maanantai 21. elokuuta 2017

Novellihaasteeseen luettua: Eeva Tikan Hidas intohimo

Nuoruudessani, kun siirryin nuortenosastolta aikuistenkirjalukijaksi, oli Eeva Tikka minulle rakas kirjailija. Hänen lempeisiin, utuisen rauhallisiin teoksiinsa oli helppo siirtyä: ne eivät altistaneet varhaisteiniä liian julmille sanoille vaan jatkoivat luonnonläheisyydessään jokseenkin siitä, mihin Montgomery Anna-sarjassaan jäi. Mitä kokeneemmaksi lukijaksi vartuin, sitä vähemmän palasin Tikan kertomuksiin, vaikka niiden raukea kerronta onkin jäänyt mieleeni. 

Hidas intohimo on novellikokoelma, joka supattaa lukijansa korvaan kertomuksia sukupolvista, ikääntymisestä, menettämisestä ja läheisyyden kaipuusta. Sen kautta voi katsoa maisemia, joissa liikkuvat ikääntyvät, elämää jo nähneet hahmot, joiden elämäntapahtumat kytkeytyvät menneisiin ihmisiin. 

Jo aloitusnovelli puhuttelee. Se kuvailee vanhenevaa naista, joka on elänyt elämänsä äitinsä kanssa. Äiti on menehtynyt jokin aika sitten, ja aina äitinsä parasta ajatellut nainen on uuden tilanteen edessä. Siinä missä altruistista, epäitsekästä elämäntarinaa voisi pitää kertomuksena säälittävästä elämästä, osoittaa Tikka, ettei toisen ihmisen elämää voi mennä arvostelemaan. Novellin minäkertoja muistuttaa, että hänen elämänsä on arvokasta juuri sellaisena kuin se on ollut, eikä kaupunkilaisserkun tarvitse huolehtia hänen tulevaisuudestaan. Muissakin novelleissa, kuten Kirveellä veistetyssä, Tikka huomauttaa, ettei toisten kautta elävä ihminen ole aina menettänyt omaa vapauttaan. Kokoelman novellit kuitenkin pohtivat sitä, miten eri sukupolvet eivät koskaan saavuta täysinäistä samanmielisyyttä, vaan nuorten ja vanhojen välille muodostuu kitkaisia konflikteja. 

Moni Tikan henkilöistä on menettänyt läheisen, ja varsinkin vanhemman menettämisen tematiikka toistuu. Yhtä moni kaipaa kuitenkin lähelleen ketä tahansa rakasta ihmistä; Pienessä kirkassilmässä eläkeikäinen yksineläjä huokaa, kun naapuriin muuttaa nuoruudenaikainen rakastettu. Kokoelman nimikkonovellista puolestaan huokuu toive siitä, että puutarhapalstan naapurin kanssa syntyisi jotakin syvää: hidas intohimo viittaa siihen, ettei kaikkea kuitenkaan haluta saavuttaa kerralla. Elämässä on aikaa tapahtua, minäkertoja pohtii.

Tikan kieli on sujuvasanaista ja symbolista. Luontokuvausten ystävät löytävät itsensä tästä kokoelmasta. Symboliikka on toimivaa ja kaunista, vaikka kaipasinkin välillä terävämpiä, toiminnantäyteisempiä hetkiä. Tikan tyyli puhuttelee pohdiskelevista, pysäyttävistä hetkistä nauttivia lukijoita. 


Ensimmäinen peukutukseni

Hitaasta intohimosta jää mieleen moni novelli, ja esimerkiksi niminovellia voi kiittää sen tyynestä, odottavasta temmosta, joka kaikessa eleettömyydessään paljastaa ihmistunteiden kirjon. Tässä postauksessa peukutan kuitenkin novellia Sukellus.

Peukutukseni kohdistuu kertomuksen teemaan, sillä Sukellukseen on kudottu kaikki ne keskeiset teemat, jotka Tikan novellikokoelmassa toistuvat. Tarina sukupolvien kohtaamisesta, etäisestä ja rikkonaisesta lapsi-vanhempisuhteesta sekä yksinäisyyden ja alakulon vesistä käynnistyy, kun nuori poika näkee miehen harppovan päättäväisesti veteen ja jäävän sille tielleen. Linkkuveitsi kulkee muistona ja motiivina novellin läpi; taianomaisella, tunnelmallisella tavalla Tikka onnistuu nivomaan Sukellukseen elementtejä, jotka toistuvat kokoelman muissakin novelleissa.

