maanantai 2. lokakuuta 2017

Tove Jansson: Taikatalvi

- Minä en kuulu enää tänne, Muumipeikko ajatteli. Enkä sinnekään. Minä en tiedä mikä on valveilla oloa ja mikä unta. Ja sitten hän nukahti heti paikalla, ja kesäiset sireenit levittivät ystävällisen, vihreän varjonsa hänen ylitseen.
Aina silloin tällöin on mukava palata Tove Janssonin Muumi-kirjoihin. Tutustuin niihin kunnolla vasta opiskeluaikanani (joka, uskomatonta kyllä, on jo ohitse!), mutta sittemmin Muumi-romaaneista on tullut minulle varsin rakkaita. 

Taikatalvea en muista lukeneeni hyvään hetkeen - ja ehkä siksi yllätyin siitä, miten vahvasti Janssonin romaani käsittelee yksinäisyyttä. Talven saapuminen on allegoria sille, kun ihminen yhtäkkiä huomaa olevansa yksin maailmassa. Kaikki on valkoista, paljasta, uutta ja pelottavaa, tutut maisemat ovat muovautuneet kummallisiksi, ja kylmyys värisyttää sisältäpäin. 

Taikatalvi onkin Muumipeikon taistelukertomus. Kun peikko poikkeuksellisesti herää kesken talven, on järkytys suuri. Kukaan läheisistä ei ole hereillä, ja maailma tuntuu pelottavalta paikalta ilman äidin turvaa ja ystävien iloa. Muumilaakso, tuo utopistinen onnen idylli, on tuskin tunnistettavissa, kun aurinkoa ei näy. 

Jansson on koonnut pieneen romaaniin useita kiinnostavia henkilöhahmoja. Heistä jokainen on jollakin tavalla yksin tai yksinäinen: Myy viihtyy itsenäisenä henkilönä omilla seikkailuillaan, Tuutikki taas on elämäänsä tottunut, tyyni rauhoittelija. Mörkö hiipii seuran perässä muttei onnistu koskaan lämmittämään ketään; Surku-koira murehtii sitä, ettei hän ole osa susilaumaa. Voimakastahtoinen Hemuli puolestaan on se asenne, jolla masentuneita ja yksinäisiä ihmisiä usein lähestytään: sen kuin lähdet hiihtämään/retkeilemään/elämään, kyllä se siitä sujuu! Hemuli ei varsinaisesti tahdo pahaa muttei kuitenkaan ajattele toistenkaan parasta, minkä kiltti Muumipeikko-parka saa huomata. 

Taikatalvi on lohdullinen talvi- ja yksinäisyyskirja. Se tarjoaa kiinnostavia tarinoita ja tapahtumia lapsilukijalle mutta opettaa paljon myös aikuiselle. Janssonin filosofinen tyyli on ihailtavan viisasta.

Tove Jansson: Taikatalvi
WSOY 2005 (1958)
Suom. Laila Järvinen
131 s.
Pisteitä: 5/5

Toisaalla: Kirjojen kamarin Katja lumoutui, Lukuisa-blogin Laura tunnelmoi teoksen kuvitusta, ja Sinisen linnan kirjasto -blogin Maria muistuttaa, että parhaat kirjat tarjoavat jotakin sekä aikuisilla että lapsille.

5 kommenttia:

  1. Taikatalvi on ihana ja viisas kirja, rakkaimpia muumikirjasuosikkejani ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En lainkaan ihmettele. Jansson on antanut tähän teokseen paljon viisaita sanoja. :)

      Poista
  2. Sain juuri luettua Taikatalven ensimmäistä kertaa koskaan. Se on kyllä yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taikatalvi on ihana teos! Mietin hetken, pitäisikö se lukea vasta ensilumen sadettua, mutta se sopi kyllä tunnelmaltaan myös tähän pimeähköön syksyyn.

      Poista
  3. Muumi-kirjat ovat niin paljon enemmän kuin lastenkirjoja, niiden pariin kaipaisin itsekin. Taikatalvea en ole vielä lukenut, jospa se löytäisi tiensä käsiini tulevana talvena.

    VastaaPoista