torstai 29. syyskuuta 2016

Péter Gárdos: 117 kirjettä

Péter Gárdos: 117 kirjettä
Siltala 2016 (2015)
Suom. Juhani Huotari
257 s.
Pisteitä: 3/5
"Hän avasi kuoren, jonka posti oli toimittanut perille elokuussa, luki huolellisesti kirjeen, ja huomattuaan, että kaukaisesta Lårbrosta kirjoittanut nuori mies, jolla oli kaunis käsiala, oli selvästikin erehtynyt henkilöstä, hän unohti saman tien koko jutun."
Tarina miehestä, joka kirjoittaa naisille kirjeitä, ja naisesta, joka vastaa yhteen niistä.

 117 kirjettä on kaunis ihmissuhderomaani. Se kertoo ihmisistä, joita keskitysleirit ovat haavoittaneet syvästi, ihmisiä, jotka kaipaavat toisiaan ja kotiaan. Miklos on sairastunut ja kaipaa itselleen vaimoa, Lili on väsynyt omaan sairauteensa ja tylsyyteensä. Mikloksen kirje saapuu hyvään aikaan.

Ehkä kiinnostavinta tässä romaanissa on se, miten keskitysleireistä lopulta vaietaan. Ne pistävät aina silloin tällöin, hahmojen mieli ajautuu kauheuksiin, joista on juuri ja juuri selvitty. Kauheuksista ei kuitenkaan haluta puhua - koskaan. Ihmiskohtalot ovat traagisia - paitsi että henkilöt on lähetetty pois kotimaastaan, he surevat kadonneita omaisiaan, pettyvät suru-uutisiin ja kadehtivat niitä, joilla menee paremmin. Ja samaan aikaan he ovat yhä ihmisiä, jotka kaipaavat toisen ihmisen läheisyyttä ja rakkautta, uutta alkua elämään.

Vaikka 117 kirjettä on tarinana ihastuttava ja koskettaa, sen ongelmaksi kärjistyy se, että juoni on helppo päätellä jo alusta alkaen. Lukijalle selviää nopeasti, mistä kirjan nimi juontuu ja mitä tärkeimpien hahmojen välillä tapahtuu. Jännite perustuu siihen, tapaavatko Miklos ja Lili toisensa, ja siihen, miten heidän heikkoina ja sairaina oikein käy. Kertojaratkaisukin paljastaa jotakin.Viimeiseksi tunnelmaksi jääkin se, että tarinalta odotti jotakin muuta kuin ihan ilmeisintä.

Toisaalla: Ullan mielestä kirja on koskettava ja herättää toivoa selviämisestä, Mari a kuvaa teosta kauniiksi kertomukseksi, Mai toivoo hellyttävälle mutta raadollisuuksista muistuttavalle kirjalle lukijoita, Tuijata on listannut useita syitä, miksi kirja kannattaa lukea, ja Kristaakin teos kosketti suuresti.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Paul Auster: Sunset Park

Paul Auster: Sunset Park
Tammi 2011 (2010), Keltainen kirjasto
Suom. Erkki Jukurainen
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Joo! Tälle lämpenee.
Kuuntele: Sunrise Avenue: Hollywood Hills
"Miles kohauttaa harteitaan. Taitaa ola luonnekysmys, hän sanoo. Ihmiset ovat erilaisia, ja jokainen reagoi rankkoihin juttuihin omalla tavallaan. Moore pimahti. Branca ei."
Miles on paennut menneisyyttään ja joutuu pakenemaan nykyisyyttään. Tarina ystävistä, perheistä ja rakkaudesta.

Auster ei ole minulle kovin tuttu. Sunset Parkiin tartuin poikaystävän luona eräänä tylsänä päivänä, jolloin mikään omista kirjoistani ei jaksanut kiinnostaa: halusin lukea, mutta se ja sama mihin sohaisin, mikään ei miellyttänyt. Sunset Park kiilteli lukijaa odottaen, ja päätin kokeilla. Jollakin tavalla jäin koukkuun. 

