa hypätään kodinhoitajan rooliin, sitten taas takaisin Aliceen - vähemmästäkin menee pää pyörälle! En päässyt kerrontarytmiikkaan kiinni, en ymmärtänyt, miksi oli tarve ulkoistaa Alice ja paikallistaa kerronta hetkiksi hänen lähipiiriinsä. Oli konkreettisia ymmärtämisongelma: kuka puhuu nyt, kuka tarkastelee ketä, kenet hänkertoja on valinnut kohteekseen, kenen näkökulmasta henkilöitä arvioidaan.

Jää: Tekisi mieli verrata Lundbergin Jäähän, sillä Alkulukujen yksinäisyydessä on samankaltaista potentiaalia kuin Finlandia-voittajassa. Molemmat teokset pohtivat ulkopuolisuutta, Giordanon kirjassa yksinäisyys korostuu. Yksinäisyys on teemana kiinnostava, se voisi herättää lukijassa vahvoja tunteita, riipaisevia, pakottaa pohtimaan, nieleksimään.Loppua kohden Giordanon romaani paranee, syvenee, tiivistyy; käy kuten Jäälle: lopulta potentiaali saavutetaan, merkitykset ja tunnelma syvenevät. Vaikka vähä vähältä henkilöiden sisään pääsee paremmin, teos ei antanut yhtä paljon kuin olisin toivonut.

Alku: Pakko vielä mussuttaa aloituksesta. Alkulukujen yksinäisyys oli jäädä lukematta, kun ensimmäinen sivu ei millään tavalla minua vakuuttanut.  Giordano on valinnut aloitustavan, joka ei riko mitään kaavaa vaan vain toistaa niitä, tekee alusta toki helposti lähestyttävän mutta myös persoonattoman. Tilannekuvaus (Alice inhosi hiihtokoulua. Hän inhosi sitä, että piti joululomallakin nousta puoli kahdeksalta...), lyhyt dialogi ja kahden henkilön vastakkainasettelu ("No juotko sinä sen maidon vai et?" isä kysyi), konkreettisia tapahtumia (isä työntää Alicen ulkoilmaan, Alice lähtee). Kirjoille pitää antaa mahdollisuus, lukea pidemmälle, mutta aloitus on erittäin tärkeä: lukija on saatava kiinnostumaan. Sääli, ettei Giordano tässä onnistunut, mutta toisaalta hän onnistuu monessa muussa asiassa.Tämä kirja ansaitsee mahdollisuuden.

Kommentit