Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2016.

Péter Gárdos: 117 kirjettä

Kuva
"Hän avasi kuoren, jonka posti oli toimittanut perille elokuussa, luki huolellisesti kirjeen, ja huomattuaan, että kaukaisesta Lårbrosta kirjoittanut nuori mies, jolla oli kaunis käsiala, oli selvästikin erehtynyt henkilöstä, hän unohti saman tien koko jutun." Tarina miehestä, joka kirjoittaa naisille kirjeitä, ja naisesta, joka vastaa yhteen niistä.
117 kirjettä on kaunis ihmissuhderomaani. Se kertoo ihmisistä, joita keskitysleirit ovat haavoittaneet syvästi, ihmisiä, jotka kaipaavat toisiaan ja kotiaan. Miklos on sairastunut ja kaipaa itselleen vaimoa, Lili on väsynyt omaan sairauteensa ja tylsyyteensä. Mikloksen kirje saapuu hyvään aikaan.
Ehkä kiinnostavinta tässä romaanissa on se, miten keskitysleireistä lopulta vaietaan. Ne pistävät aina silloin tällöin, hahmojen mieli ajautuu kauheuksiin, joista on juuri ja juuri selvitty. Kauheuksista ei kuitenkaan haluta puhua - koskaan. Ihmiskohtalot ovat traagisia - paitsi että henkilöt on lähetetty pois kotimaastaan, he surevat ka…

Paul Auster: Sunset Park

Kuva
"Miles kohauttaa harteitaan. Taitaa ola luonnekysmys, hän sanoo. Ihmiset ovat erilaisia, ja jokainen reagoi rankkoihin juttuihin omalla tavallaan. Moore pimahti. Branca ei."Miles on paennut menneisyyttään ja joutuu pakenemaan nykyisyyttään. Tarina ystävistä, perheistä ja rakkaudesta.

Auster ei ole minulle kovin tuttu. Sunset Parkiin tartuin poikaystävän luona eräänä tylsänä päivänä, jolloin mikään omista kirjoistani ei jaksanut kiinnostaa: halusin lukea, mutta se ja sama mihin sohaisin, mikään ei miellyttänyt. Sunset Park kiilteli lukijaa odottaen, ja päätin kokeilla. Jollakin tavalla jäin koukkuun. 
Olen lukenut Austerilta aiemmin Oraakkeliyön, ja postasin sadannen postaukseni reilu vuosi sitten syyskuun alkupuolella. Vanhaa postausta lueskellessani huomasin, että myös Oraakkeliyö oli tarjonnut minulle kirjallisia kliseitä, joita inhoan, ja sama pätee Sunset Parkiin: en pidä siitä, että kertojat vaihtelevat. Samastun yhteen, ja haluan selvittää hänen tarinansa, nähdä asiat …

Syyskuun kuulumisia

Syksy tuli, arki pikkuhiljaa sen mukana. Olen käynnistelyt suurta graduprojektiani nyt ihan kunnolla, litteroinut, lukenut, lukenut, lukenut, vähän kirjoittanutkin. Muitakin opintoja pyörii etäversioina gradun ohella, joten päivät on helppo täyttää opiskelulla. Viime viikonloppukin meni opiskellessa; on tullut taas vähän yllätyksenä, miten paljon ajatustyötä ja voimia opiskelu vaatii. Koko ajan on oltava läsnä, keskityttävä. Tuntimäärällisesti yhteen päivään ei mahdu hillittömästi edistymistä, ja tuntuu oudolta, että viime vuoden työrytmi ei pure opintojen etenemiseen. Vapaa aikataulu on kiva, koska voi itse valita, milloin on parhaimmillaan, mutta se vaatii myös itsekuria. Pitäisi myös oppia hyväksymään se, ettei tutkimus aina etene sillä hetkellä, kun sen toivoisi etenevän.

Rauhoittuminen onkin nyt paikallaan, koska kodistani paljastui ärsyttävä löytö. Syyskylmien tullessa kirvat ja/tai jäytiäiset ovat löytäneet tieni asuntooni. Myrkytyksen jälkeen ne keksivät pesiytyä vaatekaappiin…