Olen lukenut Austerilta aiemmin Oraakkeliyön, ja postasin sadannen postaukseni reilu vuosi sitten syyskuun alkupuolella. Vanhaa postausta lueskellessani huomasin, että myös Oraakkeliyö oli tarjonnut minulle kirjallisia kliseitä, joita inhoan, ja sama pätee Sunset Parkiin: en pidä siitä, että kertojat vaihtelevat. Samastun yhteen, ja haluan selvittää hänen tarinansa, nähdä asiat kokonana hänen silmin. Austeria voikin kehua siitä, että hän onnistuu siinä, missä muut eivät yleensä minua onnistu vakuuttamaan. Auster tekee kaikista kertojistaan kiinnostavia. 

Minulle Sunset Park on ennen kaikkea hyvä ihmissuhderomaani. Siinä on kaikkea, mitä tältä lajityypiltä voi odottaa: on rakkaus ja kuolema, on eroja, uusia alkuja, tosiystäviä ja perhedraamoja. Romaanin keskiöön nousee Miles, joka on traumansa takia erakoitunut, jollakin yhteiskunnan ulkopuolella ja silti siinä vielä hitusen kiinni. Miles rakastaa tulisesti mutta välttelee mennyttä. Hänessä on jotakin hyvin inhimillistä. Hän kuuluu hahmoihin, joita tekisi mieli halata ja jotka tekisi mieli rakastaa ehjäksi.

Olen viime aikoina tutkiskellut feminististä kirjallisuutta ja yrittänyt tulla tietoisemmaksi siitä, miten sukupuolirooleja ja -kuvia yhteiskunnassa heijastetaan. Auster on tuttua amerikkalaista: hän tarjoaa lukijalle kuvn valkoisesta heteromiehestä. Vähemmistöistäkin puhutaan, mutta odotustenvastaiset identiteetit jäävät lähinnä kokeilun tasolle. Hahmot ovat rosoisia ja elämänläheisiä, mutta Auster jättää heidät silti asemiin, joista lukijan on heidät helppo hyväksyä. Monen tietä tasoitellaan romaanin loppupuolella. 

Aivan lopuksi palaan vielä Austerin ansioihin ja ilahdun julkisestikin siitä, että Sunset Parkin lopetus on toimiva. Se jättää ajattelemaan eikä välttämättä pakkaa yhteen kaikkea sitä, mitä aiemman perusteella olisi voinut odottaa. 

Toisaalla: Sanna olisi halunnut tutustua kiinnostaviin hahmoihin enemmän, ja Cilla ei päässyt kiinni romaaniin vaan jäi lukemisen jälkeen vaivautuneeksi.

torstai 22. syyskuuta 2016

Syyskuun kuulumisia

Syksy tuli, arki pikkuhiljaa sen mukana. Olen käynnistelyt suurta graduprojektiani nyt ihan kunnolla, litteroinut, lukenut, lukenut, lukenut, vähän kirjoittanutkin. Muitakin opintoja pyörii etäversioina gradun ohella, joten päivät on helppo täyttää opiskelulla. Viime viikonloppukin meni opiskellessa; on tullut taas vähän yllätyksenä, miten paljon ajatustyötä ja voimia opiskelu vaatii. Koko ajan on oltava läsnä, keskityttävä. Tuntimäärällisesti yhteen päivään ei mahdu hillittömästi edistymistä, ja tuntuu oudolta, että viime vuoden työrytmi ei pure opintojen etenemiseen. Vapaa aikataulu on kiva, koska voi itse valita, milloin on parhaimmillaan, mutta se vaatii myös itsekuria. Pitäisi myös oppia hyväksymään se, ettei tutkimus aina etene sillä hetkellä, kun sen toivoisi etenevän.