Eeva Tikka: Hidas intohimo
Gummerus 2007
185 s. 
Pisteitä. 4/5
Tunnelma: Hys. Kuuntele.

perjantai 18. elokuuta 2017

Kiuru & Strömberg-Jakka (toim.): Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä (feministin kesä 11)

Hanna Kiuru & Minna Strömberg-Jakka (toim.): 
Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä
Unipress 2017
303 s. 
Pisteitä: 4/5
Arvostelukappale.
Hanna Kiurun ja Minna Strömberg-Jakan toimittama tutkimusartikkelikokoelma Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä puuttuu aiheeseen, josta usein vaietaan: miten ihmiset saavat toteuttaa seksuaalisuuttaan tiloissa, joissa yksilön oikeuksia on tarpeen jollakin tavalla rajata. Suljetuista yhteisöistä mainitaan esimerkiksi vankilat, nuorisokodit, uskonnolliset yhteisöt ja päihdetukikeskukset. Seksuaalisuutta lähestytään sallitun ja kielletyn näkökulmasta, siis siitä, millä tavalla seksuaalisuutta saa tehdä näkyväksi tai miten se tabuistetaan.

Artikkelikokoelman tavoitteena on murtaa seksuaalisuuden tabuihin liittyviä rajoja, ja siinä se eittämättä onnistuu. Esimerkiksi oikeuspsykiatristen potilaiden ja vankien seksuaalisuutta käsittelevät artikkelit ohjaavat lukijan kysymyksiin, joita tulee harvoin pohtineeksi. Tuntuu tärkeältä, että seksuaalisuutta valvotaan olosuhteissa, joissa toisella on mahdollisuus käyttää valtaa toiseen, mutta toisaalta, kuten artikkeleissa muistutetaan, vankien ihmisyyttä ja seksuaalisuutta ei saa unohtaa. Rikoksilla on seuraamuksensa, mutta missä määrin yksityisyyden totaalinen menettäminen on oikeudenmukaista? Miten toteuttaa parisuhdetta, kun tapaamisia valvotaan tai niitä sallitaan vain harvakseltaan? 

Harri Moisio kirjoittaa artikkelissaan siitä, miten seksuaalisuutta valvotaan nuorisokodin arjessa. Kuten teoksen muissakin artikkeleissa, paljastuu myös tässä tekstissä se, että toisten turvaaminen rajaa usein toisten mahdollisuuksia. Nuoria, joille rajat ja kunnioitus eivät välttämättä ole itsestäänselviä asioita, täytyy jollakin tavalla seurata, ja niinpä seurustelusuhteet ovat yleensä kiellettyjä. Taaskin keikutaan eettisellä vaakalaudalla. Artikkelissa kuitenkin huomautetaan, että nuorten kanssa keskustellaan seksuaalisuudesta ja heitä kasvatetaan kohti tervettä seksuaalisuutta. Ongelmallisena pidän vain sitä Moision mainitsemaa käytännettä, että raskausriskistä puhutaan erityisesti tyttöjen kanssa keskustellessa. Noin yleisesti ottaen ajattelen, että raskaudesta ja lapsen saamisesta pitää puhua myös poikien kanssa - jos miehen vastuusta ei puhuta, ei ihme, mikäli nuoret miehet eivät sitä itse kanna. Raskaus ei koskea ainoastaan naisen kehoa vaan yhdistää lapsen vanhempia.

Seksuaalisuuden tabut suljetuissa yhteisöissä nostaa kattavasti esiin erilaisia ryhmiä, joiden seksuaalisuutta ei tunnisteta tai joille seksuaalisuutta ei sallita. Esimerkiksi vammaisten seksuaalisuudesta lukisin mielelläni lisääkin - myytti vammaisten sukupuolettomuudesta ja seksuaalisuudettomuudesta tulee murtaa. Rakenteellisesti teos olisi voinut kaivata pientä hiontaa, tai ainakin artikkeleita olisi voinut yhdistellä toisin: esimerkiksi vankeus- ja oikeusartikkelit olisin lukenut mieluiten yhtä soittoa, samoin päihdeartikkelit linkittyivät toisiinsa.

Artikkelikokoelmaa lukiessa on syytä muistaa, että kyse on tutkimusartikkeleista, jotka vaativat lukijaltaan jonkin verran tieteellisen tekstin lukutaitoa. Yleistajuistetulle teoksellekin olisi varmasti käyttöä. Tästä kokoelmasta saa kuitenkin runsaasti tietoa seksuaalisuuden tabuista ja puhetavoista, joten kannattaa harkita teoksen lukemista, mikäli kohtaa arjessaan tai työssään seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

perjantai 11. elokuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on tullut minulle monella tavalla tutuksi. Ensimmäinen Härkös-muistoni liittyy, kuten niin monella muullakin, yläkouluun, jossa luettiin Häräntappoase. Sen jälkeen olen tutustunut Härkösen teoksiin satunnaisesti, blogissani olen kirjoittanut vain Loppuunkäsitellystä. Lämpimin muistoni liittyy kuitenkin ensimmäiseen opettajavuoteeni, jolloin suosittelin eräälle oppilaalleni erästä Härkösen teosta. Suosittelu oli onnistunut - oppilas innostui lukemisesta ja suunnitteli lainaavansa lisää Härkösen teoksia! Tämä on yksi äikänopehistoriani tähtihetkistä.