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

Kuva
"Se että minusta oli tullut osa akateemista maailmaa ei ollut koskaan ollut minulle itsestäänselvyys. Olin sukuni ensimmäinen ylioppilas, yksinhuoltaja-kosmetologi-äidin ainoa tytär, jonka kulttuurinen pääoma rajoittui varmoihin ihonhoitorutiineihin ja tvallista parempaan päivä- ja iltameikin tekemisen taitoon. Niin erinomaisia kin lukioajan arvosanani olivatkin olleet, olin menestynyt pääsykokeissa ainoastaan lääkärin määrämien beetasalpaajien ansiosta. Kaikki, mitä olin sen jälkeen saavuttanut, opintopiste opintopisteeltä, tutkinto tutkinnolta, määräaikainen pesti toisensa jälkeen, oli sarja pieniä voittoja rajallista muistikapasiteettia ja heikkoa itseluottamsuta kohtaan." Yliopisto: missiona pelastaa filosofian laitos. Siviilielämä: entinen avopuoliso on lähellä, mutta toisaallakin alkaa tapahtua...
Ensimmäisenä pieni huokaus. Olen nyt lukenut kaikki Veera Vaahteralta tähän asti ilmestyneet kirjat.
Vaahteran (alias Vanhatalon) kirjoissa on paljon hyvää. Ne on sujuvasanaise…

Kerttu Aitola: Lisempää laiffii

Lisempää laiffii on lapsuusmuistokirja. Se ei missään nimessä kuulunut suosikkeiheni, mutta se on yksi niistä, jotka ovat jättäneet muiston lukemisesta.
Olin noin 12, kun luin Aitolan esikoisromaanin. Olin junassa matkalla jonnekin, ja hämmennyin suorasukaisista seksikohtauksista. Muistan kääntyneeni ikkunanvieruspaikalla pieneksi keräksi ja rutistaneeni kirjaa itseäni vasten, ettei kukaan vain ikkunaheijastuksesta näkisi, millaista pornokirjaa luen. Vihkoon kirjoitetussa kirja-arvostelussa luki suurin piirtein niin, että kirja sisälsi liikaa alkoholia, seksiä ja bilettämistä.
Kun nyt aikuisempana luin Aitolan romaania, en voinut kuin kauhistella, miten olen voinut lukea tällaista lapsena. On syitä, miksi osa kirjoista on lastenkirjoja ja osa nuorten aikuisten - tässä kirjassa paitsi ryypätään, myös ihmetellään klitorista ja imetään munaa. Ei siinä mitään, mutta Aitolan kieli on aika raflaavaa, ja voin vain kuvitella, että kyse on ollut ensimmäisistä eroottisista (kirjallisuus)kokemuk…

Elokuussa ehdityt

Kuukauden kootut -kokoelma ilmestyy hitusen myöhässä. Syyskuu on jo alkanut, samoin nuoremmilla lapsilla yliopistot (kamalaa, miten nuorta porukkaa yliopistolla haahuilee), sataa, viilenee, taloyhtiön piha kaipaa haravointia.

Viime vuoden sijaisuus oli onnistunut, koska pääsin taas samalle koululle töihin. Tällä kertaa olin vain neljä päivää (ja mikä eri ammatti opettajan homma onkaan, kun tunteja on taustalla lukuvuodellinen), vaikka kolme viikkoakin olisi ollut tarjolla. Opinnot on kuitenkin pakko saada käyntiin, joskin tietokoneeni reistaileminen aiheuttaa pieniä mutkia matkaan (ei se mitään, rentoilen mielelläni tässä pari päivää ja EHKÄ luen jotakin valmiiksi).

Luin elokuussa seitsemän kirjaa (linkit jäävät linkkaamatta, koska hiiri toimii vain jotenkuten ja INHOAN kosketushiirtä). Kolme kirjoista käsitteli Tylypahkan maailmaa: Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen kertoili kääntämisestä kohdentaen tekstinsä lapsille, Liekehtivä pikari ja Feeniksin kilta taas pohdituttivat ja …

Milla Paloniemi: 112 osumaa. Sarjakuvataiteilijan päiväkirja

Jostain muistin tästä lukeneeni, ja onnekseni lapsuuden kotipaikkakuntani kirjasto on sellainen, että sieltä saa nekin uutuudet, joihin isommissa kaupungeissa saa jonottaa kuukausia. Paloniemen sarjakuvateostarttuikin mukaan uutuushyllystäni.
112 osumaa on henkilökohtainen avautuminen rakkauselämästä, jatkuvasta ihastumisesta ja miehistä. Se on tarina- ja episodikokoelma siitä, miten Milla toistuvasti ihastuu miehiin, joihin ei oikeastaan kannattaisi edes ihastua. 
Paloniemi tarjoaa lukijalleen tuttuja tunteita: turhautumisen siitä, miten takertuu ihmiseen, joka kohtelee toisia kaltoin; ihanan tunteen siitä, kun saa (kuvittelee saavansa) viimein vastakaikua tunteisiinsa; epätoivon alhon, kun kiinnostava tyypistä ei kuulu tai tule yhtään mitään. Paloniemen kuvaamat tunteet ovat niin tuttuja, että jokaisen epätoivoisesti ihastuneen tai rakkautta (turhaan) havitelleen, on helppo samastua sarjakuvien tarinoihin.
Parasta antia 112 osumassa on se, miten Paloniemi vaihtelee piirrostyyliään. …