Rauhoittuminen onkin nyt paikallaan, koska kodistani paljastui ärsyttävä löytö. Syyskylmien tullessa kirvat ja/tai jäytiäiset ovat löytäneet tieni asuntooni. Myrkytyksen jälkeen ne keksivät pesiytyä vaatekaappiini, joten nyt on pitänyt pussittaa vaatteita, valmistautua pesurumbaan ja jatkaa myrkkyjen suihkuttamista. Luulin, etten olisi ötökkäkammoinen, mutta...en pidä ajatuksesta, että kotonani vilisee. Kaappien tyhjentäminen on aika uuvuttaa hommaa, ja vaikka saatan ylireagoida, haluan viettää päiväni (ja eritoten yöni) rauhassa vilistäjiltä. Phyh!

Suunnitelmissa onkin, että sykkeeni rauhoituttua tarttuisin keskeneräisiin ja juuri kirjastosta lainatuihin kirjoihin ja pitäisin rentouttavan lukupäivän. Lukupinossa on sekä uutuuksia (esim. Lähteenmäen Korkea aika) että vanhempia kuuluisuuksia (saisinkohan Tuulen viemää viimeinkin luettua?). Opinnotkin tarjoaisivat kiinnostavaa luettavaa muun muassa televisiokeskusteluista ja kielenoppimisesta. Olen matkustellut opintojeni perässä viime viikot, joten olisi mukava rauhoittua nojatuoliin lueskelemaan. Uudet pikkuystäväni voivat tosin olla toista mieltä siitä, voinko asettua aloilleni...

Syyskuu on ollut lukemisen osalta äärimmäisen hiljainen: kun lukee opiskelukirjoja päivisin, ei viitsi illalla jatkaa kirjojen parissa. Toisaalta tiedän, että lukeminen rauhoittaisi minut hetkeksi aloilleen. Jospa pääsisin kohta aloittamaan ja tutustumaan kirjoihin, joita olen lukemistooni hankkinut.

Onko syksy verottanut teidän muiden lukuaikaa, vai ovatko pimenevät syysillat kannustaneet käpertymään kirjojen pariin?

torstai 15. syyskuuta 2016

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

 "Se että minusta oli tullut osa akateemista maailmaa ei ollut koskaan ollut minulle itsestäänselvyys. Olin sukuni ensimmäinen ylioppilas, yksinhuoltaja-kosmetologi-äidin ainoa tytär, jonka kulttuurinen pääoma rajoittui varmoihin ihonhoitorutiineihin ja tvallista parempaan päivä- ja iltameikin tekemisen taitoon. Niin erinomaisia kin lukioajan arvosanani olivatkin olleet, olin menestynyt pääsykokeissa ainoastaan lääkärin määrämien beetasalpaajien ansiosta. Kaikki, mitä olin sen jälkeen saavuttanut, opintopiste opintopisteeltä, tutkinto tutkinnolta, määräaikainen pesti toisensa jälkeen, oli sarja pieniä voittoja rajallista muistikapasiteettia ja heikkoa itseluottamsuta kohtaan."
Yliopisto: missiona pelastaa filosofian laitos. Siviilielämä: entinen avopuoliso on lähellä, mutta toisaallakin alkaa tapahtua...

Ensimmäisenä pieni huokaus. Olen nyt lukenut kaikki Veera Vaahteralta tähän asti ilmestyneet kirjat.

Vaahteran (alias Vanhatalon) kirjoissa on paljon hyvää. Ne on sujuvasanaisesti kirjoitettuja, laadukkaita kotimaisia chick lit -kirjoja. Niiden päähenkilöissä on vähän jotakin poikkeavaa, paljon samastuttavaa. 