Loppuunkäsitellyn lailla myös Härkösen uutuus, Valomerkki, tarttuu mielenterveystematiikkaan. Romaanin päähenkilö on Anita, masentunut keski-ikäinen kirjailija, joka puurtaa tulevan teoksensa parissa, vaikka mieli kutsuisi lepäämään peiton alle. Luovan työn tuska ja masennuksen voimattomuus kietoutuvat yhteen ja vaikeuttavat Anitan elämää. Romaanin aluksi Anita ilmoittaa haluavansa kuolla: Valomerkki käsittelee ihmisen oikeutta päättää elämänsä.

Vaikka Valomerkkiä ei markkinoida omaelämäkerrallisena teoksena, on romaani silti jollakin tavalla täynnä henkilökohtaisuutta. Härkönen ei viljene yksityiskohtia mutta kuvaa uskottavasti ne asiat, joilla on romaanin juonen kannalta merkitystä. Kirjailijan arkea Härkönen kuvaa kiinnostavasti, vaikka kirjailijuuskirjat eivät silti irrota minulta liiemmin pisteitä.

Valomerkki on pitkälti ihmissuhderomaani. Anitan masennus kietoutuu moniin ihmisiin: Sairaus väsyttää parisuhdetta, vaikka Sakke onkin ihana, rakastava ja kärsivällinen. Monena vaikeana hetkenä Anita pohtii, miksi hän oikeastaan kieltäytyi jatkamasta yhteistyötä kustannustoimittaja Riston kanssa; ihmissuhteen päättyminen markkeeraa pistettä, jolloin Anita ymmärtää, että hänen elämässään on liikaa kuluttavia tekijöitä. Siinä missä ystävä Vellu suojelee Anitaa ja auttaa tätä jaksamaan, on toinen ystävä Iiro manipuloiva, rasittava, valtaa käyttävä ihminen. Ei ole vaikea arvata, millaiset tekijät ovat tuottaneet tai ylläpitäneet päähenkilön masennusta. 

Härkönen tuo romaanissaan esille monia kliseitä, joita masentunut kuulee: nosta pää pystyyn, älä välitä, kyllä se siitä ohi menee. Kliseiden kautta korostuu se, ettei masennus näyttäydy sellaisena kuin moni luulee sen näyttäytyvän. Anita käy työkekkereillä, tapaa ystäviään ja viettää aikaa miehensä kanssa mutta on silti masentunut. On varsin kummallista, että Helsingin Sanomien toimittajan mukaan nämä tekijät syövät Anitan masennuksen uskottavuuden - ilmeisesti olisi oltava totaalinen epäonnistunut surkimus, peiton alla makaava mytty ja todellisuudesta eristäytynyt ihminen, jotta masennuksesta voisi alkaa puhua. Usein eläminen onnistuu mutta siitä ei kykene nauttimaan. Minusta Anitan masennus on arkisen uskottavaa: väsymys, alakulo ja itsetuhoisuus heijastuvat mutta myös peittyvät arkeen. Ilahdun myös siitä, että Härkönen nostaa proosansa keskiöön 50-vuotiaan naisen: Anitan ikäiset kun usein vaimennetaan julkisuudesta.

Vaikka teoksen päähenkilö onkin uskottava ja Härkösen dialogi nasevaa, soljuvaa ja omaperäisen humoristista, on Valomerkki silti hieman väsyttävä. Minulle teos ei noussut missään vaiheessa suureksi kokemukseksi; olisin kai kaivannut enemmän raakaa kerrontaa, tunteissa vellomista ja traumojen avaamista. Valomerkki riipii pintaa monesta tärkeästä, syvällisestäkin aiheesta mutta ei vastaa kaikkia niitä odotuksia, joita mielenterveysaiheiseen kirjaan latasin. Toisaalta teos on ihastuttanut montaa muuta: Rakkaudesta kirjoihin -blogissa romaania kehutaan erityislaatuiseksi ja sen dialogia napakaksi, ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja paitsi ahmaisi kirjan, myös viihtyi ja huvittui sen parissa. Opus eka -blogissa todetaan, että Härkönen onnistuu mielenterveyskriisien kuvaamissa mutta että kokonaisuus jää löyhäjuoniseksi.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017
252 s.
Pisteitä: 3/5

maanantai 7. elokuuta 2017

Timo K. Mukka: Tabu

Timo K. Mukka: Tabu
Gummerus 2014 (1965)
180 s.
Pisteitä: 4/5
Pienoisromaanissaan Tabu Timo K. Mukka, suomalainen klassikkokirjailija, ottaa itselleen tyypilliseen tapaan esiin aiheen, joka kuohuttaa ja kohauttaa. Romaanin keskushenkilönä on nuori Milka, joka elää pienessä pirtissä yhdessä äitinsä kanssa. Isää ei ole tytön elämässä näkynyt, mutta jonkinlaista roolimallia tarjoaa renkimies Ojanen, Kristus Perkeleeksi kutsuttu, yhteisössä syrjitty mies.

