torstai 3. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (feministin kesä 9)

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Gummerus 2017 (2016)
Suom. Kristiina Vaara
448 s. 
Pisteitä: 4/5
"En ollut ikinä suudellut ketään. Seitsemäntoista vuotta - eivätkä kenenkään huulet olleet painautuneet oiani vasten. Olin satakahdeksankymmentäsenttinen, pnapää, ja jokainen poika koulussa vaikutti olevan kiinnostunut ainoastaan kääpiönkokoisista wannabe-tankotanssijoista. Toivoin jatkuvasti,että pojat kasvaisivat ulos sitä, tai kasvaisivat minua kohti, tai ehkä se oli vain brittipoikien juttu....Mutta elämän säännöt olivat täysin samat, ei ollut väliä kummalla puolella Atlantin valtamerta oltiin. Kaikki hyvä fiilis Monty Python -sketsistämme pyyhkiytyi pois."

"Aaargh en haluu että tuo Amber-kirja loppuu ikinä!!!! varaa se kirjastosta ja äkkiä, se on sittenkin ihana", tekstasin pari tuntia sitten ystävälleni. Alkujaan ajatus romaanista, jossa tyttö matkustaa Jenkkeihin tapaamaan äitiä, joka ei osannut olla äiti, mutta päätyykin tutustumaan ihanaan poikaan, tuntui hieman kliseiseltä. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta tähän Bournen uusimpaan romaaniin - Mikä kaikki voi mennä pieleen? - sillä ihastuin Normaali-sarjan aloittajaan kovin. Uusimmassa osassa ääneen pääsee Amber, jonka elämää romaanissa seurataan.

Lyhyesti sanottuna Mikä kaikki voi mennä pieleen? kertoo siis Amberista, joka lähtee viimein tapaamaan äitiään. Tämä on muuttanut Amerikkaan muutamaa vuotta aiemmin. Uuden perheen lisäksi Jenkeissä odottaa myös kesäleiri ja siellä uusia mukavia ihmisiä. Äitisuhde on kuitenkin Amberille pettymys: äidin tylyys on yhä läsnä, eikä toivottua lämmintä suhdetta tunnu syntyvän. 

Alkuasetelmat ovat tuttuja jokseenkin monesta nuortenkirjasta, mutta ilokseni Bourne kuitenkin käsittelee valitsemiaan teemoja suhteellisen syvällisesti. Siinä missä sarjan ensimmäisessä osassa käsiteltiin Evien pakko-oireista häiriötä, on Amberin elämän keskeisimpänä traumana vanhempien avioero ja sen aiheuttanut alkoholismi. Takaumamuistojen kautta romaanissa palataankin Amberin lapsuuteen, jossa hän sai jatkuvasti huomata, miten epäluotettava hänen äitinsä on. Isän uusioperhekään ei kuitenkaan tunnu luontevalta, ja Amber etsii Amerikasta kadotettua äiti-tytärsuhdetta. 

Toinen teoksen kannattelevista teemoista on se, ettei epävarmuus aina näy muille. Pituudestaan kärsinyt Amber on tottunut siihen, ettei häntä huomioida eikä hän ole poikien ihastuksenkohde - hän on vähän samanlainen epävarma teini, jollainen itsekin olin ja jollaisesta olisin halunut nuorempana lukea. Kun Amber tapaa leirillä ihanan Kylen, ei hän voi uskoa, että tämä suosittu poika voisi kiinnostua hänestä. Teoksen aiheen kuullessani sorruin samaan ja ajattelin, että ei taas tällaista ylempi herra nai alempiarvoisen tytön -tarinaa. Bourne kuitenkin osoittaa, että jos lukija erehtyy pitämään Kyleä ärsyttävänä prom king -poikana (tai fruittarina, kuten nuoruudessani sanottiin :D), hän sortuu seksismiin: hyvä ulkonäkö ei tee pojasta ärsyttävää, ylimielistä tai tyhmää.

Feminismi kulkee tässäkin osassa mukana kepeästi ja varsin sujuvasti. Se nousee puheenaiheeksi monessa keskustelussa sekä Amberin ja tämän englantilaisten ystävien että Amberin ja Kylen välillä. Keskeistä on, että Bournen romaanissa feministejä kuunnellaan - esimerkiksi Kyle ei esitä tyhmiä vitsejä tiukkapipoisuudesta vaan arvostaa sitä, miten intohimoisesti Amber tasa-arvotematiikkaan suhtautuu. Tietyillä ratkaisuillaan - kuten sillä, ettei romaanissa päädytä oitis sänkyyn - Bourne osoittaa, miten tasa-arvo ja feminismi parhaimmillaan arjessa näkyvät.

Bournen kuvaamassa feminismissä on kuitenkin yksi suuri heikkous. Normaali-sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta kumpikaan ei ole pureutunut millään tavalla intersektionaaliseen feminismiin, joka huomioisi moninkertaisen, esimerkiksi sukupuoleen ja rotuun tai sukupuoleen ja luokkaan perustuvan syrjinnän. Vaikka Bourne ei mielestäni puutu hahmojen ihonväriin, asetelma henkii valkoihoiskeskeisyyttä. Mikä kaikki voi mennä pieleen? on upea kirja minunlaisilleni - länsimaalaisille, valkoisille naispuoleisille - feministeille, mutta sillä ei ole juurikaan annettavaa niille vähemmistöille, jotka eivät näihin etuoikeutettuihin luokkiin kuulu. Tätä voi pitää suurena heikkoutena, sillä Bournen esittämä feminismi kieltäytyy huomioimasta ne vähemmistöt, joilla ei ole valtaa vaikuttaa omiin mahdollisuuksiinsa. Olen myös toistuvasti pettynyt siihen, ettei sarja ole tarjonnut homoseksuaalisia hahmoja, joita, heitäkään, ei esitetä kirjallisuudessa tarpeeksi monipuolisesti. Bournen teokset ovat hulvattomia, ihania ja poikkeuksellisia, mutta niistä huomaa, että ne on kirjoitettu etuoikeutetun nuoren näkökulmasta. Intersektionaalisuuden unohtaminen ei tunnu luonnolliselta selitykseltä, sillä romaanin päähenkilöt ovat muuten varsin tietoisia feministisistä suuntauksista, käsitteistä ja tapahtumista. Mielestäni rodun puuttumista ei voi selittää myöskään kulttuurisen omimisen pelolla, sillä luulisi, että Evie, Amber ja Lottie tutustuisivat väistämättä kerhossaan myös tähän uusimpaan feministiseen suuntaukseen. Toivoa sopii, että he ryhtyvät kolmannessa osassa puolustamaan tai ymmärtämään myös sellaisia ihmisryhmiä, joihin he eivät itse kuulu.

2 kommenttia:

  1. Hyviä pointteja. Näkökulmassa voisi tosiaan olla vielä laajentamisen varaa. Tosiaalta pidän tätä kirjaa silti raikkaana tuulahduksena matkalla laajempiin maailmoihin. Moni turhan tuttu asetelma saa kuitenkin kyytiä, edes kevyesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, ehdottomasti tässä mennään jo eteenpäin! Monet kuviot tässä tosiaan rikotaan, vaan feministille jää siltikin töitä. 😃

      Poista