Sattumalta sinun on hyvä samasta syystä kuin Kevyesti kipsissä: sen päähenkilö, Karoliina, on jollakin tavalla vähän yllättävä. Kun ajattelee viihdekirjallisuuden hahmoja, mieleen nousee varsin avuton, blondi materialistityttönen. Karoliinakin tukeutuu toisiin ihmisiin, mutta minusta hän myös poikkeaa genrekavereistaan: hän on korkeasti kouluttautunut (tohtori), hän on pelastamassa filosofian laitosta ja siis neuvomassa konkareita (ei niin tyypillinen tehtävä nuorelle naiselle), hän kieltäytyy siitä, että mies maksaisi kaiken hänen puolestaan. Vaikka Karoliina onnistuu koheltamaan muun muassa hoitokoiran kanssa, hänestä paljastuu myös varsin inhimillisiä puolia. Pidin siitä, että hänet kuvattiin tohtoriksi, joka ei ainakaan perusopinnoissaan kovin ahkera ollut. 

Toisaalta voi toki kysyä, miksi päähenkilön suurin taito on meikkaaminen ja miksi tämä (naisena) ei ole menestynyt ylioppilaskirjoituksissa lahjakkuutensa vaan lääkkeiden ansioista. Miten hän on koskaan päätynyt tohtoriksi asti?

Takakannessa Karoliinaa luonnehditaan murehtivaksi. Olen itse samassa asiassa varsin hyvä, joten odotin tältä osalta enemmän kuin mitä se tarjosi. Huolehtivaisuus näyttäytyy kyllä ajatuksina ja mietiskelyinä, mutta Vaahtera ei syvenny teemaan kovinkaan paljon. Jännä ajatus, mutta samoista hahmoista ja teemoista voisi saada aikaiseksi myös vakavampisävyisen kirjan, vaikka nautinkin tästä juuri tällaisena. 

Vaikka päähenkilö ei suostu täysin siihen muottiin, jonka helposti olettaa kuuluvan chick litiin, on Sattumalta sinun silti monin tavoin tuttu ja tunnistettava, jopa kaavamainen. On romanssi, mies, joka on välillä etäinen ja välillä kiinnostunut. Naisella on paras ystävä, ja häissäkin päästään piipahtamaan. Ammatillisen uran kuvaus jää osin vähän epäuskottavaksi hötöksi, mutta minua se ei häirinnyt. 

Sattumalta sinun oli juuri sellainen romanttinen kertomus, jota kaipasin lukujumiini (ja ikävään, koska olen kaukana rakkaastani). Se ilahdutti minua sympaattisella päähenkilöllään ja viihdytti taidokkaalla, hyväntuulisella kielellään. 

tiistai 13. syyskuuta 2016

Kerttu Aitola: Lisempää laiffii

Lisempää laiffii on lapsuusmuistokirja. Se ei missään nimessä kuulunut suosikkeiheni, mutta se on yksi niistä, jotka ovat jättäneet muiston lukemisesta.

Olin noin 12, kun luin Aitolan esikoisromaanin. Olin junassa matkalla jonnekin, ja hämmennyin suorasukaisista seksikohtauksista. Muistan kääntyneeni ikkunanvieruspaikalla pieneksi keräksi ja rutistaneeni kirjaa itseäni vasten, ettei kukaan vain ikkunaheijastuksesta näkisi, millaista pornokirjaa luen. Vihkoon kirjoitetussa kirja-arvostelussa luki suurin piirtein niin, että kirja sisälsi liikaa alkoholia, seksiä ja bilettämistä.

Kun nyt aikuisempana luin Aitolan romaania, en voinut kuin kauhistella, miten olen voinut lukea tällaista lapsena. On syitä, miksi osa kirjoista on lastenkirjoja ja osa nuorten aikuisten - tässä kirjassa paitsi ryypätään, myös ihmetellään klitorista ja imetään munaa. Ei siinä mitään, mutta Aitolan kieli on aika raflaavaa, ja voin vain kuvitella, että kyse on ollut ensimmäisistä eroottisista (kirjallisuus)kokemuksistani. Tällä tavalla en haluaisi lasten aloittavan seksiin tutustumista (vaikka toki liian varhain lukeminen on vielä eri asia kuin liian varhain kokeileminen). 

Pelkkää seksiä Lisempää laiffia ei tietenkään ole, mutta se on kuvaus ylioppilaskirjoituksista selviytyneen Hannelen nuoruudesta. Se kertoo bilettämisestä, eron jälkeisestä ahdistuksesta, sinkkuudesta ja valinnanvaikeuksista.