Romaanin jännitteet syntyvät, kun Milka rakastuu renkiin. Mukan kerronnassa on havaittavissa viitteitä psykoanalyyttiseen ajatusmaailmaan, sillä Milkan rakastuminen rinnastuu isäsuhteen puuttumiseen. Ojanen ei aikuisen vastuuta kanna vaan käyttää ihastunutta tyttöä hyväkseen. Samaan aikaan hän liehittelee myös Milkan äitiä. 

Kertomuksen tabutematiikka liittyy kiellettyyn rakkaussuhteeseen sekä sen aiheuttamaan teiniaikaiseen raskauteen. Kolme keskushenkilöä elävät varsin eristäytynyttä elämää: heillä kullakin on syynsä vältellä kyläyhteisöä. Mukka rakentaa sanomaansa taitavasti, symboliikka on kiinnostavaa ja kieli sujuvan vähäeleistä. Tarinallisesti Tabussa on paljon inhottavaa, mikä lienee ollut Mukan tarkoituskin. Kerronnanlahjat ovat kiistämättömät, ja nautin tarinan lukemisesta.

Erityishuomiona on mainittava, että Tabun kansikuva on kaikessa symboliikassaan varsin puhutteleva. Ympyränpuolikkaat symboloivat Milkan kasvavaa vatsaa: tabutematiikka otetaan esille jo kannessa. Näitä puolikkaita ympäröi kolme kättä, joista yksi koskee yläpuolelta varsin hellästi, toinen ottaa alapuolelta vastaan ja kolmas piilottaa pientä hopearahaa, Kristus Perkeleeltä saatua arvoesinettä. Äidin hellä käsi, Kristus Perkeleen tumma, iso käsi ja Milkan oma, miehen käden lähelle asettuva käsi muodostavat suhteiden verkoston. 

Teoksen lopussa on pienoisromaanista erillinen novelli, Sankarihymni. Se kertoo Thörstenistä, joka on tehnyt suuren uroteon. Nuorta poikaa juhlitaan kylässä sankarina, ja naiset lankeavat häneen, mutta naisen ja seksuaalisuuden kohtaamisessa Thörsten ei pääse ylvästelemään. Eroottisesti latautuneessa novellissa seksuaalisuus näyttäytyy ylitsepääsemättömänä, vaikeana hetkenä, joka ei kulje sopusoinnussa muun rohkeuden kanssa. Novelli päättyy dramaattisesti, kun Thörsten kerta toisensa jälkeen epäonnistuu osoittamaan seksuaalisen kyvykkyytensä. Novelli on Mukan kerronnalle tyypillistä, nasevasanaista, valtavirtaa vastustavaa. Seksistä puhutaan kierrellen mutta kuitenkin suoraan - ei ihme, jos Mukka on aikanaan kohua herättänyt. Vaikka tarina näyttäytyykin aluksi vain eroottisena kertomuksena, syntyy sankariuden ja epäonnistumisen välisestä jännitteestä kiinnostava teema.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Roxane Gay: Hunger. A Memoir of (My) Body (feministin kesä 10)

Roxane Gay: Hunger. A Memoir of (My) Body
Harper 2017
306 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Au. Tekee kipeää.
"Regardless of what you do, your body is the subject of public discourse with family, friends, and strangers alike. Your body is subject to commentary when you gain weight, lose weight, or maintain your unaccetable weight. People are quick to offer you statistics and information about the dangers of obesity, as if you are nost only fat but also incredibly stupid, unaware, delusional about the realities of your body and a world that is vigorously inhospitable to that body. This commentary is often couched as concern, as people only having your best interest at heart. They forget that you are a person. You are your body, nothing more, and your body should damn well become less."
Uusimmassa teoksessaan Hunger Roxane Gay kirjoittaa omasta kehostaan. Hunger on kertomus siitä, miten Gaysta tuli vakavasti ylipainoinen, miten hän kohtasi traumaattisen tilanteen ja mitä hän lihavana ihmisenä joutuu kohtaamaan. 

Gayn tarinaa lukiessa ei voi olla liikuttumatta. Elämä on julmaa, minkä osoittaa se, että Gay raiskattiin 12-vuotiaana. Trauma ja ahdistus johtivat siihen, että Gay alkoi syödä - hän söi turvakseen, siksi, ettei olisi enää miehisen katseen alla. Vähitellen gay lihoi yhä enemmän ja enemmän; ja Hungerissa hän ottaa kantaa siihen, miten lihavuuteen tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan. 

Hungerin vaikuttavuus syntyy siitä, miten tarkasti ja monipuolisesti Gay tuo esille vaikeudet, joita hän lihavana ihmisenä joutuu kohtaamaan. Perhe analysoi jatkuvasti sitä, miten lihavuusongelma saataisiin poistettua. Esiintymistilaisuus pidetään lavalla, jonne täytyy kavuta ilman portaita. Vaatteista on valittava ne, jotka sopivat - vaihtoehtoja ei juuri ole. Jo Bad feminististä tuttuun tapaan Gay analysoi vakuuttavasti myös mediailmiöitä, kuten Suurinta pudottajaa, jossa lihavuudesta tehdään mehevää viihdettä. 

