perjantai 11. elokuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen on tullut minulle monella tavalla tutuksi. Ensimmäinen Härkös-muistoni liittyy, kuten niin monella muullakin, yläkouluun, jossa luettiin Häräntappoase. Sen jälkeen olen tutustunut Härkösen teoksiin satunnaisesti, blogissani olen kirjoittanut vain Loppuunkäsitellystä. Lämpimin muistoni liittyy kuitenkin ensimmäiseen opettajavuoteeni, jolloin suosittelin eräälle oppilaalleni erästä Härkösen teosta. Suosittelu oli onnistunut - oppilas innostui lukemisesta ja suunnitteli lainaavansa lisää Härkösen teoksia! Tämä on yksi äikänopehistoriani tähtihetkistä.

Loppuunkäsitellyn lailla myös Härkösen uutuus, Valomerkki, tarttuu mielenterveystematiikkaan. Romaanin päähenkilö on Anita, masentunut keski-ikäinen kirjailija, joka puurtaa tulevan teoksensa parissa, vaikka mieli kutsuisi lepäämään peiton alle. Luovan työn tuska ja masennuksen voimattomuus kietoutuvat yhteen ja vaikeuttavat Anitan elämää. Romaanin aluksi Anita ilmoittaa haluavansa kuolla: Valomerkki käsittelee ihmisen oikeutta päättää elämänsä.

Vaikka Valomerkkiä ei markkinoida omaelämäkerrallisena teoksena, on romaani silti jollakin tavalla täynnä henkilökohtaisuutta. Härkönen ei viljene yksityiskohtia mutta kuvaa uskottavasti ne asiat, joilla on romaanin juonen kannalta merkitystä. Kirjailijan arkea Härkönen kuvaa kiinnostavasti, vaikka kirjailijuuskirjat eivät silti irrota minulta liiemmin pisteitä.

Valomerkki on pitkälti ihmissuhderomaani. Anitan masennus kietoutuu moniin ihmisiin: Sairaus väsyttää parisuhdetta, vaikka Sakke onkin ihana, rakastava ja kärsivällinen. Monena vaikeana hetkenä Anita pohtii, miksi hän oikeastaan kieltäytyi jatkamasta yhteistyötä kustannustoimittaja Riston kanssa; ihmissuhteen päättyminen markkeeraa pistettä, jolloin Anita ymmärtää, että hänen elämässään on liikaa kuluttavia tekijöitä. Siinä missä ystävä Vellu suojelee Anitaa ja auttaa tätä jaksamaan, on toinen ystävä Iiro manipuloiva, rasittava, valtaa käyttävä ihminen. Ei ole vaikea arvata, millaiset tekijät ovat tuottaneet tai ylläpitäneet päähenkilön masennusta. 

Härkönen tuo romaanissaan esille monia kliseitä, joita masentunut kuulee: nosta pää pystyyn, älä välitä, kyllä se siitä ohi menee. Kliseiden kautta korostuu se, ettei masennus näyttäydy sellaisena kuin moni luulee sen näyttäytyvän. Anita käy työkekkereillä, tapaa ystäviään ja viettää aikaa miehensä kanssa mutta on silti masentunut. On varsin kummallista, että Helsingin Sanomien toimittajan mukaan nämä tekijät syövät Anitan masennuksen uskottavuuden - ilmeisesti olisi oltava totaalinen epäonnistunut surkimus, peiton alla makaava mytty ja todellisuudesta eristäytynyt ihminen, jotta masennuksesta voisi alkaa puhua. Usein eläminen onnistuu mutta siitä ei kykene nauttimaan. Minusta Anitan masennus on arkisen uskottavaa: väsymys, alakulo ja itsetuhoisuus heijastuvat mutta myös peittyvät arkeen. Ilahdun myös siitä, että Härkönen nostaa proosansa keskiöön 50-vuotiaan naisen: Anitan ikäiset kun usein vaimennetaan julkisuudesta.

Vaikka teoksen päähenkilö onkin uskottava ja Härkösen dialogi nasevaa, soljuvaa ja omaperäisen humoristista, on Valomerkki silti hieman väsyttävä. Minulle teos ei noussut missään vaiheessa suureksi kokemukseksi; olisin kai kaivannut enemmän raakaa kerrontaa, tunteissa vellomista ja traumojen avaamista. Valomerkki riipii pintaa monesta tärkeästä, syvällisestäkin aiheesta mutta ei vastaa kaikkia niitä odotuksia, joita mielenterveysaiheiseen kirjaan latasin. Toisaalta teos on ihastuttanut montaa muuta: Rakkaudesta kirjoihin -blogissa romaania kehutaan erityislaatuiseksi ja sen dialogia napakaksi, ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja paitsi ahmaisi kirjan, myös viihtyi ja huvittui sen parissa. Opus eka -blogissa todetaan, että Härkönen onnistuu mielenterveyskriisien kuvaamissa mutta että kokonaisuus jää löyhäjuoniseksi.

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Otava 2017
252 s.
Pisteitä: 3/5

4 kommenttia:

  1. Eräs blogien ulkopuolinen ystäväni sanoi Valomerkin luettuaan, että hänestä aihe ja tyyli eivät sopineet yhteen. Itse en ole vielä lukenut tätä, joten vaikea sanoa mitään.
    Olen pitänyt useimmista Härkösen romaaneista ja lyhytproosasta.
    Häräntappoaseesta on kiva muisto. Luin sen yhtä päätä matkalla Helsingistä Kajaaniin ja naureskelin ääneen. Se oli 80-luvun alkua ja olin vähän päälle kolmikymppinen, muistaakseni palaamassa jostain koulutuksesta. Ensi kuussa olemme menossa katsomaan näytelmäsovituksen Häräntappoaseesta Kotkan teatteriin teini-ikäisten lastenlasten kanssa. Hauska kuulla, mitä he sanovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin kyllä ymmärtää sen, ettei tyyli välttämättä osu yhteen masennuskuvauksen kanssa. Ihana lukumuisto sinulla! Häräntappoase näytelmäsovituksena on varmasti kiinnostavaa katsottavaa, toivottavasti myös nuoriso tykkää!

      Poista
  2. Vähän samankaltaisin ajatuksin minäkin Valomerkkiin suhtaudun. Odotukset eivät oikein täyttyneet, mutta aihe on kyllä tärkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä. Mielenterveysaiheisia kirjoja saisi olla mielellään enemmänkin.

      Poista