Vaikka Lisempää laiffia ei kuulu nuoruudenkirjallisuuden klassikoihin, Aitola onnistuu vangitsemaan puolipuhekielisellä tyylillään nuoruuden keskeisimpiä aiheita. On vaikea päättää, minne lähteä lukion jälkeen; oma suhde seksuaalisuuteen muuttuu vielä; tekee mieli juhlia. Puhekielisyys toimii ja tekee päähenkilöstä helposti lähestyttävän. 90-luvun puhekieltä on hauska seurata: nykylukijalle se ei aina aukene tai vaikuttaa teennäiseltä, mutta voin kuvitella, että jotakuinkin tuohon tapaan on voitu puhua. Puhekielisyydestä voi olla montaa mieltä, mutta minusta valinta on tässä teoksessa onnistunut.

Lisempää laiffia -romaanin analyysissa on kuitenkin huomioitava maailmankuva, jota kirjailija teoksessaan esittää. Hannele on lukion käynyt, ja romaanimaailma olettaa, että nuorey siirtyvät lukioon ja sieltä sitten korkeakouluopintoihin, mieluiten yliopistoon. Lisempää laiffia tiivistääkin vain tietynlaisen nuoruuden: slangikin osoittaa, että teos viittaa pääkaupunkiseudulle. Hannele on vakavaraisesta perheestä, hän on menesstynyt koulussa ja päässyt oikein hyvään lukioon. Ammattikoululaisia ja kouluttamattomia moititaan rivien väleissä, ainakin vähän, vaikka päähenkilö jossakin vaiheessa alkaa tiedostaa omia asenteitaan. 

P.S. Olen palailemassa blogimaailmaan: uusi kone on viimein hankittu, ja bloggailu onnistuu nyt paremmin. Aitolan kirja majailee kuitenkin kotonani, ja minä tietenkään en, joten palaillaan katkelmiin ja tarkempiin tietoihin, kunhan kotiin asti joutunen.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Elokuussa ehdityt

Kuukauden kootut -kokoelma ilmestyy hitusen myöhässä. Syyskuu on jo alkanut, samoin nuoremmilla lapsilla yliopistot (kamalaa, miten nuorta porukkaa yliopistolla haahuilee), sataa, viilenee, taloyhtiön piha kaipaa haravointia.

Viime vuoden sijaisuus oli onnistunut, koska pääsin taas samalle koululle töihin. Tällä kertaa olin vain neljä päivää (ja mikä eri ammatti opettajan homma onkaan, kun tunteja on taustalla lukuvuodellinen), vaikka kolme viikkoakin olisi ollut tarjolla. Opinnot on kuitenkin pakko saada käyntiin, joskin tietokoneeni reistaileminen aiheuttaa pieniä mutkia matkaan (ei se mitään, rentoilen mielelläni tässä pari päivää ja EHKÄ luen jotakin valmiiksi).

Luin elokuussa seitsemän kirjaa (linkit jäävät linkkaamatta, koska hiiri toimii vain jotenkuten ja INHOAN kosketushiirtä). Kolme kirjoista käsitteli Tylypahkan maailmaa: Kapari-Jatan Pollomuhku ja Posityyhtynen kertoili kääntämisestä kohdentaen tekstinsä lapsille, Liekehtivä pikari ja Feeniksin kilta taas pohdituttivat ja itkettivät.

Loput kirjat olivat kotimaisia. Rytisalon Lempi ON ihana (käytän tänään kapitaaleja korostukseksi), kaunis, kaunis, kaunis teos. (Sen sijaan Ferranten Loistavan ystävän kanssa olen sekoittua blogihehkutukseen, enkä tiedä, tykkäänkö itse.) Honkasalon Pöytä yhdelle kuvasi yksinäisyyttä hyvin ja osuvasti, joskin aika sinkkukeskeisesti. Mentulan Jääkausi oli kiinnostava kiusaamiskertomus, mutta toivoin romaanilta lapsiin keskittymistä.