Yhtenä teemana teoksessa on se, miten vaikea traumasta on puhua. Gay ei kykene puhumaan raiskauksesta perheensä kanssa: 12-vuotiaana hän ajattelee joutuvansa vaikeuksiin. Gayn sisäänpäin kääntyminen on esimerkki siitä yhteiskunnallisesta ilmiöstä, joka estää tai vaikeuttaa hyväksikäytöstä puhumista. Gay ei halua lisätä perheensä tuskaa muttei myöskään löydä sanoja. Vaikka hiljaisuus leijuu perheen yllä painostavana, huomaa Gay kuitenkin olevansa rakastettu. 

Koskettavinta teoksessa on kuitenkin Gayn ajatus omasta arvostaan ja siitä, mihin hän on oikeutettu. Gay toistaa usein sitä, ettei hän koe olevansa oikeutettu moniinkaan asioihin: ei läheisiin ihmissuhteisiin, ei kosketuksesta nauttimiseen, ei ruuasta nauttimiseen eikä vaatteiden valitsemiseen. Hunger näyttää raaásti sen, miten lihavalla ei ole oikeutta keholliseen henkilökohtaisuuteen tai itsestä määräämiseen: Gayta häiritään kadulla, lentokoneessa ihmiset haluavat vaihtaa paikkaa, eikä monikaan suostu ajattelemaan maailmaa lihavan ihmisen näkökulmasta. 

Raiskaustrauma ja sitä seurannut lihavuus ovat johtaneet tunne-elämään, joka vaikeuttaa Gayn elämää. Rikkonainen tausta on romahduttanut Gayn itsetunnon, eikä hän uskalla toivoa ihmisiltä hyvää. Ihmissuhteitaan Gay kuvaa pääsääntöisesti huonoiksi ja epäonnistuneiksi: hän seurustelee sellaisten ihmisten kanssa, jotka jatkavat hänen mollaamistaan. Hyväksytyksi tulemisen tarve on niin suuri, että melkein kenen tahansa seura kelpaa. Vaikka en paini samanlaisten ongelmien kanssa, tunnistan Gayn kokemuksissa palan itseäni. Traumaattiset, tuhoavat kokemukset johtavat usein siihen, ettei uusien ihmissuhteiden rakentaminen ole helppoa. On vaikea päästää irti ajatuksesta, että olisi huono, kelpaamaton ihminen, ja alkaa nähdä itsensä paremmassa, terveemmässä valossa.

Gayn teos on hyvin rakennettu: kokonaisuus on jäsentynyt, tarkkarajainen ja samalla mittava, laajasti kantaa ottava. Gayn englanti on sillä tavalla helppolukuista, että tekstiä on helppo ymmärtää ja samalla nautinnollista. Jonkinlainen toisteisuus, niin aiheiden kuin virkerakenteiden tasolla, kuitenkin häiritsi minua. Toisteisuuden voi kuitenkin nähdä myös osana ihmisen ajatteluprosessia: samat tunteet ja ajatuksethan meissä usein kiertävät, niin hankala niistä on päästä eroon.

Hunger tarjoaa lukijalleen joko samastumispintaa tai hienon oppimiskokemuksen. Olen itse kiitollinen Gayn kirjasta, sillä se auttaa minua ymmärtämään paremmin niitä läheisiäni, jotka ovat ylipainoisia. Nyt käsitän paremmin, miksi he puhuvat itsestään usein negatiivisesti, miksi hoikkien puhe heidän ulkonäöstään ei useinkaan ole sopivaa ja millaisilta monet fyysiset rasitukset voivat tuntua. Ymmärrän, millaiset monimutkaiset yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset käytänteet ja arvostukset vaikuttavat ylipainoisten elämään. 

Hunger on hieno feministinen teos. Se tekee selväksi yhteiskunnan asenteet ja ulkonäkövaatimukset: varsinkin naisten on oltava kontrolloituja. Kuvaavaa on, että pitkää ja lihavaa Gayta ollaan luultu mieheksi, eiväthän naisten kehot voi olla niin suuria ja kurittomia, joka puolelle rönsyileviä. Raiskauskertomuksena Hunger osoittaa, miten vaikeaa seksuaalisesta hyväksikäytöstä on puhua ja toipua: uhri joutuu suojelemaan itseään välttääkseen flashbackit ja uudet hyväksikäyttötilanteet. 

Toisaalla: Omppu

torstai 3. elokuuta 2017

Autot aseena ja kirveet kädessä - mielenterveyspotilaat uutisotsikoissa

Helsingin raju ja traaginen yliajo herätti kansan keskustelemaan siitä, miten viattomiin ihmisiin kohdistuvat väkivallanteot voisi estää. Kun varmistui, ettei kyse ole terroriteosta vaan välinpitämättömästä liikennekäyttäytymisestä, tapahtunutta alettiin käsitellä mielenterveysnäkökulmasta. 

