Helsingin raju ja traaginen yliajo herätti kansan keskustelemaan siitä, miten viattomiin ihmisiin kohdistuvat väkivallanteot voisi estää. Kun varmistui, ettei kyse ole terroriteosta vaan välinpitämättömästä liikennekäyttäytymisestä, tapahtunutta alettiin käsitellä mielenterveysnäkökulmasta.
Olen viime päivinä ihmetellyt diskurssia, joka näyttää vallaneen useamman uutismedian. Savon Sanomissa (1.8.2017) julkaistiin uutinen, joka on otsikoitu seuraavasti: Psyykkisesti sairaat voivat käyttää autoa aseena - "ajokykyä pitäisi arvioida aseenkantoluvan tavoin". Helsingin Sanomat taas nostaa tänään esiin artikkelin, jonka otsakkeessa painotetaan sitä, miten äiti joutuu etsimään (mielenterveysongelmaista) kirveen kanssa liikkuvaa poikaansa. Nostan aiheen blogissani esiin, koska minua henkilökohtaisesti loukkaa tapa, jolla mielenterveydestä tällä hetkellä puhutaan. Olen itse kärsinyt ahdistuksesta ja masennuksesta, ja tunnen monia, jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa. Arkipäivän vaikeuksista huolimatta minulle ei tulisi missään tilanteessa mieleeni yhdistää näitä tavallisia, mukavia ihmisiä väkivaltaisiin, välinpitämättömiin tekoihin.
Maailmalla tapahtuvat terroristiset ja muut väkivaltaiset teot ovat selvästi herättäneet huolen siitä, miten ihmiskunta jaksaa. On silti yllättävää ja aika lyhytnäköistäkin nostaa otsikoihin nimenomaan mielenterveysongelmat silloin, kun puhutaan ennen kaikkea väkivaltaisesta käyttäytymisestä. En epäile lainkaan sitä, etteikö jokainen väkivaltaa käyttävä kärsisi jonkinasteisesta tunne-elämän häiriöstä, mutta se, että psyykkisesti sairaat - siis koko joukko ihmisiä, joilla sattuu olemaan mielenterveydellinen sairaus - lähtisi tietoisesti liikenteeseen surmaamaan ihmisiä, tuntuu liioittelulta.
Mielenterveyttä on toki tärkeä käsitellä silloin, kun mietitään, miten väkivallanteot voidaan estää. On kuitenkin eri asia pohtia väkivallan taustalla olevia tekijöitä kuin leimata mielenterveyshäiriöistä kärsivät ihmiset väkivaltaisiksi. Ei ole merkityksetöntä, todetaanko uutisessa, että rikoksen tehnyt on kärsinyt mielenterveysongelmista (joihin ei ole kenties saanut riittävää apua), vai pohditaanko yleisesti, että mielenterveyspotilaat, esimerkiksi skitsofreenikot tai masentuneet, saattavat hiipparoida ulkona ahtalot käsissään.
Mitä pidemmälle elämässäni olen päässyt ja mitä useampiin ihmisiin tutustunut, sitä selvemmäksi on käynyt se, että harvat ihmiset säästyvät mielenterveysongelmilta. Ihan tavalliset ihmiset, joista sairautta ei ulospäin näy, kärsivät eriasteisista ja erityyppisistä sairauksista. Mielenterveysongelmat eivät näyttäydy ainoastaan väkivaltaisena käytöksenä - ja jos näyttäytyykin, sairaat kohdistavat sen itseensä. Olin kuvitellut, että väkivaltaisen hullun diskurssi olisi historiaa, mutta kuten viime päivien uutisointi osoittaa, näin ei ole.
Sekä Savon Sanomissa että Hesarissa on hyvä pyrkimys nostaa esille se, että mielenterveyspalveluita on tehostettava. Mielenterveyspotilaan omaisena eläminen ei ole helppoa, ja vaikeudet kasaantuvat taatusti, jos sairastuneen käytös on väkivaltaista ja tuhoavaa. Uutisotsikoiden selaaminen ei kuitenkaan tee helpoksi työtä, jota useat mielenterveysjärjestöt tekevät - työtä, jonka tarkoituksena on vähentää mielenterveyspotilaiden leimaantumista. Mitä useammin mielenterveydestä puhutaan vain väkivaltatekojen yhteydessä, sitä useammin nämä kaksi asiaa linkittyvät toisiinsa. Mistään vedenpitävästä korrelaatiosta tuskin voidaan kuitenkaan puhua.
