torstai 26. lokakuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku

Kuulen joen, vaikka välissä on niin paksusti kiviä ja laastia ettei sitä pitäisi kuulla. Olen laskenut päiviä, joulukuu on pitkällä, Neva on jo jäässä. Vesi kurisee sen laajassa vatsassa, ääni on samanlainen kuin rankkasade ullakkokamarin katolla unen läpi siivilöitynä.

Anni Kytömäen toinen romaani, Kivitasku, houkutteli minut lukijaksi sekä nimellään että ulkonäöllään. Kivitasku puhuttelee lintuharrastaja-lukijaa, toisaalta romaanille keskeiset elementit, vesi ja kivi, kiehtoivat minua myös. Harmahtavan sumuisessa kansikuvassa on jotakin yksinkertaisen kaunista. 

Kivitasku rakentuu eri aikakausien tarinoista. Suurromaani polveilee 1800-luvulta nykyvuosiin saakka, ja se kutoo yhteen kolmen keskeisen henkilön tarinat. Romaani alkaa vakuuttavasti Helenan kertomuksella: masentunut, yksinäisyyteensä käpertyvä naisenalku kaipaa pois. 1800-uvulla seurataan Sergeitä, jolle elämä antaa uuden mahdollisuuden ja uuden identiteetin. 2000-luvulla liikkuu puolestaan Veka, joka kieltäytyy osastohoidosta ja haluaa saada elämänsä kuntoon suvun mökillä. 

Kivitasku on romaani ihmisistä, jotka eivät saa - eivätkä aina halua - olla niitä, joita he oikeasti ovat. Sukupolvien tarinasta kasvaa laaja identiteettikertomus, jossa yksilön olemusta ei voi määrittää aina kovin tarkkarajaisesti. Samanaikaisesti Kytömäki on luonut romaanilleen vahvan historiallisen kehyksen, ja niinpä Helenan, Sergein ja Vekan tarinat peilautuvat siihen, mitä menneisyydessä ja aikalaisympäristössä on tapahtunut. Lopulta heidän tarinansa kutoutuvat yhteen. 

Vaikka Kytömäki on eittämättä taitava juonen- ja henkilökuvanrakentaja, minulle hänen romaanissaan merkittävintä ei ollut tarina vaan kieli: Kivitasku on kunnianosoitus suomen kielelle ja sen rikkaudelle.  Monipuolisella, vaihtelevalla ja rikkaalla sanastollaan Kytömäki onnistuu luomaan vaikutelman siitä, ettei romaanissa toisteta samaa sanaa kahdesti. Kieli luo tarinaa, mutta se loihtii myös maisemia. Äänet ovat Kytömäen romaanissa esillä, ja terävien, tarkoin valittujen verbiensä tapaan myös Kivitasku hinkuu, kolahtelee, huhuilee, keinahtelee ja laulaa - siis tekee, toimii ja oleilee aktiivisesti. Kytömäki osoittaa, miten taide syntyy kielessä ja miten kieli voi analysoida maiseman pieniksi paloiksi. Nautin suunnattomasti Kytömäen runsaasta sanastosta ja sen herättämistä kirkkaista mielikuvista. Näinä aikoina, jolloin luku- ja kirjoitustaidot heikkenevät yhä nopeammin, tunnen kiitollisuutta siitä, että on olemassa niitäkin, joille tarinankerronnan lisäksi on tärkeää se, miten tarina kerrotaan. 

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017
645 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Kräts, rits, suh. Kirkkaita, selkeitä ääniä.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Apila Pepita Miettinen (toim.): Rikkinäisen mielen kuvat

Rikkinäisen mielen kuvat -sarjakuvakokoelma on osa RIKKI - taidetta mielenterveydestä -projektia. Teos koostuu mielenterveyttä käsittelevistä sarjakuvista, ja se ottaa kantaa mieleltään sairastuneiden oikeuksiin.

Rikkinäisen mielen kuvat on väreiltään ja tyyleiltään monipuolinen ja houkutteleva. Mielensisäiset ongelmat ovat toisinaan kirjavia ja jopa ahdistavan räikeitä; toisinaan elämä muuttuu mustavalkoisiksi viivoisiksi ja pelkistetyiksi figuureiksi. Mieli ahdistuneine ajatuksineen toistuu kaikissa sarjakuvissa: olennaista kokoelmassa on, että jokainen sarjakuva esittelee mielenterveyttä ja mielen sairauksia.

Teos on todella koskettava ja puhutteleva, ja siitä on helppo löytää samastuttavia ajatuksia.

Aloitussarjakuvassa neitsyt Marian kaltainen pyhä äitihahmo sairastuu synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Kokoelma tekeekin selväksi sen, että kuka tahansa saattaa sairastua mieleltään. Perhe-elämää käsittelee myös Taina Hakala sarjakuvassaan Uupumus ja rakkaus, jossa perhe-elämän hektisyys vaatii äidiltä voimat.