Olen viime päivinä ihmetellyt diskurssia, joka näyttää vallaneen useamman uutismedian. Savon Sanomissa (1.8.2017) julkaistiin uutinen, joka on otsikoitu seuraavasti: Psyykkisesti sairaat voivat käyttää autoa aseena - "ajokykyä pitäisi arvioida aseenkantoluvan tavoin". Helsingin Sanomat taas nostaa tänään esiin artikkelin, jonka otsakkeessa painotetaan sitä, miten äiti joutuu etsimään (mielenterveysongelmaista) kirveen kanssa liikkuvaa poikaansa. Nostan aiheen blogissani esiin, koska minua henkilökohtaisesti loukkaa tapa, jolla mielenterveydestä tällä hetkellä puhutaan. Olen itse kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta, ja tunnen monia, jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa. Arkipäivän vaikeuksista huolimatta minulle ei tulisi missään tilanteessa mieleeni yhdistää näitä tavallisia, mukavia ihmisiä väkivaltaisiin, välinpitämättömiin tekoihin. 

Maailmalla tapahtuvat terroristiset ja muut väkivaltaiset teot ovat selvästi herättäneet huolen siitä, miten ihmiskunta jaksaa. On silti yllättävää ja aika lyhytnäköistäkin nostaa otsikoihin nimenomaan mielenterveysongelmat silloin, kun puhutaan ennen kaikkea väkivaltaisesta käyttäytymisestä. En epäile lainkaan sitä, etteikö jokainen väkivaltaa käyttävä kärsisi jonkinasteisesta tunne-elämän häiriöstä, mutta se, että psyykkisesti sairaat - siis koko joukko ihmisiä, joilla sattuu olemaan mielenterveydellinen sairaus - lähtisi tietoisesti liikenteeseen surmaamaan ihmisiä, tuntuu liioittelulta. 

Mielenterveyttä on toki tärkeä käsitellä silloin, kun mietitään, miten väkivallanteot voidaan estää. On kuitenkin eri asia pohtia väkivallan taustalla olevia tekijöitä kuin leimata mielenterveyshäiriöistä kärsivät ihmiset väkivaltaisiksi. Ei ole merkityksetöntä, todetaanko uutisessa, että rikoksen tehnyt on kärsinyt mielenterveysongelmista (joihin ei ole kenties saanut riittävää apua), vai pohditaanko yleisesti, että mielenterveyspotilaat, esimerkiksi skitsofreenikot tai masentuneet, saattavat hiipparoida ulkona ahtalot käsissään. 

Mitä pidemmälle elämässäni olen päässyt ja mitä useampiin ihmisiin tutustunut, sitä selvemmäksi on käynyt se, että harvat ihmiset säästyvät mielenterveysongelmilta. Ihan tavalliset ihmiset, joista sairautta ei ulospäin näy, kärsivät eriasteisista ja erityyppisistä sairauksista. Mielenterveysongelmat eivät näyttäydy ainoastaan väkivaltaisena käytöksenä - ja jos näyttäytyykin, sairaat kohdistavat sen itseensä. Olin kuvitellut, että väkivaltaisen hullun diskurssi olisi historiaa, mutta kuten viime päivien uutisointi osoittaa, näin ei ole. 

Sekä Savon Sanomissa että Hesarissa on hyvä pyrkimys nostaa esille se, että mielenterveyspalveluita on tehostettava. Mielenterveyspotilaan omaisena eläminen ei ole helppoa, ja vaikeudet kasaantuvat taatusti, jos sairastuneen käytös on väkivaltaista ja tuhoavaa. Uutisotsikoiden selaaminen ei kuitenkaan tee helpoksi työtä, jota useat mielenterveysjärjestöt tekevät - työtä, jonka tarkoituksena on vähentää mielenterveyspotilaiden leimaantumista. Mitä useammin mielenterveydestä puhutaan vain väkivaltatekojen yhteydessä, sitä useammin nämä kaksi asiaa linkittyvät toisiinsa. Mistään vedenpitävästä korrelaatiosta tuskin voidaan kuitenkaan puhua. 

Puhetavoilla on väliä: ne rakentavat maailmaamme ja ymmärrystämme. Siksi pidänkin tärkeänä Holly Bournen kaltaisia kirjoittajia, jotka nostavat esiin sen, että on ihan tavallista ja normaalia kärsiä mielenterveydenhäiriöistä. Nämä näkökulmat on nostettava esiin: kenen tahansa mieli voi sairastua, eikä kyse ole aina maailmanlopusta eikä varsinkaan väkivaltaongelmien alkamisesta. Harmittaa, että vielä nykyäänkin voi tällaisen kuvan saada.

Oletteko te kiinnittäneet huomiotanne siihen, miten mediassa puhutaan mielenterveydestä? Entä tuleeko mieleenne teoksia, jotka vähentävät mielenterveyshäiriöistä kärsiviin kohdistuvaa leimaa?



Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (feministin kesä 9)

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Gummerus 2017 (2016)
Suom. Kristiina Vaara
448 s. 
Pisteitä: 4/5
"En ollut ikinä suudellut ketään. Seitsemäntoista vuotta - eivätkä kenenkään huulet olleet painautuneet oiani vasten. Olin satakahdeksankymmentäsenttinen, pnapää, ja jokainen poika koulussa vaikutti olevan kiinnostunut ainoastaan kääpiönkokoisista wannabe-tankotanssijoista. Toivoin jatkuvasti,että pojat kasvaisivat ulos sitä, tai kasvaisivat minua kohti, tai ehkä se oli vain brittipoikien juttu....Mutta elämän säännöt olivat täysin samat, ei ollut väliä kummalla puolella Atlantin valtamerta oltiin. Kaikki hyvä fiilis Monty Python -sketsistämme pyyhkiytyi pois."

"Aaargh en haluu että tuo Amber-kirja loppuu ikinä!!!! varaa se kirjastosta ja äkkiä, se on sittenkin ihana", tekstasin pari tuntia sitten ystävälleni. Alkujaan ajatus romaanista, jossa tyttö matkustaa Jenkkeihin tapaamaan äitiä, joka ei osannut olla äiti, mutta päätyykin tutustumaan ihanaan poikaan, tuntui hieman kliseiseltä. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta tähän Bournen uusimpaan romaaniin - Mikä kaikki voi mennä pieleen? - sillä ihastuin Normaali-sarjan aloittajaan kovin. Uusimmassa osassa ääneen pääsee Amber, jonka elämää romaanissa seurataan.

Lyhyesti sanottuna Mikä kaikki voi mennä pieleen? kertoo siis Amberista, joka lähtee viimein tapaamaan äitiään. Tämä on muuttanut Amerikkaan muutamaa vuotta aiemmin. Uuden perheen lisäksi Jenkeissä odottaa myös kesäleiri ja siellä uusia mukavia ihmisiä. Äitisuhde on kuitenkin Amberille pettymys: äidin tylyys on yhä läsnä, eikä toivottua lämmintä suhdetta tunnu syntyvän. 

Alkuasetelmat ovat tuttuja jokseenkin monesta nuortenkirjasta, mutta ilokseni Bourne kuitenkin käsittelee valitsemiaan teemoja suhteellisen syvällisesti. Siinä missä sarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin Evien pakko-oireista häiriötä, on Amberin elämän keskeisimpänä traumana vanhempien avioero ja sen aiheuttanut alkoholismi. Takaumamuistojen kautta romaanissa palataankin Amberin lapsuuteen, jossa hän sai jatkuvasti huomata, miten epäluotettava hänen äitinsä on. Isän uusioperhekään ei kuitenkaan tunnu luontevalta, ja Amber etsii Amerikasta kadotettua äiti-tytärsuhdetta. 

Toinen teoksen kannattelevista teemoista on se, ettei epävarmuus aina näy muille. Pituudestaan kärsinyt Amber on tottunut siihen, ettei häntä huomioida eikä hän ole poikien ihastuksenkohde - hän on vähän samanlainen epävarma teini, jollainen itsekin olin ja jollaisesta olisin halunut nuorempana lukea. Kun Amber tapaa leirillä ihanan Kylen, ei hän voi uskoa, että tämä suosittu poika voisi kiinnostua hänestä. Teoksen aiheen kuullessani sorruin samaan ja ajattelin, että ei taas tällaista ylempi herra nai alempiarvoisen tytön -tarinaa. Bourne kuitenkin osoittaa, että jos lukija erehtyy pitämään Kyleä ärsyttävänä prom king -poikana (tai fruittarina, kuten nuoruudessani sanottiin :D), hän sortuu seksismiin: hyvä ulkonäkö ei tee pojasta ärsyttävää, ylimielistä tai tyhmää.

Feminismi kulkee tässäkin osassa mukana kepeästi ja varsin sujuvasti. Se nousee puheenaiheeksi monessa keskustelussa sekä Amberin ja tämän englantilaisten ystävien että Amberin ja Kylen välillä. Keskeistä on, että Bournen romaanissa feministejä kuunnellaan - esimerkiksi Kyle ei esitä tyhmiä vitsejä tiukkapipoisuudesta vaan arvostaa sitä, miten intohimoisesti Amber tasa-arvotematiikkaan suhtautuu. Tietyillä ratkaisuillaan - kuten sillä, ettei romaanissa päädytä oitis sänkyyn - Bourne osoittaa, miten tasa-arvo ja feminismi parhaimmillaan arjessa näkyvät.