Puhetavoilla on väliä: ne rakentavat maailmaamme ja ymmärrystämme. Siksi pidänkin tärkeänä Holly Bournen kaltaisia kirjoittajia, jotka nostavat esiin sen, että on ihan tavallista ja normaalia kärsiä mielenterveydenhäiriöistä. Nämä näkökulmat on nostettava esiin: kenen tahansa mieli voi sairastua, eikä kyse ole aina maailmanlopusta eikä varsinkaan väkivaltaongelmien alkamisesta. Harmittaa, että vielä nykyäänkin voi tällaisen kuvan saada.
Oletteko te kiinnittäneet huomiotanne siihen, miten mediassa puhutaan mielenterveydestä? Entä tuleeko mieleenne teoksia, jotka vähentävät mielenterveyshäiriöistä kärsiviin kohdistuvaa leimaa?
Minusta keskustelussa ei ole mitenkään leimattu mitään ryhmää, vaan keskusteltu keinoista, millä vakavat viattomiin ihmisiin kohdistuvat yliajot voidaan välttää. Joutuuhan ajokortin saamiseksi hankkimaan lääkärintodistuksen. Minusta jos henkilö ei ole ajokunnossa syystä tai toisesta on ajokortti otettava pois.
VastaaPoistaTällaisten tapausten ehkäisemisestä on totta kai keskusteltava, ja pyrkimys siihen on hyvä. Samaten on pohdittava sitä, milloin on kykenevä ajamaan autoa. Ongelmaksi voi kuitenkin nousta se, että jos mielenterveysongelmaiset leimautuvat automaattisesti riskiryhmäksi, oikeus normaaliin elämään kaventuu, vaikkei rikoksia oltaisi suunnittelemassa. En vastusta niitä teemoja, joita artikkelit tuovat esille, mutta en pidä kielellisistä keinoista, joilla mielenterveyshäiriöisiin viitataan ja joilla väkivalta heihin yhdistetään.
PoistaArtikkelissa minusta kirjoittamasi mukaan hieman oikaistiin, sillä jo nykyisin lukee laissa, että "Jos on syytä epäillä, ettei ajo-oikeuden haltija enää täytä ajokortin terveysvaatimuksia tai ettei hän terveydentilansa vuoksi enää kykene kuljettamaan turvallisesti sellaista ajoneuvoa, jonka ajo-oikeus hänellä on, poliisi voi määrätä kuljettajan määräajassa toimittamaan lääkärin- tai erikoislääkärinlausunnon terveysvaatimusten täyttymisestä taikka todistuksen ajonäytteestä tai uudesta ajokokeesta "
PoistaTämä luultavasti estyy yksilön suojan vuoksi (tieo ei kulje), minusta yksilön oikeuksista on paljon puhuttu, mutta autoilu heikkokuntoisena on myös ihmiselle itselleen vaarallista.
Nyt kun on tullut tapauksia, lain kirjainta on syytä noudattaa ja tiedonkulkua jouduttaa.
Haluamme kaikki turvallisen suojatien.
Minusta uutisointi on ollut asiallista ja on hyvä, että tähän asiaan puututaan, koska meillähän on mielenterveyden hoito älyttömän huonoa tällä hetkellä.
VastaaPoistaLaitoksia lopetettiin säästöjen vuoksi viitaten sairaiden oikeuteen olla mukana normaalissa elämässä avohoidon turvin, mutta avohoitoa ei sitten ollutkaan (muka) varaa järjestää. Näin me olemme tilanteessa, jossa sekä heitteille jätetyt sairaat että heidän omaisensa kärsivät.
Voin kuvitella mielenterveyspotilaan äidin hädän, kun ei välillä tiedä, missä lapsi on, mitä tälle tapahtuu ja mitä tämä tuskissaan tekee.
On hyvä, että media nostaa ongelman esiin. Mitään ei tapahdu ennen kuin nähdään taas tarve laitospaikkoihin ja tasokkaampaan hoitoon.
Olet oikeassa siinä, että mielenterveyspalvelut ovat kehnossa jamassa. Luonnollisesti on myös puhuttava siitä, miten niiden heikko taso käytännössä näkyy. En siis vastusta aiheesta uutisointia mutta haluaisin laajentaa tapaa, jolla mielenterveysongelmien ilmenemisestä puhutaan. Vakavasti sairaille on tarjottava hyvää hoitoa, mutta samanaikaisesti tulisi muistaa, etteivät kaikki mielenterveysongelmaiset kärsi yhtä vakavista oireista. Mutta kuten sanoitkin, on hyvä juttu, että terveyspalvelujen ongelmista keskustellaan. Vakavasti sairaiden ongelmia ei tietenkään pidä myöskään piilottaa.
Poista