Teos esittelee paitsi mielenterveysongelmien syitä myös niiden oireita ja seurauksia. Apua ei ole läheskään aina saatavilla, vaikka ahdistavat ajatukset piinaisivat useinkin. Kokoelmaa lukiessa onkin kiinnostavaa seurata, miten ahdistavia ajatuksia ja ilmeitä kuvataan - useilla hahmoilla ahdistus näkyy kasvoissa ja asennoissa. Sarjakuvien hahmot näyttäytyvät varsin yksinäisinä, muusta maailmasta irrallisina hahmoina: heihin ei suhtauduta luontevasti, eikä heidän sairauttaan ymmärretä. Sade Lehden sarjakuva Oikee tapa ottaakin osuvasti kantaa siihen, miten yhteiskunta mielenterveysongelmiin suhtautuu.

Rikkinäisen mielen kuvat on kiinnostava, puhutteleva ja liikuttava sarjakuvakokoelma. Se tarjoaa hienoja näytteitä kotimaisesta sarjakuvatyöstä ja ottaa samalla kantaa tärkeään aiheeseen. Teokseen kannatata ehdottomasti tutustua.

Apila Pepita Miettinen (toim.): Rikkinäisen mielen kuvat
Suuri Kurpitsa 2017
112 s.
Pisteitä: 4/5

maanantai 2. lokakuuta 2017

Tove Jansson: Taikatalvi

- Minä en kuulu enää tänne, Muumipeikko ajatteli. Enkä sinnekään. Minä en tiedä mikä on valveilla oloa ja mikä unta. Ja sitten hän nukahti heti paikalla, ja kesäiset sireenit levittivät ystävällisen, vihreän varjonsa hänen ylitseen.
Aina silloin tällöin on mukava palata Tove Janssonin Muumi-kirjoihin. Tutustuin niihin kunnolla vasta opiskeluaikanani (joka, uskomatonta kyllä, on jo ohitse!), mutta sittemmin Muumi-romaaneista on tullut minulle varsin rakkaita. 

Taikatalvea en muista lukeneeni hyvään hetkeen - ja ehkä siksi yllätyin siitä, miten vahvasti Janssonin romaani käsittelee yksinäisyyttä. Talven saapuminen on allegoria sille, kun ihminen yhtäkkiä huomaa olevansa yksin maailmassa. Kaikki on valkoista, paljasta, uutta ja pelottavaa, tutut maisemat ovat muovautuneet kummallisiksi, ja kylmyys värisyttää sisältäpäin. 

Taikatalvi onkin Muumipeikon taistelukertomus. Kun peikko poikkeuksellisesti herää kesken talven, on järkytys suuri. Kukaan läheisistä ei ole hereillä, ja maailma tuntuu pelottavalta paikalta ilman äidin turvaa ja ystävien iloa. Muumilaakso, tuo utopistinen onnen idylli, on tuskin tunnistettavissa, kun aurinkoa ei näy. 

Jansson on koonnut pieneen romaaniin useita kiinnostavia henkilöhahmoja. Heistä jokainen on jollakin tavalla yksin tai yksinäinen: Myy viihtyy itsenäisenä henkilönä omilla seikkailuillaan, Tuutikki taas on elämäänsä tottunut, tyyni rauhoittelija. Mörkö hiipii seuran perässä muttei onnistu koskaan lämmittämään ketään; Surku-koira murehtii sitä, ettei hän ole osa susilaumaa. Voimakastahtoinen Hemuli puolestaan on se asenne, jolla masentuneita ja yksinäisiä ihmisiä usein lähestytään: sen kuin lähdet hiihtämään/retkeilemään/elämään, kyllä se siitä sujuu! Hemuli ei varsinaisesti tahdo pahaa muttei kuitenkaan ajattele toistenkaan parasta, minkä kiltti Muumipeikko-parka saa huomata. 

Taikatalvi on lohdullinen talvi- ja yksinäisyyskirja. Se tarjoaa kiinnostavia tarinoita ja tapahtumia lapsilukijalle mutta opettaa paljon myös aikuiselle. Janssonin filosofinen tyyli on ihailtavan viisasta.