Bournen kuvaamassa feminismissä on kuitenkin yksi suuri heikkous. Normaali-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta kumpikaan ei ole pureutunut millään tavalla intersektionaaliseen feminismiin, joka huomioisi moninkertaisen, esimerkiksi sukupuoleen ja rotuun tai sukupuoleen ja luokkaan perustuvan syrjinnän. Vaikka Bourne ei mielestäni puutu hahmojen ihonväriin, asetelma henkii valkoihoiskeskeisyyttä. Mikä kaikki voi mennä pieleen? on upea kirja minunlaisilleni - länsimaalaisille, valkoisille naispuoleisille - feministeille, mutta sillä ei ole juurikaan annettavaa niille vähemmistöille, jotka eivät näihin etuoikeutettuihin luokkiin kuulu. Tätä voi pitää suurena heikkoutena, sillä Bournen esittämä feminismi kieltäytyy huomioimasta ne vähemmistöt, joilla ei ole valtaa vaikuttaa omiin mahdollisuuksiinsa. Olen myös toistuvasti pettynyt siihen, ettei sarja ole tarjonnut homoseksuaalisia hahmoja, joita, heitäkään, ei esitetä kirjallisuudessa tarpeeksi monipuolisesti. Bournen teokset ovat hulvattomia, ihania ja poikkeuksellisia, mutta niistä huomaa, että ne on kirjoitettu etuoikeutetun nuoren näkökulmasta. Intersektionaalisuuden unohtaminen ei tunnu luonnolliselta selitykseltä, sillä romaanin päähenkilöt ovat muuten varsin tietoisia feministisistä suuntauksista, käsitteistä ja tapahtumista. Mielestäni rodun puuttumista ei voi selittää myöskään kulttuurisen omimisen pelolla, sillä luulisi, että Evie, Amber ja Lottie tutustuisivat väistämättä kerhossaan myös tähän uusimpaan feministiseen suuntaukseen. Toivoa sopii, että he ryhtyvät kolmannessa osassa puolustamaan tai ymmärtämään myös sellaisia ihmisryhmiä, joihin he eivät itse kuulu.

tiistai 1. elokuuta 2017

Paula Havaste: Lumen armo

Paula Havaste: Lumen armo
Gummerus 2017
455 s.
Pisteitä: 4/5
Tunnelma: Oh. Taatun turvallinen. 
Arvostelukappale.
Heinä-elokuiset hetket Kerten matkassa ovat nyt tulleet päätökseen. Paula Havasteen Lumen armo päättää Vihat-sarjan, jonka tapahtumat saavat sytykkeensä historiallisesta piispan surmasta. Romaanisarjan päähenkilö, vahva ja itsenäinen Kertte, pääsee viimeinkin takaisin koti-Suomeen ja valmistautuu kohtaamaan kotiväkensä. 

Lumen armo on matkaromaani, jossa Kertte kulkee Virosta Turkuun ja sieltä yhä edemmäs pohjoiseen. Teoksen tunnelma on tutun verkkainen: jännite muodostuu siitä, löytääkö Kertte kotiin ja ketä tutusta pirtistä enää löytyy. Miten Mimerka suhtautuu äitinsä paluuseen, ja onko Larri säilynyt hengissä? Sarjan viimeisin onkin täynnä kimurantteja ihmissuhteita: jokaiseen liittyy oma menetyksensä, pettymyksensä ja vihansa. 

Kerten vahva persoonallisuus tulee jälleen esille. Hänessä taistelevat muinaiskansan taikauskoisuus ja modernin naisen itsenäisyys. Kovapäisenä ja määrätietoisena hän käy läpi matkan, joka lienee aikalaisnaisilleen melkoinen poikkeus. Kerten kulkema matka onkin paitsi fyysinen karku elämän järkytyksistä, myös leikkaus Kerten henkiseen kasvuun, menneisyyden hyväksymiseen ja rauhan löytämiseen.

Olen Havasteelle kiitollinen siitä, että hän on tutustuttanut minut historiallisiin romaaneihin. Vihat-sarjan viimeistä lukiessani jo oikein odotin, millaisia loitsuja, taikauskoja ja arjen menetelmiä Havaste tällä kertaa romaaniinsa ripottelee. Koska taivaltaminen on entisaikaan ollut työlästä ja hidasta ja Havasteen kerronta viipyilee pitkäntuntuisessa matkassa, saavat arjen käytänteet varsin ison roolin romaanin kulussa. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna yksityiskohdat tuntuvat merkittäviltä, mutta tapahtumallisesti teos jää varsin niukaksi. Niistä dramaattisista tapahtumista, kuten hiippakunnan vihoista, jotka Kerten elämää painostavat, olisi voinut kehittyä jotakin vielä dramaattisempaa. 

Pitkin matkaa Havaste valmistelee lukijaansa siihen, että sarja on saanut päätöksensä. Jokseenkin leppoisan, muttei suruttoman, teoksen kiinnekohtana siintää koti, jonne Kerten on matka. En ole pitkään aikaan lukenut kokonaista sarjaa loppuun, ja tunnelma onkin jollain tavalla erityinen. Mielestäni Vihat-sarja saa arvoisensa päätöksen, joka jättää tarpeeksi arvuuttelemisen varaa. Erityisesti Mimerkan ja Usvan kohtalot jäävät juoksentelemaan mieleeni joksikin aikaa. Millaiseksi heidän elämänsä muodostuu?

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.