lauantai 10. tammikuuta 2015

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Tammi (2013)
291 s.
Pisteitä: 2/5
"Halusin tavata tuon kirjailijan, joka ei ainoastaan elämäni synkimpänä hetkenä ollut palauttanut elämänhaluani vaan jolla tuntui myös salaperäisellä tavalla olevan elämääni jokin yhteys. Kirjoittaisin hänelle kirjeen. Kiittäisin häntä. Ja sitten kutsuisin hänet viettämään satumaisen tunnelmallisen illan raviontolassani ja ottaisin selvää, mistä tuossa romaanissa oikein oli kysymys."
Nainen, pari miestä (typerä ex, unelmien kirjailija, merkityksetön kustannustoimittaja), ainekset rakkaustarinaan. Tuttua, turvallista, helppoa.

Kevyt: Rakkaustarinoita tarvitaan. On aivan selvää, että yksi kirjojen tärkeimpiä tehtäviä on viihdyttää - kirja on parhaimmillaan silloin, kun se antaa lukijalleen sen, mitä tämä tarvitsee: tarpeen tullen ajateltavaa ja kyseenalaistettavaa, toisinaan ennakoitavissa olevaa kevyttä viihdykettä. En missään nimessä julistaudu siihen ryhmään, joka pitää viihdekirjallisuutta ala-arvoisena, turhana roskakirjallisuutena. Rakastan Sophie Kinsellan kirjoja, Daniel Glattauerin Kun pohjoistuuli puhaltaa -kirjan luettuani juoksin (no, okei, kävelin, ja vasta seuraavana päivänä) kirjastoon hakemaan jatko-osaa. Chik lit vaatii tietynlaista mielentilaa, ja sellaiseen se on myös luotu: viihdyttämään, lohduttamaan, luomaan uskoa rakkauteen ja hyviin asioihin.Olen iloinen siitä, että koin hetkittäin oikeanlaisen mielentilan - Rakkausromaanin resepti luottaa ainoastaan turvallisiin ja tuttuihin kerrontakeinoihin eikä tarjoa lukijalle uusia lukuyllätyksiä tai -elämyksiä.

Kliseinen: Barreaun teos on kiistatta kliseinen ja sinänsä vastaa nimeään: kirja on todellinen rakkausromaanin resepti. Kovin hyvään herkkuun aineksilla ei kuitenkaan pääse, minun mielestäni ei edes jälkiruokaan (pikemminkin imellettyyn perunalaatikkoon - sokerista, siirappista mutta kovin arkista niin väriltään kuin valmistustavoiltaan). Pohdin pitkään, onko kirjan tarkoitus ironisoida rakkausromaanigenreä tekemällä kaikilla tavoin näkyväksi sen, mistä rakkausromaani koostuu. Lukijan stereotypioita rakkausromaani- ja harlekiinikirjoista kun aktivoivat niin kirjan nimi, takakansiteksti (johon petyin taas, se ei saa kertoa liikaa!) kuin kirjan muut kovin kliseiset ainekset. Mitä ironiseen otteeseen tulee, se puuttui. Ainakin nämä rakkausromaanin raaka-aineet makeuttivat kirjaa liialti:
  • Ennalta-arvattava juoni: Kun palaa takakansitekstiin pahojen aavistusten kera sivun 40 kohdalla ja sitten arvaa teoksen ydintapahtumat, kyllästyy.
  • Kuluneet sananvalinnat: paras ystävä on kaikkea sitä, mitä minä en ole, maisemassa voi havaita Eiffelin tornin uljaan ja voittamattoman siluetin Pariisin taivasta vasten, ja heti alussa päähenkilö romuttaa luottamuksen itseensä: tiedän, että tämä kuulostaa vähän epäuskottavalta. Kaiken huippu: vaatteemme valahtivat keveästi havisten parkettilattialle. Kiihkeää ja realistista? Ei minusta.
  • Ennakointi: Kunpa olisinkin tiennyt, millaisesta kirjasta oikeasti on kyse...Ennakointi ei jätä arvuuttelun varaa: se ohjailee lukijaa. Siinä missä lukija yleensä pohtii, mitä tuleman pitää, ennakointi keskittää huomion siihen, miten tapahtumat saavuttavat huipennuksensa. Rakkausromaanin reseptissä tämä ei toimi - loppuratkaisun voi arvata ilman ennakointiakin.

Itseensä viittaminen: On yksi varma tapa saada lukijaminäni kyllästymään, inhottumaan, vaipumaan epätoivoon. Se tulee tässä: 
"Jos olisin lukenut tarinan kirjasta, olisin nauttinut siitä täysin siemauksin. Mutta kun itse joutui koomisen sankarin rooliin, juoni ei enää tuntunut ollenkaan niin huvittavalta."
En ole koskaan ymmärtänyt  jos tämä olisikin unta/romaania -tekniikkaa. Lukijalle kyse on romaanista, ja juuri se tekee (voisi tehdä) tarinasta kiinnostavan: ihanaa päästä todellisuutta pakoon. Jossittelu ei tee henkilöistä yhtään uskottavampia, elollisempia - harvoin olen itse tullut toivoneeksi tai ajatelleeksi, että elämäni voisi toimia romaanikäsikirjoituksena. Ylipäänsä inhoan kirjailijoiden itsetietoisuutta, itseensä ja omaan työhönsä viittaamista. Pelkästään se, että Rakkausromaanin resepti käsitteli kirjoja ja kirjailijuutta, sai minut varautuneeksi. Intertekstuaaliset viitteet ja kirjailijannimetkin koin lähinnä hienosteluksi: enhän edes ymmärtänyt ranskankielisiä fraaseja!

Kirjailija: Ranskalainen kirjailija, joka kirjoittaa saksaksi? Nuorimies, joka kirjoittaa kliseisen naistentarinan? Äh. Itse romaanin kulkukin sai minut pohtimaan, missä määrin kirjailija - kuka hän ikinä onkaan - on käyttänyt omia kokemuksiaan teosta (ja sen kirjoittajaa) laatiessa. Samoihin pohdintoihin on päädytty muuallakin: Annami esittelee blogissaan havaintoja siitä, ettei kirjailija ehkä sittenkään ole se, keneksi häntä voisi luulla. En ole varma, pidänkö asiasta: se luo kiinnostavan tulkintapohjan kirjan lukemiselle ja genrelleen ylipäätään mutta toisaalta korostaa teoksen kliseisyyttä.

Vuoden 2015 haaste: Barreauta en ollut lukenut aiemmin, siispä voin raksia haasteen ensimmäisen kohdan! 

2 kommenttia:

  1. Olen hieman harkinnut Barreaun toisen kirjan lukemista. Se oli kerran jo lainassa kirjastostakin, mutta missään vaiheessa ei tullut fiilistä lukea sitä. Tämä oli ihan ok mutta ei mitenkään erikoisen hyvä genressään. Odotin enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin odotin enemmän! Kansikuva houkutteli, kirjan nimi myös, ja ajattelin, että tässä olisi potentiaalia. Etukäteen katselin myös tuota toista teosta ja ilahduin siitä, että saisin lisää viihdyttävää lukemista. Nyt sitten näyttääkin siltä, että jäi yhden kerran jutuksi tämä kirjailija. Sääli - onnistuneiden rakkaustarinoiden lukeminen tekee aina hyvää.

      Poista