Tove Jansson: Taikatalvi
WSOY 2005 (1958)
Suom. Laila Järvinen
131 s.
Pisteitä: 5/5

Toisaalla: Kirjojen kamarin Katja lumoutui, Lukuisa-blogin Laura tunnelmoi teoksen kuvitusta, ja Sinisen linnan kirjasto -blogin Maria muistuttaa, että parhaat kirjat tarjoavat jotakin sekä aikuisilla että lapsille.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Doris Lessing: Viides lapsi

Doris Lessing on jo jonkin aikaa kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden pariin en oikeastaan ole halunnut palata mutta joiden teosten lukemista kuitenkin pidän tärkeänä. Kun en oikein tiennyt, mahtaisinko viihtyä Lessingin kirjojen parissa (eräs opiskeluaikana luettu teos oli tylsistyttävä kokemus), sorruin kirjastonhyllyllä samaan kuin teini-ikäiset, äikkävastaiset oppilaani: valitsin Lessingin kirjoista ohuimman. 

Viides lapsi ei, lyhyydestään huolimatta, ole kevyttä luettavaa. Kyse on raa´asta, surullisesta tarinasta, jonka traagisuus ja trillerimäisyys tuovat mieleen monet Ian McEwanin teokset. Viidennen lapsen keskiössä on varsin konservatiivista elämää elävä pariskunta Harriet ja David, joiden hartaimpana haaveena on kasvattaa isoa lapsilaumaa. Synkkämielinen uhka alkaa kuitenkin leijua pariskunnan päällä jo ensimmäisestä lapsesta saakka: teollistuneessa Britanniassa suuri lapsikatras ei ole enää kenenkää ihanne. Perheen ja yhteiskunnan tylyt asenteet tuntuvat ennustavan sitä, mitä lopulta tapahtuu: Harriet ja David saavat lapsen, jonka kasvattamisesta he eivät enää selviä. 

Ben syntyy kaikin puolin varsin poikkeuksellisena lapsena: hän on vauhko ja väkivaltainen, kookas ja pelottava. Pojan vammaisuus ilmenee aggressiivisena käytöksenä, ja perheen onni hajoaa jo raskausaikana. Varsinkin Beniä ennen syntynyt Paul kärsii, ja niin idylli onnellisesta lapsiperheestä on hajalla. 

Romaanin moraalinen ristiriita syntyy siitä, mitä äidin (ja isän) kuuluu tehdä, kun yksi perheenjäsenistä aiheuttaa pahaa oloa kaikille muille. Lessing pohtii romaanissaan sitä, miten vaikeassa, ristiriitaisessa tilanteessa vanhemmat ovat. David asettuu nopeasti puoltamaan sitä, että Ben lähetetään pois. Alussa niin sympaattiselta tuntunut mies muuttuu varsin vastenmieliseksi: hän kääntää selkänsä vaimolleen eikä onnistu tukemaan tätä. Harriet moniulotteisempana hahmona ymmärtää paremmin, että tietynlaista ihmiselämää voi noin vain arvottaa pahaksi. Viides lapsi kysyykin, voiko vammaisen, aggressiivisen lapsen työntää syrjään perhe-elämästä, voiko vanhemmat puolustaa terveempien lasten tulevaisuutta ja missä määrin vanhempien on kyettävä rakastamaan omia lapsiaan.

Samalla, kun romaanin huippukohta kietoutuu moraaliristiriitaan, esittelee Lessing teoksessaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka vaikuttavat Harrietin ja tämän perheen julmaan kohtaloon. Vielä 70-luvun Britanniassa vammaisia lapsia ei osattu hoitaa asiallisesti; Beniäkin pidetään pitkään ihan normaalina lapsena. Lessing huomauttaa myös taitavasti romaanissaan, etteivät äiditkään jaksa kaikkea: he saattavat masentua, ahdistua ja tuntea pelkoa. Äidinrakkauskaan ei ole itsestäänselvyys. Viides lapsi ottaakin käsittelyyn elämäntilanteen, jossa vanhempien on lähes mahdotonta ymmärtää ja rakastaa lastaan. 

Viides lapsi on yleissävyltään varsin synkkä ja ahdistava. Sen keskeinen ristiriita on kuitenkin niin kiinnostava, että kirja on ahmittava kaikista pelon tunteista huolimatta. Lyhyillä, tiivistunnelmaisilla virkkeillä Lessing luo perheen, jonka elämäntilanteeseen ei ole yhtä oikeaa ratkaisua. Mikäli trillerimäiset, psykologiset ihmissuhderomaanit kiinnostavat, tähän teokseen kannattaa tarttua.

Doris Lessing: Viides lapsi
Otava 2007 (1989), Otavan kirjasto
160 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Ugh. Kiinnostavan ahdistava.

Toisaalla: Kirjainten virrassa -blogin Hannalle Viides lapsi oli järisyttävä, intensiivinen elämys, Suketus kysyy, miksi kategoriat ja ihmisten luokittelu ovat niin merkityksellisiä, Järjellä ja tunteella -blogissa pohditaan pahuuden syntymekanismeja, ja Leena Lumille teos oli hyvä Lessing-kokemus.