Oman erityismainintansa ansaitsee Liisa Huhdan ja Rosa Meriläisen Feministin käsikirja, joka tutustutti minut tarkemmin feminismiin. Teos oli yleistajuinen ja helppolukuinen, hyvä aloitus tasa-arvopohdiskeluihin.

Ah! Listaan on lisättävä kahdeksas teos, Applegaten Vieras, joka palautti minut lapsuudenystäväni nuoruudenlukemistoon.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Milla Paloniemi: 112 osumaa. Sarjakuvataiteilijan päiväkirja

Jostain muistin tästä lukeneeni, ja onnekseni lapsuuden kotipaikkakuntani kirjasto on sellainen, että sieltä saa nekin uutuudet, joihin isommissa kaupungeissa saa jonottaa kuukausia. Paloniemen sarjakuvateostarttuikin mukaan uutuushyllystäni.

112 osumaa on henkilökohtainen avautuminen rakkauselämästä, jatkuvasta ihastumisesta ja miehistä. Se on tarina- ja episodikokoelma siitä, miten Milla toistuvasti ihastuu miehiin, joihin ei oikeastaan kannattaisi edes ihastua. 

Paloniemi tarjoaa lukijalleen tuttuja tunteita: turhautumisen siitä, miten takertuu ihmiseen, joka kohtelee toisia kaltoin; ihanan tunteen siitä, kun saa (kuvittelee saavansa) viimein vastakaikua tunteisiinsa; epätoivon alhon, kun kiinnostava tyypistä ei kuulu tai tule yhtään mitään. Paloniemen kuvaamat tunteet ovat niin tuttuja, että jokaisen epätoivoisesti ihastuneen tai rakkautta (turhaan) havitelleen, on helppo samastua sarjakuvien tarinoihin.

Parasta antia 112 osumassa on se, miten Paloniemi vaihtelee piirrostyyliään. On tikku-ukkoja, tussipiirroksia, lyijykynäpiirroksia, vahvoja viivoja, hataria viivoja, suttuja, tarkasti laadittuja, luonnoksia, tekstipainotteisia sarjakuvia. Jos olisi kuvataiteilija tai muuten vain perehtynyt sarjakuvien taiteeseen enemmän, osaisi analysoida ja arvostaa tyylin vaihtelua enemmän. 

Sillä tyyli on se, mikä päiväkirjassa eniten vaihtelee. Loppujen lopuksi 112 osumaa toistaa tarinallisesti samaa aihetta: Milla ihastuu, deittailee, pettyy, ei malta olla laittamatta viestiä, pettyy. Ihastumisen kierre on kaikille tuttu, ja ihastumisesta luopuminen on vaikeaa. 112 osumaa avaa tätä kierrettä hyvin mutta jää välillä samoille raiteille, ei etene eikä tuo uusia näkökulmia ihastumisen käsittelyyn. Syömishäiriöstä avautuminen on kiinnostava, joskin lyhyeksi ja hieman irralliseksi jäävä, osio ihastumistarinoiden välillä. 

Paloniemi onnistuu siinä, missä myös Rönkköstä on kehuttu: hän maalaa lopulta sinkuista positiivisen kuvan. Sinkku on kokonainen ja ehjä itsenään, eikä ihastuminen määrää häntä kokonaan. Paloniemi pohjustaa aihetta kuitenkin Rönkköstä syvemmin ja tuo esiin myös epätoivon itkut ja turhautumisen tuskan. 

Kannattaa vilkaista sekä Paloniemen sarjakuvablogi, jossa teoksen sarjakuvia on julkaistu, että Marilen postaus teoksesta.

Milla Paloniemi: 112 osumaa. Sarjakuvataiteilijan päiväkirja.
Arktinen banaani 2016
340 s.
Pisteitä: 3/5
Tunnelma: Ääh, iik ja muita ihastumisen interjektioita.